Heinäkuun 2 päivänä. -- Minulla on vielä muutamia sanoja lisättävänä
tästä päivästä, ennenkun minä menen levolle.
Noin kaksi tuntia sen jälkeen kun sir Percival oli noussut pöydästä
vastaan ottaakseen vieraansa, herra Merrimanin, läksin minä
huoneestani kävelläkseni istutuksilla. Juuri kun minä olin perimmällä
ylisessä eteisessä, avattiin kirjaston ovi ja molemmat herrat tulivat
ulos. Kun minä katsoin olevan parasta olla häiritsemättä heitä
menemällä juuri silloin alas portaita, päätin minä viipyä kunnes he
olisivat ennättäneet mennä yli eteisen. Vaikka he puhuivat keskenänsä
hiljaisemmalla äänellä, olivat sanat kylliksi selviä voidakseni
kuulla ne.
"Rauhoittukaa, sir Percival", kuulin minä lakimiehen sanovan. "Kaikki
riippuu lady Glydestä."
Minä olin kääntynyt mennäkseni jälleen huoneeseeni, mutta kuullessani
Lauran nimen tämän vieraan huulilta jäin minä hetkiseksi. Minä
tiedän, että oli varsin väärin ja varsin halpamielistä jäädä
kuuntelemaan, mutta näyttäkää minulle ainoakaan nainen, joka antaa
abstraktisen oikeuskäsitteen johtaa silloin itseään, kun rakkaus
siihen, joka on hänelle kallein, ja tämän onni ja menestys osoittavat
hänelle toisen tien!
Minä kuuntelin ja samallaisissa olosuhteissa tekisin minä vieläkin
samoin -- niin, kuuntelisin korva avaimenreiällä, jollei muuta keinoa
olisi.
"Ymmärrättehän Te minua, sir Percival?" jatkoi lakimies. "Lady Glyde
kirjoittaa nimensä yhden tai kahden todistajan, jos Te tahdotte
olla oikein varovainen, läsnä-ollessa ja panee sen jälkeen sormensa
sinetille ja sanoo: 'Minä jätän tämän vapaasta tahdostani ja
päätöksestäni.' Jos tämä tapahtuu viikon kuluessa, niin onnistuu asia
ja kaikki levottomuus menee ohi. Jos se sitävastoin ei --"
"Mitä tarkoitatte?" kysyi sir Percival kiivaasti. "Jos asian _täytyy_
tapahtua, niin tapahtukoon se. Minä lupaan sen Teille, Merriman."
"Aivan oikein, sir Percival -- aivan oikein! Mutta kaikissa
liikesopimuksissa on kaksi vaihtoehtoa, ja meistä lakimiehistä
on aina parasta katsoa asiaa suoraan, niinkuin se on. Jos jonkun
edeltäkäsin aavistamattoman tapauksen johdosta ei asiaa voida
suorittaa nyt, kuten me olemme sopineet, niin luulen minä kenties
voivani saada heidät tyytymään kolmen kuukauden velkakirjaan. Mutta
kuinka rahat voidaan hankkia tämän ajan kuluttua --"
"Piru vieköön velkakirjat! Rahoja voidaan vain yhdellä tavalla
saada, ja minä sanon Teille vielä kerran, että niitä sillä tavalla
_saadaan_. Juokaa lasi viiniä, Merriman, ennenkun menette."
"Paljon kiitoksia, sir Percival, mutta minulla ei ole
silmänräpäystäkään menetettävänä, jos mielin ehtiä asemalle.
Annattehan minulle tiedon, niin pian kun asia on tullut selvälle
tolalle? Ja älkää unhottako niitä varovaisuustoimenpiteitä, joita
minä olen neuvonut --"
"Luonnollisesti en. Täällä ovat ajoneuvot oven edessä. Ajomieheni
kyllä toimittaa Teidät asemalle oikeissa ajoin. Aja, minkä voit,
Benjamin! Nouskaa ylös. Pitäkää kiinni, Merriman, ja jos Te ajatte
itsenne kuoliaaksi, niin ottaa piru vain omansa." Täten siunattuaan
jäähyväisiksi pyörähti vapaaherra kantapäillään ja meni takaisin
kirjastoon.
Minä en ollut kuullut paljoa, mutta tämä vähäkin oli kylliksi
saadakseen minut levottomaksi. Tämä "jotakin", joka "oli tapahtunut",
oli aivan selvään vakava rahapula, joten sir Percivalin pelastus
riippui Laurasta. Pelkoni, että Laura sotkettaisiin miehensä
huonoihin raha-asioihin, täytti mieleni levottomuudella, joka
epäilemättä suureni tottumattomuuteni takia sellaisiin seikkoihin
ja minun yhäti vakaantuvan epäluuloni takia sir Percivalia kohtaan.
Sen sijaan että olisin mennyt ulos, menin minä suoraan Lauran luo
kertomaan kuulemani.
Hän kuunteli huonoja uutisiani niin levollisesti, että se kummastutti
minua. Minä olen vakuutettu, että hän tuntee enemmän miehensä oikean
luonteen ja hänen huonot asiansa paremmin, kuin minä tähän asti olen
aavistanut.
"Minä pelkäsin juuri sitä", sanoi hän, "kuullessani puhuttavan
vieraasta herrasta, joka oli ollut täällä eikä ollut tahtonut sanoa
nimeänsä."
"Kenenkä sinä luulet hänen olleen?" kysyin minä.
"Luullakseni jonkun sir Percivalin saamamiehen", vastasi hän.
"Luultavasti hän aiheutti herra Merrimanin käynnin tänään."
"Tiedätkö sinä mitään näistä saamisista?"
"Ei, en mitään erikoista."
"Ethän allekirjoita mitään, ennenkun olet saanut tietää, mitä se on
Laura?"
"En, en ollenkaan, Marian. Mitä minä ilman vahinkoa ja kunniallisesti
voin tehdä auttaakseni häntä, sen tahdon tehdä -- voidakseni tehdä
sinun elämäsi, rakkahin, ja omankin elämäni niin rauhalliseksi ja
onnelliseksi kuin mahdollista. Mutta minä en tahdo taitamattomasti
tehdä mitään, josta me kerran saisimme syytä hävetä. Älkäämme puhuko
enempää siitä. Sinulla on hattusi -- ajatteleppas, jos me nyt
menisimme iltapäivän haaveilemaan metsässä."
Me menimme ulos ja kuljimme ensimmäiseen varjokkaaseen paikkaan.
Mennessämme erään talon edessä, lehmuksien välissä olevan avonaisen
paikan ohi näimme me siellä kreivi Foscon kävelevän edes ja
takaisin, paistattaen päivää heinäkuun polttavassa helteessä.
Hänellä oli päässään leveälierinen olkihattu punasinervine
nauhoineen. Valkoinen rinnan kohdalta rikkaasti kirjaeltu pusero
peitti hänen mahtavan ruumiinsa, ja liivien paikalta piti sitä nyt
kiinni leveä tulipunainen sahvianivyö. Nankinihousut, jotka myöskin
olivat valkoisella kirjaellut kehräsluiden kohdalta, ja punaiset
maroköng-kengät täydensivät puvun. Hän lauloi Figaron kuuluisaa ariaa
"Sevillan parturista" sillä kevyellä helppoudella, joka ei koskaan
voi kummuta mistään muusta kuin italialaisen kurkusta, ja säesti
itseään kitaralla, jota hän soitti, samalla kun ihastuneena heitteli
ylös käsivarsiansa ja viehättämishaluisesti kiersi ja väänsi päätänsä
kuin mahdoton Santa Cecilia mieheksi pukeutuneena. "Figaro quà!
Figaro su! Figaro giu!" lauloi kreivi ja heitti leikkisästi kitaran
ilmaan, kumartaen meille kaksikymmenenvuotisen Figaron kevyellä
viehkeydellä ja loistolla.
"Usko pois, Laura, tämä mies tuntee yhtä ja toista sir Percivalin
asioista", sanoin minä etempää vastatessamme kreivin tervehdykseen.
"Kuinka voit uskoa sitä?" kysyi hän.
"Kuinka olisi hän muutoin tiennyt herra Merrimanin olevan sir
Percivalin asianajajan?" vastasin minä. "Kun minä seurasin sinua
aamiaishuoneesta, kertoi hän sitä paitsi minulle, edes sitä
kysymättäkään, että jotakin oli tapahtunut. Usko pois, hän tietää
enemmän kuin me."
"Älä kysy häneltä mitään, Marian. Meidän ei pidä tehdä hänestä
uskottuamme!"
"Sinä näyt tuntevan jotenkin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan,
Laura. Mitä hän on sanonut tai tehnyt, joka oikeuttaa sinut näin
menettelemään?"
"Ei mitään, Marian. Päinvastoin oli hän mitä ystävällisin
ja huomaavaisin kotimatkallamme ja useamman kerran esti hän
sir Percivalin kiivaan luonteen purkauksia, ajatellen minun
viihtymistäni. Kenties tunnen minä vastenmielisyyttä häntä kohtaan
siksi, että mieheni on paljon enemmän hänen vallassaan kuin minun.
Kenties loukkaa vain minun ylpeyttäni olla mieheni kanssa tekemisissä
hänen välityksellään. Varmasti kumminkin tiedän, ett'en voi olla
hyvissä väleissä hänen kanssaan."
Loppupuoli päivää ja ilta kuluivat jotenkin rauhallisesti. Kreivi ja
minä pelasimme sakkia. Molemmat ensi pelit antoi hän minun voittaa;
sitten, huomattuaan minun keksineen tämän, pyysi hän anteeksi ja
voitti kymmenessä minuutissa minut kolmannessa pelissä. Sir Percival
ei sanonut sanaakaan koko iltana lakimiehen käynnistä. Mutta joko
tämä tai jokin muu oli tehnyt merkillisen hyvän vaikutuksen hänen
luonteeseensa, sillä hän oli nyt yhtä kohtelias ja miellyttävä meitä
kaikkia kohtaan kuin koskaan ennen kihlausaikanansa Limmeridgessä,
ja rouvaansa kohtaan oli hänen esiintymisensä niin hämmästyttävän
sydämmellinen ja huomaavainen, että yksin jääkylmä rouva Foscokin
katsoi häneen juhlallisella kummastuksella. Mitähän tämä merkitsee?
Minä luulen voivani arvata sen; minä pelkään Laurankin aavistavan
sen ja olen täysin varma, että kreivi Foscokin ymmärtää sen. Minä
hämmästytin sir Percivalia useamman kerran, kun hän illan kuluessa
katsoi kreivi Foscoon saadakseen häneltä kehottavan silmäyksen.
Heinäkuun 3 päivänä. -- Tapausrikas päivä. Lämpimimmästä sydämmestäni
toivon, ett'ei se lisäksi olisi onnettomista enteistä rikas.
Sir Percival oli aamiaisella yhtä vaitelias kuin eilisiltanakin sen
salaperäisen liikeasian suhteen, kuten lakimies sitä nimitti, joka
uhkaa meille kaikille tuottaa huolta. Mutta tuntia myöhemmin tuli hän
äkkiä aamiaishuoneeseen, missä Laura ja minä seisoimme hattu päässä
odottaen rouva Foscoa; hän kysyi kreiviä.
"Me odotamme joka silmänräpäys hänen tulevan tänne", sanoin minä.
"Asia on se", jatkoi sir Percival kävellen hermostuneen levottomasti
edestakaisin huoneessa, "että minä pienen muodollisuuden takia
liikeasiassa toivon saavani puhella Foscon ja hänen rouvansa sekä
sinun kanssasi, Laura, kirjastohuoneessa minuutin tai parin ajan."
Hän vaikeni ja näytti nyt vasta huomaavan, että me olimme pukeutuneet
kävelyä varten. "Oletteko juuri tulleet sisään", kysyi hän, "vai
aiotteko mennä ulos?"
"Me aioimme kaikki mennä järvelle nyt aamulla", sanoi Laura. "Mutta
jos sinulla on jokin muu suunnitelma ehdoteltavana --"
"Ei, ei ollenkaan", vastasi hän nopeasti. "Minun asiani voi kernaasti
jäädä toistaiseksi. Se voidaan selvittää yhtä hyvin päivällisaterian
jälkeen kuin nytkin. Vai niin, te aiotte mennä järvelle, eikö niin?
Varsin hyvä ehdotus! Pitäkäämme hauska aamu -- minä tulen itsekin
mukaan."
Ei voinut nyt pettyä hänen esiintymisestään, joskin olisi ollut
mahdollista erehtyä sen halukkaisuuden suhteen, jonka hänen sanansa
ilmaisivat sovittaa omat suunnitelmansa ja ehdotuksensa muiden
mukavuuden mukaan. Hän oli nähtävästi hyvillään saadessaan täten
aiheen lykätä liikeasiansa. Tunsin mieleni levottomaksi päätelmiäni
tehdessäni.
Nyt tulivat kreivi ja hänen rouvansa. Kreivitär kantoi miehensä
kirjailtua tupakkakukkaroa ja paperivarastoansa iankaikkisten
paperossien valmistamista varten. Kreivi, joka oli puettu tavalliseen
puseroonsa ja olkihattuunsa, kantoi pikku häkkiä rakkaine
valkorottineen ja hymyili sekä niille että meille niin hyväntahtoisen
rakastettavasti, että sitä oli mahdoton vastustaa.
"Naisten ystävällisellä suostumuksella", sanoi kreivi, "otan minä
mukaani pikku perheeni -- minun pikkuiset, viattomat, suloiset
rottalapsiraukkani nauttimaan hieman raikasta ilmaa. Talon
ympäristöllä on koiria, ja kuinka minä heittäisin turvattomat
valkolapseni niiden kitaan? En, en koskaan."
Hän jokelsi isällisellä hellyydellä pikku valkolapsilleen, ja me
läksimme kaikki matkalle järveä kohden.
Puistoon tultuamme erosi sir Percival meistä. Hänen ikuisessa
levottomuudessaan on erikoispiirteenä aina erota seuraajistaan
sellaisissa tilaisuuksissa ja aina saapastellessaan yksin leikata
uusia kävelykeppejä. Leikata ja kuoria nuoria vesoja näyttää
huvittavan häntä. Koko talo on täynnä kotona tehtyjä kävelykeppejä,
joita hän ei koskaan käytä enempää kuin yhden kerran.
Vanhalla venehuoneella yhtyi hän taas meihin. Minä kuvaan tässä
sen keskustelun, joka nyt syntyi, sittenkun olimme istuutuneet,
aivan niin kuin se tapahtui välillämme. Tämä keskustelu on minusta
tärkeä, sillä se on saattanut minut taipuvaiseksi epäilemään sitä
vaikutusta, joka kreivi Foscolla on minun ajatuksiini ja tunteisiini
ja tulevaisuudessa kaikin voimin vastustamaan sitä.
Venehuone oli kyllin suuri meille kaikille, mutta sir Percival
pysähtyi kumminkin ulkopuolelle puhdistellen uusinta kävelykeppiänsä.
Meille kolmelle naiselle oli kyllin sijaa pitkällä sohvalla. Laura
otti työnsä, kreivitär alkoi valmistaa paperosseja enkä minä
tavallisuuden mukaan tehnyt mitään. Minun käteni ovat aina olleet
ja tulevat aina olemaan yhtä taitamattomia käsityöhön kuin jonkun
miehen. Kreivi otti hyväntahtoisesti tuolin, joka oli liian pieni
hänelle, ja pysytteli tasapainossa sillä selkä nojaten vanhan vajan
seinää vasten, joka natisi ja ratisi hänen painostaan. Hän asetti
rottahäkin polvelleen ja antoi sen pikku asukkaiden kiipeillä ympäri
itseään kuten tavallisesti. Ne ovat pieniä, sieviä, vaarattomia
eläimiä, mutta on kumminkin yhdestä ja toisesta syystä epämieluista
nähdä niiden kiipeilevän noin ihmisen ympärillä. Minä tunsin silloin
ihmeellisen vastaavaa, matelevaa tunnetta hermoissani, ja kauheita
kuvitelmia syntyy mielessäni miehistä, jotka vankeudessa kuollen
eivät voi puolustaa itseänsä näitä nälkäisiä pikku petoja vastaan.
Aamulla tuuli, ja tuuli ajoi pilven riekaleita taivaalle; jyrkät
vaihtelut järven pinnalla pilven varjojen ja auringonpaisteen välillä
tekivät taulun vielä villimmäksi ja uhkaavammaksi.
"Muutamat ihmiset kutsuvat tätä romantiseksi", sanoi sir Percival ja
osoitti puolivalmiilla kepillään laveaa näköalaa. "Minä kutsun sitä
rumaksi tahraksi aatelistilalla. Minun isoisäni isän aikaan ulottui
järvi aina tänne asti. Katsokaa nyt, millainen se on! Tuskin neljää
jalkaa syvä missään ja vain rapakoita ja hautoja. Minä toivoisin
voivani täyttää sen ja istuttaa maan sen sijaan. Minun voutini
-- taikauskoinen narri -- on vakuutettu, että kirous lepää tällä
järvellä kuten Kuolleella merellä. Mitä sinä tuumit Fosco? Eikö se
näytä aivankuin sopivalta murhapaikalta -- eikö näytäkin?"
"Paras Percivalini!" huudahti kreivi. "Mihin on sinun terve
englantilainen arvostelukykysi joutunut? Vesi on liian matalaa
kaikkialla voidakseen kätkeä murhatun ruumiin ja sitä paitsi ovat
rannat vain hietaa -- jalan jäljet näkyisivät missä tahansa. Se on,
minun ajatukseni mukaan sopimattomin paikka murhaa varten, jonka minä
koskaan olen nähnyt."
"Lörpötystä!" sanoi sir Percival ja vuoli innokkaasti keppiänsä.
"Sinä ymmärrät kyllä, mitä minä tarkoitan. Synkkää luonnetta,
yksinäistä asemaa. Jos sinua miellyttää ymmärtää minua niin voit
ymmärtääkin -- jos taas ei miellytä, niin en minä aio vaivata enempää
itseäni selittämällä ajatustani."
"Ja miksi en", kysyi kreivi, "kun sinun ajatuksesi kuka tahansa voi
selittää parilla sanalla. Jos jokin narri tahtoo tehdä murhan, niin
olisi sinun järvesi ensimmäinen paikka, jonka hän valitsisi siihen.
Jos taas viisas sitä vastoin tahtoisi tehdä murhan, niin olisi tämä
järvi viimeinen paikka, jonka hän valitsisi. Eikö niin ollut sinun
ajatuksesi? Jos niin oli, on sinulla nyt selitys valmis. Ota se,
Percival, ystäväsi Foscon parhailla onnentoivotuksilla."
Laura katsoi kreiviä silmäyksellä, joka melkein liian selvään ilmaisi
hänen vastenmielisyytensä häntä kohtaan. Kreivi puuhasi kumminkin
niin paljon rottiensa kanssa, ett'ei hän huomannut sitä.
"Olen surullinen kuullessani järven näköalan herättävän niin
kamaloita kuvitelmia kuin murha-ajatuksen", sanoi hän. "Ja jos kreivi
Fosco tahtoo jakaa murhaajat eri luokkiin, niin luulen minä niiden
nimien vaalin olevan varsin onnistumattoman. Kuvata heidät vain
narreiksi on samaa kuin kohdella heitä säälillä, johon heillä ei
ole mitään oikeutta, ja kutsua heitä viisaiksi miehiksi, kuulostaa
minusta ilmeiseltä luonnottomuudelta. Minä olen aina kuullut, että
todellakin viisaat miehet samalla ovat todellakin hyviä ja kammovat
rikoksia."
"Ah, mylady", sanoi kreivi, "nämä ajatustavat ovat oivallisia, ja minä
olen nähnyt ne esitettyinä kaikissa hyvissä määräyksissä nuorison
mielenylennykseksi." Hän nosti ylös yhden pikkusen valkorotan
kädellään ja alkoi puhella sen kanssa hullunkurisella tavallaan.
"Sinä pikkunen, valkoinen, liukas veitikka", sanoi hän, "tässä on
sinulle luonto siveellisistä käsitteistä. Todellakin viisas rotta
on myöskin todella hyvä rotta. Opeta tovereillesi se, äläkä järsi
häkkiäsi rikki taas, kuuletko!"
"On helppoa tehdä naurunalaiseksi mitä tahansa", sanoi Laura
päättävästi; "mutta yhtä helppoa ei olisi Teistä, kreivi Fosco,
esittää minulle esimerkki viisaasta miehestä, joka sen ohella olisi
ollut halpamielinen rikoksellinen."
Kreivi kohotti olkapäitään ja katsoi Lauraan ystävällisemmästi
hymyillen.
"Aivan totta!" sanoi hän. "Narrin rikos huomataan; viisaan miehen
rikosta ei. Jos minä voisin esittää Teille esimerkin, niin ei
se olisi viisaasta miehestä. Paras lady Glyde, Teidän terve
ymmärryksenne ei vaikuta minuun tällä kertaa. Minä voitan Teidät ensi
vedossa -- vai kuinka luulette, neiti Halcombe?"
"Pidä puoliasi, Laura", puuttui ivallisesti puheeseen sir Percival,
joka oven edustalla oli kuunnellut keskustelua. "Sano hänelle ensi
kerralla, että rikos itse paljastaa itsensä. Se on vielä palanen
määräyssiveellisyyttä sinulle, Fosco. Rikos paljastaa itsensä.
Sellainen kirottu tyhmyys!"
"Minä uskon sen niin tekevänkin", sanoi Laura levollisesti.
Sir Percival räiskähti niin rajusti ja hillittömästi nauramaan, että
hän melkein pelotti meitä kaikkia -- ja kreiviä kaikkein enimmän.
"Niin luulen minäkin", sanoin minä valmiina tulemaan Lauran avuksi.
Sir Percival, joka oli ollut niin selittämättömän huvitettu rouvansa
huomautuksesta, suuttui yhtä selittämättömällä tavalla minun
huomautuksestani. Hän löi uudella kepillänsä useampia kertoja rajusti
maahan ja läksi luotamme.
"Kunnon Percival-raukka!" sanoi kreivi Fosco ja katsoi iloisesti
hänen jälkeensä, "hän sairastaa luulotautia. Mutta paras neiti
Halcombe, paras lady Glyde, voimmeko todellakin uskoa, että rikokset
paljastavat itsensä? Ja sinä enkelini", jatkoi hän kääntyen rouvansa
puoleen, joka ei vielä ollut lausunut sanaakaan, "uskotko sinä
samoin?"
"Minä odotan, kunnes minulle on annettu selitys", vastasi kreivitär
Lauralle ja minulle tarkoitetulla oikaisevalla äänellä, "ennenkun
minä olen kyllin julkea lausumaan mielipiteeni viisaille ja
lukeneille miehille."
"Teettekö todellakin sen?" kysyin minä. "Minä muistan kumminkin hyvin
sen ajan, kreivitär, jolloin Te vaaditte vapaata lausunto-oikeutta
naiselle."
"Mikä on sinun mielipiteesi asiasta, Fosco?" kysyi kreivitär,
tyyneesti käärien paperossejansa ja kiinnittämättä vähintäkään
huomiota minuun.
Kreivi hiveli miettivästi yhtä pikkusta valko-suosikkiaan, ennenkun
hän vastasi.
"On todellakin ihmeellistä", sanoi hän, "kuinka helposti yhteiskunta
lohduttaa itseänsä erehdyksistään tyhjällä lörpötyksellä. Se
temppu, joka nyt kerta kaikkiaan on otettu rikoksen huomaamista
varten, on viheliäinen ja epätäydellinen -- mutta sanokaa vain
haikailematta, että se erinomaisesti täyttää tarkoituksensa, niin
te voitte sokaista jokaisen näkemästä sen puutteita. Te sanotte
rikoksien paljastavan itsensä -- eikö niin? Että murhat tulevat
päivän valoon -- se on siveellinen komparuno -- uskotteko sitä?
Kysykää suurten kaupunkien poliisimestarilta, lady Glyde, onko
niin. Kysykää henkivakuutusyhtiöiden sihteereiltä, neiti Halcombe,
onko asian laita niin. Lukekaa meidän sanomalehtiämme. Kuinka usein
luemmekaan kertomuksia löydetyistä uhreista, ilman että murhaajaa on
voitu saada selville. Kertokaa ne tapaukset, jotka ovat tuodut esiin
niillä, joita ei ole tuotu; ne uhrit, jotka ovat löydetyt, niillä,
joita ei ole löydetty, ja minkälainen on tulos? Niin, seuraava:
että tyhmä rikoksellinen huomataan, mutta viisas pelastuu. Mitä
merkitsee itse asiassa rikoksen salaaminen tai havaitseminen? Niin,
ainoastaan kilpailua poliisin yhdeltä puolelta ja yksilön välillä
toiselta puolen, kumpi heistä on nerokkain. Jos rikoksellinen on
halpamielinen, taitamaton narri, niin täytyy ehdottomasti poliisin
yhdeksässä tapauksessa kymmenestä voittaa. Jos rikoksellinen sitä
vastoin on päättävä, hyvin kasvatettu, nerokas mies, niin täytyy
poliisin ehdottomasti yhdeksässä tapauksessa kymmenestä hävitä.
Jos poliisi voittaa, saadaan todellakin kuulla puhuttavan siitä --
jos hän häviää, ei tavallisesti kuulla mitään. Ja tälle heikolle
perustalle rakennatte te teidän mukavan, siveellisen päätelmänne,
että rikos paljastaa itsensä! Kyllä, kaikki rikokset, jotka te
tiedätte. Mutta entäs muut?"
"Kirotun totta ja varsin hyvin puhuttu", huusi ääni venehuoneen oven
luota. Sir Percival oli jälleen rauhoittunut ja palannut takaisin
meidän kuunnellessamme kreivin puhetta.
"Jotakin siitä kenties on totta", sanoin minä, "ja kaikki tyyni voi
tosin olla hyvin puhuttu. Minä en voi kumminkaan ymmärtää, miksi
kreivi Fosco niin kaunopuheisesti ylistää rikoksellisen saamaa
voittoa yhteiskunnasta tai miksi Te sir Percival lausutte niin
innokkaan suosionne siitä."
"Kuuletko, Fosco", sanoi sir Percival, "seuraa sinä minun neuvoani ja
solmi rauha naisten kanssa. Sano heille, että hyve on ihana asia --
siitä he pitävät, sen voin vakuuttaa sinulle."
Kreivi vastasi hiljaisella, sisäisellä naurulla, ja kaksi pikku
rottaa, jotka olivat pistäytyneet hänen liivintaskuihinsa, säikähti
rajusti pudistuksesta, hypähti ylös ja puikahti häkkiinsä takaisin.
"Naiset ne ovat, paras Percival, jotka kertovat minulle hyveestä",
sanoi hän. "He ovat minua parempia arvostelijoita, sillä he tietävät
omasta kokemuksestaan, mitä hyve on."
"Ei, kuuleppas vain häntä!" sanoi sir Percival. "Eikö ole kauheata?"
"Se on totta", sanoi kreivi tyynesti. "Minä olen maailmanporvari,
joka elämäni kuluessa olen tavannut niin monenlaista hyvettä, että
minä nyt vanhuudessani olen kerrassaan hämmentynyt, kun minun pitäisi
määrätä, mikä on väärää tai oikeaa. Täällä Englannissa on meillä
yhdenlaista hyvettä. Kaukana Kiinassa on taas toisenlaista. John
Bull sanoo, että juuri hänen hyveensä on oikea. Kiinalainen taas
sanoo, että hänen on oikea. Enkä minä sano niin taikka näin yhteen
tai toiseen ja olen jotenkin yhtä epävarma lyhyttukkaiseen Johniin
kuin pitkäpalmikkoiseen kiinalaiseenkin nähden. Ah, sinä pikku sievä
rotta, tule nyt siivosti suutelemaan minua! Kenen katsot sinä kunnon
mieheksi, sokerini? Niin, sen joka antaa sinulle ruokaa ja lämmintä.
Kiitos, lapseni tulkinnastasi. Se on hyvä -- se on ainakin selvä."
"Odottakaa silmänräpäys, kreivi", keskeytin minä häntä. "Jos
minä täydennän teidän tutkintoanne, niin on meillä ainakin yksi
hyve Englannissa, joka puuttuu Kiinassa. Kiinan hallitus tappaa
tuhansittain viattomia ihmisiä vähäpätöisimmästä syystä. Me täällä
Englannissa olemme vapaita sellaisesta rikoksesta -- me emme tee
niin kauheita tekoja -- me kammomme koko sydämmestämme tarpeetonta
verenvuodatusta."
"Aivan oikein, Marian", sanoi Laura. "Hyvin ajateltu ja hyvin
lausuttu."
"Olkaa hyvä ja sallikaa mieheni puhua edelleen", sanoi rouva Fosco
ankaralla kohteliaisuudellaan. "Te saatte huomata, nuoret naiseni,
ett'ei hän koskaan puhu, ellei hänellä ole päteviä syitä sanojensa
tukena."
"Tuhat kiitosta, enkelini", vastasi kreivi. "Saako olla hieman
bonbonia?" Hän otti taskustaan pienen kauniin, silaellun rasian ja
pani sen pöydälle. "Chocolade à la vanillea", sanoi tuo selittämätön
mies ja rämisti konvehtipalasia rasiassa sekä kumarsi meille,
"tarjoaa Fosco ihailunsa osoitteeksi kaikille rakastettaville
naisille."
"Ole hyvä ja jatka, Fosco", sanoi kreivitär silmäten pilkallisesti
minuun. "Huvita minua vastaamalla neiti Halcombelle."
"Neiti Halcombe on oikeassa", vastasi kohtelias italialainen --
"se tahtoo sanoa -- niin pitkälle kuin hän menee. Niin minä olen
yhtämieltä hänen kanssaan. John Bull kammoo kiinalaisen rikosta.
Hän on maailman hienoin vanha herra ottamaan selville lähimmäisensä
virheet ja hitain vanha herra pitämään selvää omistaan. Onko hän
siis paljon parempi kuin ne kansakunnat, joita hän tuomitsee.
Englantilainen yhteiskunta, neiti Halcombe, on yhtä usein osallinen
pahassa kuin sen vihollinenkin. Niin, niin! Rikos on tässä maassa
juuri mitä se on muissa: miehen hyvä ystävä ja niiden, jotka ovat
hänen ympärillään -- yhtä usein, kuin se on hänen vihollisensa.
Suuri roisto pitää huolta vaimostaan ja lapsistaan. Kuta pahempi
hän on, sitä enemmän tekee hän ne teidän säälittäviksenne. Usein
hankkii hän itselleenkin hyviä keinoja. Hurjasteleva tuhlaaja, joka
alati lainaa rahaa, voittaa ylimalkain enemmän ystäviltään kuin
omantunnonmukainen kunnon mies, joka lainaa vain heiltä syvimmässä
huolessaan. Edellisessä tapauksessa eivät ystävät ollenkaan hämmästy
ja auttavat -- jälkimäisessä ällistyvät he suuresti ja miettivät
tarkoin asiaa. Onkohan se vankila, jossa herra Konna elää ratansa
lopulla hieman huonompi kuin vaivaistalo, jossa herra Kuntonen
elää loppuikänsä? Kun ihmisystävä John Howard tahtoo poistaa
kurjuutta, menee hän etsimään sitä vankiloista, jossa rikollinen
on onneton, mutta ei köyhyyden majoihin, joissa hyve on onneton.
Kuka on se englantilainen runoilija, joka on herättänyt suurinta
osanottoa -- jota on liikuttavasti kuvattu sekä suorasanaisesti
että runopuvussa? Niin, juuri tuo siivo, nuori henkilö, joka alkoi
petoksella ja lopetti itsemurhalla -- teidän rakas, romantinen,
hauska Chattertoninne. Kummalle käy paremmin, luullaksenne, kahdesta
köyhästä työntekijättärestä -- hänellekö, joka voittaa kiusauksen
ja jää rehelliseksi, vai hänelle, joka lankeaa kiusaukseen ja
varastaa? Te tiedätte kaikki, että varkaudet ovat aiheuttaneet
viimemainitun naisen onnen -- ja hän saa elatuksensa rikkomalla
seitsemättä käskyä, kun hän olisi kuollut nälkään pitämällä sen.
Tule tänne, pikku kaunis rotta! Yks', kaks', kolme, nyt muutan minä
sinut hetkiseksi kunnioitettavaksi naiseksi. Seiso nyt hiljaa tässä
minun kämmenelläni ja kuuntele. Sinä menet naimisiin sen köyhän
miehen kanssa, jota sinä rakastat, lapseni, ja puolet ystävistäsi
surkuttelevat sinua, samalla kuin toinen puoli nuhtelee sinua. Mutta
jos sinä sen sijaan myyt itsesi kullasta miehelle, jonka kanssa
sinä et sovi yhteen, niin riemuitsevat kaikki ystäväsi, ja hengen
mies pyhittää kauneimman, alhaisimman kaikesta ihmiskaupasta ja
hymyilee ja nauttii sitten sinun pöydässäsi, jos sinä olet kyllin
kohtelias kutsuaksesi häntä aamiaiselle. Yks', kaks', kolme! Muutu
nyt rotaksi jälleen ja vikise vanhalla tavallasi. Jos pysyt edelleen
hienona naisena, niin houkuttelen minä sinut kertomaan minulle,
kuinka ihmiset kammovat rikosta -- ja silloin, lapseni, täytyy minun
epäillä, ovatko sinun silmäsi ja korvasi todellakin olleet sinulle
miksikään hyödyksi. Ah, minä olen varmaan huono ihminen, lady Glyde,
-- enkö olekin? Minä sanon vain, mitä muut ajattelevat, ja kun muu
maailma on liittoutunut pitämään naamioita todellisten kasvojen
edessä, on minun käteni kyllin julkea tempaamaan pois valheen peiton
ja näyttämään kuolonkallon sen alta. Minä tahdon nousta nyt vankoille
norsunjaloilleni, ennenkun minä alennan arvoani vieläkin enemmän
teidän silmissänne -- minä tahdon nousta ylös ja liikkua hieman
raikkaassa ilmassa Jalot naiset; minä menen, kuten Sheridan sanoi --
minä menen ja jätän luonteeni jälkeeni."
Hän nousi ylös, asetti häkin pöydälle ja pysähtyi hetkiseksi lukemaan
rottiansa. "Yks', kaks', kolme, neljä. -- Haa!" huudahti hän silmäten
kauhistuneena, "missä taivaan nimessä on viides -- nuorin, vaalein ja
sievin kaikista -- Benjamini rottieni joukossa?"
Ei enemmän Lauralla kuin minullakaan ollut halua rattoisuuteen.
Kreivin lausunnon kyynillinen halpamaisuus paljasti uuden puolen
hänen luonteestaan, jota me molemmat kauhistuimme. Mutta oli mahdoton
vastustaa kreivin surun hullunkurisuutta tuollaisen pikku-elukan
katoamisen johdosta. Me nauroimme vasten tahtoamme, ja kun kreivitär
nousi ylös antaakseen meille esimerkin, että meidän pitäisi mennä
ulos, jotta hänen miehensä voisi etsiä kaikista loukoista ja
nurkista, nousimmekin istualtamme ja seurasimme häntä.
Ennenkun olimme ottaneet edes kolmea askeltakaan, huomasi kreivin
terävä silmä kadonneen suosikin sen penkin alla, jolla me olimme
istuneet. Hän lykkäsi sen syrjään, otti pikku elukan käteensä, mutta
pysähtyi äkkiä ollessaan polvillaan ja tuijotti silmiään kääntämättä
yhteen paikkaan maahan aivan edessään.
Kun hän vihdoinkin nousi ylös, vapisi hänen kätensä, niin että hän
tuskin voi päästää rotan häkkiinsä, ja kasvoilla oli kellahtava väri.
"Percival!" kuiskasi hän. "Tule tänne, Percival!"
Sir Percival ei ollut kiinnittänyt kehenkään meistä huomiotaan
viimeisen kymmenen minuutin kuluessa. Hän oli syventynyt kepillään
kirjoittamaan numeroita hiekkaan ja heti pyyhkimään ne pois.
"Mitä on tekeillä?" kysyi hän huolimattomasti astuessaan
venehuoneeseen.
"Näetkö jotakin?" sanoi kreivi hermostuneen kärsimättömästi tarttuen
hänen nutunhihaansa yhdellä kädellä ja toisella osoittaen siihen
paikkaan, josta hän oli löytänyt pikku karkurin.
"Näen kuivaa hiekkaa", vastasi sir Percival "ja tumman likapilkun
siinä."
"Ei se ole likaa", kuiskasi kreivi ja tarttui toisella kädelläänkin
kreiviin kiinni, pudistaen häntä. "Verta se on!"
Laura seisoi kyllin likellä kuullakseen viime sanat, niin hiljaa
kuin kreivi kuiskasikin ne. Hän kääntyi minuun päin kauhun ilme
kasvoillansa.
"Se on vain pikku asia, ystäväni", sanoin minä. "Ei siitä ole syytä
kauhistua. Se on vain pikku koiraraukan verta."
Kaikki kääntyivät katsoen kysyvästi minuun.
"Kuinka tiedätte sen?" kysyi sir Percival, joka alkoi ensin puhua.
"Minä tapasin koiran kuolevana täällä samana päivänä, jolloin te
palasitte matkaltanne", vastasin minä. "Elukkaparka oli eksynyt
puistoon, ja metsänvartija on ampunut sitä."
"Kenen koira se oli?" kysyi sir Percival. "Ei kai se ollut minun
koiriani?"
"Koetitko sinä pelastaa eläinraukkaa?" kysyi Laura innokkaasti.
"Koetithan varmaankin pelastaa sitä, Marian?"
"Kyllä", sanoin minä, "taloudenhoitajatar ja minä teimme parastamme
-- mutta koira oli kuolettavasti haavoitettu ja se kuoli meidän
hoitaessamme."
"Kenen koira se oli?" toisti sir Percival hieman kärsimättömästi.
"Eihän vain minun?"
"Ei, ei se ollut Teidän koirianne."
"Kenen sitten? Tietääkö taloudenhoitajatar?"
Samana hetkenä, kuin hän kysyi minulta tätä, muistui selvästi
mieleeni, mitä taloudenhoitajatar oli sanonut rouva Catherickin
toivomuksesta, ett'ei hänen käyntiänsä Blackwater-Parkissa
ilmoitettaisi sir Percivalille, ja minä epäröin suuresti, tekisinkö
oikein vastatessani sir Percivalin tekemään kysymykseen. Mutta
innoissani rauhoittaa yleistä hämmästystä olin minä jo mennyt liian
pitkälle voidakseni enää vetäytyä takaisin herättämättä epäluuloja,
mikä vain voisi pahentaa asian. Minulla ei siis ollut muuta
valittavana kuin vastata suoraan seurauksesta välittämättä.
"Kyllä", sanoin minä. "Taloudenhoitajatar tietää sen. Hän sanoi
minulle koiran olleen rouva Catherickin."
Sir Percival oli tähän asti ollut sisimpänä venehuoneessa kreivi
Foscon kanssa minun seisoessani oven luona ja sieltä puhellessani
hänen kanssaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin rouva
Catherickin nimi pääsi huuliltani, pukkasi hän kiivaasti kreivin
luotaan ja asettui suoraan minua vasten kirkkaassa päivänvalossa.
"Kuinka voi taloudenhoitajatar tietää sen olleen rouva Catherickin
koiran?" kysyi hän ja tarkasteli minua sekä uhkaavalla että
uteliaalla silmäyksellä, joka samalla kertaa sekä suututti että
kummastutti minua.
"Hän tiesi sen", vastasin minä levollisesti, "koska rouva Catherick
oli itse saapuvilla koira mukanaan."
"Oliko hänellä se mukanaan? Mihin hän vei sen mukanaan?"
"Tänne!"
"Mitä perhanaa oli rouva Catherickillä täällä tekemistä?"
Hänen tapansa tehdä minulle tämä kysymys oli loukkaavampi kuin
itse sanat. Minä ilmaisin vastenmielisyyteni hänen puuttuvasta
kohteliaisuudestaan kääntymällä ääneti hänestä pois.
Juuri minun siten tehdessäni laski kreivi kätensä hänen olkapäällensä
ja lausui varottavasti hunajanimelällä äänellä:
"Paras Percivalini -- varovasti -- varovasti!"
Sir Percival katsoi ympärilleen ilkeimmällä ilmeellään. Kreivi
hymyili vain ja toisti vielä kerran varotuksensa.
"Varovasti, hyvä ystäväni, -- varovasti!"
Sir Percival hillitsi itsensä -- seurasi minua muutamia askeleita ja
pyysi anteeksi suurimmaksi kummastuksekseni.
"Minä pyydän anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän. "Minulla on
ollut niin paljon ajattelemista viime aikoina ja minä pelkään
olevani hieman äreä luonteeltani. Mutta asia on sellainen, että minä
varsin mielelläni haluaisin tietää, mitä asiaa rouva Catherickillä
mahdollisesti olisi ollut tänne. Milloin hän tuli? Oliko
taloudenhoitajatar ainoa henkilö, joka näki hänet?"
"Niin, mikäli minä tiedän", vastasin minä, "oli hän ainoa."
Kreivi puuttui puheeseen taas:
"Mutta miks'et kysele taloudenhoitajattarelta? Miks'et, paras
Percival, kysele pohjaa myöten?"
"Aivan oikein sanottu!" vastasi sir Percival. "Luonnollisesti on
taloudenhoitajatar oikea henkilö tutkittavakseni. Olipa varsin
ajattelematonta, ett'en tuota ennen huomannut." Ja näin sanottuaan
poistui hän luotamme mennäkseen kotiin.
Kreivin välityksen vaikutin, joka oli minulle ensin käsittämätön,
selvisi kumminkin hyvin, niin pian kun sir Percival oli poissa.
Hänellä oli koko joukko kysyttävää meiltä rouva Catherickistä
ja hänen käyntinsä syystä Blackwater-Parkissa, jota hän tuskin
olisi voinut tehdä ystävänsä läsnä-ollessa. Minä vastasin niin
harvasanaisesti kuin mahdollista -- sillä minä olin jo lujasti
päättänyt olla kreivi Foscon kanssa mitä vähimmän luottavissa
väleissä. Tietämättä itse siitä oli kumminkin Laura hänelle hyvä
liittolainen antamaan niitä tietoja, joita minä voisin antaa, koska
hän itse kyseli minulta sillä tavoin, ett'ei minulla ollut muuta
keinoa, kuin vastata hänelle tai esittää asia siinä väärässä valossa
-- mikä olisi ollut vähän kadehdittavaakin --, että minulla oli
tiedossani sir Percivalin salaisuuksia. Ja siten kävi, että kymmenen
minuutin kuluttua tiesi kreivi yhtä paljon rouva Catherickistä kuin
minäkin ja niistä tapahtumista, jotka niin ihmeellisellä tavalla
olivat saattaneet meidät tekemisiin hänen tyttärensä Annan kanssa
aina siitä lähtien, jolloin Hartright tapasi hänet, tähän päivään
asti.
Se vaikutus, jonka minun kertomukseni teki häneen, oli yhdessä
suhteessa merkillinen kylläkin.
Niin luottavainen kuin hän onkin sir Percivalin kanssa ja niin
tarkoin kuin hän näyttää tuntevankin sir Percivalin yksityiset asiat
yleensä, niin tietää hän varmaan yhtä vähän oikeasta suhteesta Anna
Catherickiin kuin minäkin. Se salaperäinen hämäryys, joka lepää
tämän onnettoman naisen yllä, on minun nähdäkseni tullut vieläkin
epäilyttävämmäksi sen vakuutuksen kautta, että sir Percival kätkee
tämän salaisuuden yksin luotettavimmalta ystävältään. Oli mahdotonta
pettyä sen hartaimman uteliaisuuden ilmeen suhteen, joka loisti
kreivin silmäyksistä ja esiintymisestä, kun hän ahneesti kuunteli
joka sanan huuliltani. On monta eri laatua uteliaisuutta -- ei
kumminkaan voi olla huomaamatta sitä, joka yhdistyy suurimpaan
hämmästykseen; jos koskaan olen nähnyt sellaisen, niin oli se nyt
kreivin kasvoista.
Kysymyksiä ja vastauksia vaihdellessa olimme me vähitellen palanneet
kotiin puiston kautta. Niin pian kun me tulimme kartanolle,
kohtasi ensiksi silmiämme sir Percivalin ajoneuvot, jotka olivat
lähtövalmiina portin edessä. Jos tähän aavistamattomaan näkyyn oli
luottamista, oli taloudenhoitajattaren ilmoitus antanut jo tärkeitä
tuloksia.
"Kaunis hevonen, ystäväni", sanoi kreivi hyväntahtoisimmalla
ilmeellään ajomiehelle. "Lähdet matkalle huomatakseni?"
"Minä en lähde mukaan, sir", vastasi mies, "isäntäni ajaa itse."
"Ahaa!" sanoi kreivi, "tekeekö hän todellakin niin? Ihmettelenpä,
että hän vaivaa itseään, kun sinä voisit ajaa hänen edestään. Olisi
synti, jos hän väsyttäisi tämän kauniin, loistavan, hienon hevosen
ajamalla kauas tänään."
"Niin, sitäpä en todellakaan tiedä, sir", vastasi mies. "Se on
tamma, jos saan sanoa, sir. Se on kestävin kaikista meillä olevista
hevosista. Nimeltään on se Rusko-Mally ja juoksee, kunnes kaatuu.
Pikku matkoille ottaa sir Percival tavallisesti yorkilaisen Isakin."
"Vai niin, ja tämän loistavan, nopean Rusko-Mallyn pitkille
matkoille?"
"Niin, sir."
"Nyt tiedämme me, neiti Halcombe", jatkoi kreivi nopeasti
kääntyessään minuun päin, "että sir Percival aikoo matkustaa kauas
tänään."
En vastannut mitään. Minä tein omia johtopäätöksiäni siitä, mitä
taloudenhoitajatar oli sanonut ja miten minä itse arvostelin asiaa,
mutta minua ei ollenkaan haluttanut ilmoittaa niitä kreivi Foscolle.
Kun sir Percival oli Cumberlandissa, ajattelin minä itsekseni, kulki
hän pitkän matkan Annan vuoksi kyselläkseen tietoja Todds-Cornerin
perheeltä. Aikooko hän nyt täällä Hampshiressä matkustaa kauas
puhutellakseen rouva Catherickiä Wellinghamissa?
Me menimme kaikki yhdessä sisään. Kun tulimme eteiseen, tuli sir
Percival kirjastosta ja kohtasi meidät. Hänellä näytti olevan kiire
ja hän näytti kalpealta ja levottomalta -- mutta oli kuitenkin
kaikkein kohteliaimmalla tuulellaan puhellessaan kanssamme.
"Olen pahoillani ollessani pakotettu lähtemään luotanne", alkoi hän,
"minulla on melkoisen pitkä matka ajettavana -- liikeasia, jota ei
voi mielellään lykätä. Minä tulen kotiin hyvissä ajoin huomisaamuna
-- mutta ennenkun minä matkustan, tahtoisin minä saada tuon pikku
muodollisuuden allekirjoituksineen selväksi. Laura, tahdotko tulla
kirjastoon? Se ei vie minuuttiakaan -- yksinomaan vain muodollisuus.
Kreivitär, uskallanko vaivata Teitäkin? Minä toivon sinun, Fosco, ja
rouvasi tahtovan todistaa allekirjoituksen -- ei muuta. Se on pian
tehty."
Hän avasi oven heille, ja kun he olivat päässeet sisään, seurasi hän
itse perästä ja sulki hiljaa oven.
Minä jäin minuutiksi yksin eteiseen sykkivin sydämmin ja varsin
levottomana. Sitten menin minä hitaasti huoneeseeni.