Heinäkuun 4 päivänä. -- Kiusaava itsenuhtelu, jota minä tunsin eilen
illalla kuunnellessani Lauran kertomusta venehuoneessa, palasi yön
hiljaisuudessa ja valvotti minua syvässä surussa useita tunteja.
Vihdoin sytytin minä kynttilän ja selailin läpi vanhat muistoonpanoni
nähdäkseni, kuinka suuri osa minulla oli tuossa onnettomassa
erehdyksessä solmia hänen avioliittonsa ja mitä minun olisi pitänyt
tehdä pelastaakseni hänet. Tämä lukeminen rauhoitti minua hieman,
sillä se vakuutti minulle, että, kuinka sokeasti ja tyhmästi olin
menetellytkin, oli tarkoitukseni kumminkin ollut hyvä. Tavallisesti
vaikuttaa minulle itku pahaa, mutta niin ei ollut tänä yönä -- luulen
sen rauhoittaneen minua. Minä nousin ylös tänä aamuna lujatahtoisena
ja rauhallisena mieleltäni. Ei mikään sir Percivalin sana tai teko
tule tästä lähtien suututtamaan minua tai saattamaan unhottamaan,
että minä kaikista nöyryytyksistä ja uhkauksista huolimatta olen
täällä Lauran vuoksi suojatakseni häntä.
Ne mietiskelyt, joita meillä tänä aamuna oli järven lähistöllä
huomaamamme henkilön ja puistossa kuulemaimme askelien suhteen,
syrjäytyivät kaikki vähäpätöisen tapahtuman johdosta, joka kumminkin
on tuottanut Lauralle paljon ikävyyttä. Hän on kadottanut sen pienen
rintaneulan, jonka minä annoin muistoksi hänelle hänen avioliittonsa
edellisenä päivänä. Kun se oli hänellä kävelyllämme eilisiltana,
voimme me vain päättää hänen pudottaneen sen joko venehuoneeseen
tai kotimatkalla. Hän on lähettänyt palvelusväkeä etsimään sitä,
mutta he eivät ole löytäneet sitä, ja nyt on Laura itse mennyt
etsimään. Löytäköönpä hän nyt sen tai ei, niin on sen kadottaminen
puolustuksena hänen poissa-ololleen, jos sir Percival palaisi,
ennenkun minä olen saanut vastauksen herra Kyrlelle lähettämääni
kirjeeseen.
Kello on nyt juuri lyönyt 1. Haluaisin tietää kumpi on parempi:
odottaako Lontoon lähetin saapumista, vai huomaamatta mennä ulos ja
odottaa portilla.
Se epäluulo, jota minä tunnen kaikkia ja kaikkea kohtaan tässä
talossa, saattoi minut katsomaan viimemainitun suunnitelman
paremmaksi. Kreivi on aivan varmaan vielä ruokailuhuoneessa. Minä
kuulin hänen suljetun oven läpi mennessäni kymmenen minuuttia
sitten portaita ylös, harjottavan kanarialintuja: "Tulkaa ulos
pikkusormelleni, pikkuruiseni, pikkuruiseni! Tulkaaa ulos -- hypätkää
ylös! Yks', kaks', kolme ylös! Yks', kaks', kolme alas! Yks', kaks',
kolme tri-tri-tri-trilili!" Linnut alkoivat tapansa mukaan kiihkeästi
laulua, ja kreivi vihelteli ja houkutteli heitä takaisin, ikäänkuin
hän itse olisi ollut lintu.
Huoneeseeni johtava ovi on auki, ja minä voin yhä kuulla kaikuvaa
linnunlaulua ja vihellystä. Jos minä koskaan voin hiipiä ulos
huomaamatta, niin on nyt sopiva hetki. -- --
_Kello 4_. Ne kolme tuntia, jotka ovat kuluneet siitä, kuin minä
viimeksi kirjoitin, ovat kerrassaan muuttaneet tapausten juoksun
Blackwater-Parkissa. Onko se hyväksi tai pahaksi, en minä uskalla
ratkaista.
Ensin täytyy minun palata takaisin siihen hetkeen, jolloin lakkasin
kirjoittamasta -- muutoin sotkeudun minä itse ajatusteni sekamelskaan.
Aikomukseni mukaan menin tapaamaan Lontoosta saapuvaa lähettiä.
Portailla en nähnyt ketään ihmistä. Tultuani alas eteiseen
kuulin kreivin yhä harjottelevan lintujaan. Mutta kun menin yli
neliskulmaisen pihan kuljin minä rouva Foscon ohi, joka käveli
aivan yksinään vanhan mielipaikkansa, kalalammikon, ympäri. Minä
hiljensin askeleitani, niin ett'ei minulla näyttäisi olevan kiirettä,
ja meninpä varovaisuudessani niinkin pitkälle, että kysyin, eikö
hän aikonut mennä hieman ulos aamupäivällä. Hän hymyili mitä
ystävällisinkin -- sanoi mieluummin olevansa kodin läheisyydessä --
nyökkäsi jäähyväisiksi ja meni eteiseen. Kun minä katsoin taakseni,
huomasin minä hänen sulkeneen oven, ennenkun minä olin ehtinyt avata
pienen käyntiportin ajoportin vierestä.
Neljännestunti oli tuskin kulunut, kun minä olin ehtinyt
puistoveräjälle.
Sen ulkopuolella kaareutui tie jyrkässä mutkassa vasemmalle, eteni
siten pari sataa kyynärää, jonka jälkeen se teki uuden jyrkän
mutkan oikealle, missä se yhdistyi maantiehen. Näiden kahden mutkan
välillä, kätkössä puistoveräjältä toisella puolen ja rautatien
asemalle johtavalta maantieltä toisella puolen, odotin minä kävellen
edestakaisin. Tien molemmilla puolin oli korkeita pensasaitoja,
ja minun kelloni mukaan viipyi parikymmentä minuuttia, ennenkuin
minä näin tai kuulin ketään ihmistä. Tämän ajan kuluttua kuulin
minä vaunujen kolinan, ja kun käännyin sille taholle, näin minä
postivaunut. Viittasin ajajaa pysäyttämään. Kun hän pysäytti, pisti
kunnioitettavan näköinen vanhempi mies päänsä vaununikkunasta
nähdäkseen, mitä oli tekeillä.
"Anteeksi", sanoin minä, "mutta varmaankaan en erehtyne otaksuessani,
että olette matkalla Blackwater-Parkiin?"
"Niin, rouva."
"Tuoden kirjeen eräälle siellä olevalle henkilölle?"
"Niin, neiti Halcombelle."
"Olkaa hyvä ja antakaa minulle se kirje. Minä olen neiti Halcombe."
Mies kohotti hattuansa, hyppäsi nopeasti vaunuista ja antoi minulle
kirjeen.
Minä avasin sen heti ja luin seuraavat rivit. 'Jäljennän kirjeen
tähän, kun on parasta ja varovaisinta hävittää alkuperäinen.
'Neiti Halcombe! -- Teidän kirjeenne, jonka sain tänä aamuna,
on tuottanut minulle varsin suurta huolta. Vastaan heti niin
lyhyesti ja yksinkertaisesti kuin mahdollista.
Ottaen huomioon Teidän selityksenne ja sen tiedon, joka minulla
jo on lady Glyden taloudellisesta asemasta avioliittosopimuksen
laatimisen johdosta, täytyy minun valitettavasti lausua
vakuutuksenani, että on tehty suunnitelma jonkun osan
anastamiseksi lainan muodossa niistä kahdestakymmenestä
tuhannesta punnasta, jotka ovat lady Glyden, sekä että hän
olisi saatava mukaan tähän juttuun siten, että hän näyttäisi
hyväksyneen epärehellisen omaisuuden hävittämisen ja että
hänen oma nimikirjoituksensa todistaisi häntä vastaan, jos
hän vastaisuudessa valittaisi. On mahdotonta toisella tavoin
selittää asiaa, sillä siinä asemassa, jossa hän on, ei missään
muussa tapauksessa tarvita hänen allekirjoitustaan mihinkään
asiapaperiin.
Jos lady Glyde allekirjoittaa sellaisen asiapaperin, jonka
minä otaksun nyt olevan kysymyksessä, niin saavat hänen
holhoojansa oikeuden antaa sir Percivalille rahoja tuosta
kahdestakymmenestä tuhannesta punnasta. Jos näitä rahoja
ei makseta ja jos lady Glyde saa lapsia, tulee heidän
perintöosuutensa kysymyksessä-olevia summia pienemmiksi. Tai
vieläkin yksinkertaisemmin puhuen: tämä lainauskysymys on petos
hänen syntymättömiä lapsiaan kohtaan.
Näissä levottomuutta herättävissä olosuhteissa tahdon minä
neuvoa, että Glyde selittää allekirjoituksensa kieltämisen
syyksi toivonsa alistaa kysymyksessä-oleva asiapaperi minun
tutkittavakseni hänen perheensä lainopillisena apulaisena --
liikekumppanini, herra Gilmoren poissaollessa. Ei mitään järkevää
väitöstä voida tehdä tällaista vaatimusta vastaan; sillä jos
kerran hanke on rehellinen, ei luonnollisesti voi olla ollenkaan
vaikeaa saada minun hyväksymistäni.
Vakuuttaen sydämmellisesti tahtovansa avustaa Teitä tarpeen
vaatimilla neuvoilla ja toimenpiteillä, piirrän
Nöyrin palvelijanne
William Kyrle.'
Tunsin olevani suuresti kiitollinen tämän ystävällisen ja
järkevän kirjeen johdosta. Se neuvoi Lauralle syyn kieltäytyä
allekirjoittamasta, syyn jota ei voida kieltää ja jonka me molemmat
ymmärsimme. Lähetti odotti läheisyydessä minun lukiessani kirjettä
saadaksensa määräyksensä.
"Tahdotteko olla hyvä ja sanoa, että minä olen ymmärtänyt kirjeen
ja että minä kiitän siitä?" sanoin minä. "Mitään muuta vastausta ei
tarvita tällä kertaa."
Samassa silmänräpäyksessä kuin minä sanoin tämän ja kun minä vielä
seisoin avonainen kirje kädessäni, astui kreivi Fosco esille siitä
tienmutkasta, joka johti maantielle, ja seisoi suoraan edessäni,
ikäänkuin hän olisi noussut maasta.
Hänen odottamaton näkemisensä sillä paikalla, jossa minä kaikkein
vähimmin odotin saavani nähdä häntä tällä hetkellä, hämmästytti minut
täydellisesti. Lähetti nosti hattuansa jäähyväisiksi ja nousi jälleen
vaunuihinsa. Minä en voinut sanoa hänelle sanaakaan enää -- minä en
voinut vastata edes hänen jäähyväisiinsä. Vakuutus, että minut oli
huomattu -- että tämä mies oli huomannut minut -- poisti hetkiseksi
kaiken kykyni liikkua.
"Aiotteko kävellä jälleen, neiti Halcombe?" kysyi hän ollenkaan
hämmästymättä, niin -- silmäämättä edes poismenevää postivaunua.
Toinnuin kyllin tehdäkseni myöntävän liikkeen.
"Minä olen myöskin kotimatkalla" sanoi hän. "Minä pyydän suomaan
minulle kunnian seurata Teitä. Tahdotteko tarttua käsivarteeni? Te
näytätte niin hämmästyneeltä katsoessanne minua!"
Otin hänen tarjotun käsivartensa. Ensimmäinen selvä ajatus, minkä
minä voin ajatella, oli suostua mieluummin kaikkeen kuin tehdä hänet
vihamiehekseni.
"Te näytätte oikein kummalliselta tavatessanne minut!" toisti hän
tyynellä, sitkeällä tavallaan.
"Minä luulin, kreivi, kuulleeni Teidät ja Teidän pienet
kanarialintunne ruokailuhuoneessa", vastasin minä niin rauhallisesti
ja vapaasti kuin mahdollista.
"Niin olinkin. Mutta katsokaas, rakas neiti, minun pienillä,
siivekkäillä lapsillani on itsepäiset päivänsä kuten muillakin
lapsilla. -- Tänä aamuna oli sellainen hetki. Vaimoni tuli sisään
juuri, kun minä laskin ne häkkiinsä, ja sanoi antaneensa Teidän mennä
yksinänne kävelemään. Tehän sanoitte hänelle sen -- vai kuinka?"
"Niin, niin sanoinkin."
"No niin, neiti Halcombe; kunnia tehdä Teille seuraa oli minusta
liian houkutteleva voidakseni vastustaa sitä. Minun iälläni ei ole
tietysti pahaa tunnustaa niin paljon. Minä otin hattuni ja läksin
ulos tarjotakseni Teille turvaani. Niinkin vanha, lihava mies kuin
Fosco on parempi turva kuin ei mitään -- eikö niin? Mutta minä
erehdyin tiestä -- käännyin aivan lohduttomana -- ja täällä olen minä
äkkiä löytänyt, mitä toivoinkin."
Näin jatkoi hän puhettaan kohteliaalla tavallaan ja sellaisella
sanatulvalla, joka vapautti minut kaikesta muusta vaivasta paitsi
käsitykseni säilyttämisestä. Hän ei viitannut sanallakaan siihen,
mitä hän itse oli huomannut tiellä, tai kirjeeseen, jota minä
vieläkin pidin kädessäni. Tämä merkitsevä varovaisuus sai minut
siihen vakuutukseen, että hän todellakin epärehellisellä tavalla oli
hankkinut tiedon toimestani kirjoittaa Lauran hyväksi asianajajalle,
ja että hän, saatuaan nyt varmasti tietää siitä varovasta tavasta,
jolla minä olin saanut vastauksen, oli siten huomannut kylliksi
voittaakseen tarkoituksensa ja koetti nyt vain kaikin tavoin
hälventää niitä epäluuloja, joita hän tiesi herättäneensä minussa.
Näissä olosuhteissa olin minä kyllin viisas ollakseni yrittämättä
pettää häntä tekaistuilla selityksillä -- ja sen ohella kyllin nainen
tunteakseni, huolimatta pelostani häntä kohtaan, käteni ikäänkuin
saastutetuksi sen levätessä hänen käsivarttaan vasten.
Kun me tulimme pihaan, huomasimme me ajoneuvot, jotka ajettiin tallin
eteen. Sir Percival oli juuri tullut kotiin. Hän tuli portaille
ottamaan vastaan meidät. Millainen hänen matkansa tulos lienee
ollutkin, ei ainakaan hänen paha luontonsa ollut parannut.
"No, vihdoinkin tulee yksi pari teistä takaisin", sanoi hän synkästi
silmäten. "Mitä se merkitsee, että koko talo on näin autiona? Missä
on Laura?"
Minä kerroin hänelle Lauran kadottaneen rintaneulansa ja nyt menneen
puistoon hakemaan sitä.
"Minusta on yhdentekevä, onko hän löytänyt rintaneulan vai ei",
sähisi hän, "mutta minä tahdon varottaa häntä laiminlyömästä kokousta
kirjastossa nyt iltapäivällä. Minä odotan häntä siellä puolen tunnin
kuluttua."
Minä jätin kreivin käsivarren ja menin hitaasti ylös portaita. Hän
kunnioitti minua kohteliaimmalla kumarruksellaan ja puhutteli sen
jälkeen talon herraa.
"No, niin, Percival", sanoi hän, "onko sinulla ollut hauska matka? ja
onko sinun kaunis, loistava Rusko-Mallysi tullut väsyneenä takaisin?"
"Hiisi vieköön Rusko-Mallyn ja koko matkan! Minä tahdon aamiaista."
"Ja minä tahdon ensin saada viiden minuutin keskustelun kanssasi,
Percival", lausui kreivi, "viiden minuutin keskustelun, ystäväni,
täällä pihanurmikolla."
"Mistä?"
"Asiasta, joka varsin läheltä koskee sinua." Minä menin kyllin
hitaasti eteisen ovesta kuullakseni sekä kysymyksen että vastauksen
ja nähdäkseni sir Percivalin epäilevällä ja nurpealla ilmeellä
pistävän kätensä nutun taskuihin.
"Jos sinun tarkoituksesi on kiusata minua jollakin kirotulla
arvelullasi", sanoi hän, "niin tahdon sanoa sinulle kerta kaikkiaan,
ett'en minä tahdo kuulla sitä. Minä tahdon mennä syömään aamiaiseni!"
"Tule ulos nyt, niin saan puhella kanssasi", toisti kreivi yhtä
rauhallisesti huolimatta ystävänsä epäkohteliaasta puhuttelemisesta.
Sir Percival astui alas portailta. Kreivi otti hänet kainalosta ja
vei varovasti mukanaan. Että asia koski allekirjoitusta, siitä olin
minä vakuutettu. Epäilemättä puhuttiin Laurasta ja minusta. Tunsin
itseni levottomaksi ja melkein sairaaksi tuskasta. Kenties olisi
ollut mitä suurimmasta merkityksestä meille molemmille tietää, mitä
he puhuivat keskenään tällä hetkellä -- eikä kumminkaan minun ollut
mahdollista kuulla ainoaakaan sanaa heidän keskustelustaan.
Minä kuljeskelin ympäri asuinrakennusta, huoneesta huoneeseen
asianajajamme kirje kätkettynä rintaani vasten; minä pelkäsin
tällä hetkellä säilyttää sitä lukon takana, kunnes minun tuskainen
epävarmuuteni saattoi minut puolihulluksi. Lauraa ei näkynyt, ja
minä ajattelin mennä kohtaamaan häntä. Voimani olivat kumminkin niin
lopussa aamupäivän mielenliikutuksesta ja levottomuudesta, että
päivän tukahduttava kuumuus aivan voivutti minut, ja yhden yrityksen
jälkeen mennä ovelle täytyi minun palata salonkiin lepäämään
ensimmäiselle sohvalle.
Olin juuri kallistanut pääni sohvan nurkkausta vasten, kun ovi hiljaa
avattiin ja kreivi katsoi sisään.
"Pyydän tuhannesti anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän, "en
olisi uskaltanut häiritä Teitä, ellei minulla olisi hyviä
uutisia kerrottavana. Percival -- joka, kuten hyvin tiedätte,
antaa päähänpistojen kaikessa ohjata itseänsä, -- on viime
silmänräpäyksessä katsonut hyväksi muuttaa mieltänsä, ja tuo
allekirjoitusjuttu on lykätty toistaiseksi. Se on suuri mielihyvä
meille kaikille, neiti Halcombe, kuten minä ilolla huomaan Teidän
katseestanne. Olkaa hyvä ja sanokaa lady Glydelle, että minä
onnittelen häntä, kun Te ilmoitatte tämän onnellisen muutoksen
hänelle."
Hän poistui luotani, ennenkun minä olin ehtinyt toipua
hämmästyksestäni. Ei ollut epäilemistäkään, että tämä kummastuttava
muutos allekirjoituskysymyksessä oli saatu aikaan hänen
vaikutuksestaan, sekä että minun Lontooseen lähettämän kirjeeni
huomaaminen eilen ja se vastaus, jonka minä sain tänään, oli antanut
hänelle keinot helposti voittaa tämä tarkoituksensa.
Minä tunsin nämä vaikutukset, mutta sieluni tuntui jakavan sen
voimattomuuden, joka oli vallannut ruumiini ja minä tunsin itseni
aivan kyvyttömäksi ajattelemaan selvästi niin hyvin epäilyttävää
nykyisyyttä kuin uhkaavaa tulevaisuuttakin. Minä koetin toisen kerran
kiiruhtaa ulos ottaakseni selvän Laurasta, mutta ankara pyörtymys oli
voittanut minut, ja minä voin tuskin pysyä jaloillani. Minulla ei
ollut muuta valittavana kuin hoiperrella takaisin sohvaan.
Se täydellinen hiljaisuus, joka vallitsi huoneessa, ja mehiläisten
ja muiden hyönteisten surina avonaisen ikkunan edessä huumasivat
minua. Silmäni sulkeutuivat väkisten ja ennen pitkää vaivuin minä
kummalliseen tilaan -- mikä ei ollut valveilla-oloa, sillä minä en
tiennyt mitään, mitä ympärilläni tapahtui, eikä nukkumistakaan, sillä
minä tiesin koko ajan lepääväni siinä. Tänä hetkenä oli ikäänkuin
sieluni olisi eronnut lepäävästä ruumiista ja innoittuneessa
valveilla-olevassa uneksumisen tilassa -- tai kuinka minä voisin
nimittää sitä -- näin minä Walter Hartrightin. Minä en ollut
ajatellut häntä kuin noustuani ylös aamulla; Laura ei ollut lausunut
sanaakaan, joka viittasi häneen, -- ja kumminkin näin minä hänen niin
selvään, kuin olisi entinen aika palannut ja me molemmat olisimme
taaskin olleet Limmeridge-Housessa.
Hän näyttäytyi minulle yhdessä monen muun miehen kanssa, joiden
kasvojen piirteitä minä en kumminkaan voinut erottaa. He makasivat
kaikki tavattoman suuren temppelin raunioiden portailla.
Jättiläissuuruiset, tropilliset puut, vahvat kiertokasvit, jotka
tuhansissa kiemuroissa kääriytyivät puiden runkojen ja kammottavain
kivisten epäjumalankuvain ympäri, mitkä loistivat ja irvistivät
lehtien ja oksien välissä, ympäröivät temppeliä, peittivät taivaan
ja levittivät synkkiä varjoja tuon yksinäisen, temppelin portailla
olevan ihmisjoukon yli. Valkoiset höyryt kohosivat maasta,
lähestyivät miehiä, sulkivat heidät utuiseen vaippaansa ja ojensivat
heidät kuoliaaksi samalla paikalla toinen toisensa viereen, johon
he olivat laskeutuneet levolle. Sanomaton tuska ja sääli Walteria
kohtaan kirvotti minun kieleni siteen ja minä kehotin häntä
pakenemaan. "Tule takaisin, tule takaisin!" sanoin minä. "Muista
hänelle ja minulle tekemää lupaustasi. Tule takaisin luoksemme,
ennenkun rutto saavuttaa sinut ja ryöstää elämäsi, kuten kaikilta
muiltakin!"
Hän katsoi minuun kasvoissaan yli-inhimillinen tyyneys. "Odota",
sanoi hän. "Minä tulen. Sinä yönä, jolloin minä kohtasin pakenevan
naisen maantiellä, tuli elämäni pyhitetyksi välikappaleeksi
Sallimuksen käteen täyttämään tehtävän, joka vielä on tuntematon.
Olenpa minä täällä aarniometsässä tai siellä, isänmaahani palanneena,
niin vaellan minä yhäti synkällä tiellä, mikä johtaa minua ja sinua
ja _häntä_, jota sinä ja minä rakastamme, tuntemattomaan kostoon,
välttämättömään loppuun. Odota ja katso! Se rutto, joka kaataa muut,
ei koske minuun." Taaskin näin minä hänet. Hän oli vielä metsässä,
ja hänen seuraajainsa lukumäärä oli sulanut muutamiksi harvoiksi.
Temppeli ja epäjumalat olivat poissa -- niiden sijasta näin minä
tummia kääpiöitä murhanhimoisesti hiipivän puiden välissä jousi ja
nuoli käsissään valmiina laukasemaan. Taaskin pelkäsin minä Walterin
takia ja huusin varottaakseni häntä. Nytkin kääntyi hän minuun
tuo yli-inhimillinen rauha kasvoissaan. "Vielä askel", sanoi hän,
"synkällä tiellä. Odota ja katso! Nuolet, jotka tapaavat muita,
säästävät minut."
Minä näin hänet kolmannen kerran, haaksirikkoisena villillä ja
autiolla rannalla. Täpö-täydet veneet olivat matkalla maihin, ja
hän yksin oli vajoavalla laivalla. Minä huusin hänelle pysäyttämään
viimeisen veneen ja ponnistamaan äärimmäiseen asti pelastaakseen
elämänsä. Hän katsoi minuun samalla levollisuudellaan ja vastasi
minulle yhäti samalla tavalla. "Vielä yksi askel matkalla. Odota ja
katso! Meri, joka nielee muut, säästää minut."
Minä näin hänet viime kerran. Hän polvistui haudan ääressä, jolla oli
valkomarmorinen risti, ja hunnutettu naishaamu kohosi sen alta ja
pysähtyi hänen viereensä. Yli-inhimillinen rauha hänen kasvoissaan
oli muuttunut yli-inhimilliseksi suruksi. Mutta lohduttavat sanat
olivat vieläkin samat. "Yhä synkempää ja synkempää", sanoi hän, "yhä
kauemmaksi ja kauemmaksi. Kuolema tempaa hyvän, kauniin, nuoren --
ja säästää _minut_. Rutto, joka kaataa, nuoli, joka tappaa, meri,
joka nielee, hauta, joka kätkee sekä rakkauden että toivon -- ne
ovat kaikki varmoja askeleita minun tielläni, jotka johtavat yhä
lähemmäksi päämäärää."
Sydämmeni vapisi tuskasta, jota ei voi sanoin kuvata, surusta, jolle
silmissä ei ole kyyneleitä. Pimeä sulki syliinsä pyhiinvaeltajan
haudalla, haamun, joka oli noussut siitä, uneksijan, joka katseli
heitä. En nähnyt enkä kuullut enää mitään.
Heräsin tietoisuuteen siten, että käsi laskettiin olalleni. Se oli
Laura.
Hän oli laskeutunut polvillensa sohvan eteen. Hän näytti kuumuuden
rasittamalta ja peljästyneeltä ja kun hän silmäsi minua, näin hänen
katseensa olevan hämmentyneen ja levottoman. Minä nousin nopeasti
ylös.
"Mitä on tapahtunut?" kysyin minä. "Mikä on peljästyttänyt sinua?"
Hän katsoi taakseen puoliavonaiseen oveen -- asetti huulensa aivan
minun korvalleni -- ja kuiskasi:
"Marian! -- olento tuolla järvellä -- askeleet, jotka me kuulimme
eilen illalla -- minä olen nähnyt nyt juuri hänet! Olen juuri
puhellut hänen kanssaan!"
"Kenen kanssa taivaan nimessä?"
"Anna Catherickin."
Olin niin kauhistunut Lauran hämmästyneestä ulkomuodosta ja
sen lisäksi niin järkkynyt unestani, ett'en tyynesti käsittäen
voinut kestää niitä mielikuvia, joita tämä nimi tunki minuun.
Liikkumattomana kuin kuvapatsas seisoin minä hänen edessään lattialla
ja tuijotin häneen aivan ääneti.
Hän oli itse liian paljon tapahtuman johdosta hämmennyksissä
voidakseen huomata, minkä vaikutuksen hänen vastauksensa teki minuun.
"Olen nähnyt Anna Catherickin! Olen puhunut Anna Catherickin kanssa!"
toisti hän, ikäänkuin minä en olisi kuullut häntä ensi kerralla. "Oi,
Marian, minulla on niin kummallisia asioita kerrottavana sinulle!
Tule mukaan -- täällä voidaan meidät yllättää -- tule heti minun
huoneeseeni."
Sanoessaan tätä innokkaalla äänellä tarttui hän käteeni ja saattoi
minut kirjaston kautta alakerroksen viime huoneeseen saakka, joka
oli järjestetty hänen yksityiskamarikseen. Ei kukaan kolmas henkilö,
lukuunottamatta kenties hänen kamarineitoaan, voinut hämmästyttää
meitä siellä. Hän työnsi minut edellään ovesta, sulki sen ja veti
yhteen oviverhot, jotka riippuivat sen sisäpuolella.
Ihmeellinen, huumaava tunne, joka oli vallannut minut, kesti vielä.
Mutta enenevä vakuutus, että se vastusten ketju, joka kauan oli
uhannut kietoa sekä minut että hänet, nyt auttamattomasti oli lyönyt
renkaansa ympärillemme, alkoi yhä enemmän saada valtaa minussa. En
voinut sitä sanoin lausua -- tuskin selittää sitä ajatuksissani.
"Anna Catherick!" kuiskasin itsekseni ja toistin vielä kerran
sekaannuksissani -- "Anna Catherick!"
Laura veti minut sohvalle. "Katso!" sanoi hän, "katso tänne!" ja
osoitti rintaansa.
Nyt vasta huomasin, että kadonnut rintaneula oli taas paikallansa.
Sen näkeminen tuntui vähentävän ajatusteni epäselvyyttä ja auttavan
rauhoittumistani.
"Mistä löysit rintaneulasi?" Ensi sanat mitkä voin lausua hänelle,
oli tämä typerä kysymys.
"Hän löysi sen, Marian."
"Mistä?"
"Venehuoneen lattialta. Ah, kuinka pitäisi minun alkaa -- kuinka
voisin minä kertoa sinulle kaikki? Hän puhutteli minua niin
ihmeellisesti -- hän näytti niin tavattoman sairaalta -- hän poistui
luotani niin nopeasti --!"
Hän puhui kovemmin, sikäli kuin hänen muistelunsa esiintyivät
räikeämpinä. Se ehdoton epäluulo, jota minä tunsin sekä öin että
päivin kaikkea kohtaan tässä talossa, saattoi minut heti varottamaan
häntä.
"Puhu hiljempaa", sanoin minä. "Ikkuna on auki. Kerro nyt alusta,
Laura. Kerro minulle sana sanaltaan, mitä tapahtui sinun ja tämän
naisen kesken."
"Suljenko ensin ikkunan?"
"Ei, puhu vain hiljaa; muista vain, että Anna Catherick on
vaarallinen puheen aine miehesi talossa. Missä näit sinä hänet ensin?"
"Venehuoneessa, Marian. Kuten tiedät, menin minä etsimään
rintaneulaani ja minä kävin siis läpi koko puiston silmäten
tielle joka askeleella. Sillä tavoin tulin vihdoin venehuoneelle
ja astuttuani sisään laskeuduin minä polvilleni etsiäkseni koko
lattialta. Siten olin etsimässä yhä, kun kuulin lempeän, vieraan
äänen kuiskaavan takanani: 'neiti Fairlie!'
"Niin, minun muinoinen nimeni -- rakas tuttu nimeni, josta minä luulin
olevani ainaisesti erotettu. Minä hypähdin ylös -- en peloissani,
sillä ääni oli liian lempeä ja ystävällinen voidakseen pelottaa
ketään, mutta varsin kummastuneena. Siinä, katsellen minua, seisoi
keskellä ovea nainen, jota minä en koskaan muista nähneeni --"
"Miten oli hän puettu?"
"Hänellä oli sievä kaunis valkoinen hame ja sen yllä vanha, kulunut
ja ohut, tummanvärinen olkahuivi. Päässä oli hänellä ruskea
olkihattu, yhtä huono ja vanha kuin olkahuivikin. Minä hämmästyin
hänen pukunsa vastakohtia ja hän näki minun huomaavan sen. --
'Älkää katsoko minun hattuani ja olkahuiviani', sanoi hän, puhuen
nopeasti, hengästyneesti ja äkkipikaisesti. 'Jos minä en saa käyttää
yksinomaan valkoista, niin on minusta sama mitä minulla on. Mutta
katsokaa hamettani kuinka paljon tahansa, sitä ei minun tarvitse
hävetä'. -- Eikö tuo ollut varsin merkillisesti puhuttu? Ennenkun
minä voin sanoa mitään rauhoittaakseni häntä, ojensi hän toisen
kätensä, ja minä näin kadonneen rintaneulani siinä. Tulin niin
iloiseksi ja tunsin sellaista kiitollisuutta, että minä menin hänen
luokseen ja tunnustin hänelle sen. -- 'Oletteko kyllin kiitollinen
tahtoaksenne osoittaa minulle pienen hyväntahtoisuuden?' kysyi hän.
-- 'Kyllä, kyllä', vastasin minä' 'kaiken sen hyväntahtoisuuden,
jonka minä voin'. -- 'No hyvä', sanoi hän, 'antakaa minun itse
kiinnittää Teidän rintaneulanne, koskapa minä löysinkin sen'. --
Hänen pyyntönsä oli niin odottamaton, Marian, ja hän esitti sen
sellaisella innolla, että minä vetäydyin pari askelta taapäin,
tietämättä oikein, mitä minun pitäisi tehdä. -- 'Ah', sanoi hän,
'Teidän äitinne olisi antanut minun kiinnittää rintaneulan'. -- Oli
jotain hänen äänessään ja silmäyksessään, joka, sen ohella että hän
tällä tavoin esitti äitini epäsuoraksi moitteeksi minua vastaan, sai
minut häpeämään epäluuloani. Minä otin sen hänen kätensä, jossa oli
rintaneula, ja nostin sen rinnalleni. -- 'Te tunsitte äitini?' kysyin
minä. 'Onko siitä kauan? Olenko minä nähnyt ennen Teitä?' -- Hänen
kätensä työskentelivät innokkaasti kiinnittäessään rintaneulaani,
kiinnitettyään sen painoi hän sitä rintaani vasten -- 'Ettekö Te
muista kaunista kevätpäivää Limmeridgessä', sanoi hän, 'jolloin
Teidän äitinne kulki koululle johtavaa polkua ja saattoi kummallakin
kädellänsä pikku tyttöä? Minulla ei ole sittemmin ollut mitään muuta
muistettavaa ja sen muistan minä! Te olitte toinen pikku tytöistä
ja minä olin toinen. Kaunis, viisas neiti Fairlie ja heikko Anna
Catherick-raukka olivat silloin lähempänä toisiansa kuin he nyt ovat!'"
"Muistitko häntä, Laura, kun hän sanoi sinulle nimensä?"
"Kyllä -- minä muistin, että sinä olit kysynyt Limmeridgessä minulta
Anna Catherickistä ja silloin sanonut häntä pidetyn niin minun
näköisenäni."
"Kuinka muistui tämä mieleesi, Laura?"
"Hänet nähtyäni. Mutta katsellessani häntä, hänen ollessaan aivan
lähelläni, pälkähti päähäni yht'äkkiä, että me olimme toistemme
näköisiä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja rypistyneet -- mutta
niiden näkeminen kauhistutti minua, sillä oli aivankuin minä olisin
nähnyt oman kuvani peilissä pitkän sairauden jälkeen. Tämä huomio
voivutti minut niin -- en tiedä oikein miksi -- että minä olin aivan
kyvytön puhelemaan hänen kanssaan."
"Näyttikö sinun äänettömyytesi loukkaavan häntä?"
"Pelkäänpä loukanneen. -- 'Te ette ole saanut äitinne ulkomuotoa',
sanoi hän, 'ettekä äitinne sydäntäkään. Hän oli tumma, neiti Fairlie,
ja hänellä oli enkelin sydän'. -- 'Tunnen olevani ystävällinen
Teitä kohtaan', sanoin minä, 'vaikk'en kenties voi ilmaista sitä,
niinkuin minun pitäisi. Miksi kutsutte minua neiti Fairlieksi?' --
'Koska minä rakastan Fairlie-nimeä ja vihaan Glyde-nimeä', huudahti
hän raivoisalla kiihkolla. Tähän asti en minä voinut erottaa mitään
mielipuolisuutta hänessä, mutta nyt luulin minä huomaavani sitä
hänen silmistään. -- 'Minä luulin vain siksi, ett'ette tietäisi
minun olevan naimisissa', sanoin minä, ajatellen hänen Limmeridgessä
minulle kirjoittamaansa rajua kirjettä, ja koetin rauhoittaa häntä.
Hän huokasi syvästi ja kääntyi pois. -- 'Enkö minä tietäisi, että Te
olette naimisissa!' toisti hän. 'Olenhan tullut tänne juuri siksi,
että olette naimisissa. Minä olen täällä sovittamassa syyllisyyttäni
Teitä kohtaan, ennenkun minä kohtaan äitinne toisella puolen haudan'.
-- Hän vetäytyi yhä enemmän taaksepäin, kunnes hän seisoi venehuoneen
edessä, jolloin hän kuunteli ja tarkkaavasti katsoi ympärilleen
muutaman hetkisen. Kun hän taas kääntyi minuun puhuakseen, ei hän
tullut sisään, vaan pysähtyi siihen, missä oli, käsi kummassakin
ovenpielessä, ja katsoi vain minuun. -- 'Näittekö Te minut eilen
illalla järven luona?' kysyi hän. 'Kuulitteko Te, että minä seurasin
Teitä läpi puiston? Minä olen koettanut useampana päivänä saada
puhua kanssanne kahden -- minä olen jättänyt ainoan ystävän, joka
minulla on maailmassa, levottomuuteen ja huoleen tähteni. Minä olen
antautunut vaaraan joutua uudelleen suljetuksi mielisairaalaan, ja
tämän kaiken olen minä tehnyt Teidän tähtenne, neiti Fairlie, kaiken
Teidän tähtenne!' -- Hänen sanansa pelottivat minua, Marian, mutta
kumminkin oli jotakin hänessä, joka herätti koko minun osanottoni.
Minä tiedän, että tämä minun osanottoni oli sydämmellinen, sillä se
saattoi minut kyllin pelkäämättömäksi kutsumaan tuon ihmisraukan
sisään ja istuutumaan viereeni venehuoneeseen."
"Tekikö hän niin?"
"Ei. Hän pudisti päätänsä ja sanoi minulle, että hänen täytyi pysyä
siinä, missä oli, katsoakseen, ett'ei joku kolmas henkilö yllättäisi
meitä. Ja siinä seisoi hän koko ajan käsi kummassakin ovipielessä,
milloin nopeasti kumartuen puhuakseen minulle, milloin yhtä nopeasti
vetäytyen taaksepäin katsoakseen ympärilleen. -- 'Minä olin täällä
eilen', sanoi hän, 'ennenkun tuli pimeä, ja kuulin silloin Teidän
ja sen toisen naisen puhuvan keskenänne. Minä kuulin teidän puhuvan
hänen kanssaan miehestänne. Minä kuulin Teidän sanovan, ett'ei
Teillä ole kyllin vaikutusvoimaa häneen, että hän luottaisi Teihin,
eikä kyllin, että hän vaikenisi. Ah, minä ymmärsin, mitä nämä sanat
merkitsevät; minun oma tajuntani sanoi sen minulle kuunnellessani.
Miksi annoinkaan minä mennä Teidän naimisiin hänen kanssaan! Oi,
minun pelkuruuteni -- minun hullu, kurja, kehno pelkuruuteni! --' Hän
kätki kasvonsa vanhaan, kuluneeseen olkahuiviinsa ja huokasi ja puhui
itsekseen sen takana. Minä aloin peljätä hänen ratkeavan johonkin
kauheaan epätoivoon, jota ei enemmän hän kuin minäkään voisi hallita.
-- 'Koettakaa rauhoittua', sanoin minä, 'koettakaa sanoa minulle,
kuinka Te olisitte voinut estää minun avioliittoni'. -- Hän otti pois
olkahuivin kasvoiltaan ja katsoi uinaillen minuun. -- 'Minulla olisi
pitänyt olla kyllin rohkeutta jäädä Limmeridgeen', vastasi hän. Minun
ei olisi pitänyt antaa tiedon hänen saapumisestaan pelottaa itseäni
lähtemään pois. Minun olisi pitänyt varottaa ja pelastaa Teidät
ennenkun oli myöhäistä. Miksi oli minulla vain rohkeutta kirjoittaa
tämä kirje Teille? Miksi tein minä heti vahinkoa, kun minä toivoin
tekeväni hyvää? Oi, minun pelkuruuteni -- minun hullu, viheliäinen,
kehno pelkuruuteni!' -- Hän toisteli taas näitä sanoja ja kätki vielä
kerran kasvonsa olkahuivin suppuun. Oli vaivaavaa katsoa häntä ja
kuulla häntä."
"Mutta varmaankin kysyit sinä häneltä Laura, syyn hänen pelkoonsa,
josta hän niin tuskaisesti puhui?"
"Kyllä, kyllä minä kysyin sitä."
"Ja mitä hän sanoi?"
"Hän kysyi vuorostaan minulta, enkö minä puolestani pelkäisi sitä
miestä, joka olisi sulkenut minut mielisairaalaan ja joka tekisi sen
vielä kerran, jos voisi? Minä kysyin: 'Pelkäättekö vieläkin? Jos
pelkäisitte, ette varmaankaan olisi täällä'. -- 'Ei', sanoi hän, 'nyt
en pelkää'. -- Minä kysyin häneltä, miks'ei. Hän kumartui nopeasti
venehuoneeseen ja vastasi: 'Ettekö voi arvata, miks'en?' Minä
pudistin päätäni. -- 'Katsokaa minua', jatkoi hän. -- Minä sanoin
pahoittavan mieltäni, että hän näytti niin sairaalta ja kärsivältä.
-- 'Sairaalta?' toisti hän; 'minä olen kuolemaisillani. Nyt tiedätte,
miks'en enempää pelkää häntä. Uskotteko minun saavan tavata äitiänne
taivaan valtakunnassa? Ja uskotteko hänen antavan minulle anteeksi,
jos minä tapaan?' -- Mieleni tuli niin liikutetuksi, ett'en minä
voinut vastata. -- 'Minä olen ajatellut sitä', jatkoi hän, 'koko
ajan piillessäni Teidän miestänne, koko ajan, jonka minä olen
maannut sairaana. Levottomuuteni on ajanut minut tänne -- minä
tahdon sovittaa -- minä tahdon hävittää kaiken sen vahingon, jonka
minä olen tehnyt'. -- Minä pyysin häntä vakavasti sanomaan, mitä
hän tarkoitti. Hän katsoi minuun samalla tuijottavan uinailevalla
ilmeellä. -- _'Täytyykö_ minun hävittää kaikki vääryys?' kysyi hän
epäillen itseltään. 'Teillä on ystäviä, jotka pitävät huolta Teidän
puolustuksestanne. Jos _Te_ tunnette hänen salaisuutensa, niin tulee
hän pelkäämään Teitä; hän ei uskalla kohdella Teitä kuten minua. --
Hänen täytyy kohdella Teitä säälivästi itsensä vuoksi, jos hän pelkää
Teitä ja Teidän ystäviänne. Ja jos hän kohtelee Teitä säälivästi --
jos minä voin sanoa sen olevan minun ansioni --'. Hän vaikeni äkkiä
ja minä kuuntelin turhaan saadakseni kuulla enemmän."
"Mutta etkö sinä kehottanut häntä jatkamaan?"
"Kyllä, kyllä minä kehotin, mutta hän vetäytyi vaan taaksepäin ja
nojasi kasvonsa ja kätensä venehuonetta vasten. -- 'Oi', kuulin minä
hänen sanovan surullisella puoleksi mielipuolen hellällä äänellä,
'oi, jospa minut vain saisi haudata Teidän äitinne viereen! Jospa
minä saisin herätä hänen vierellään tuomiopasuunan kaikuessa ja
hautojen laskiessa kuolleensa tuomittaviksi! --' Marian! minä vapisin
kiireestä kantapäähän -- oli kauheata kuulla häntä. -- 'Mutta sitä
ei käy toivominenkaan', jatkoi hän kääntyen hieman minuun, niin
että hän taas voi nähdä minut. -- 'Ei käy toivominen sellaisen
vieras-raukan. Saisinko minä levätä marmoriristin alla, -- jonka
minä pesin omin käsin ja tein niin lumivalkoiseksi ja puhtaaksi
hänen tähtensä. Ah ei! ah ei! Ainoastaan Jumalan laupeudesta -- ei
ihmisten -- voin minä toivoa saavani tulla hänen luokseen sinne,
jossa pahuuden valta on lopussa ja väsynyt saa levätä'. -- Hän sanoi
nämä sanat hiljaa ja suruisesti, huokasi syvään ja vaikeni taas.
Hänen kasvonsa kuvastivat sekautumista ja epätietoisuutta -- hän
näytti ajattelevan tai ainakin ponnistelevan ajatellakseen. -- 'Mitä
minä juuri sanoin?' kysyi hän hetkisen kuluttua. 'Kun minä vain alan
ajatella Teidän äitiänne, unhotan minä kaiken muun. Mitä minun piti
sanoman? Mitä se oli?' -- Minä muistutan tuota ihmisraukkaa niin
ystävällisesti ja hienotunteisesti kuin voin siitä, mitä hän oli
sanonut. 'Ah!' huudahti hän hämmästyneellä tavallansa, 'Te olette
niin turvaton pahan puolisonne vallassa. Niin, ja minun täytyy tehdä
se, mitä varten minä olen tänne saapunut, -- minun täytyy sovittaa
erehdykseni, kun minulla, avun ollessa vielä mahdollisen, ei ollut
rohkeutta puhua'. -- 'Mitä Te tahdotte kertoa minulle', kysyin minä.
'Sen salaisuuden, jota Teidän julma miehenne niin pelkää', vastasi
hän. 'Erään kerran uhkasin ja pelotin minä häntä sillä. Nyt tulee
Teidän myöskin uhata ja pelottaa'. Hänen muotonsa tuli synkäksi
ja vihaiseksi, silmäyksensä kovaksi ja tuijottavaksi. Hän alkoi
viittaella minulle kädellä sekavasti ja tarkoituksettomasti. 'Äitini
tuntee tämän salaisuuden', sanoi hän, 'äitini on huoannut sen taakan
alla puolen elämäänsä. Erään kerran, ollessani nuori tyttö, sanoi hän
jotain _minulle_. Ja seuraavana päivänä, kun Teidän miehenne' --"
"Niin, niin! Jatka vain. Mitä sanoi hän sinulle miehestäsi?"
"Hän vaikeni taas, Marian, juuri tässä kohdassa."
"Eikö sanonut sen enempää?"
"Ja kuunteli tarkkaavasti. 'Hiljaa!' kuiskasi hän viitatessaan taas
minulle kädellään. 'Hiljaa!' Hän hiipi hitaasti ovesta, poistui
varovasti sivulle, askel askeleelta, kunnes minä en nähnyt häntä."
"Mutta varmaankin seurasit sinä häntä?"
"Kyllä, haluni tietää enemmän antoi minulle rohkeutta seurata häntä.
Juuri kun minä pääsin ovesta ulos, näyttäytyi hän äkkiä yhden nurkan
takaa. 'Salaisuus', kuiskasin minä hänelle -- 'viipykää hieman ja
ilmoittakaa minulle salaisuus!' Hän tarttui minua käsivarteen ja
tuijotti minuun rajuin, peljästynein silmäyksin. 'Ei nyt', sanoi
hän, 'me emme ole enää yksin, meitä vartioidaan. Tulkaa tänne
huomenna tähän aikaan -- mutta tulkaa itse -- älkää unohtako sitä
-- Teidän itsenne vain tulee saapua!' Hän lykkäsi minut kiivaasti
venehuoneeseen, enkä minä sen perästä nähnyt häntä enää."
"Oi, Laura, Laura! Taaskin on tilaisuus mennyt hukkaan. Jos minä
olisin ollut kanssasi, niin ei hän olisi päässyt käsistämme. Millä
suunnalla sinä näit hänet viimeksi?"
"Vasemmalla, missä maa laskeutuu ja metsä kasvaa niin tiheänä."
"Etkö kiiruhtanut ulos uudelleen? Etkö huutanut häntä?"
"Kuinka olisin voinut tehdä sen? Minä olin todellakin liian
peljästynyt voidakseni liikkua ja puhua."
"Mutta kun sinä taas voit liikkua -- milloin läksit ulos?"
"Niin, silloin kiiruhdin minä tänne sanoakseni sinulle, mitä oli
tapahtunut."
"Näitkö tai kuulitko ketään puistossa?"
"Ei -- kaikki näytti minusta hiljaiselta ja rauhalliselta kulkiessani
sen kautta."
Minä vaikenin hetken ja mietin asiaa. Oliko tämä kolmas henkilö,
jonka arveltiin salaisuudessa vartioineen heitä keskustelun aikana,
todellinen henkilö vai ainoastaan Anna Catherickin häiriytyneiden
aivojen synnyttämä mielikuva? Sitä oli minun mahdoton ratkaista.
Varmaa vain oli, että meiltä taaskin oli mennyt hukkaan tärkeä tieto
juuri ratkaisevana hetkenä -- kenties auttamattomasti -- jollei Anna
Catherick pitäisi lupaustaan palata takaisin huomispäivänä.
"Oletko varmasti sanonut minulle kaiken, mikä tapahtui, kaiken, mitä
puhuttiin?" kysyin minä.
"Luulen sanoneeni", vastasi hän. "Muistini, ei ole niin hyvä
kuin sinun, Marian, mutta tämä kohtaus teki minuun niin valtavan
vaikutuksen, minä halusin niin innokkaasti kuulla, ett'ei mitään
tärkeämpää ole jäänyt minulta mainitsematta."
"Hyvä Laurani, vähimmätkin pikkuasiat ovat tärkeitä, kun ne koskevat
Anna Catherickiä. Ajattele tarkoin. Unohtuiko häneltä mahdollisesti
jokin tieto, missä hän nykyisin oleskelee?"
"Sitä hän ei muistaakseni maininnut."
"Eikö hän puhunut mitään seuraajastaan, ystävästään, rouva
Clementsistä!"
"Oh, kyllä! Sen unhotin minä. Hän sanoi rouva Clementsin
välttämättömästi tahtoneen seurata häntä järvelle ja pitää huolta
hänestä ja pyytäneen pyytämistään, ett'ei hän yksin menisi seudulle."
"Tämänkö kaikkiaan hän lausui rouva Clementsistä?" "Niin, sen kaiken
kaikkiaan."
"Hän ei puhunut siis mitään siitä, missä hän oli oleskellut
Todds-Cornerista pakonsa jälkeen?"
"Ei, -- siitä olen aivan varma."
"Eikä mitään siitäkään, mikä hänen sairautensa oli?"
"Ei, Marian, ei sanaakaan. Sano minulle, mitä sinä ajattelet tästä
asiasta. Minä en todellakaan tiedä, mitä minun pitäisi ajatella tai
ryhtyä tekemään."
"Sinun täytyy tehdä, mitä minä nyt sanon, hyvä Laura: ole
täsmällisesti venehuoneessa huomenna. On mahdotonta sanoa, kuinka
paljon riippuu siitä, että sinä taas saat puhua tämän naisen kanssa.
Sinua ei voi kumminkaan jättää, aivan yksin toista kertaa. Minä
seuraan sinua pitemmän matkan päässä. Kukaan ei tule näkemään minua,
mutta minä olen sinua niin lähellä, että minä voin kuulla äänesi,
jos jotakin tapahtuisi. Anna Catherick on päässyt Walter Hartrightin
käsistä; hän on päässyt sinun käsistäsi. Olkoon seuraus millainen
tahansa, ei hän pääse minun käsistäni."
Laura katsoi tutkivasti minua.
"Sinä uskot siis", kysyi hän, "että on todellakin salaisuus, jota
mieheni pelkää? Ajatteleppas kumminkin, Marian, jos se vain olisi
Anna Catherickin sairaassa mielikuvituksessa? Onhan mahdollista, että
hän vain tahtoi nähdä minua vanhan tuttavuutensa vuoksi äitini ja
minun kanssani. Hänen esiintymisensä oli niin kummallinen, että se
melkein herätti minussa epäluuloa. Luottaisitko sinä häneen toisissa
olosuhteissa?"
"Minä en tee johtopäätöksiäni, Laura, minkään muun kuin huomioitteni
mukaan sinun miehesi käytöksestä. Minä punnitsen Anna Catherickin
sanat sir Percivalin menettelyn mukaan -- ja uskon, että salaisuus on
todellakin olemassa."
Minä en sanonut sen enempää, vaan nousin poistuakseni huoneesta.
Mieleni saivat levottomaksi ajatukset jotka minä kenties olisin
ilmaissut hänelle, jos me olisimme kauemmin jatkaneet keskusteluamme,
mutta jotka kenties olisivat saattaneet olla vaarallisia hänen
tuntea. Muisto tuosta kauheasta unesta, josta hän oli herättänyt
minut, laskeutui kuin raskas pilvi kaikkien niiden vaikutelmain
yli, jotka hänen kertomuksensa minussa herätti. Minä tunsin,
kuinka monivaiheinen tulevaisuus läheni meitä; tämä tunne levisi
kuin jäätävä kylmyys sielussani; se vakuutus tunkeutui minuun,
että tuntematon, kamala kohtalo oli salattuna siihen tapahtumain
pitkään ketjuun, joka oli kietoutunut ympärillemme. Minä ajattelin
Hartrightiä -- sellaisena, kuin minä näin hänet persoonallisesti
sanoessaan meille jäähyväiset, ja sellaisena, kuin minä näin hänet
unessani, ja minäkin aloin arvella nyt, emmeköhän me; huomaamatta
itse sitä selvään, lähene varmaa, välttämätöntä loppua.
Minä annoin Lauran mennä yksin huoneeseeni ja läksin itse ulos
kävelylle kartanon ympärille tarkastelukseni hieman. Se tapa, jolla
Anna Gatherick oli eronnut Laurasta, saattoi minut uteliaaksi
tietämään, kuinka kreivi Fosco oli viettänyt puolipäivätuntinsa, joka
oli salaisuudessa herättänyt minussa epäilyn sen salaperäisen matkan
tuloksen suhteen, jolta sir Percival oli juuri palannut kotiin.
Katseltuani heitä kaikilta tahoilta huomaamatta heitä menin minä
uudelleen sisään ja vaelsin läpi kaikkien kerrosten huoneiden
toisen toisensa perästä. Ne olivat kaikki tyhjiä. Minä tulin
taaskin eteiseen ja menin ylös Lauran luo. Rouva Fosco avasi ovensa
mennäkseen sen ohi; ja minä pysähdyin saadakseni mahdollisesti
häneltä joitakin tietoja sir Percivalista ja hänen miehestään.
Niin, hän oli nähnyt heidät jotain toista tuntia sitten ikkunansa
edustalla. Kreivi oli tavallisella ystävällisellä tavallaan silmännyt
ylös ja sanonut hänelle, että hän, kreivi, ystävänsä kanssa aikoi
lähteä pitemmälle kävelylle.
Pitemmälle kävelylle! Tämä oli jotakin, jota he eivät koskaan
tavallisesti tehneet toistensa seurassa. Sir Percival ei ollut
huvitettu mistään muusta liikunnosta kuin hevosella, eikä kreivikään
-- lukuunottamatta niitä tapauksia, jolloin hän oli kyllin kohtelias
esiintyäkseen minun suojelijanani -- ollut ollenkaan huvitettu
mistään kävelyistä.
Tultuani Lauran luo huomasin minä hänen poissaollessani
muistaneen allekirjoitusjutun, jonka me aivan olimme unhottaneet
keskustelussamme Anna Catherickistä. Ensi sanoikseen lausui hän
nimittäin kummastelevansa sitä, ett'ei ollut sir Percivalilta saanut
kutsumusta saapua kirjastoon.
"Sinä voit olla huoleti siinä suhteessa", sanoin minä. "Nykyisin
ei ainakaan sinun enempi kuin minunkaan kestävyyttäni panna enää
kokeelle. Sir Percival on muuttanut mieltään: koko asia on lykätty".
"Lykätty?" toisti Laura kummastuneena. "Kuka sen on sinulle sanonut?"
"Kertojani on kreivi Fosco. Luulen hänen välitystään olevan
kiitettävän siitä, että sinun miehesi on nopeasti muuttanut
aikomustaan."
"Sehän näyttää kumminkin mahdottomalta, Marian. Jos
allekirjoituksellani tarkoitettiin saada rahoja sir Percivalille,
joita hän ehdottomasti tarvitsisi, niin kuinka voidaan asia lykätä?"
"En luule olevan vaikeaa meistä, Laura, saada selitys siihen. Oletko
unhottanut sen keskustelun, sir Percivalin ja hänen asianajajansa
välillä, jonka minä kuulin heidän käydessään eteisen yli?"
"En, mutta minä en voi muistaa --"
"Minä muistan sen varsin hyvin. Ehdotettiin kaksi vaihtopuolta:
joko saada sinun allekirjoituksesi asiapaperiin tai voittaa aikaa
antamalla kolmen kuukauden velkakirja. Nähtävästi on valittu
viimemainittu vaihtopuoli, joten me voimme varmasti toivoa olevamme
vapautettuja kaikesta osuudesta sir Percivalin yritykseen korjata
huonoja raha-asioitaan -- ainakin joksikin ajaksi."
"Ah, Marian, tämä kuuluu aivan liian hyvältä voidakseen olla totta!"
"Vai niin rakkahani! juuri ikään lausuit sinä minulle kohteliaisuuden
hyvästä muististani, ja nyt sinä epäilet sitä. Minä otan esille
päiväkirjani nähdäksemme, olenko minä väärässä."
Minä nousin ylös mennäkseni hakemaan kirjan.
Kun minä löysin sen kohdan, johon olin merkinnyt asianajajan
käynnin, huomasimme me, että olin muistanut aivan oikein nuo
kaksi vaihtopuolta. Muistoni oli minulle tällä kertaa ollut yhtä
uskollinen, kuin se tavallisesti oli. Nykyisen asemamme vaarallisessa
epävarmuudessa on vaikea vartioida, kuinka suuressa määrässä
tulevaisuutemme voi riippua muistoonpanojeni luotettavaisuudesta ja
siitä tarkkuudesta, jolla minä merkitsen ne päiväkirjaani.
Lauran ilme osoitti, että hän tunsi tämän yhtä hyvin kuin minäkin. Ja
miten vähäpätöinen asia onkin -- niin jopa siihen määrään, että minä
melkein häpeän merkitä sitä -- saa se merkityksensä osoittamalla,
kuinka surullisen turvaton meidän asemamme nykyisin on. Meillä täytyy
todellakin olla varsin vähän luottamusta itseemme, kun huomio, että
minun muistini on kyllin terävä luotettavaksi, voi valmistaa meille
yhtä suuren ilon, kuin jos olisimme löytäneet uuden ystävän.
Soitettaessa ensi kerran päivälliselle erosimme me toisistamme. Juuri
silloin tulivat sir Percival ja kreivi takaisin kävelyltänsä, ja me
kuulimme talon herran silmittömästi nuhtelevan palvelijoita, että
päivällinen myöhästyi viisi minuuttia, ja vieraan tapansa mukaan
välittävän ja kehoittavan kärsivällisyyteen, arvokkuuteen ja rauhaan.
* * * * *
Ilta on kulunut. Ei mitään erikoista ole tapahtunut. Mutta minä
olen huomannut eräitä omituisuuksia sir Percivalin ja kreivin
esiintymisessä, jotka saattavat minut sangen levottomaksi Anna
Catherickin ja aamupäivän kohtauksen tuloksien suhteen.
Olen oppinut kyllin tietääkseni, että kun sir Percival näyttää
hyvin kohteliaalta, on hän petollisin ja niin ollen vaarallisin.
Pitkä keskustelu hänen ystävänsä kanssa oli parantanut hänen
esiintymistapansa ainakin vaimoansa kohtaan. Lauran kummastukseksi
ja minun levottomuudekseni kutsui hän häntä useampia kertoja "pikku
Laurani", kysyi, oliko hän äskettäin kuullut jotain sedästään,
tiedusteli, milloin rouva Vesey kutsuttaisiin Blackwater-Parkiin,
ja osoitti hänelle niin monta muuta pikku huomaavaisuutta, että
hän melkein muistutti mieleemme tuon vihatun sulhasaikansa
Limmeridge-Housessa. Tämä oli jo aluksi huono merkki, ja minä
huomasin vieläkin enemmän levottomuutta herättäväksi sen seikan,
että hän päivällisen jälkeen voi olla nukkuvinaan salongissa, mutta
väijyvin silmäyksin kumminkin vartioi Lauraa ja minua, kun ei luullut
meidän huomaavan sitä. Minä en ole hetkeäkään epäillyt, että hän
teki pikaisen matkansa Welminghamiin tutkiakseen rouva Catherickiä
-- mutta tämän illan huomiot ovat saaneet minun pelkäämään, ett'ei
hän ole tehnyt matkaansa turhaan ja että hän epäilemättä on saanut ne
tiedot, joiden takia hän poistui luotamme. Jos minä tietäisin, kuinka
Anna Catherick olisi tavattavissa, niin olisin minä varmaan auringon
noustessa huomenna ylhäällä varottamassa häntä.
Kun se osa, jota sir Percival näytteli tänä iltana, onnettomuudeksi
oli minusta vain liian tuttu, näytti kreivi sen sijaan aivan uutta
puolta minulle. Hän näyttäytyi tänään ensi kerran tunteen miehenä --
tunteen, jota minä en luule tilaisuutta varten teeskennellyksi.
Hän oli varsin hiljainen. Hänen silmänsä ja äänensä kuvastivat
hillittyä tunnetta. Hänellä oli -- ikäänkuin olisi ollut jokin
salattu yhteys hänen lempipukunsa ja hänen sydämmensä sisimmän
äänen välillä -- komein liivinsä, jonka minä olen hänellä koskaan
nähnyt olevan, vaaleanviheriäisestä silkistä hopeareunusteella.
Hänen äänensä aleni lempeimpään viehkeyteen, hänen silmänsä
kuvasivat miettivää, isällistä ihailua hänen puhuessaan Lauran tai
minun kanssani. Hän puristi rouvansa kättä pöydässä, kiittäessään
häntä jostain pienestä huomaavaisuudesta päivällisillä. Hän joi
hänen maljansa. "Terveydeksesi ja onneksesi, enkelini!" sanoi hän
silmät hellyyttä loistaen. Hän söi vähän tai ei mitään ja huokasi
sanoen: "hyvä Percivalini!" kun hänen ystävänsä nauroi hänelle.
Päivällisen jälkeen otti hän Lauraa kädestä ja kysyi, tahtoisiko
hän olla "niin herttainen ja soittaa hänelle jotakin." Laura teki
niin pelkästä kummastuksesta. Kreivi istuutui pianon viereen, ja
hänen raskaat kellonvitjansa aaltoilivat kuten kultainen käärme yli
mahdottoman suuren, merivihreän silkkiliivin. Hänen jättiläispäänsä
oli raukeasti taipunut toiselle puolelle, ja hän löi hiljaa tahtia
kellanvalkoisilla sormillaan. Hän kiitti mitä ylistävimmin soittoa ja
ilmaisi hellällä äänellä ihailunsa Lauran soittamistavasta -- ei niin
kuin Hartright-raukan oli tapana kiittää viattomalla, sulosävelien
herättämällä riemulla, vaan selvänäköisellä, täydellisellä,
käytännöllisellä asiantuntemuksella sävellyksen ansioista ensi ja
soittajan kiitettävästä esityksestä toisessa sijassa. Kun alkoi
hämärtää, pyysi hän, ett'ei suloista, hälvenevää päivänvaloa vielä
halvennettaisi lampunvalolla. Hän tuli vastenmielisen hiljaisilla
askeleilla syrjäiselle ikkunalle, jonne minä olin hakenut paikkani
ollakseni poissa hänen tieltään ja välttääkseni näkemästä häntä
-- hän tuli pyytämään minua kannattamaan hänen pyyntöänsä, ett'ei
lamppuja vielä sytytettäisi. Jos jokin lamppu tällä hetkellä olisi
voinut polttaa hänet itsensä, niin olisin minä mielelläni mennyt
hakemaan sen keittiöstä.
"Varmaankin pidätte Te tästä vaatimattomasta, värähtelevästä
iltahetkestä?" sanoi hän hiljaisella äänellä. "Ah, minä rakastan
sitä! Silloin tunnen minä kaiken synnynnäisen jalon, suuren ja hyvän
ihailuni ikäänkuin taivaan hengen puhdistamaksi. Luonto vaikuttaa
minuun katoamattoman viehättävästi, niin sanomattoman suloisesti!
Minä olen vanha lihava ukko; sanat, jotka sopivat Teidän huulillenne,
neiti Halcombe, kaikuvat ivalta ja naurettavalta minun huuliltani.
On raskasta tulla nauretuksi ulos minun tunteeni hetkinä, ikäänkuin
minun sieluni ehdottomasti täytyisi olla kuin minäkin: vanha ja
liiaksi kasvanut. Katsokaa, kallein neiti Halcombe, tätä vaipuvaa
päivänvaloa, joka väräjää tuolla puiden latvojen välissä! Eikö se
tunge Teidän sydämmeenne, kuten se tunkee minun sydämmeeni?"
Hän vaikeni -- katsoi minuun -- ja toisti Danten mainion säkeen
iltahetkestä sellaisella äänen sulosoinnulla ja ihastuksella, jotka
yhä enemmän lisäsivät runon verratonta kauneutta.
"Oh!" huudahti hän äkkiä ihanan italialaisen runosäkeen viime sanan
vaiettua hänen huulillaan. "Minä teen itseni vanhaksi narriksi ja
väsytän tyyten teidät kaikki! Vetäkäämme verho sielullemme ja
palatkaamme todelliseen elämään. Percival, minä suostun lamppujen
sytyttämiseen. Lady Glyde -- neiti Halcombe -- Eleonor, hyvä
puolisoni -- kuka teistä arvoisat naiseni tahtoo kunnioittaa minua
pelaamalla dominoa?"
Hän puhutteli meitä kaikkia, mutta katsoi varsinaisesti Lauraan.
Laura muisti uskollisesti minun pelkoni olla loukkaamatta häntä
ja suostui siis hänen ehdotukseensa. Se oli enemmän, kuin minä
tänä hetkenä olisin voinut. Minä en olisi millään ehdolla voinut
asettautua samaan pöytään hänen kanssaan. Hänen silmäyksensä
tuntuivat tunkevan sisimpään sieluuni saakka huolimatta hämärän
yhä syvemmistä varjoista. Jokainen ruumiini hermo värisi hänen
äänestään, ja minä tunsin itseni milloin kuumaksi, milloin kylmäksi.
Kummallinen uneni, joka illan kuluessa tuon tuostakin oli ahdistanut
minua, valtasi nyt mieleni hirvittävänä aavistuksena, sanomattomana
kauheutena. Minä näin mielikuvituksessani taas lumivalkosen haudan --
minä näin hunnutetun henkilön kohoavan siitä ja asettuvan Hartrightin
viereen. Ajatus Laurasta kumpusi kuin lähteensilmä sydämmeeni ja
täytti sen kyyneleillä, jotka olivat katkerampia kuin koskaan ennen
tuntemani. Minä tartuin hänen käteensä hänen mennessään ohitseni
pelipöytään ja suutelin häntä, ikäänkuin tämä ilta erottaisi meidät
ainaiseksi. Kaikkien tuijottaessa hämmästyneenä minuun kiiruhdin minä
lasiovien kautta, jotka olivat avoinna -- kiiruhdin kätkeytyäkseni
heiltä pimeään -- niin, kätkeytyäkseni itseltänikin.
Tänä iltana erosimme tavallista myöhemmin. Puoliyön lähestyessä
keskeytti kesäillan hiljaisen tyyneyden puiden välissä valittavan
tuulen suhina. Me tunsimme kaikki ilmapiirissä äkkiä kohonnutta
kylmää, mutta kreivi huomautti ensimmäisenä, kuinka tuuli salavihkaa
alkoi lisäytyä. Hän pysähtyi hetkiseksi sytyttäessään kynttiläänsä ja
kohotti varottavasti kätensä.
"Kuule!" sanoi hän. "Huomenna tulee muutos."