Heinäkuun 5 päivänä. -- Eilispäivän tapahtumat valmistivat minua
ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan onnettomuutta. Tämä päivä ei ole
vielä lopussa, ja onnettomuus on jo tullut.
Lauran ja minun laskettua aika niin tarkoin kuin mahdollista, tulimme
me siihen vakuutukseen, että Anna Catherickin piti olla eilispäivänä
kello 1/2 3 iltapäivällä venehuoneessa. Tähän nähden järjestin minä
asian niin, että Laura olisi suuruksella tavallisuuden mukaan, mutta
heti vetäytyisi hiljaisuudessa pois minun jäädessäni hetkiseksi
jälkeenpäin salatakseni hänen poistumistaan ja sitten seuratakseni
häntä niin pian kuin mahdollista, tulematta huomatuksi. Tällainen
menettelytapa saattaisi hänet, jollei mitään häiritsevää tapahtuisi,
tilaisuuteen olemaan venehuoneessa ennen kello 1/2 3 ja minut
hakemaan, poistuttuani järjestyksessäni pöydästä, jonkun sopivan
paikan puistossa ennen kello 3.
Ilmanmuutos, jota lisääntyvä tuuli eilisiltana antoi aihetta odottaa,
sattuikin aamulla. Satoi runsaasti minun noustessani ylös ja jatkui
satamista aina kello 12, jolloin pilvet hajautuivat, taivas kirkastui
siniseksi ja aurinko alkoi loistaa luvaten kaunista iltapäivää.
Levoton uteliaisuuteni saada tietää, kuinka sir Percival ja kreivi
alkoivat käyttää edellisen puolen päivää, ei sir Percivaliin nähden
tullut ainakaan tyydytetyksi, sillä hän poistui luotamme heti
aamiaisen jälkeen ja meni ulos sateesta huolimatta. Hän ei sanonut
meille, mihin hän menisi eikä milloin hän tulisi. Me näimme hänen
nopeasti poistuvan ruokailuhuoneen ikkunain ohi korkeat saappaat
jalassa ja sadetakki päällä, siinä kaikki.
Kreivi vietti aamupäivän hiljaisuudessa osaksi kirjastossa, osaksi
salongissa, soittaen pianolla erilaatuisia kappaleita ja laulaen
hiljakseen mukaan. Ulkonäöstä päättäen jatkui hänen luonteensa
tunteellinen puoli itsepäisesti. Hän oli hiljainen ja herkkätunteinen
sekä valmis huokailemaan ja vaipumaan syviin mietteisiin
vähimmästäkin aiheesta.
Päiväsuuruksemme aika oli saapunut, eikä sir Percival vielä ollut
tullut takaisin. Kreivi otti ystävänsä paikan pöydässä -- nieleksi
surullisella ilmeellä suurimman osan hedelmätorttua, joka oli
haudattu kermatulvaan. "Rakastaa makeisia ja torttuja", sanoi hän
lempeällä äänellä, "on naisten ja lasten viaton ominaisuus. Minusta
on rakasta jakaa tämä ominaisuus heidän kanssaan -- taaskin yksi
side, kalliit naiset, teidän ja minun välilläni."
Kymmenen minuutin kuluttua poistui Laura pöydästä. Minä olisin
sanomattoman mielelläni tahtonut seurata häntä mutta en halunnut
herättää epäluuloja, ja mikä oli vielä pahempaa, jos Anna Catherick
saisi nähdä Lauraa seuraavan hänelle aivan tuntemattoman henkilön,
menettäisimme me todenmukaisesti hänen luottamuksensa koskaan sitä
enää voittamatta takaisin.
Minä odotin siis niin kärsivällisesti kuin voin, kunnes palvelija
tuli korjaamaan ruoat pois pöydältä. Poistuessani huoneesta ei sir
Percival vielä näkynyt palanneen kotiin. Viimeksi näin minä kreivin
seisovan sokeripala suussa ilkeän papukaijan kiivetessä liiviä
ylös ottaakseen sitä, samalla kun kreivitär Fosco, istuen miestään
vastapäätä, seurasi kohtausta sellaisella tarkkuudella, ikäänkuin
hän ei koskaan elämässään olisi nähnyt mitään sellaista. Matkalla
puistoon pysyttäydyin minä varovasti poissa tieltä, ett'ei minua
nähtäisi huoneen ikkunoista. Ei kukaan huomannut minua, ei kukaan
seurannut minua. Kelloni oli silloin neljänneksen yli 3.
Jouduttuani puiden joukkoon kiiruhdin minä kulkuani, kunnes olin
ehtinyt puolimatkaan puistoa. Saavuttuani niin pitkälle hiljensin
minä käyntiäni ja etenin varovammin -- en nähnyt enemmän kuin
kuullutkaan ketään ihmistä. Hetkisen kuluttua näin minä venehuoneen
takasivun -- pysähdyin ja kuuntelin -- menin sitten edemmäksi, kunnes
minä olin aivan sen vieressä ja olisin epäilemättä kuullut, jos joku
tai joitakin ihmisiä olisi ollut sisässä puhumassa. Kumminkin oli
hiljaisuus aina yhtä syvä; ei lähellä eikä etäällä näkynyt ketään
elävää olentoa.
Katsottuani huoneen sivuseinien edustaa -- ensin yhdeltä, sitten
toiselta puolelta -- onnistumatta kumminkaan mitään huomaamaan,
uskalsin minä mennä sen etupuolelle ja katsoa sisään --; se oli tyhjä.
Minä huusin: "Laura!" ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin. Ei kukaan
vastannut eikä ketään näkynyt. Mikäli minä voin huomata, olin minä
ainoa ihmisolento järven läheisyydessä ja tässä osassa puistoa.
Sydämmeni läpätti kovasti, mutta minä pysyin lujasti päätöksessäni
ja tarkastin ensin venehuoneen ja tutkin sitten sen edessäolevan
maan saadakseni selville, oliko Laura ollut täällä vai ei. Sisällä
huoneessa ei mikään todistanut hänen käyntiään, mutta ulkona löysin
minä hänen askeleensa jäljet hiekassa.
Minä huomasin kahden henkilön askeleet -- toiset suuret kuin
miehen ja toiset pienet, joiden minä uskoin olevan Lauran. Maa oli
kummallisesti sotkettu venehuoneen edustalla. Aivan seinän vieressä
ja esiinpistävän katon suojassa huomasin minä pienen kuopan hiekassa,
joka oli epäilemättä tehty. Minä huomasin vain sivumennen tämän ja
käännyin sen jälkeen nopeasti pois seuratakseni jälkiä niin pitkälle
kuin voin.
Ne johtivat minut vasemmalle venehuoneesta, pitkin puiston reunaa
noin neljän- tai viidensadan kyynärän matkan eteenpäin ja lakkasivat
sen jälkeen näkymästä. Minä huomasin niiden henkilöiden, joiden
jälkiä seurasin, tästä menneen puistoon, ja luonnollisesti tein
minä samoin. Aluksi en minä voinut huomata mitään tietä, mutta
etempänä löysin puiden seasta polun, jota minä seurasin. Hetkisen
johti se minua sille taholle, jossa kylä on, mutta heti tulin minä
paikkaan, jossa toinen polku meni sen yli. Sen molemmilla puolin
kasvoi tiheää orjanruusu- ja vadelmapensaikkoa. Minä pysähdyin
epävarmana, kumpaako tietä minun tulisi kulkea, kunnes minä okaisella
oksalla huomasin pienen palan olkahuivin tupsua. Lähemmin katsoessa
huomasin minä sen olevan Lauran olkahuivista ja seurasin siis enempää
epäröimättä tätä polkua. Suureksi lohdutuksekseni johti se minut
lopulta kartanoon asuinhuoneen takapuolelle. Minä sanon: suureksi
lohdutuksekseni, koska minä käsitin, että Lauran oli täytynyt jostain
tuntemattomasta syystä palata kotiin tätä syrjätietä. Minä astuin
pihalle takaportin kautta. Ensimäinen, jonka minä tapasin eteisessä,
oli taloudenhoitajaa rouva Michelson.
"Voitteko sanoa minulle", kysyin minä, "onko lady Glyde tullut kotiin
kävelyltään vai ei?"
"Mylady tuli sisään hetkinen sitten yhdessä sir Percivalin kanssa",
vastasi taloudenhoitajatar. "Minä pelkään, neiti Halcombe, että
jotakin varsin ikävää on tapahtunut."
Sydämeni lakkasi melkein tykyttämästä, "Tarkoitatteko jotakin
onnettomuuden tapausta?" kysyin minä heikolla äänellä.
"Ei, ei -- Jumalan olkoon kiitos, ei mitään onnettomuuden tapausta.
Mutta mylady juoksi huoneeseensa itkien, ja sir Percival on sanonut
minulle että käskisin Fannyn laittautumaan valmiiksi poistuakseen
talosta tunnin kuluttua."
Fanny oli Lauran kamarineito, siivo uskollinen tyttö, joka oli
palvellut häntä monta vuotta -- ainoa henkilö koko talossa, jonka
uskollisuuteen ja palvelevaisuuteen me täysin voimme luottaa.
"Missä on Fanny?" kysyin minä.
"Minun huoneessani, neiti Halcombe. Tyttöraukka on aivan lohduton, ja
minä pyysin häntä asettumaan sinne hieman rauhoittuakseen."
Minä menin rouva Michelsonin huoneeseen ja löysin Fannyn yhdestä
nurkasta katkerasti itkemässä ja järjestämässä matka-arkkuaan.
Hän ei voinut antaa minulle vähintäkään tietoa syystä, miksi hänen
pitäisi muuttaa. Sir Percival oli käskenyt, että hän saisi kuukauden
palkan kuukauden irtisanomisen sijaan ja heti matkustaa. Ei mitään
syytä oltu ilmoitettu eikä mitään huomautusta tehty hänen käytöstään
vastaan. Häntä oli kielletty vetoamasta emäntäänsä -- kielletty edes
näkemästä häntä ottaakseen jäähyväiset. Hänen pitäisi matkustaa
selityksittä, jäähyväisittä -- ja sen piti tapahtua heti.
Rauhoitettuani tyttö-raukkaa muutamilla ystävällisillä sanoilla
kysyin minä, missä hän aikoi viettää ensi yön. Hän vastasi
ajattelevansa mennä kylässä olevaan pieneen majataloon, jonka emäntä
oli kunnioitettava nainen ja tuttu Blackwater-Parkin palvelusväen
kanssa. Aamulla hyvissä ajoin aikoi hän matkustaa sitten edemmäksi
ystäviensä luokse Cumberlandiin pysähtymättä Lontoossa, jossa hän ei
tuntenut ainoatakaan ihmistä.
Minä huomasin silmänräpäyksessä, että Fannyn matka hankkisi meille
varman keinon lähettää kirje sekä Lontooseen että Limmeridge-Houseen,
mikä meille voisi tulla varsin tarpeelliseksi. Sanoin siis hänelle,
että hän voisi odottaa illan kuluessa kuullakseen jotain emännältään
tai minulta ja että hänen pitäisi luottaa siihen, että me molemmat
tahtoisimme tehdä kaiken voitavamme auttaaksemme häntä näissä
olosuhteissa. Sanottuani nämä sanat ojensin minä käteni hänelle
jäähyväisiksi ja menin ylös.
Minä menin Lauran huoneen edessä olevan eteisen ovelle. Koettaessani
avata sitä huomasin minä sen olevan sisäpuolelta lukitun.
Koputettuani ovelle avasi sen sama kömpelö, epämiellyttävä olento,
jonka raaka, välinpitämätön esiintyminen oli pannut kärsivällisyyteni
niin kovalle koetukselle sinä päivänä, jolloin minä löysin sairaan
koiraraukan. Sittemmin olin saanut tietää, että hänen nimensä oli
Margaret Porcher ja että hän on kelvottomin, huolimattomin ja
itsepäisin kaikista kartanon palvelijoista.
Avattuansa oven astui hän käytävään ja asettuen minun tielleni
tuijotti ääneti minuun tyhmästi irvistäen.
"Miksi asetut sinä tielleni?" kysyin minä. "Etkö näe minun haluavan
tulla sisään?"
"Kyllä, mutta siitä ei tulekaan mitään", vastasi hän vielä tyhmemmin
nauraen.
"Kuinka uskallat sinä puhua minulle tuolla tavoin? Poistu heti
tieltä!"
Hän ojensi suuret punaiset kätensä molemmin puolin sulkeakseen
kerrassaan minulta sisäänkäytävän ja nyökkäsi hitaasti paksulla
päällään.
"Niin on talon isäntä käskenyt", sanoi hän ja nyökkäsi vielä kerran.
Minä tarvitsin kaiken itsehillintäni ollakseni enempää väittelemättä
hänen kanssaan ja muistaakseni, että minun täytyi ensi sanani
lausua hänen isännälleen. Käänsin hänelle selkäni ja menin etsimään
sir Percivalia. Päätökseni pysyä levollisena, vaikka sir Percival
käytöksellään voisi panna sen kovalle koetukselle, oli tällä hetkellä
täysin unhotettu -- minun täytyy sanoa se häpeäkseni, ikäänkuin minä
en koskaan olisi päättänyt sitä. Teki minulle hyvää -- kaiken sen
jälkeen, mitä minä olin kärsinyt ja sietänyt tässä talossa -- teki
oikein hyvää tuntea, kuinka suuttunut minä olin.
Salongissa ja ruokailuhuoneessa ei ollut yhtään ihmistä. Minä menin
kirjastoon ja tapasin siellä sir Percivalin, kreivin ja rouva Foscon.
He seisoivat kaikki kolme yhdessä ja sir Percival piti pikku paperia
kädessään. Samassa kun minä avasin oven, kuulin minä kreivin sanovan
hänelle: "Ei -- tuhannesti ei!"
Minä menin oitis sir Percivalin luo ja katsoin häntä suoraan silmiin.
"Jos minä ymmärrän Teitä oikein, sir Percival, on Teidän vaimonne
huone vankila ja Teidän sisäkkönne hänen vartijansa", sanoin minä.
"Niin, juuri niin Teidän on ymmärrettävä minua", vastasi hän. "Ja
kavahtakaa, ettei vanginvartijani saa kaksinkertaista edesvastuuta --
kavahtakaa, ett'ei Teidänkin huoneenne tule vankilaksi."
"Ottakaa Te huomioon, kuinka Te kohtelette vaimoanne ja kuinka
Te uskallatte uhata minua", huudahdin minä vihani viehättämänä.
"Meillä on laki Englannissa, joka suojelee naisia julmuudelta ja
väkivallalta. Jos Te uskallatte hiuksenkaan taivuttaa Lauran päästä,
jos Te uskallatte uhata minun vapauttani, niin vetoan minä tähän
lakiin, maksakoon mitä tahansa."
Sen sijaan että olisi vastannut minulle, kääntyi hän kreiviin.
"Mitä minä sanoin sinulle?" kysyi hän. "Mitä sanot nyt?"
"Samaa, kuin äskenkin sanoin", vastasi kreivi. -- "Ei!"
Kiivaassa suuttumuksessanikin tunsin minä, kuinka hänen rauhalliset,
kylmät, harmaat silmänsä olivat suunnatut kasvoihini. Ne kääntyivät
pois minusta niin pian kun hän oli puhunut, ja suunnattiin
merkitsevällä ilmeellä hänen vaimoonsa. Kreivitär astui samassa
tuokiossa minun vierelleni ja puhui sir Percivalille, ennenkun kukaan
meistä oli ennättänyt lausua sanaakaan.
"Minä pyydän Teidän huomiotanne silmänräpäykseksi", lausui hän
kirkkaalla, jääkylmällä, hillityllä äänellään. "Minun on kiitettävä
Teitä, sir Percival, vierasvaraisuudestanne, mutta minun täytyy
samalla sanoa, ett'en minä enempää voi käyttää sitä hyväkseni. Minä
en jää taloon, jossa naisia kohdellaan siten, kuin Teidän rouvaanne
ja neiti Halcombea on tänään kohdeltu!"
Sir Percival astui askeleen taaksepäin ja tuijotti häneen
kuolonhiljaisena. Selitys, jonka hän oli saanut, -- selitys, josta
hän yhtä hyvin kuin minäkin varsin varmasti tiesi, ett'ei rouva Fosco
olisi antanut sitä ilman miehensä lupaa -- näytti aivan kivetyttävän
hänet. Kreivi seisoi vieressä ja katseli rouvaansa lämpimimmän
ihailun ilmeellä.
"Hän on ylevä!" lausui hän itsekseen. Hän lähestyi kreivitärtä
puhuessaan ja otti hänen kätensä omaansa. "Luota minuun, Eleonor",
jatkoi hän tyynellä arvokkaisuudella, jota minä en koskaan ennen
ollut huomannut hänessä. "Pyydän myöskin netti Halcomben luottamaan
minuun, jos hän tahtoisi kunnioittaa minua vastaanottamalla kaiken
avun, jonka minä voin antaa."
"Kirottua! Mitä tämä merkitsee -- mitä tarkoitat?" huusi sir
Percival, kreivin hiljaa mennessä ovea kohden käsikynkässä rouvansa
kanssa.
"Toisissa tilaisuuksissa tarkoitan minä, mitä itse sanon; mutta
tälläkertaa tarkoitan minä, mitä vaimoni sanoo", vastasi tuo viekas
italialainen. "Me olemme kerran vaihtaneet osia, Percival, ja
kreivitär Foscon ajatus on minunkin."
Sir Percival rutisti kokoon paperin, jota hän vieläkin piti
kädessään, töytäsi kreivin ohi vieläkin kiroten ja asettausi hänen ja
oven väliin.
"Tee niinkuin sinua huvittaa", sanoi hän tukahdetulla raivolla
hiljaisessa, puoleksi kuiskaavassa äänessään. "Tee niin, kuin sinua
huvittaa, -- ja sinä saat itse nähdä, mitä seuraa." Näin sanottuaan
poistui hän huoneesta.