Heinäkuun 3 päivänä. -- Juuri kun minun käteni oli oven lukolla,
kuulin minä sir Percivalin äänen alhaalta portailta lausuvan minun
nimeni.
"Minun täytyy pyytää Teitä tulemaan uudelleen alas", sanoi hän.
"Se on Foscon syy eikä minun, neiti Halcombe. Hänellä on muutamia
perusteettomia epäilyksiä siitä, että hänen rouvansa kelpaisi
toiseksi todistajaksi, ja hän on kehottanut minua pyytämään, että Te
tahtoisitte olla mukana kirjastossa."
Minä seurasin heti sir Percivalia sinne. Laura seisoi kirjoituspöydän
ääressä jonkunlaisella levottomuudella käännellen olkihattua, joka
hänellä vielä oli käsissänsä. Rouva Fosco istui hänen vieressänsä
nojatuolissa, yhäti ihmetellen herra miestänsä, joka seisoi aivan
yksin huoneen toisessa päässä ja poimiskeli kuivia lehtiä ikkunalla
olevista kukka-astioista.
Samana hetkenä, kuin minä astuin huoneeseen, tuli kreivi minua
vastaan pyytämään anteeksi.
"Pyydän tuhannesti anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän. "Te
tunnette, kuinka teidän maamiehenne arvostelevat meitä italialaisia.
Me olemme kaikki epäilyttäviä ja vieraita luonteeltamme, sanoo
rehellinen John Bull. Älkää arvostelko minua, jos Teitä miellyttää,
hiukkaakaan paremmin kuin kaikkia muita kansalaisiani. Minä
olen viekas, epäilyttävä italialainen. Te olette samaa mieltä,
paras, nuori lady -- eikö niin? No hyvä! Nyt on yksi piirre minun
viekkaudestani ja epäilyttäväisyydestäni se, että minä kiellän
rouvani pätevyyden todistamaan lady Glyden nimikirjoitusta, samalla
kun minä itse todistan."
"Hänen epäröimisessään ei ole hiukkaakaan järkeä", lausui sir
Percival. "Minä olen selittänyt hänelle, että Englannin lait sallivat
rouva Foscon todistaa nimikirjoituksen yhdessä miehensä kanssa."
"Minä myönnän sen", alkoi uudelleen kreivi. "Englannin laki sanoo
kyllä -- mutta Foscon omatunto sanoo ei." Hän levitti lihavat
sormensa haralleen puserolle ja kumarsi juhlallisesti, ikäänkuin
hän olisi halunnut esittää omantuntonsa meille kaikille mitä
erinomaisimpana lisänä seuraan. "Mikä asiakirja se on, jonka lady
Glyde on allekirjoittamaisillaan", jatkoi hän, "en minä tiedä enkä
tahdo tietää. Minä sanon vain, että vastaisuudessa voi sattua
asianhaaroja, jotka pakottavat Percivalin tai hänen asianajajansa
vetoamaan todistajiin, missä tapauksessa on varsin hyvä, että
nämä todistajat edustavat kahta erilaista, täysin riippumatonta
mielipidettä. Näin ei ole asianlaita, jos minun vaimoni todistaa
yhdessä minun kanssani. Minä en tahdo sitä sanotuksi häpeäksi
itselleni tulevina päivinä, että minun rouvani menetteli minun
neuvoni mukaan eikä siis ollut minään todistajana. Minä puhun
Percivalin hyvää tarkoittaen ehdottaessani, että minun nimeni
kirjoitetaan miehen lähimpänä ystävänä ja teidän nimenne, neiti
Halcombe, hänen puolisonsa lähimpänä ystävänä. Minä olen jesuiitta,
ajattelette te -- halukas hiusta halkomaan -- pikkumielinen ja
epäilevä mies -- mutta teidän tulee kuitenkin sallia minun saada
tahtoni toteutetuksi kunnioituksesta minun epäröivää, italialaista
luonnettani ja minun arkaa, italialaista omaatuntoani kohtaan."
Hän kumarsi taaskin, astui muutamia askelia taaksepäin ja veti
omantuntonsa yhtä kohteliaasti seurastamme, kuin hän oli esittänytkin
sen.
Kreivin epäilykset olivat kenties rehellisiä ja ymmärrettäviäkin,
mutta hänen tavassaan ilmaista ne oli jotakin, joka lisäsi
minun vastenmielisyyttäni koko tätä asiaa kohtaan. Ei mikään
vähempiarvoinen syy kuin kiintymykseni Lauraan olisi voinut pakottaa
minua todistamaan mitään. Mutta yksi ainoa silmäys hänen levottomiin
kasvoihinsa sai minun mieluummin uskaltamaan kaikki kuin jättämään
hänet pulaan.
"Minä tahdon mielelläni jäädä", sanoin minä. "Ja jos minä en huomaa
mitään syytä pahentamaan niitä pikku epäilyksiä, joita minä nyt
tunnen, niin voitte toivoa minusta todistajaa."
Sir Percival silmäsi minuun terävästi aivankuin hän aikoisi sanoa
jotakin. Mutta samassa silmänräpäyksessä kiinnitti kreivitär hänen
huomionsa nousemalla ylös tuoliltaan. Hän oli nähtävästi saanut
silmäyksellä käskyn mieheltään poistua huoneesta.
"Ei Teidän tarvitse poistua", sanoi sir Percival.
Rouva Fosco silmäsi taaskin käskijäänsä ja sanoi mieluummin
poistuvansa, jonka jälkeen hän päättävin askelin läksi ulos. Kreivi
sytytti paperossin, meni takaisin ikkunalla olevien kukkien luo
ja puhalsi pieniä savukiehkuroita lehdille, aikoen suurimmalla
hartaudella tappaa hyönteisiä.
Sillä välin oli sir Percival avannut kirjahyllyn alla olevan kaapin
ja ottanut sieltä esille pituudeltaan useamman kerran kokoon taitetun
asiapaperin. Hän pani sen pöydälle, avasi ainoastaan alimmaisen
taitteen ja piti kätensä muun päällä. Se osa paperia, joka oli
nähtävissämme oli aivan tyhjä; ainoastaan siellä ja täällä varustettu
pienellä kiinnitetyllä suulakalla. Jokainen kirjoitettu sana oli
kätketty siihen osaan, jota hän piti koossa kätensä alla. Laura ja
minä katsahdimme toisiimme. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta
eivät osoittaneet enemmän päättämättömyyttä kuin pelkoakaan.
Sir Percival pisti kynän mustepulloon ja ojensi sen vaimollensa.
"Kirjoita nimesi tähän", sanoi hän ja osoitti yhtä paikkaa paperilla.
"Te, neiti Halcombe ja Fosco, merkitsette sitten nimenne näiden
suulakkain eteen. Tule tänne, Fosco! Allekirjoitus todistamista ei
voida tehdä tirkistämällä ulos ikkunasta ja savustamalla kukkia."
Kreivi nakkasi pois paperossin ja tuli pöydän luo kädet
huolimattomasti pistettyinä puseroa kiinnittävän tulipunaisen vyön
alle ja vakavasti katsoen sir Percivaliin. Laura, joka seisoi hänen
toisella puolellaan kynä kädessään, katsoi myöskin häneen. Hän seisoi
heidän välillään käsi taitetulla asiapaperilla ja katsoi minuun, joka
istuin hänen vastapäätään, niin kauhealla epävarmuuden ilmeellä,
että hän pikemmin muistutti vankia tuomioistuimen edessä kuin
aatelismiestä omassa talossaan.
"Kirjoita tähän", sanoi hän nopeasti kääntyessään Lauraan ja
osoittaen uudelleen asiapaperiin.
"Mikä se on, jonka alle minun tulee kirjoittaa?" kysyi Laura
levollisesti.
"Sitä ei ole minulla aikaa selittää", vastasi hän. "Ajoneuvot ovat
oveni edessä ja minun täytyy heti matkustaa. Jos minulla olisikin
aikaa, niin et sinä kaikissa tapauksissa ymmärtäisi minua. Se on vain
muodollinen asiapaperi, täynnään vaikeatajuisia lakitermejä ja muuta
sellaista. Tule, tule! Kirjoita vain nimesi, niin että me heti saamme
loppuun tämän asian."
"Minun täytyy varmasti saada tietää, _mitä_ minun on
allekirjoitettava, Percival, ennenkun minä kirjoitan nimeni."
"Hullutusta! Mitä ymmärtävät naiset liikeasioista? Minä sanon sinulle
vielä kerran, ett'et sinä sitä käsitä."
"Salli minun kumminkin koettaa. Kun herra Gilmorella oli jokin asia
minun puolestani, selitti hän aina ensin, ja minä ymmärsin häntä
aina."
"Senpä kyllä uskon! Hän oli sinun palvelijasi ja hänen
velvollisuutensa oli selittää asia. Minä olen sinun miehesi _enkä_
ole velvollinen tekemään sitä. Kuinka kauan aiot sinä viivyttää
minua? Minä sanon vielä kerran: tässä ei ole aikaa lukea mitään --
ajoneuvot ovat esillä. Sano minulle vain suoraan: tahdotko panna
siihen nimesi vai _etkö_ tahdo?"
Lauralla oli vielä kynä kädessä, mutta hän ei yrittänytkään
allekirjoittaa.
"Jos minun allekirjoitukseni tuottaa minulle jonkun sitoumuksen",
sanoi hän, "niin on minulla epäilemättä jokin oikeus tietää, mikä
tämä sitoumus on."
Sir Percival nosti asiapaperin ja paiskasi sen pöytään.
"Sano suoraan!" sanoi hän. "Sinähän olet aina ollut maineessa
totuudenrakkaudestasi. Älä huoli, että Fosco ja neiti Halcombe
kuulevat, vaan sano suoraan, että sinä epäilet minua."
Kreivi otti nyt toisen kätensä vyön alta ja laski sen sir Percivalin
olkapäälle. Sir Percival tempausi kiivaasti pois. Kreivi laski
uudelleen kätensä olkapäälle järkähtämättömän levollisesti.
"Hillitse onneton luonteesi, Percival", sanoi hän. "Lady Glyde on
oikeassa."
"Oikeassa!" huudahti sir Percival. "Onko vaimolla oikeus epäillä
miestänsä?"
"On väärin ja julmaa syyttää minua epäilystä", sanoi Laura. "Kysy
Marianilta, eikö minun pidä tietää, mihin minä sitoudun, ennenkun
minä allekirjoitan."
"Minä en aio vedota neiti Halcombeen", vastasi sir Percival. "Neiti
Halcombella ei ole mitään tekemistä tässä asiassa."
Tähän asti en minä ollut puhunut ja olisin mieluimmin halunnut, että
olisin kokonaan päässyt puhumasta. Mutta se surun ilme, jonka minä
huomasin Lauran kasvoista hänen kääntyessään minuun ja se hävytön
hillittömyys, joka oli hänen miehensä käytöksessä, ei jättänyt
minulle muuta valinnan varaa kuin lausua ajatukseni hänen tähtensä,
kun minua nyt kehotettiin siihen.
"Suokaa anteeksi, sir Percival", sanoin minä, "mutta yhtenä
allekirjoituksen todistajista uskallan minä luulla, että minullakin
on jotain tekemistä tässä asiassa. Lauran huomautus näyttää minusta
olevan aivan oikea ja jos minä lausun vain, mitä minuun itseeni
tulee, niin en minä voi ottaa todistajan edesvastausta, ellei hän
ensin tiedä, mikä asiakirja hänen on allekirjoitettava."
"Häikäilemätön selitys minun kunniastani!" huudahti sir Percival.
"Ensi kerran kuin Te tarjoudutte itse miehen taloon, neiti
Halcombe, niin tahdon minä neuvoa Teitä, ett'ette maksa hänen
vierasvaraisuuttansa pitämällä hänen vaimonsa puolta asiassa, joka ei
koske Teitä."
Minä hypähdin ylös niin kiivaasti, kuin hän olisi lyönyt minua. Jos
minä olisin ollut mies, niin olisin minä paiskannut hänet lattiaan
hänen omassa talossaan ja poistunut siitä ollakseni sinne koskaan,
mistä maallisesta vaikuttimesta tahansa palaamatta. Mutta minä olin
vain nainen -- ja minä rakastin hänen vaimoansa niin suuresti!
Jumalan olkoon kiitos! Tämä rakkaus tuli minun avukseni, ja minä
istuuduin taaskin tuolille lausumatta sanaakaan. Laura tiesi, mitä
minä olin kestänyt ja kuinka minä olin hillinnyt itseni. Hän kiiruhti
luokseni, ja kyyneleet tulvivat hänen silmistään. "Oi, Marian!"
kuiskasi hän hellästi. "Äitini ei koskaan olisi voinut tehdä enempää
edestäni!"
"Tule tänne ja kirjoita nimesi!" huusi sir Percival pöydän toisesta
päästä.
"Kirjoitanko minä?" kysyi Laura minulta hiljaa. "Minä kirjoitan jos
tahdot niin."
"Ei", vastasin minä, "totuus ja oikeus ovat sinun puolellasi -- älä
kirjoita alle, ennenkun olet lukenut sen."
"Tule tänne ja kirjoita nimesi!" toisti sir Percival juhlallisesti ja
kiukustuneella äänellä.
Kreivi, joka oli katsellut minua ja Lauraa järkähtämättömällä ja
hiljaisella mielenkiinnolla, asettui toistamiseen välittämään.
"Percival!" sanoi hän. _"Minä_ en unohda olevani naisten seurassa.
Ole hyvä ja muista sinäkin se."
Sir Percival kääntyi häneen silmittömän vihaisena. Kreivin vahva käsi
tarttui vielä lujemmin hänen olkapäähänsä, ja hän toisti vielä kerran
vakavalla ja tyynellä äänellä: "Ole hyvä ja muista sinäkin se."
He katsoivat toisiansa. Sir Percival vetäysi hitaasti kreivin käden
alta, kääntyi yhtä hitaasti pois hänen silmäyksistänsä ja katsoi
synkännäköisenä asiakirjaan, joka yhä oli pöydällä; sitten puhui
hän pikemmin kesytetyn eläimen nurpealla alistuvaisuudella kuin
erehtyneeksi todistetun ihmisen talttuneella vakuutuksella.
"Minun tarkoitukseni ei ole loukata ketään", sanoi hän, "mutta vaimoni
itsepäisyys voi suututtaa pyhimyksenkin. Minä olen sanonut hänelle,
että tämä on vain muodollinen asiakirja -- ja mitäpä enemmän hän
tarvitsisi tietää? Sinä voit sanoa mitä tahansa, mutta vaimon ei tule
uhmata miestänsä. Vielä kerran, lady Glyde, ja viime kerran kysyn
minä: tahdotteko kirjoittaa nimenne vai _ettekö_ tahdo?"
Laura meni takaisin pöydän luo ja otti uudelleen kynän.
"Minä tahdon mielihyvällä allekirjoittaa", sanoi hän, "jos sinä vain
kohtelet minua kuin järkevää olentoa. Minä piittaan vähät siitä, mitä
uhrauksia minulta vaaditaan, jolleivät ne vahingoita ketään muuta
eivätkä johda mihinkään pahaan --"
"Kuka on puhunut, että sinulta vaaditaan mitään uhrausta?" huudahti
sir Percival puoleksi palaavalla vihalla.
"Minä tarkoitan vain", jatkoi Laura, "ett'en minä kieltäisi
mitään myönnytystä, jonka kunnialla voi tehdä. Jos minä epäröin
kirjoittamasta nimeäni sitoumuksen alle, jota minä en tunne, niin
miksi sinä sentähden nuhtelet minua niin kovin? Minusta sinä et
tee aivan oikein osoittaessasi suurempaa huomiota kreivi Foscon
epäilyksille kuin minun."
Tämä onneton, vaikkakin varsin luonnollinen viittaus kreivin
ihmeellisen voimakkaaseen vaikutukseen hänen mieheensä, sai sir
Percivalin rajun luonteen täyteen liekkiin.
"Epäilykset!" toisti hän. _"Sinun_ epäilyksesi! Ompa vähän myöhäistä
sinulle osoittaa niin suuressa määrässä omantunnonmukaisuutta. Minä
luulin sinun voittaneen kaiken heikkouden, kun sinä teit hyveen
pakosta mennessäsi naimisiin kanssani."
Samassa kun hän oli lausunut nämä sanat, nakkasi Laura kädestään
kynän -- katsoi häneen sellaisella ilmeellä silmissään, jota minä en
ollut ennen nähnyt, ja käänsi hänelle ääneti selkänsä.
Tämä syvimmän halveksimisen selvä osoitus oli hänelle niin erikoista
ja hänen luonteelleen niin vierasta, että me kaikki mykistyimme.
Oli jotakin salattua sen raa'an sydämmettömyyden kuoren alla, joka
heti loukkasi hänen miehensä sanoissa. Ne sisälsivät jonkun väijyvän
loukkauksen, jota minä en ollenkaan ymmärtänyt, mutta joka niin
selvästi oli painanut häväistyksen leiman Lauran kasvoihin, että
vieraskin olisi voinut nähdä tämän ilmeen. Kreivi, joka ei ollut
mikään vieras, näki sen yhtä selvään kuin minäkin. Kun minä nousin
ylös tuoliltani mennäkseni Lauran luo, kuulin minä hänen tukahdetulla
äänellä kuiskaavan sir Percivalille: "hullu!"
Laura meni ovelle minun lähestyessäni, ja samassa puhui hänen
miehensä taas hänelle.
"Sinä siis kiellät varmasti allekirjoituksesi?" kysyi hän
muuttuneella äänellä, joka todisti hänen itsekseen tunnustavan,
kuinka ajattelemattomasti hän itse oli vahingoittanut asiansa
kiivaudellaan.
"Sen jälkeen mitä sinä juuri sanoit minulle", lausui Laura varmasti,
"kieltäydyn minä allekirjoittamasta siksi, kunnes olen lukenut
tästä asiakirjasta joka sanan alusta loppuun. Tule, Marian, olemme
viipyneet kyllin kauan."
"Silmänräpäys vielä!" pyysi kreivi, ennenkun sir Percival oli
ennättänyt vastata mitään, "silmänräpäys vielä, lady Glyde, minä
rukoilen sitä."
Laura olisi kumminkin mennyt ottamalla ollenkaan huomioon hänen
pyyntöään, ellen minä olisi ehkäissyt häntä.
"Älä tee kreiviä vihamieheksesi!" kuiskasin minä. "Mitä teetkin,
Laura, niin kavahda itseäsi!"
Hän otti huomioonsa varotukseni. Minä suljin jälleen oven, ja me
viivähdimme sen vieressä. Sir Percival istuutui pöydän ääreen
kyynärpää nojaten kokoonkäärittyä asiakirjaa ja pää leväten suljettua
kättä vasten. Kreivi seisoi välillämme, pelottavan asemamme herrana,
kuten hän hallitsi kaikkea muutakin.
"Lady Glyde", sanoi hän sellaisella lempeydellä, joka näytti
tarkoittavan meidän turvatonta asemaamme paljon enemmän kuin meitä
itseämme persoonallisesti, "minä pyydän Teidän antamaan minulle
anteeksi, jos minä uskallan antaa neuvon, ja uskomaan, että
minä puhun vain syvän kunnioitukseni ja ystävyyteni takia talon
hallitsijatarta kohtaan." Hän kääntyi ankarasti sir Percivaliin
ja kysyi: "Onko ehdottomasti välttämätöntä, että tuo paperi on
allekirjoitettava tänään?"
"Se on välttämätöntä minun suunnitelmani ja toivomusteni takia",
vastasi toinen vihaisesti. "Mutta, kuten itse olet voinut kuulla, ei
tämä syy vaikuta lady Glydeen."
"Vastaa minun yksinkertaiseen kysymykseeni -- voidaanko tämä asia
lykätä huomiseen -- jaa taikka ei."
"No jaa, jos sinä välttämättömästi tahdot tietää sen."
"Miksi hukkaat sinä aikaa täällä? Jätä allekirjoitus huomiseen --
anna koko asian levätä, kunnes palaat kotiin takaisin."
Sir Percival katsoi ylös otsa synkkänä ja kirosi.
"Sinä käytät minua kohtaan sellaista ääntä, josta minä en pidä",
sanoi hän, "ääntä, jota minä en suvaitse keltään mieheltä maailmassa."
"Minä neuvon sinua oman parhaasi takia", vastasi kreivi tyyneen
halveksimisen hymyllä. "Ota aikaa ajatellaksesi asiaa; anna lady
Glydelle aikaa ajatella. Oletko unohtanut, että ajoneuvosi seisovat
oven edessä? Esiintymiseni kummastuttaa sinua, sanot sinä -- eikö
niin? Minä tiedän, että sen täytyy kummastuttaakin -- sillä se on
miehen esiintyminen, joka voi hallita luontonsa. Kuinka monta hyvää
neuvoa olenkaan antanut sinulle elinpäivinäni? Useampia kuin voit
luetellakaan. Olenko minä koskaan ollut väärässä? Tietääkseni et
voi sanoa ainoatakaan tilaisuutta. Matkusta nyt viipymättä. Tämä
allekirjoitusjuttu voi lykkäytyä huomiseen."
Sir Percival epäröi ja katsoi kelloansa. Hänen intonsa kysymyksessä
olevalle salaperäiselle matkalleen heräsi taas kreivin puhuessa ja
kilpaili vallasta hänen hartaan toivomuksensa kanssa saada Lauran
allekirjoitus. Hän mietti hetkisen ja nousi sen jälkeen kiireesti
ylös.
"Sinulle on helppo väittää minut kumoon", sanoi hän, "kun minulla
ei ole aikaa vastata sinulle. Minä tahdon seurata neuvoasi, Fosco
-- ei siksi, että minä tarvitsisin tehdä niin taikka luottaisin
siihen, vaan siksi, ett'en minä voi viipyä täällä kauempaa." Hän
vaikeni ja silmäsi uhkaavasti vaimoonsa. "Jos sinä et anna minulle
nimikirjoitustasi, kun minä tulen huomenna kotiin --", loppuajatus
hävisi kaapin avaamisen narinaan hänen pannessaan säilöön asiakirjaa.
Hän otti hattunsa ja hansikkaansa pöydältä ja meni ovea kohden.
Laura ja minä väistyimme sivulle antaaksemme hänen mennä ulos. "Pane
mieleesi: _huomenna_!" sanoi hän vaimollensa ja meni.
Me viivyimme, kunnes hän oli mennyt tiehensä. Kreivi sanoi
lähestyessään meitä:
"Te olette nähnyt Percivalin yhtenä hänen pahimmista hetkistään,
neiti Halcombe, ja minä häpeän hänen puolestaan. Mutta hänen vanhana
ystävänään lupaan minä, ett'ei hän huomenna tule purkamaan luontoansa
samalla häpeällisellä tavalla kuin tänään."
Laura oli ottanut minun käsivarteni hänen puhuessaan, ja kun kreivi
oli lopettanut, puristi hän sitä merkitsevästi. Täytyy olla vaikea
koetus jokaiselle naiselle kuulla miehensä huonoa käytöstä noin
keveästi tämän miesystävän puoltavan hänen omassa talossaan -- ja se
oli vaikea koetus Laurallekin. Minä kiitin kreiviä kohteliaasti ja
saatoin Lauran ulos. Niin, minä kiitin kreiviä, sillä minä huomasin
jo sanomattoman avuttomuuden ja nöyryytyksen tunteella, että hänelle
oli joko jotakin etua tai sitten päähänpisto saada varmuus siitä,
että minä edelleenkin jäisin Blackwater-Parkiin. Sir Percivalin
käyttäytymisen jälkeen minua kohtaan tunsin minä, ett'en minä ilman
kreivin vaikutuksen tukea voisi jäädä. Hänen vaikutuksensa, jota minä
enin pelkäsin, oli todellisuudessa ainoa voima, joka nyt pidätti
minua Lauran luona näinä hänelle niin huolellisina aikoina!
Me kuulimme vaunujen pyöräin kolinan hiekoitetulla tiellä tullessamme
eteiseen. Sir Percival oli matkustanut.
"Mihin hän matkasi, Marian?" kuiskasi Laura. "Jokainen hänen uusi
toimintansa herättää minussa uusia epäilyjä tulevaisuuteen nähden.
Etkö sinä mitään epäile siitä?"
Sen jälkeen, mitä hän jo oli saanut kärsiä tänä aamupäivänä, oli
minulla vähän halua ilmoittaa hänelle epäilyjäni.
"Kuinka minä voisin tietää hänen salaisuuksiansa?" sanoin minä
vältellen.
"Haluaisinpa tietää, eikö taloudenhoitajatar tiedä sitä", päätteli
hän itsepäisesti.
"Varmaankaan ei", vastasin minä. "Hän on varmaan yhtä tietämätön kuin
mekin."
Laura pudisti päätänsä.
"Etkö sinä kuullut taloudenhoitajattarelta, että Anna Catherick olisi
nähty paikkakunnalla? Etkö luule hänen matkanneen etsimään hänen
jälkiänsä?"
"Minä tahtoisin mieluimmin rauhoittaa itseäni, Laura, olemalla
ollenkaan ajattelematta tätä asiaa, ja kaiken sen jälkeen, mitä on
tapahtunut olisi parhainta, että sinäkin seuraisit esimerkkiäni. Tule
luokseni hieman levottuaksesi."
Me istuuduimme ikkunan ääreen ja annoimme suloisen kesäilman
virkistää mieltämme.
"Minua hävettää, Marian", sanoi hän, "että sinä olet saanut kärsiä
minun tähteni. Oi, rakkahani, sydämmeni on melkein murtunut
ajatellessani sitä! Mutta minä tahdon koettaa sovittaa kaikki --
tahdon todellakin koettaa!"
"Oh, vaiti", vastasin minä, "älä puhu niin. Onhan minun loukattu
ylpeyteni vain pikkuasia sitä kauheaa onnettomuutta vastaan, että
koko sinun elämäsi on kadotettu."
"Sinä kuulit, mitä hän sanoi minulle", jatkoi hän nopeasti ja
voimakkaasti. "Sinä kuulit sanat -- mutta sinä et tiedä, mitä ne
sisälsivät -- sinä et tiedä, miksi minä nakkasin pois kynän ja
käänsin hänelle selkäni." Hän nousi ylös kiivaalla liikkeellä
ja käveli edestakaisin huoneessa. "Minä en ole kertonut sinulle
monesta asiasta, Marian, peljäten saattavani sinut surulliseksi
ja onnettomaksi. Sinä et tiedä, kuinka hän on kohdellut minua!
Kumminkin -- sinun täytyy tietää se nyt, koska sinä näit, kuinka
hän kohteli minua tänään. Sinä kuulit, kuinka hän ivasi minun
omantunnonmukaisuuttani; sinä kuulit, kuinka hän sanoi minun
tehneen pakosta hyveen mennessäni hänen kanssaan naimisiin." Hän
istuutui uudelleen; syvä punerrus levisi hänen poskillensa ja hän
piti ristiinpantuja käsiänsä polvellansa. "Minä en voi siitä sanoa
mitään nyt", jatkoi hän, "minä itkisin vain, jos minä nyt kertoisin
sinulle sen -- mutta toisen kerran, Marian, kun minä olen varmempi
itsestäni. Pää-raukkaani pakottaa, rakas sisar, -- oi, miten sitä
pakottaa! Minä toivon sinun tähtesi, että minä olisin antanut hänelle
nimikirjoitukseni. Kirjoitanko minä alle huomenna? Paljon mieluummin
haluan minä saattaa ikävyyksiä itselleni kuin sinulle. Sittenkun sinä
olet pitänyt puoltani häntä vastaan, lykkää hän kaiken syyn sinulle,
jos minä kieltäydyn allekirjoittamasta. Mitä pitää meidän tehdä? Oi,
jospa meillä olisi ystävä, joka voisi meitä neuvoa ja auttaa! Ystävä,
johon me todellakin voisimme luottaa!"
Hän huokasi syvään. Minä näin hänestä, että hän ajatteli Hartrightiä
-- näin sen sitä selvemmin, kun hänen sanansa johtivat minun
ajatukseni Hartrightiin. Vain muutamia kuukausia hänen avioliittonsa
jälkeen tarvitsimme me jo sitä ystävyyttä ja apua, jota Hartright
lähtiessään oli tarjonnut meille. Kuinka vähän uskoin minä silloin,
että me tarvitsisimme sitä koskaan!
"Meidän täytyy auttaa itseämme Laura", sanoin minä. "Koettakaamme
tyynesti puhua asiasta -- tehkäämme kaikki mitä voimme, päättääksemme
viisaasti."
Kun me yhdistimme sen, mitä hän tiesi miehensä huonoista asioista
ja mitä minä olin kuullut hänen keskustelustaan asianajajan
kanssa, teimme me sen luonnollisen päätöksen, että asiakirja oli
tehty rahojen lainaamista varten ja että Lauran allekirjoitus oli
välttämätön sir Percivalin toivomuksen toteuttamiseksi.
Toinen kysymys sen sopimuksen laadusta, jolla rahoja piti saataman,
ja mistä määrästä Lauran olisi sitouduttava vastaamaan, saattoi
meidät arveluihin, jotka olivat liian paljon meidän tietomme
ja kokemuksemme yläpuolella voidaksemme niitä ratkaista. Minun
yksityinen arveluni oli, että tuo salaperäinen asiapaperi sisälsi,
mitä epärehellisimmän ja alhaisimman välisopimuksen.
Minä en perustanut tätä uskoani sir Percivalin kieltäytymiseen
näyttää paperia tai selittää sen sisältöä, sillä tämä kieltäytyminen
voi yhtä hyvin aiheutua hänen uhmaavasta luonteestaan ja
halustaan hallita. Ainoa aihe epäillä hänen kunniaansa tuli
hänen esiintymisensä ja puheensa muutoksesta, jonka minä olin
huomannut Blackwater-Parkissa -- muutoksesta, joka sai minut
siihen vakuutukseen, että hän vain oli näytellyt erityisosaa
koko kihlausaikansa Limmeridge-Housessa. Hänen ylevämielinen
hienotunteisuutensa, hänen hieno kohteliaisuutensa joka niin
hyvin soveltuu herra Gilmoren vanhanaikaisiin käsitteihin, hänen
kunnioittava esiintymisensä Lauraa kohtaan, hänen sydämmellisyytensä
minua kohtaan ja kärsivällisyytensä herra Fairlieta kohtaan -- kaikki
tämä oli vain halpamielisen, viekkaan ja raa'an miehen näyttelemistä
ja petosta, joka pudotti niin pian naamionsa, kun hänen kavala
temppunsa oli johtanut päämäärään; tänä päivänä oli hän avoimesti
näyttäytynyt sellaisena, kuin hän oli. Minä en sano mitään siitä
surusta, jonka tämä havainto tuotti minulle Lauran vuoksi, sillä sitä
en voi sanoin kuvata. Minä sanon vain sen siksi, että se herätti
minussa lujan päätöksen estää hänet allekirjoittamasta asiapaperi,
tulkoon minkälainen seuraus tahansa, jollei hän ensin saisi selkoa
sen sisällöstä.
Sellaisissa olosuhteissa oli meidän ainoa keinomme tehdä sellaisia
väitteitä allekirjoitusta vastaan, jotka olivat kyllin varmoilla
perusteilla sekä kauppa- että laillisessa suhteessa, ja näyttää sir
Percivalille, että me naiset tunsimme lakia ja liikeasioita yhtä
hyvin kuin hän itsekin.
Hetkisen miettimisen jälkeen päätin minä kirjoittaa sille ainoalle
rehelliselle miehelle, joka meillä oli käytettävänämme, pyytääkseni
hänen apuansa ja neuvoansa turvattomassa asemassamme. Tämä mies
oli herra Gilmoren liiketoveri, herra Kyrle, joka nyt yksin hoiti
liikkeen asioita, sittenkun vanha ystävämme oli pakotettu luopumaan
niistä ja poistumaan Lontoosta terveytensä vuoksi. Minä sanoin
Lauralle, että herra Gilmore oli selittänyt hänen olevan miehen,
jonka rehellisyyteen, selvyyteen ja asiain tuntemukseen voitaisiin
mitä varmimmin luottaa. Lauran täydellä suostumuksella istuuduin minä
siis kirjoittamaan tätä kirjettä.
Minä aloin sen kirjoittamalla herra Kyrlelle asemamme sellaisenaan,
kuin se oli, ja pyysin sitten häntä antamaan meille neuvojansa niin
yksinkertaisesti ja helppotajuisesi, että me voisimme ymmärtää
erehtymättä ja väärin tulkitsematta. Kirjeeni oli niin lyhyt, kuin
vain voin tehdä, ja toivoakseni vapaa tarpeettomista yksityiskohdista.
Juuri kuin minä olin kirjoittamaisillani päällekirjoitusta, huomautti
Laura vaikeudesta, jota me kiireessä ja sekasorrossa emme ollenkaan
olleet huomanneet.
"Kuinka saamme me vastauksen oikeissa ajoin?" kysyi hän. "Sinun
kirjeesi ei tule perille ennenkun huomisaamuna varhain, eikä vastaus
ehdi postissa ennenkun seuraavana aamuna."
Ainoa keino oli saada vastaus asianajajalta erityisen lähetin
matkassa. Minä liitin jälkikirjoituksen ja pyysin, että varma henkilö
lähetettäisiin tuomaan vastaus junalla kello 11 huomispäivänä,
hän on silloin lähimmällä asemalla kello 1,20 ja voi saapua
Blackwater-Parkiin viimeistään kello 2. Hänen pitäisi kysyä minua,
ei vastata kenenkään muun kysymyksiin kuin minun eikä missään
tapauksessa antaa kirjettä kenenkään muun käsiin kuin minun.
"Jos sir Percival tulisi kotiin huomenna ennen kello kahta", sanoin
minä Lauralle, "niin on sinun parasta olla puistossa koko aamupäivä
kirjoinesi tai töinesi eikä sinun pidä olla ollenkaan näköisällä,
ennenkun lähetti on ehtinyt antaa minulle kirjeen. Minä olen sen
sijaan täällä koko aamun odottaakseni hänen tuloansa. Jos me
seuraamme tätä suunnitelmaa, toivon minä saavani kirjeen onnellisesti
ja hyvin. Menkäämme nyt alas salonkiin. Herättäisi kenties epäilyä,
jos me viipyisimme täällä yksin kauemmin."
"Epäilyksiä?" toisti hän. "Kenen epäilyksiä me nyt voisimme herättää
sir Percivalin mentyä pois? Tarkoitatko kreivi Foscoa?"
"Kenties tarkoitan, Laura."
"Sinä alat tuntea melkein yhtä suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan
kuin minäkin, Marian."
"Ei, ei vastenmielisyyttä. Se on aina suuremmassa tai vähemmässä
määrässä yhtynyt halveksimiseen. Minä en voi huomata mitään syytä
halveksia kreivi Foscoa."
"Ethän kumminkaan pelkää häntä?"
"Kenties pelkään -- aivan hieman."
"Pelkäätkö sinä häntä hänen esiintymisensä jälkeen puolustajanamme
tänään?"
"Niin, minä pelkään enemmän hänen puolustustaan kuin sir Percivalin
väkivaltaisuutta. Pane mieleesi, Laura, mitä minä pyysin sinulta.
Mitä tahansa teetkin, niin kavahda saamasta kreiviä vihamieheksesi!"
Me menimme jälleen alakertaan. Laura meni salonkiin minun mennessäni
eteisen yli pannakseni kirjeen postilaukkuun, joka riippui seinällä.
Eteisen ovet olivat auki, ja kun minä menin ohi, näin minä kreivi
Foscon rouvineen seisovan portailla puhelemassa keskenään.
Kreivitär tuli tavattoman nopein askelin eteiseen ja kysyi minulta,
oliko minulla aikaa viisi minuuttia uhrata keskusteluun hänen
kanssaan. Hieman kummastuneena hänen pyynnöstään pistin minä kirjeen
laukkuun ja vastasin olevani valmis täyttämään hänen toiveensa. Hän
tarttui erinomaisen ystävällisesti ja luottavaisesti minun käteeni
ja sen sijaan, että olisi saattanut minut huoneeseen, veti hän minut
mukanaan ruohovallille, joka ympäröi suurta kalalammikkoa.
Mennessämme kreivin ohi kumarsi kreivi hymyillen ja meni heti sen
jälkeen eteiseen pannen ovet kiinni kiertämättä kumminkaan niitä
lukkoon.
Kreivitär käveli sillä välin hitaasti kanssani lammikon ympäri. Minä
odotin saavani kuulla hänen lausuvan jotakin hyvässä luottamuksessa
minulle ja huomasin hämmästyksekseni, että rouva Foscolla oli kaiken
kaikkiaan lausuttavana vain sydämmellinen surkuttelunsa minulle
sen johdosta, mitä kirjastossa oli tapahtunut. Hänen miehensä oli
kertonut hänelle kaikki tyyni ja sen sopimattoman tavankin, jolla sir
Percival oli puhutellut minua. Tämä kertomus oli niin pahoittanut
hänen mieltään ja loukannut siihen määrään häntä Lauran ja minun
takia, että hän oli vakavasti päättänyt, jos jotain sellaista vielä
kerran tapahtuisi, osoittaa paheksumistaan lähtemällä heti pois
talosta. Kreivi oli hyväksynyt hänen ajatuksensa, ja hän toivoi nyt
minunkin tekevän samoin.
Minusta oli tämä menettely varsin merkillinen niin äärettömän varovan
naisen menettelyksi, kuin rouva Fosco oli, varsinkin noiden tylyjen
sanojen jälkeen, jotka hän oli lausunut venehuoneessa. Kumminkin
oli minun velvollisuuteni minua vanhemman henkilön kohteliaaseen ja
ystävälliseen puhutteluun vastata kohteliaasti ja ystävällisesti.
Minä vastasin siis kreivittärelle samassa äänilajissa, jonka jälkeen
minä, luullen puhuneemme pisteeseen asti, yritin lähteä sisään.
Mutta rouva Fosco näytti lujasti päättäneen olla eroamatta minusta
ja sanomattomaksi kummastuksekseni alkoi hän uudelleen puhua. Ollen
tähän asti vaiteliain kaikista naisista, ahdisti hän nyt minua
oikealla sanatulvalla, puhuen avioliitosta, ensin kuvaten sir
Percivalin ja Lauran suhdetta, sitten omaa onneaan, sitten herra
Fairlie-vainajan menettelyä häntä kohtaan testamenttikysymyksessä,
ja lopuksi pakisten puolesta tusinasta muita asioita, kunnes hän
siten oli pidättänyt minua puoli tuntia kävelyttämällä ympäri
kalalammikkoa. Minä väsyin lopulta aivan tyyten, ja oliko se siksi,
että hän huomasi tämän, sitä en voi oikein sanoa -- mutta yht'äkkiä
hän lopetti yhtä jyrkästi, kuin oli alkanutkin, katsoi ovelle, otti
jääkylmän esiintymistapansa ja päästi vapaaehtoisesti käsivarteni,
ennenkun minä olin ehtinyt edes ajatella jollakin tavoin päästä
hänestä erilleni. Avattuani oven ja astuttuani eteiseen huomasin minä
kreivin seisovan edessäni. Hän oli juuri pistämässä kirjettä laukkuun.
Tehtyänsä sen ja suljettuansa laukun kysyi hän minulta, minne minä
olin jättänyt hänen puolisonsa. Minä ilmoitin hänelle sen, ja hän
meni heti hänen luoksensa. Hänen tapansa, kun hän puhutteli minua,
oli aivan tavattoman hiljainen ja sävyisä, niin että minä käännyin ja
katsoin hänen jälkeensä haluten tietää, voiko hän pahoin vai oliko
hän suruissaan jonkin johdosta.
Miksi minun ensimmäinen toimenpiteeni oli mennä suoraan
postilaukulle, ottaa esille oma kirjeeni ja katsella sitä epävarmalla
epäilyksen tunteella -- miksi tämä katseleminen silmänräpäyksessä
herätti minussa ajatuksen sulkea varmuuden vuoksi kirjekuori
sinetillä -- nämä ovat salattuja seikkoja, jotka joko ovat liian
korkeita tai liian vähäpätöisiä minun käsittääkseni. Itsekukin
tietää, että naiset alituisesti menettelevät päähänpistojen mukaan,
joita he eivät voi edes selittää oikein itselleenkään; ja minä voin
vain luulla, että sellainen päähänpisto oli minun selittämättömän
toimintani salattuna aiheena tällä hetkellä.
Olipa syy kuitenkin mikä tahansa, niin oli minulla aihetta onnitella
itseäni tästä päähänpistosta, kun minä tulin huoneeseeni ja istuuduin
sinetöimään kirjettäni. Olin ennen sulkenut kirjekuoren kuten
tavallisesti. Kun minä nyt kolmen neljännestunnin kuluttua kosketin
sitä sormellani, aukeni se heti. Olinko sen kiinnittänyt ehkä
huolimattomasti, vai oliko gummissa jotain vikaa?
Vai onko mahdollista --? Ei, on liian järkyttävää, että tämä kolmas
arvelu voisi herätä mielessäni. Minä en tahdo nähdä sitä suoraan
kirjoitettuna silmieni edessä.
Minä melkein pelkään huomispäivää -- niin paljon riippuu kaikki minun
varovaisuudestani ja itsehillinnästäni. On kaikissa tapauksissa
kaksi varovaisuustoimenpidettä, joita minä en voi varmasti koskaan
laiminlyödä. Minun täytyy olla ystävällisissä väleissä kreivin kanssa
ja tarkkaan vartioida, kun lähetti tuo vastauksen asianajajalle
lähettämääni kirjeeseen.