Heinäkuun 3 päivänä. -- Kun me taasen tapasimme toisemme
päivällisellä, oli kreivi Fosco tavallisella, erinomaisella
tuulellaan. Hän ponnisteli oikein hauskuttaakseen ja huvittaakseen
meitä, ikäänkuin hän olisi ottanut tehtäväkseen poistaa meidän
mielestämme kaiken sen mielipahan, minkä aamupäivän tapahtuma
kirjastossa oli aikaansaanut. Hänen matkaseikkailujensa eloisat
kuvaukset, huvittavat jutut huomatuista henkilöistä, joita hän
oli tavannut ulkomailla, eri kansakuntain tapojen ja menojen
nerokas vertaileminen, jota hän valaisi koko Europasta otetuilla
esimerkeillä, leikkisä tunnustus nuoruusvuosien viattomasta
hullutuksesta, jolloin hän hallitsi makua eräässä italialaisessa
pikkukaupungissa ja kirjoitti lukemattomia ranskalaismallisia
romaaneja erääseen maaseutukaupungin lehteen -- kaiken tämän esitti
hän niin keveästi ja miellyttävästi, kaikki tämä tyydytti niin meidän
makuamme ja tiedonhaluamme, että sekä Laura että minä kuuntelimme
häntä yhtäsuurella hartaudella kuin konsaan rouva Fosco itse, niin
kummalta kuin se kuuluukin. Naiset voivat vastustaa miehen rakkautta,
miehen mainetta, ulkonaisia etuja ja rikkauksia, mutta he eivät voi
vastustaa hänen puhettansa, jos hän oikein ymmärtää sen sovittaa
heille.
Päivällisen loputtua ja sen hyvän vaikutuksen, jonka hänen puhelunsa
oli tehnyt meihin, vallitessa vielä kaikessa voimassaan poistui
kreivi vaatimattomasti kirjastoon lukeakseen.
Laura esitti, että me lähtisimme kävelylle ympäristöön nauttiaksemme
illan ihanuudesta. Oli välttämätöntä pyytää kohteliaisuudesta
kreivitärtä tulemaan mukaan, mutta tällä kertaa oli hän
nähtävästi etukäteen saanut pysähtymismääräyksen ja pyysi, että
me ystävällisesti soisimme hänelle anteeksi, ett'ei hän tule.
"Mieheni tarvitsee luultavasti uuden varaston paperosseja", sanoi
hän puolustuksekseen, "eikä kukaan voi valmistaa niitä niin hänen
mielikseen kuin minä." Hänen kylmiin sinisilmiinsä tuli melkein hellä
ilme hänen lausuessaan nämä sanat -- hän näytti todellakin ylpeältä
kuvitellessaan olevansa se vaikuttava väline, jonka toimesta hänen
herransa ja miehensä tyydytti tupakoimistaan.
Laura ja minä menimme yhdessä ulos.
Ilma oli kuuma ja raskas. Oli jotakin näännyttävää luonnossa; kukat
puutarhassa seisoivat alaspainunein lehdin, ja maa tuntui kuivalta
ja kuumalta. Läntinen taivaanranta oli vaaleankeltaisen värinen, ja
aurinko laskeutui pilveen. Näytti siltä, että ennen pitkää alkaisi
sataa -- kenties yöksi.
"Mitä tietä käymme?" kysyin minä.
"Järvelle, jos tahdot, Marian", vastasi hän.
"Sinä näyt oikein ihailevan tuota kamalaa järveä, Laura."
"Ei, en järveä, mutta sitä ympäröivää maisemaa. Hiekka, kanerva ja
havumetsä ovat ainoat tällä suurella paikalla, jotka muistuttavat
Limmeridgeä. Mutta voimmehan mennä jollekin toiselle taholle, jos se
on mieleisesi."
"Minulla ei ole mitään mielitietä Blackwater-Parkissa, ystäväni.
Minusta on aivan sama, mihin menemme. Menkäämme järvelle -- siellä on
kenties avonaisella paikalla vilppaampi ilma kuin täällä."
Me menimme vaieten varjokkaiden istutusten kautta. Raskas iltailma
vaikutti väsyttävästi meihin, ja tultuamme venehuoneeseen olimme me
tyytyväisiä saadessamme istuutua siellä lepäämään.
Valkoinen usma lepäsi alhaalla järven yllä. Puiden tumma linja
vastaisella rannalla näkyi sen yli kuin pilvissä leijaileva
vaivaismetsä. Maa, joka hiljalleen aleni siitä paikasta, jossa
istuimme, katosi salaperäisellä tavalla usmaan. Hiljaisuus oli
kamala. Ei lehden lehahdustakaan -- ei linnun laulua metsässä -- ei
yhdenkään vesilinnun äännähdystä kuulunut mataloituneelta järveltä.
Yksinpä sammakotkin olivat vaienneet.
"On kovin autiota ja synkkää", sanoi Laura. "Mutta meitä häiritään
vähemmän täälläkin kuin missään muualla." Hän puhui tyynesti ja
katsoi miettivä ilme silmissään tätä edessään olevaa hiekka- ja
usmaerämaata. Minä voin nähdä, että hänen mieltään kiinnittivät liian
paljon muut seikat, että sitä olisivat voineet liikuttaa ulkonaiset,
surulliset aiheet, jotka jo olivat alkaneet minun mieltäni painaa
alakuloiseksi.
"Minä lupasin, Marian, sanoa sinulle totuuden avioliitostani enkä
antaa sinun omin neuvoin arvailla ja peljätä sen suhteen", alkoi hän.
"Tämä on ainoa seikka, jonka minä koskaan olen salannut sinulta,
sisareni, ja minä olen päättänyt, että se on viimeinen. Minä olen
vaiennut, kuten tiedät, sinun takiasi -- kenties hieman itseni takia.
On kovaa naisesta tunnustaa, että se mies, jolle hän on uhrannut koko
elämänsä, on sellainen, joka kaikista vähimmän pitää arvossa tätä
uhrausta. Jos sinä olisit naimisissa Marian -- ja varsinkin jos sinä
olisit onnellisissa naimisissa -- selittäisit sinä minulle, mitä
naimaton nainen ei voi selittää, olkoon kuinka hellä ja uskollinen
tahansa."
Mitäpä olisin voinut minä vastata hänelle? Minä voin vain katsoa
häntä koko sydämmestäni niin hyvin, kuin minun silmäni voivat tehdä
sen, ja puristaa hänen kättänsä.
"Kuinka usein", jatkoi hän, "olenkaan sinun kuullut nauravan sille,
mitä sinä kutsut köyhyydeksesi! Kuinka usein oletkaan leikillä
koreasti ylistänyt minun rikkauksiani! Ah, Marian, älä koskaan enää
laske leikkiä siitä. Kiitä Jumalaa köyhyydestäsi -- se on tehnyt
sinut riippumattomaksi, se on pelastanut sinut siitä kohtalosta, joka
on tullut _minun_ osakseni."
Ne olivat surullisia sanoja nuoren puolison huulilta -- surullisia
kaikessa yksinkertaisessa, tyynessä totuudessaan. Ne harvat päivät,
jotka me olimme yhdessä viettäneet Blackwater-Parkissa, olivat olleet
kylliksi näyttämään minulle -- näyttämään kenelle tahansa -- miksi
sir Percival oli valinnut Lauran puolisoksensa.
"Sinä et saa surra", sanoi hän, "saadessasi kuulla, kuinka pian minun
onnettomuuteni ja koettelemukseni alkoivat -- tai mitä ne olivat. Se
on minusta raskasta ilmankin. Jos minä kerron sinulle, millä tavoin
hän otti vastaan minun ensimmäisen ja viimeisen yritykseni esittää
jotakin, niin voit ymmärtää, kuinka hän aina on kohdellut minua.
Se tapahtui eräänä päivänä Roomassa, kun me olimme ratsastaneet
yhdessä Cecilia Metellan haudalle. Päivä oli tyyni ja ihana -- suuri,
vanha raunio oli niin kaunis -- ja muisto, että rakastava mies oli
pystyttänyt sen kunnioittaakseen manalle mennyttä puolisoaan, herätti
minussa hellemmän tunteen miestäni kohtaan, kuin minä ennen olin
tuntenut. 'Tahtoisitko sinä rakentaa tuollaisen haudan minulle,
Percival?' kysyin minä häneltä. 'Sinä sanoit rakastaneesi minua
hellästi, ennenkun me menimme naimisiin, mutta sittemmin on kumminkin
--', minä en voinut jatkaa. Marian, hän ei edes katsonutkaan minuun!
Minä vedin alas harsoni, ett'ei hän huomaisi kyyneleitä silmissäni.
Minä luulin ensin, ett'ei hän ollenkaan ollut kiinnittänyt huomiotaan
minun kysymykseeni, mutta hän oli kumminkin huomannut sen. Hän
sanoi: 'Kas niin, tule nyt', ja nauraen auttoi hän minut satulaan.
Hän nousi omaan satulaansa ja nauroi vielä kerran lähtiessämme
matkalle. 'Jos minä rakennutan haudan sinulle', sanoi hän, 'niin
taitaa se tulla omilla rahoillasi. Haluaisin tietää, eikö Cecilia
Meteliä ollut varakas ja maksanut itse hautaansa'. Minä en vastannut
mitään -- kuinka olisin minä voinut vastata, kun minä itkin harsoni
takana! -- 'Ah, te vaaleat naiset olette kaikki niin nurpeita ja
herkkäitkuisia', sanoi hän. 'Mitä sinä toivot? Kohteliaisuuksiako
ja kauniita puheita? No hyvä! Minä olen nyt hyvällä tuulella
tänä aamuna. Sinä voit pitää kohteliaisuudet ja kauniit puheet
jo saatuina'. -- Oi, miten vähän miehet aavistavat sanoessansa
kovia sanoja meille, kuinka hyvin me ne muistamme ja kuinka ne
vahingoittavat meitä! Olisi ollut parempi minulle, Marian, jos minä
olisin jatkanut itkuani, mutta hänen halveksiva tapansa minua kohtaan
kovensi sydämmeni. Siitä hetkestä, Marian, en minä koskaan lakannut
uudelleen ajattelemasta Walter Hartrightiä. Minä annoin näiden
onnellisten päivien, jolloin me niin hellästi pidimme toisistamme
hiljaisuudessa, uudelleen loistaa sieluni silmien edessä ja lohduttaa
itseäni. Mitäpä muuta olisin minä hakenut lohdutuksekseni? Jos sinä
olisit ollut kanssani olisit sinä auttanut minua etsimään jotakin
parempaa. Minä tiesin tehneeni väärin, rakas sisareni, mutta sano
minulle, eikö menettelyssäni ole jotakin anteeksi-annettavaa?"
Minun täytyi kääntyä pois hänestä. "Älä kysy minulta!" sanoin minä.
"Olenko minä kärsinyt sinun laillasi? Mikä oikeus tuomita minulla on?"
"Minä ajattelin häntä", jatkoi hän tukahtuneella äänellä ja painautui
lähemmäksi minua, "minä ajattelin häntä, kun Percival jätti minut
yksin iltaisin ollakseen yhdessä näyttelijäin ja näyttelijättärien
kanssa. Silloin uneksin minä, kuinka kaikki olisi voinut olla
toisin, jos minä olisin ollut köyhä ja Walter Hartrightin puoliso.
Minä kuvittelin silloin, kuinka minä olisin istunut pukeutuneena
sievään, vaikka yksinkertaiseen hameeseen odottamassa häntä kotiimme,
kun hän työllään oli ansaitsemassa leipäämme -- istunut kotona
tekemässä työtä hänelle ja rakastanut häntä vielä enemmän siksi,
että minä sain tehdä työtä hänen hyväksensä -- kuinka minä olisin
nähnyt hänen tulevan kotiin väsyneenä ja kiiruhtanut ottamaan hänen
takkinsa ja hattunsa -- ja sitten, Marian, kuinka minä olisin
koettanut miellyttää häntä laittamalla pieniä lempiruokia hänen
päivällisekseen, joita minä olin oppinut valmistamaan hänen tähtensä.
-- Oi, minä toivon, ett'ei hänen koskaan tarvitsisi olla niin yksin
ja niin suruinen ajatellessaan minua, kuin minä olen ajatellut ja
nähnyt häntä!"
Puhuessaan tätä tuli hänen ääneensä kaikki entinen hellyys, hänen
kasvoihinsa kaikki suloinen, kauneus. Hänen silmänsä katsoivat
niin rakkautta uhkuvalla ilmeellä edessä-olevaa synkkää, autiota,
onnettomuutta uhkaavaa taulua, ikäänkuin hän olisi katsellut
Cumberlandin hymyileviä kumpuja usmaisessa ja pimeässä pilvessä.
"Älä puhu enempää Walterista", sanoin minä niin pian, kuin voin
hallita itseni. "Oi, Laura, säästä meidät molemmat surusta puhella
hänestä!"
Hän heräsi taaskin unelmistaan ja katsoi hellästi minuun. "Minä
tahdon mieluummin olla koskaan hänestä puhumatta kuin tuottaa sinulle
minuutinkaan tuskaa."
"Ainoastaan sinun rauhasi, sinun tähtesi minä puhun", sanoin minä.
"Ajatteleppas jos miehesi kuulisi sinun --?"
"Se ei hämmästyttäisi häntä, vaikka hän kuulisikin, mitä minä sanoin."
Hän lausui tämän ihmeellisen vastauksen kummallisen
välinpitämättömästi ja levollisesti. Hänen muuttunut tapansa tätä
sanoessaan kauhistutti minua melkein yhtä paljon kuin itse vastauskin.
"Eikö se hämmästyttäisi häntä?" toistin minä. "Laura! Ajattele
sanojasi -- sinä kammostutat minua!"
"Mutta se on totta", sanoi hän -- "se on juuri tämä, minkä minä olen
tahtonut sanoa sinulle tänään. Minun ainoa salaisuuteni, kun minä
sanoin hänelle kaikki rehellisesti Limmeridgessä, oli varsin viaton
-- sen sanoit sinä itse. Nimi oli kaikki, minkä minä salasin häneltä
-- ja hän on keksinyt sen."
Minä kuulin hänen puheensa, mutta en voinut vastata mitään. Hänen
viimeiset sanansa olivat hävittäneet senkin heikon toivon, mikä
minulla vielä oli.
"Se tapahtui Roomassa", jatkoi hän, yhäti yhtä kylmästi ja
välinpitämättömästi. "Me olimme -pienessä juhlassa, jonka sir
Percivalin ystävät -- herra ja rouva Markland -- panivat toimeen
Roomassa oleville englantilaisille perheille. Rouva Markland piirtää
varsin hyvin, ja muutamat vieraat houkuttelivat hänen näyttämään
meille piirustuksiansa. Me ihailimme niitä kaikki, mutta minä lausuin
jotakin -- minä en muista mitä --, mikä herätti hänen huomiotansa.
'Te maalaatte varmaankin itse?' kysyi hän. 'Oli tapanani maalata
ennen', vastasin minä, 'mutta nykyisin olen lakannut sitä tekemästä'.
-- 'Jos Te ennen olette huvittaneet itseänne maalaamisella', sanoi
hän, 'niin tartutte Te kenties vielä siveltimeen ja piirustimeen;
ja jos sen teette, sallikaa minun esittää Teille opettaja'. Minä en
sanonut mitään, sinä ymmärrät miksi, Marian -- ja koetin vaihtaa
puheaihetta. Mutta rouva Markland oli sitkeä. 'Minulla on ollut monta
erilaista opettajaa', jatkoi hän, 'mutta paras kaikista, nerokkain ja
taitavin oli eräs herra Hartright. Jos Te jonkun kerran alatte taasen
maalata, niin koettakaa käyttää hyväksenne hänen opetustaan. Hän on
nuori mies -- vaatimaton ja siivo -- minä olen vakuutettu, että Te
tulette pitämään hänestä'. -- Kuvittele, että nämä sanat lausuttiin
julkisesti minulle tuntemattoman vierasjoukon läsnä-ollessa, joka
oli kutsuttu toivottamaan tervetulleeksi äskenvihittyä pariskuntaa!
Minä koetin kaikin voimin hillitä itseäni -- minä en sanonut mitään
ja katsoin alas piirustuksiin. Kun minä uskalsin kohottaa pääni,
kohtasivat minun ja mieheni silmäykset toisensa -- ja minä näin
silloin, että minun kasvoni olivat paljastaneet salaisuuden. 'Me
tulemme ottamaan selon tuosta herra Hartrightistä', sanoi hän
yhäti silmäten minuun, 'kun me tulemme takaisin Englantiin. Minä
uskon samoinkuin Tekin rouva Markland -- minä uskon lady Glyden
pitävän hänestä'. Hän pani sellaisen painon viime sanoihin, että
se sai poskeni kuumenemaan ja sydämmeni jyskyttämään, niin että
pelkäsin sen pakahtuvan. Mitään enempää ei sanottu -- me läksimme
aikaisin. Paluumatkalla hotelliin oli hän aivan vaiti. Kun me
tulimme perille, auttoi hän tapansa mukaan minut vaunuista ja
seurasi minua ylös. Mutta heti päästyämme salonkiin väänsi hän
oven lukkoon, lykkäsi minut tuolille istumaan ja asettautui minun
eteeni kädet olallani. 'Aina siitä lähtien', sanoi hän, 'kun sinä
teit tuon julkean tunnustuksesi Limmeridgessä, olen minä halunnut
saada selville rakastamasi miehen. Tänään olen minä lukenut hänen
nimensä kasvoistasi. Sinun piirustuksenopettajasi oli se mies,
ja hänen nimensä on Hartright. _Sinä_ saat katua sitä, ja _hän_
saa katua sitä elämänne viime hetkeen saakka! Mene nyt levolle
ja uneksi hänestä, jos sinua haluttaa, -- ratsupiiskani merkki
kasvoissasi'. -- Niin usein kuin hän nyt on suuttunut minuun,
palaa hän sinun läsnä-ollessasi tekemääni tunnustukseen -- milloin
ivallisesti, milloin uhkaavasti. Minulla ei ole voimaa estää häntä
tekemästä kauheita johtopäätöksiä siitä luottamuksesta, jota minä
osoitin hänelle. Minulla ei ole kyllin vaikutusta häneen, että
hän tahtoisi uskoa minuun tai vaieta. Sinä näytit hämmästyneeltä
tänään kuullessasi hänen sanojan, että minä olin tehnyt hyveen
välttämättömyydestä, kun minä menin naimisiin hänen kanssaan. Älä
hämmästy, jos sinä kuulet hänen toistavan saman tullessaan ensi
kerran tyytymättömäksi. Ah, ei, Marian! Älä tee niin, muutoin kiusaat
sinä minua!"
Minä suljin hänet syliini ja omantunnon moitteitteni katkerassa
tuskassa painoin minä häntä rintaani vasten hillitsemättömällä
voimalla. Niin, minun omantunnon moitteitteni! Tuo Walterin
kuolonkalpeiden kasvojen epätoivon ilme, kun minun sanani raatelivat
hänen sydäntänsä Limmeridgen huvihuoneessa, kuvastui minun
muistossani hiljaisena, sietämättömänä nuhteena. Minun käteni oli
viitoittanut tien miehelle, jota sisareni rakasti, menemään kauas
isänmaasta ja ystävien luota, Nämä molemmat nuoret sydämmet olin
minä repinyt irti toisistaan -- ja nyt oli heidän hukattu elämänsä
todistamassa minun rikollista tekoani. Tämän olin minä tehnyt -- ja
sir Percival Glydelle!
Sir Percival Glydelle!
Minä kuulin Lauran puhuvan ja tunsin hänen äänensä väreestä, että hän
tahtoi lohduttaa minua -- minua, joka en ansainnut mitään muuta kuin
nuhtelevan äänettömyyden! Kuinka kauan viipyi, ennenkun minä voin
hillitä epätoivoisia ajatuksiani, en voi sanoa. Tultuani tarkemmin
tajuamaan, huomasin hänen suutelevan minua; sittemmin näyttivät
silmäni äkkiä taasen voivan huomata ulkonaiset esineet, ja minä
tiesin koneellisesti tuijottavani järvelle.
"On myöhäistä", kuulin minä hänen kuiskaavan. "Tulee varsin synkkää
puistossa." Hän pudisti minun käsivarttani ja toisti: "Marian, tulee
niin pimeä puistossa."
"Salli minun rauhoittua vielä minuutti", sanoin minä, "vielä
minuutti, ennenkun menen kotia."
Minä en vielä rohjennut katsoa häneen, minä katsoin järvelle.
Oli myöhäistä. Puiden tiheä, tumma reuna ilmassa oli lisääntyvässä
pimeässä muuttunut laajan savun näköiseksi. Sumu oli järvellä
yhä lisääntynyt ja läheni lähenemistään meitä. Hiljaisuus oli
edelleenkin yhtä syvä -- mutta sen kauhu oli kadonnut ja juhlallinen,
salaperäinen äänettömyys oli kaikkiaan jäljellä.
"Me olemme kaukana talosta", lausui Laura kuiskaten. "Menkäämme
takaisin."
"Marian!" kuiskasi hän kovasti vapisten. "Etkö näe mitään? Katso!"
"Missä?"
"Tuolla alhaalla, edessämme."
Hän viittasi kädellään; minä seurasin sen suuntaa ja näin jotain
minäkin.
Elävä olento hiipi yli kanervikon. Se meni ohi venehuoneen ja näytti
tummalta varjolta usman äärimmäistä laitaa vasten. Kun se oli
vastapäätä venehuonetta, pysähtyi se, pysähtyi hetkiseksi ja kulki
hitaasti edelleen valkoinen sumu takanaan, yllään -- niin hitaasti,
hitaasti, kunnes se oli ehtinyt ohi venehuoneen ulkosyrjän emmekä me
enää nähneet sitä.
Edellinen keskustelumme ja päivän tapahtumat olivat järkyttäneet
meidän molempain mieltä. Vasta muutamain minuuttien kuluttua uskalsi
Laura puistoon, ja minäkin tahdoin viipyä hetkisen, ennenkun minä
voin pakottautua saattamaan häntä takaisin taloon.
"Oliko se mies vai nainen?" kysyi hän kuiskaten, kun me vihdoinkin
olimme nousseet ylös ja alkaneet paluumatkamme pimeässä illassa.
"En tiedä oikein."
"Kummanko luulet olevan?"
"Mielestäni näytti se naiselta."
"Minä pelkäsin että se oli pitkään kaapuun puettu mies."
"On paljon mahdollista. Tässä heikossa valaistuksessa ei voi mitään
varmasti päättää."
"Pysähdy hieman, Marian! Minä pelkään. -- Minä en voi nähdä tietä.
Ajatteleppas, jos tuo olento seuraa meitä."
"Se ei ole ollenkaan luultavaa, Laura. Kaikissa tapauksissa ei meidän
ole syytä peljätä. Kylähän ei ole kaukana järven rannasta ja sieltä
on kenellä tahansa lupa käydä esille yöllä tai päivällä. On vain
kummallista, ett'emme me koskaan ennen ole nähneet ketään elävää
olentoa siellä."
Me olimme nyt sisällä puistossa. Oli varsin pimeää -- niin pimeää,
että meidän oli vaikea pysyä tiellä. Minä tartuin Lauran käsivarteen,
ja me kuljimme niin nopeaan, kuin voimme.
Ennenkun me olimme ehtineet puolimatkaan puistoa, pysähtyi hän äkkiä
ja pakotti minun tekemään samoin. Hän kuunteli.
"Vaiti!" kuiskasi hän. "Minä kuulen jonkun tulevan takanamme."
"Varmaankin vain kuivia lehtiä", sanoin minä rauhoittaakseni häntä,
"tai kenties tuulen katkaisema oksa."
"Onhan nyt kesä, Marian, eikä tuulen henkäyskään lehahda. Kuule nyt!"
Minä kuulin sen myöskin -- oli aivan kuin keveiden askelten ääni
olisi seurannut meitä.
"Samapa se, kuka tai mitä se on", sanoin minä, "käykäämme vain.
Minuutin kuluttua olemme me kyllin lähellä taloa, että sinne voisi
kuulua, jos jotakin tapahtuisi meille."
Me kuljimme nopeasti eteenpäin -- niin nopeasti, että Laura tuskin
voi hengittää, kun me näimme asuinhuoneen valaistut ikkunat.
Minä pysähdyin muutamiksi silmänräpäyksiksi antaakseni hänen
hengittää. Juuri kun me ajattelimme kulkea edemmäksi, pysähdytti
hän taasen minut ja viittasi kädellä kuuntelemaan vielä kerran. Me
kuulimme molemmat pitkän syvän huokauksen takanamme, kaukana pimeässä
puiden seassa.
"Kuka siellä on?" huusin minä.
Mutta ei kukaan vastannut.
"Onko joku siellä?" toistin minä vielä kerran.
Silmänräpäyksen kestävä täydellinen hiljaisuus seurasi; sen jälkeen
kuulimme me taaskin keveitä askeleita, mutta yhä heikommin --
kauempana pimeässä -- kauempana, kauempana -- kunnes ne viimein
hälvenivät suureen hiljaisuuteen.
Me kiiruhdimme yli avonaisen paikan, kuljimme nopeasti yli sen ja
puhumatta enää sanaakaan toistemme kanssa olimme me pian perillä
asuinrakennuksen luona.
Eteisen lampun valossa katseli Laura minua kalpein kasvoin ja
peljästynein silmin.
"Minä olen puolikuollut peljästyksestä", sanoi hän. "Kukahan se voisi
olla?"
"Koetamme huomenna ottaa asiasta selvän", sanoin minä. "Älkäämme
kuitenkaan sanoko mitään kenellekään, mitä olemme kuulleet ja
nähneet."
"Miks'ei?"
"Siksi, että vaiteliaisuus aina on varovaisuutta, ja varovaisuus on
meille tarpeen tässä talossa."
Minä pyysin Lauraa menemään heti yläkerrokseen, pysähdyin itse
ottaakseni hattuni pois ja silittääkseni hiukseni ja menin kohta sen
jälkeen kirjastoon tehdäkseni huomioitani ottaen asiakseni kirjan
hakemisen.
Siellä istui kreivi, täyttäen talon leveimmän nojatuolin,
levollisesti poltellen tupakkaa ja lukien, jalat eräällä sohvalla,
kaulahuivi polvillansa ja paidankaulus auki. Ja siellä istui
kreivitär kiltin lapsen näköisenä hänen vieressänsä ja kääri
paperosseja. Ei ollut mahdollista, että enemmän herra kuin rouvakaan
olisi voinut olla myöhään illalla ulkona ja nyt taasen istua täällä
levossa ja rauhassa. Minä huomasin saavuttaneeni kirjastossa käyntini
tarkoituksen samana hetkenä, kuin minä katsoin heitä.
Kreivi Fosco nousi ylös kohteliaan nolostuneena ja solmi
kaulahuivinsa kohta, kun minä tulin huoneeseen.
"Älkää antako häiritä itseänne", sanoin minä. "Tulin tänne hakeakseni
vain erästä kirjaa."
"Kaikki, jotka ovat niin onnettoman lihavia kuin minä, kärsivät
kuumuudesta", lausui kreivi vakavalla arvokkaisuudella löyhytellen
itseänsä suurella, vihreällä viuhkalla. "Minä toivoisin saavani
vaihtaa osaa kelpo vaimoni kanssa. Hän on tällä hetkellä yhtä kylmä
kuin kala tuolla lammikossa."
Kreivitär suvaitsi elostua hieman herransa ja miehensä
kuivansukkelasta vertauksesta. "Minulla ei ole koskaan lämmin, neiti
Halcombe", huomautti hän naisen kainolla ilmeellä, joka tunnustaa
yhden omista ansioistaan.
"Oletteko Te ja lady Glyde olleet ulkona nyt tänä iltana?" kysyi
kreivi minun ottaessani näön vuoksi yhden kirjoista hyllyltä.
"Niin, me menimme ulos saadaksemme raikasta ilmaa."
"Uskallanko kysyä, millä suunnalla naiset ovat olleet?"
"Olimme järvellä päin -- aina venehuoneella asti."
"Vai niin, venehuoneella asti."
Toisissa olosuhteissa olisi hänen uteliaisuutensa suututtanut
minua. Tänä iltana oli se minulle tervetullut uutena todistuksena
siitä, ett'ei hänellä tai hänen puolisollaan ole mitään yhteistä
salaperäisen näyn kanssa järven rannalla.
"Eihän ole ollut mitään uusia seikkailuja tänä iltana luullakseni?"
jatkoi hän. "Ei mitään uusia huomioita, kuten tavatessanne
haavoitetun koiran?"
Hän kiinnitti minuun tutkimattomat, harmaat silmänsä sillä kylmällä,
kirkkaalla, loistavalla katseella, joka aina on pakottanut minun
katsomaan häneen ja aina samalla kiusaa minua. Selittämätön
epäilys, että hän voi lukea jokaisen sieluni ajatuksen valtaa minut
sellaisissa tilaisuuksissa, ja se valtasi minut nytkin.
"Ei", sanoin minä nopeasti, "ei mitään seikkailuja eikä huomioita."
Minä koetin katsoa poispäin hänestä ja poistua huoneesta. Niin
ihmeelliseltä kuin se kuuluukin, luulen minä kumminkin, että minä
tuskin olisin onnistunut sitä tekemään, ellei rouva Fosco olisi
auttanut minua saamalla kreivin liikkumaan ja katsomaan toisaalle.
"Fosco, sinähän annat neiti Halcomben seisoa", sanoi hän.
Samassa silmänräpäyksessä kuin kreivi kääntäytyi hankkiakseen minulle
tuolin, käytin minä tilaisuutta hyväkseni, kiitin häntä, pyysin
anteeksi ja kiiruhdin ulos.
Tuntia myöhemmin kun Lauran kamarineito sattumalta oli emäntänsä
huoneessa, pölähti päähäni ottaa illan kuumuuden johdosta selvä,
kuinka palvelusväki oli viettänyt aikansa.
"Oletteko kärsineet paljon kuumuudesta siellä alhaalla?" kysyin minä.
"Ei, neiti", sanoi tyttö, "se ei ole erittäin vaivannut meitä."
"Oletteko olleet puistossa arvatakseni?"
"Muutamat meistä ajattelivat mennä, neiti, mutta keittäjätär nosti
tuolinsa pihalle keittiön oven eteen, jossa on viileää, ja lähemmin
miettien teimme me kaikki samalla tavoin."
Taloudenhoitajatar oli siis ainoa, joka olisi vielä tutkittava.
"Onko rouva Michelson mennyt levolle jo?" kysyin minä.
"Ei luullakseni, neiti", sanoi tyttö hymyillen. "Rouva Michelson
lienee pikemmin valmis nousemaan ylös tällä erää kuin menemään
vuoteeseen."
"Mitä? Mitä tarkoitat sinä? Onko rouva Michelson maannut sängyssä
keskellä päivää?"
"Ei, neiti, ei juuri niin, mutta melkeimpä kumminkin. Hän on nukkunut
koko illan huoneessaan."
Yhdistettyäni, mitä minä itse olin huomannut kirjastossa ja mitä minä
juuri nyt olin kuullut Lauran kamarineidolta, näyttää minusta yksi
asia olevan varma. Se henkilö, jonka me näimme järven lähistöllä, ei
ollut rouva Fosco eikä hänen miehensä eikä kukaan palvelusväestä. Ne
askeleet, jotka me olimme kuulleet puistossa, eivät olleet kenenkään
talon asukkaan.
Kuka se sitten oli?
Minusta näyttää olevan hyödytöntä kysellä sitä. Minä en voi edes
päättää, oliko henkilö mies vai nainen. Uskoakseni oli hän nainen.