IV.

Heinäkuun l päivänä. -- Heidän kotiintulostaan aiheutunut

puuha ja touhu on jo laannut. Kaksi päivää on kulunut siitä,

kun matkalla-olijat palasivat, ja tämä aika on ollut kylliksi

määrätäkseen järjestyksen meidän elämällemme Blackwater-Parkissa.

Voin tuskin tarttua päiväkirjaani, toivoen häiritsemättä saavani

tehdä muistoonpanojani.

Mutta ennen kaikkea täytyy minun kirjoittaa merkillinen huomio, jonka

olen tehnyt Lauran kotiin palaamisen jälkeen.

Kun kaksi perheen jäsentä tai kaksi uskollista ystävää eroaa

-- kun toinen matkustaa pois ja toinen pysyy kotona, niin

näyttää aina edellisen palaaminen kotonaolijasta kiusallisen

epäedullisessa valossa, kun he taas uudelleen kohtaavat toisensa.

Uusien vaikutelmien ja uusien elämäntapojen, joita toinen puoli on

halukkaasti omistanut, toisen puolen passiivisesti pysyessä vanhoissa

ajatuksissaan ja olosuhteissaan, äkillinen kohtaaminen näyttää vasta

hajoittavan hellimpäin omaisten, uskollisimpain ystäväin herkimmät

tunteet toisiaan kohtaan ja tuovan jotakin vierasta heidän välilleen,

jota kumpikaan ei ole odottanut ja jota kumpikaan ei voi voittaa.

Sittenkun ensimmäinen onnentunne nähdä jälleen Laura oli mennyt,

sittenkun me olimme istuneet hetkisen käsi kädessä rauhoittuaksemme

kyllin voidaksemme puhua, sain minä heti kokea tätä tunnetta ja

minä voin huomata, että Laura teki samoin. Se on osaksi haihtunut

jouduttuamme vanhoihin tapoihimme, ja varmaankin on se pian aivan

poissa. Mutta se on varmaan jotain vaikuttanut ensi arvosteluuni

hänestä nyt, kun me taasen olemme yhdessä, ja tämä on juuri syynä,

miksi minä olen katsonut täytyväni mainita siitä. Hän on huomannut

minun olevan muuttumattoman, mutta minun mielestäni ei hän ole

entisenlaisensa.

Hän on muodoltaan toisenlainen ja ainakin yhdessä suhteessa

sisäiseltä olennoltaankin. Minä en tahdo päättää, että hän on

vähemmän kaunis kuin ennen; minä voin vain sanoa, että hän näyttää

_minusta_ vähemmän kauniilta.

Toiset, jotka eivät katsele häntä minun silmilläni, luulevat

varmaankin, että hän on tullut kauniimmaksi. Hänen kasvonsa ovat

värikkäämmät, niillä on päättävämpi ilme, enemmän pyöreyttä

ulkonaisissa piirteissä kuin ennen, ja hänen vartalonsa, niin, koko

hänen esiintymisensä näyttää minusta saaneen enemmän varmuutta,

kuin mitä hänellä oli naimattomana. Mutta minusta puuttuu jotakin

häneltä -- jotakin, joka muinoin oli onnellisella, viattomalla Laura

Fairliellä, ja jota minä en enää huomaa lady Glydellä. Muinoisina

aikoina oli hänen kasvoillaan, joiden kauneutta minä en voi sanoin

kuvata yhtä vähän kuin siveltimelläkään, kuten Hartrightin oli tapana

sanoa, raikkaus, suloisuus, alinomaa vaihteleva ja kumminkin aina

pysyvä heleä viehkeys. Se on poissa. Minä luulin hetkisen näkeväni

heikon kajastuksen siitä, kun hän kalpeni liikutuksesta nähdessämme

jälleen toisemme illalla heidän tultuansa kotiin, mutta sitten en

ole nähnyt sitä. Ei mikään hänen kirjeistään ollut valmistanut minua

kohtaamaan häntä muuttuneena. Niistä olin minä päinvastoin saanut sen

käsityksen, että hän avioliitostaan huolimatta ainakin ulkomuodolleen

oli entisenlainen. Kenties luin minä hänen kirjeensä väärin ennen

-- eli kenties luen minä nyt väärin hänen kasvoistaan? Mutta samapa

se! Jos hänen kauneutensa on voittanut tai menettänyt menneen kuuden

kuukauden aikana, niin on ero tehnyt hänet minulle kalliimmaksi kuin

milloinkaan ennen -- ja tämä on ainakin edes _yksi_ hyvä tulos hänen

avioliitostaan.

Toinen muutos hänessä -- muutos, joka koskee hänen luonnettaan, ei

ole kummastuttanut minua, sillä minä olen valmistunut siihen hänen

kirjeittensä kautta. Nyt, kun hän on taasen kotona, huomaan minä

hänen olevan yhtä haluttoman lausumaan mitään hänen avioliittoaan

koskevista seikoista kuin meidän erossa ollessammekin, jolloin me

vain kirjeellisesti voimme ilmaista ajatuksiamme. Ensi yritykselläni

koskettaa tätä kiellettyä alaa pani hän kätensä suulleni, silmäten ja

tehden liikkeen, joka liikuttavalla ja tuskaisella tavalla palautti

mieleeni hänen lapsuutensa ja menneen ajan muiston, jolloin ei mitään

salaisuutta ollut välillämme.

"Milloin tahansa sinä ja minä olemme yhdessä, Marian", sanoi

hän, "niin tunnemme me molemmat itsemme onnellisemmiksi ja

tyytyväisemmiksi toisiimme antaessamme avioliittoni olla, niinkuin

se on, ja ajatellessamme ja puhuessamme siitä niin vähän kuin

mahdollista. Minä tahdon mielelläni sanoa sinulle itsestäni

kaikki, rakkaimpani", jatkoi hän, samalla kun hän hermostuneen

kärsimättömästi aukoi ja kiinnitti vyötäisilläni olevaa nauhaa, "jos

minun uskomani asiat päättyisivät siihen. Mutta siihen ne eivät

pääty -- ne johtaisivat vain minua hyvässä luottamuksessa kertomaan

miestäni koskevia asioita; ja nyt, kun minä olen naimisissa, katson

minä olevan oikeinta välttää sitä sekä hänen että sinun ja minunkin

tähteni. Minä en sano, että ne surettaisivat sinua tai minua --

minä en tahdo, että sinä uskot sitä. Mutta minä tahdon nyt olla

onnellinen saatuani sinut takaisin ja minä tahdon, että sinä myöskin

olisit onnellinen --", hän vaikeni äkkiä ja katsoi ympäri huonetta,

-- minun omaa huonettani -- jossa me istuimme ja puhelimme toistemme

kanssa. "Ah", huudahti hän ja taputti käsiään iloisesti hymyillen,

"täällähän tapaan minä heti vanhan ystävän! Sinun kirjahyllysi,

Marian, sinun rakas, pikkunen, vanha, ruma kirjahyllysi -- kuinka

iloinen olenkaan, kun otit sen mukaasi Limmeridgestä! Ja kas, tuo

kauhea, suuri sateenvarjo sitten, jota sinä aina pidit mukanasi,

kun satoi! Ja parhaan kaikesta: sinun oman rakkaan, tumman,

viisaan mustalaisnaamasi, jonka sinä nyt käännät minuun päin kuten

entisaikoinakin! Täällä sisässä on niin kodikasta. Kuinka saamme

vielä kodikkaampaa? Niin, minä asetan isäni valokuvan tänne ja kaikki

muut Limmeridgestä tuomani pikku kalleudet, ja me vietämme monta

tuntia päiväänsä näiden neljän tutun seinän sisällä. 'Oi, Marian!'

sanoi hän, otettuaan nopeasti pikku jakkaran ja istuuduttuaan sille,

ja katsoi minua silmiin sydämmellisellä, vakavalla ilmeellä, 'lupaa

minulle, ett'et koskaan mene naimisiin, ett'et koskaan jätä minua.

Näyttää itsekkäältä näin sanoa, mutta sinun on paljon parempi olla

naimattomana -- jollei -- jollei sinulla ole jokin varsin rakas,

mutta ethän sinä koskaan rakasta ketään niin suuresti kuin minua --

eikö niin?' Hän vaikeni taasen, pani minun käteni ristiin polvelleni

ja painoi kasvonsa niitä vastaan. 'Oletko kirjoittanut monta kirjettä

ja saanut monta kirjettä viime aikoina?' kysyi hän hiljaisella,

aivan muuttuneella äänellä. Minä ymmärsin kyllä, mitä hän tarkoitti

kysymyksellään, mutta katsoin velvollisuudekseni olla vastaamatta

siihen puolitiessä. 'Oletko kuullut mitään _hänestä_?' jatkoi hän ja

koetti hyväillen saattaa minut antamaan anteeksi tämän suoranaisen

kysymyksen suutelemalla käsiäni, joihin hän painoi yhäti kasvojansa.

'Onko hän onnellinen ja tyytyväinen? Edistyykö hän taiteessaan? Onko

hän taasen entisenlaisensa ja onko hän unhottanut minut?'"

Hänen ei olisi pitänyt tehdä näitä kysymyksiä. Hänen olisi pitänyt

muistaa päätöstään tuona aamuna, jolloin sir Percival sai hänen

pysymään sitoumuksessaan, ja jolloin hän jätti minulle ikuisesti

Hartrightin maalauksia sisältävän kirjan. Mutta ah, kenellä on niin

paljon luonteenlujuutta, ett'ei hän jonkun kerran horjahda hyvistä

päätöksistään? Kuka on se nainen, joka todellakin ja ainaiseksi

on voinut repäistä sen kuvan sydämmestään, johon hän kerran oli

kiintynyt syvällä ja tosi rakkaudella? Mainitaanhan tosin kirjoissa,

että sellaisia yliluonnollisia olentoja on ollut, mutta mitä vastaa

meidän oma kokemuksemme siihen?

Minä en yrittänytkään nuhdella häntä; kenties juuri siksi, että

minä kunnioitin sitä pelotonta rehellisyyttä, joka saattoi minun

tietooni sen, minkä useimmat naiset hänen asemassaan olisivat

salanneet parhaimmilta ystäviltäänkin, -- kenties siksikin, että

minun oma sydämmeni ja omatuntoni sanoi minulle, että minä hänen

sijassaan olisin tehnyt samat kysymykset ja omannut samat ajatukset.

Mielestäni olin minä oikeutettu vastaamaan hänelle, ett'en minä ollut

enemmän kirjoittanut kuin kuullut mitään pitkään aikaan hänestä,

johdattaakseni puheen sitten vähemmin vaarallisiin asioihin.

Paljon on minulle selvinnyt tässä ensimmäisessä luottavassa

keskustelussa hänen kotiin palattuaan, joka on saattanut minut

surulliseksi. Ennen kaikkea se este meidän keskinäiselle

luottamuksellemme, jonka hänen avioliittonsa, tulemalla kielletyksi

keskusteluaineeksi, on aikaansaanut -- meille, joilla ei ennen ollut

mitään salattavaa toisiltamme. Toiseksi minun surullinen vakuutukseni

kaiken lämpimämmän tunteen, kaiken sydämmellisen sopusoinnun

puutteesta hänen ja sir Percivalin välillä, jonka hänen sanansa,

hänen tietämättään, ovat ilmaisseet minulle; ja lopuksi levottomuutta

herättävä varmuus siitä, että tuo onneton rakkaus -- olkoon kuinka

viaton tahansa -- vieläkin elää yhtä voimakkaana ja lämpimänä

hänen sydämmessään kuin koskaan ennen. Kaikki nämä ovat huomioita,

mitkä voivat surettaa sitä, joka rakastaa häntä niin syvästi ja

sydämmellisesti kuin minä rakastan.

On vain yksi lohdutus, jonka minä voin asettaa sitä vastaan --

lohdutus, jonka täytyy rauhoittaa minua ja joka todellisuudessa

lohduttaakin. Kaikki se suloinen lempeys hänen luonteessaan, koko

hänen luontonsa teeskentelemätön hellyys, koko se yksinkertainen,

viehkeä, naisellinen viehätys, joka muinoin saattoi hänet kaikkien

rakastamaksi ja iloksi, jotka tulivat vain hänen läheisyyteensä --

kaikki on tämä taas minun riemunani. Kaikkia muita vaikutelmia olen

minä joskus hieman taipuva epäilemään, mutta tästä viimemainitusta,

parhaimmasta kaikista, tulen minä päivä päivältään yhä varmemmaksi.

Mutta minun täytyy lausua mielipiteeni myöskin hänen seuraajistaan,

ennen kaikkea hänen miehestään. Mitä olen minä huomannut hänestä

hänen kotiin palattuaan, joka voi parantaa minun käsitystäni hänestä?

Sitä on minun vaikea sanoa. Pikku suuttumukset ja ikävyydet näyttävät

vallanneen hänen mielensä kotiintulon jälkeen, eikä kukaan mies

näyttäydy edukseen sellaisissa olosuhteissa. Hän näyttää minusta

laihemmalta kuin ennen matkaansa, mutta näännyttävä kuiva yskä ja

alinomainen levottomuus ovat lisääntyneet. Hänen esiintymisensä

-- ainakin minua kohtaan -- on tylympää kuin ennen. Kun hän tuli

illalla, tervehti hän minua hyvin vähän tai ei ollenkaan entisellä

kohteliaisuudellaan ja hyväntahtoisuudellaan -- se ei ollut mikään

kaunopuhelias tervetulotoivotus, se ei osoittanut ainakaan mitään

nähtävää iloa minun jälleen näkemisestäni -- ei mitään muuta kuin

nopea käden puristus ja kova: -- "Mitä kuuluu, neiti Halcombe? --

Hauska nähdä Teitä." Hän näytti pitävän minua jonakin kapineena

Blackwater-Parkin muun irtaimiston joukossa, näytti tyytyväiseltä

huomatessaan minun olevan tarpeellisella paikallaan eikä välittänyt

minusta sen jälkeen tuon enempää.

Useimmat miehet näyttävät jonkun puolen luonteestaan kotona,

jonka he salaavat huolellisesti muualla, ja sir Percival on jo

kehittänyt turhan tarkan järjestysvimman, joka minusta on aivan

uusi piirre hänessä. Jos minä otan kirjan kirjastosta ja panen

sen pöydälle, niin seuraa hän minua ja panee sen paikoilleen. Jos

minä nousen ylös tuolilta ja jätän sen siihen, missä olen istunut,

niin muuttaa hän sen heti paikalleen seinän viereen. Hän poimii

kukat, jotka sattumalta ovat pudonneet matolle, ja murisee niin

tyytymättömänä, kuin olisivat ne palavia hiiliä ja voisivat helposti

polttaa reiän siihen, ja jos on poimu pöytäliinassa, jos puuttuu

pöytäveitsi päivällispöydästä, niin hyökkää hän niin raivoisasti

palvelijain kimppuun, kuin olisivat ne mitä törkeimmästi menetelleet

persoonallisesti häntä kohtaan.

Minä olen jo maininnut sanan niistä pikku loukkauksista, jotka

näyttävät närkästyttäneen häntä kotiin palaamisen jälkeen. Paljon

tästä luonteen pahentumisesta, jonka minä olen huomannut hänessä,

voi olla seurauksena siitä. Minä koetan olla siinä vakuutuksessa,

koska minä mitä kauimmin koetan olla lohduton tulevaisuuteen nähden.

Epäilemättä koettaakin miehen luonnetta kohdata harmia samana

hetkenä, kuin hän astuu jalkansa omaan kotiinsa pitkän poissa-olon

jälkeen, ja sellainen suututtava seikka sattui todellakin sir

Percivalille minun läsnä-ollessani.

Illalla heidän tultuansa seurasi taloudenhoitajatar minua eteiseen

ottaakseen vastaan herraansa ja emäntäänsä sekä heidän vieraitansa.

Heti nähtyään hänet sir Percival kysyi, oliko jokin vieras äskettäin

ollut tapaamassa häntä. Taloudenhoitajatar vastasi hänelle silloin

samoin, kuin hän jo ennemmin oli minulle kertonut, nimittäin että

eräs matkustava herra oli ollut täällä kysymässä, milloin hänen

isäntäänsä odotettiin kotiin. Sir Percival kysyi heti vieraan

nimeä. -- Sitä ei oltu sanottu. Vieraan ammatti? Ei sitäkään oltu

ilmoitettu. Millaiselta herra näytti? Taloudenhoitajatar koetti

kuvata häntä, mutta ei onnistunut antamaan nimettömästä vieraasta

mitään sellaista piirrettä, josta hänen isäntänsä olisi heti voinut

tuntea hänet. Sir Percival rypisti otsaansa, polkasi suuttuneena

lattiaan ja mennä tuiskahti sisään tervehtimättä enää ketään. Miksi

hän suuttui niin pikku asiasta, en voi selittää, mutta että hän

suuttui, on varma.

Kaikissa tapauksissa on minun parasta olla muodostamatta mitään

varmaa vakuutusta hänen esiintymisestään, puheistaan ja käytöksestään

omassa kodissaan, kunnes hän on saanut aikaa rauhoittua siitä

levottomuudesta, joka nyt, en tiedä mistä syystä, nähtävästi kiusaa

häntä. Minä tahdon kääntää nyt päiväkirjani lehden ja jättää Lauran

puolison toistaiseksi.

Molemmat vieraat -- kreivi ja kreivitär Fosco -- seuraavat sen

jälkeen listallani. Lausun ajatukseni ensin kreivittärestä

päästäkseni hänestä niin pian kuin mahdollista.

Laura ei nähtävästi ole joutunut syypääksi mihinkään liiotteluun

kirjoittaessaan, että minä enää tuskin tuntisin hänen tätiänsä

tavatessamme. En koskaan ennen ole nähnyt naisen niin muuttuneen

avioliittonsa takia kuin tämän rouva Foscon.

Kolmekymmentäseitsen-vuotiaana Eleonor Fairlienä tulvi hänen

puheensa hullutuksia ja vaatimuksia; siihen aikaan väsytti hän aivan

onnettomat miehet kaikilla tuhansilla pikkumaisilla oikuilla, joilla

turhamainen ja hassutteleva nainen voi kiusata toista ihmissuvun

puolta. Neljäkymmentäkolmevuotiaana kreivitär Foscona voi hän

istua monta tuntia lausumatta sanaakaan, sulkeutuneena itseensä ja

jäykkänä kuin jääkuva. Nuo kauheat ja naurettavat korkkiruuvit,

jotka ennen roikkuivat molemmin puolin hänen kasvojansa, ovat

nyt poistetut ja saaneet sijaan joukon kankeita, lyhyitä pikku

kiehkuroita, samanlaisia kuin vanhoissa peruukeissa nähdään.

Yksinkertainen mummomainen myssy peittää hänen päätänsä ja antaa

hänelle nyt, ensi kerran elämässään, arvokkaan naisen ulkomuodon.

Ei kukaan, lukuunottamatta luonnollisesti hänen miestään, voi nyt

nähdä, mitä jokainen siihen aikaan näki hänessä -- minä tarkoitan

naisluurankoa. Puettuna kokomustaan tai harmaisiin pukuihin, jotka

ulottuvat aina kaulaan saakka -- muoti, jolle hän olisi nauranut

tai joka olisi kauhistuttanut häntä ennen hänen avioliittoansa,

mikäli vain hänen oikkuilemisensa olisi viehättänyt häntä -- istuu

hän nyt hiljaisena nurkassa. Hänen kuivat, valkoiset kätensä, jotka

ovat niin laihat, että hikihuokoset loistavat liidunvärisinä, ovat

alinomaisessa liikkeessä, joko näpläten yksitoikkoista koruneulettä

tai valmistaen loppumatonta varastoa pikku paperosseja herra

kreivin omaksi tarpeeksi. Niinä harvoina hetkinä, jotka hänen

kylmät, siniset silmänsä ovat kohotetut tästä työstä ovat ne

tavallisesti kiintyneet hänen puolisoonsa samalla mykän, kysyvän

alistuvaisuuden ilmeellä, jonka näkee uskollisella koiralla. Ainoa

jonkin tunteen merkki, jonka minä tähän asti olen voinut huomata

hänen jäätävää pakkoa kuvastavalla pinnallansa, on pari kertaa

ilmennyt tiikerimäisen tukahdutettuna mustasukkaisuutena sitä

palvelijaa kohtaan, jonka kanssa kreivi puhuu tai jota hän katselee

jonkinlaisella harrastuksella tai huomaavaisuudella. Lukuunottamatta

tätä on hän aina, aamuin, keskipäivin, illoin, ulkona ja sisässä,

rumalla ja kauniilla säällä, niin jääkylmä kuin marmorikuva ja yhtä

läpitunkematon kuin sekin. Jokapäiväiseen yhdessäoloon nähden on

tämä muutos epäilemättä hyvä, kun käsittää, että hän on muuttunut

kohteliaaksi, hiljaiseksi naiseksi, joka ei koskaan ole tiellä.

Kuinka hän sitä vastoin on todellisesti parantunut, on toinen

kysymys. Minä olen pari kertaa pannut merkille, kuinka nopeasti

vaihtelevat ilmeet värähtelevät hänen huulillansa ja kuullut

kummallisia vivahduksia hänen rauhallisessa äänessänsä, jotka ovat

saaneet minun aavistamaan, että hänen nykyinen pakkotilansa salaa

jotain vaarallista hänen luonteessaan, joka muinoin puhkesi ilmi

tosin epämiellyttävällä, mutta pohjaltaan vaarattomalla tavalla. On

mahdollista, että minä petyn tässä; mutta uskon kumminkin olevani

oikeassa. Aika on näyttävä sen.

Ja mitä on minun sanominen siitä taikurista, joka on voinut saada

aikaan näin ihmeellisen muutoksen - siitä vieraasta puolisosta, joka

on niin kukistanut tämän sietämättömän englannittaren, että hänen

omat sukulaisensa tuskin tuntevat häntä enää -- kreivi Foscosta?

Niin, muutamin sanoin lausuttuna seuraavaa: Hän näyttää mieheltä,

joka voi kesyttää mitä tahansa. Jos hän olisi mennyt naimisiin

naarastiikerin kanssa, niin olisi hän kesyttänyt senkin; jos hän

olisi mennyt naimisiin _minun_ kanssani, olisin minä valmistanut

hänen paperossinsa, aivan niinkuin hänen vaimonsa nyt valmistaa

hänelle -- minä olisin vaiennut, kun hän katsoi minuun, niinkuin

hänen vaimonsa vaikenee.

Minä melkein pelkään uskoa tämän edes päiväkirjaani. Tämä mies

huvittaa minua, on kiinnittänyt huomioni, on pakottanut pitämään

itsestään. Kahteen lyhyeen päivään on hän vallannut itselleen

suosiollisen arvosteluni, mutta _kuinka_ hän on saanut aikaan

sellaisen ihmeen, sitäpä en voi sanoa.

Nyt, käsitellessäni häntä, en voi kummastuksetta olla tunnustamatta

itselleni, kuinka selvästi minä näen hänet edessäni! -- Kuinka paljon

selvemmin, kuin minä voin pitää mielessäni jonkun toisen kuvan,

olkoonpa sir Percivalin, herra Fairlien, Walter Hartrightin tai

kenen muun tahansa, paitsi Lauran! Minä voin kuulla hänen äänensä,

aivankuin hän tänä hetkenä olisi puhunut kanssani. Minä muistan, mitä

hän puhui eilen, niin selvään, kuin olisin kuullut sen nyt. Kuinka on

minun kuvattava häntä? On ominaisuuksia hänen persoonallisuudessaan,

tavoissaan ja ajanvietossaan, joita minä moittisin ankarimmin sanoin

tai säälimättömimmin ivaisin toisessa miehessä. Mutta mikä tekee,

ett'en minä voi niitä moittia tai ivata _hänessä?_

Hän on esimerkiksi tavattoman lihava. Aina tähän asti on liikanainen

lihavuus ollut minusta vastenmielinen. Olen aina ajatellut yleisen

mielipiteen, että ruumiin suuri laajuus edellyttää erittäin hyvää

ja iloista luonnetta, olevan samaa kuin tahdottaisiin päättää,

ett'eivät muut kuin hyväluontoiset ihmiset tule lihaviksi, tai että

painon tilapäisellä lisäyksellä on suotuisa vaikutus sen ihmisen

sielunominaisuuksiin, jota tämä lisäys onnellistuttaa. Minä olen

aina taistellut näitä molempia mielettömiä katsantotapoja vastaan

esittämällä esimerkkejä lihavista ihmisistä, jotka ovat olleet yhtä

halpamielisiä, rikoksellisia ja ilkeitä kuin maailman laihimmat

ja pahimmat. Minä olen kysynyt, oliko Henrik VIII rakastettava

persoonallisuus, oliko paavi Aleksanteri VI hyvä mies, eivätkö

murhaajat, herra ja rouva Manning, olleet tavattoman suuria ja

lihavia henkilöitä, eivätkö enkelintekijättäret, tunnustetusti

Englannin julmimmat naiset, ole yleensä tunnetut lihaviksi ja

vahvoiksi. Ja niin edespäin, tusinoittain muita esimerkkejä uudelta

ja vanhalta ajalta, tästä ja muista maista, ylemmistä ja alemmista

luokista. Mutta vaikka minä vieläkin pysyn tässä mielipiteessä yhtä

suurella vakuutuksella, niin on minulla kumminkin kreivi Fosco

täällä, joka on yhtä lihava kuin Henrik VIII ja joka ainoastaan

päivän tuttavuuden jälkeen on voittanut minun suopeuteni, ilman että

hänen kamala lihavuutensa on ollenkaan ollut ehkäisemässä. Todellakin

merkillistä.

Onko hänen ulkonäkönsä saavuttanut suosiotani?

Kenties. Hän muistuttaa hämmästyttävän suuressa määrässä suurta

Napoleonia. Piirteillä on Napoleonin komea säännöllisyys, ilme

muistuttaa suuren sotapäällikön tyyntä voimaa. Tämä yhtäläisyys

vaikutti alussa minuun, mutta sen lisäksi on hänessä jotain muutakin,

joka vieläkin enemmän on tehonnut minuun. Minä luulen, että tämä

voima, jota minä nyt koetan tutkia, on hänen silmissään. Ne ovat

tutkimattomimmat harmaat silmät, jotka minä koskaan olen nähnyt,

niillä on joskus kylmä, kirkas, kaunis ja vastustamaton loiste, joka

pakottaa minun katsomaan häneen, mutta samalla kertaa tekee kiusaavan

vaikutuksen minuun. Hänen kasvojensa ja päänsä toisilla osilla on

kummalliset ominaisuutensa. Hänen ihonsa esimerkiksi on merkillisen

vaalea ja kalpea sekä on niin ristiriidassa ruskean, tumman tukan

kanssa, että minä epäilen hänen käyttävän tekotukkaa, ja kasvot,

jotka ovat huolellisesti ajetut, ovat hienommat ja rypyttömämmät kuin

minun, vaikka hän Percivalin sanojen mukaan on lähes kuusikymmentä

vuotta vanha. Mutta nämä eivät kumminkaan ole ne ominaisuudet,

jotka niin paljon erottavat hänet kaikista niistä miehistä, jotka

minä olen nähnyt. Ei, se, mikä ihmeellisesti erottaa hänet kaikista

muista tavallisista ihmisistä, on aivan yksinomaan, mikäli minä voin

päättää, hänen silmiensä erinomaisessa voimassa ja ilmeessä.

Hänen esiintymisensä ja taitonsa käyttää meidän kieltämme on varmaan

myöskin osaltaan vaikuttanut suosiooni häntä kohtaan. Hänellä on se

tyyni huomaavaisuus, se ilme olla huvitettu ja asiaan harrastunut,

kun hän kuuntelee, mitä puhutaan, tai kun hän itse puhuu naiselle, se

lempeä äänen väre, jota, sanottakoon mitä tahansa, ei kukaan meistä

voi vastustaa. Tässä on luonnollisesti hänen tavaton englannin kielen

taitonsa suureksi avuksi. Minä olen usein kuullut, miten ihmeen

helposti moni italialainen oppii meidän kovan, karkean pohjoisen

kielemme, mutta aina siihen asti, kun minä näin kreivi Foscon, en

minä ole voinut aavistaa, että ulkomaalainen voisi puhua meidän

kieltämme niin kuin hän puhuu. On hetkiä, jolloin on melkein mahdoton

hänen lausumisestaan huomata, ett'ei hän ole maamiehemme, ja minä

olen kuullut varsin harvoin synnynnäisten englantilaisten puhuvan

meidän kieltämme niin nopeasti ja niin vähän kertaamalla kuin hän.

Jos hän paneekin ajatukset kokoon omituisella tavalla, niin en minä

kumminkaan koskaan ole kuullut hänen käyttävän väärää ilmaisumuotoa

tai silmänräpäystäkään etsivän oikeaa sanaa.

Kaikissa tämän tavattoman miehen pikku ominaisuuksissa on jotakin

samalla kertaa alkuperäistä ja niskoittelevaa. Niin lihava ja

vanha kuin hän onkin, ovat kaikki hänen liikkeensä ihmeellisen

keveitä ja vapaita. Hän on joskus hiljainen ja harvasanainen ja

mikä merkillisempää, hän on yhtä hermostuneen tunteellinen kuin

heikoin meistä. Hän saattaa antautua odottamatta telmehtimään

yhtä paljon kuin Laurakin, ja eilen häntä oikein vaivasi, kun sir

Percival löi yhtä koiristansa. Minun täytyy hävetä, kun minä vertaan

tunteellisuuden puutettani kreivin tunteellisuuteen.

Kun minä mainitsen tämän pikku tapahtuman, muistuttaa se mieleeni

erään hänen ihmeellisimmän ominaisuutensa, jota minä en vielä ole

maininnut -- hänen suuren hellyytensä eräitä eläinsuosikkeja kohtaan.

Useita sellaisia on hän jättänyt mannermaalle, mutta tänne on hän

tuonut mukanaan valkoisen papukaijan, kaksi kanarialintua ja koko

perheen valkoisia rottia. Hän hoitaa itse kaikkia suosikkejaan

ja on opettanut nämä eläimet osoittamaan hänelle uskomattoman

suurta hellyyttä ja kuuliaisuutta. Valkoinen papukaija, joka

muutoin on ilkeä ja petollinen, näkyy oikein rakastavan häntä.

Kun hän päästää sen ulos häkistä, hyppää se hänen polvelleen,

kiipee ylös hänen ruumistaan ja hivelee niskatupsullaan hänen

kellanvaaleata kaksoisleukaansa mitä mielistelevimmällä tavalla.

Hänen tarvitsee vain avata kanarialintujen häkin ovi ja houkutella

niitä, niin tulevat nuo sievät ja hyvin kesytetyt pikku olennot

kiikkumaan pelotta hänen kädellään, hyppäävät yhdeltä toiselle

hänen suoristetuista sormistaan, kun hän käskee niitä "käymään ylös

portaita"; ja kun ne ovat hypähtäneet keskisormelle, laulavat ne

kilvan, niin että luulisi niiden halkaisevan pienet kurkkunsa. Hänen

vaaleat rottansa asuvat pienessä rautalankaisessa pagodissa, joka on

kauniiksi maalattu ja jonka hän on itse tehnyt. Ne ovat melkein yhtä

kesyt kuin linnutkin ja saavat usein tulla niiden tavoin ulos. Ne

kiipeilevät hänen ympärillänsä, tirkistävät hänen liivintaskustaan

ja istuvat parittain yhdessä lumivalkoisina hänen olkapäillään. Nämä

pikku rotat näyttävät olevan hänelle rakkaampia kuin mitkään muut

hänen suosikeistaan, hän hymyilee niille, hän suutelee niitä ja

kutsuu niitä kaikilla mahdollisilla lempinimillä. Englantilainen,

jolla on jotakin kaunoaistia ja joka haluaisi tällaista lapsellista

huvitusta ja ajanviettoa, häpeäisi hieman sitä ja tuntisi varmaan

tarvetta pyytää anteeksi sen johdosta ollessaan vanhempien ihmisten

seurassa. Kreivi sitä vastoin ei nähtävästi huomaa mitään naurettavaa

tässä vastakohdassa pyylevän persoonansa ja näiden heikkojen pikku

suosikkien välillä. Hän voisi suudella valkoisia rottiansa ja

visertää linnuillensa englantilaisten ketunmetsästäjäin seurassa ja

sääliä vain heitä, jos he nauraisivat hänelle.

Näyttää tuskin uskottavalta sanoessani sitä, mutta kumminkin on

aivan totta, että tämä sama mies, joka vanhan neiden hellyydellä

rakastaa valkopapukaijaansa ja harjoittelee valkoisia rottiansa

yhtä innokkaalla harrastuksella, kuin olisi hän kiertävä

positiivinsoittaja, voi tuumailuissaan kehittää sellaisen ajatuksen

voiman, sellaisen kirjatiedon joka kielessä ja sellaisen perehtymisen

seurustelutaitoon, että se voisi hankkia hänelle etevän sijan

jokaisessa sivistyneen maailman piirissä. Tämä kanarialintujen

kasvattaja, tämä rotanhäkkien rakentaja, on, kuten sir Percival on

itse minulle sanonut, eräs taitavimmista nykyään elävistä kokeellisen

kemian tuntijoista ja on monen muun erikoisen ohessa keksinyt

keinon kivetyttää ihmisruumis kuoleman jälkeen, niin että se tulee

marmorikovaksi aikojen loppuun saakka. Tämä lihava, laiskanlainen

vanha mies, jonka hermot, kuten sanottu, ovat niin ärtyisät, että

hän säpsähtää jokaisesta odottamattomasta kolinasta ja vaivautuu

nähdessään koiran saavan selkäänsä, meni tallipihaan seuraavana

päivänä tulonsa jälkeen ja laski kätensä sidotun koppikoiran päälle,

joka on sellainen ilkeä peto, että yksin tallirenkikin, joka ruokkii

sitä, kavahtaa tulemasta sen läheisyyteen. Kreivitär ja minä olimme

läsnä, enkä minä niin pian voi unhottaa sitä näytelmää, joka syntyi,

niin lyhyt kuin se olikin.

"Varokaa koiraa, sir", sanoi tallirenki, "se hyökkää kaikkien

ihmisten päälle!" -- "Se tekee siksi, ystäväni", vastasi kreivi

levollisesti, "että kaikki ihmiset pelkäävät sitä. Katsotaanpas,

käykö se minun päälleni." Ja sitten laski hän lihavat, kellanvaaleat

sormensa, joilla kanarialinnut äsken olivat keikkuneet, koiran

suurelle päälle ja katsoi sitä suoraan silmiin. "Te suuret koirat

olette pelkureja kaikki", sanoi hän halveksivasti koiralle naama

tuskin tuumaakaan sen kuonosta. "Sinä voisit tappaa kissaraukan,

sinä voisit hyökätä nälkäisen kerjäläisen kimppuun, sinä polonen.

Sen kimppuun, jota sinä voit ällistyttää -- sen, joka pelkää

sinun kömpelöä ruumistasi, vihaisia valkohampaitasi, siivotonta,

verenhimoista kitaasi, sen kimppuun hyökkäät sinä. Sinä tahtoisit

iskeä minua kurkkuun, mutta nyt et sinä uskalla edes katsoa minuun

kertaakaan, siksi ett'en minä pelkää sinua. Jos sinua haluttaa,

niin voit karata kiinni minun lihavaan niskaani! Ha, haa, sitäpä et

teekään!" Hän kääntäytyi pois, nauraen läsnä-olijain kummastukselle,

ja koira kömpi nolona koppiinsa. "Oi, minun kaunis liivini", sanoi

kreivi surullisena. "Ikävä, että minun pitikin tulla tänne! Siivoton

elukka on liannut minun kauniin, puhtaan liivini!" Nämä sanat

ilmaisevat erään toisen hänen ominaisuuksistaan. Hän pitää kauniista

vaatteista kuin maailman suurin narri ja on jo niinä kahtena

päivänä, jotka hän on oleksinut Blackwater-Parkissa, esiintynyt

neljässä erilaisessa, komeassa liivissä, jotka kaikki ovat vaaleita,

loistovärisiä ja kaikki tavattoman suuria hänellekin.

Hänen menettelynsä ja viisautensa tavallisissa olosuhteissa, hänen

luonteensa kummalliset vastakohdat ja hänen huvitustensa lapsellinen

maku ovat yhtä huomattavia.

Minä huomaan jo, että hän aikoo elää ystävällisessä suhteessa

meidän kaikkien kanssa oleskelunsa ajan tällä paikalla. Hän on

nähtävästi huomannut, ett'ei Laura pidä hänestä -- se täytyi Lauran

tunnustaa minulle, kun minä kysyin häneltä asiasta -- mutta hän on

myöskin huomannut, että Laura pitää varsin paljon kukista. Niin

pian kun Laura toivoo kukkakimppua, on hänellä sellainen valmis,

jonka hän on itse poiminut ja sitonut. Minua huvittaa tavattomasti

nähdä, kuinka hänellä silloin on kaksi kimppua samallaisia kukkia,

joista hän toisella rauhoittaa jäykkää mustasukkaista rouvaansa,

ennenkun rouva edes ennättää ajatella olevansa syrjäytetty. Hänen

esiintymisensä kreivitärtä kohtaan -- julkisesti -- on näky, joka

ansaitsee mainitsemista. Hän kumartaa kreivittärelle, kutsuu häntä

tavallisesti "enkelini", vie kanarialinnut hänen luokseen vieraisille

laulamaan hänelle; hän suutelee hänen kättään, kun hän antaa hänelle

paperosseja ja tarjoaa hänelle palkkioksi sokeriryynejä, joita hän

pistää leikkisestä hänen suuhunsa pienestä rasiasta, minkä hän aina

pitää taskussaan. Se rautavaltikka, jolla hän hallitsee vaimoansa, ei

näy koskaan -- se kätketään huolellisesti.

Hänen järjestelmänsä voittaa minut on aivan toisenlainen. Hän

imartelee minun turhamaisuuttani puhumalla kanssani niin vakavasti

ja viisaasti, kuin minä olisin mies. Niin, minä huomaan hänen

tarkoituksensa, kun minä en ole hänen seurassansa; kun minä istun

täällä omassa huoneessani, tiedän minä varsin hyvin, että hän

imartelee minun turhamaisuuttani -- mutta jos minä tulen sinne alas

ja puhelen hänen kanssaan, niin sokaisee ja imartelee hän minua yhtä

paljon taaskin, aivankuin en minä koskaan olisi huomannut hänen

tarkoitustaan. Hän voi viehättää minut, kuten hän viehättää Lauran,

kuten hän hallitsee vaimonsa tai tallipihassa olevan koiran -- niin,

kuten hän hallitsee itse sir Percivalinkin joka hetki päivästä. "Hyvä

Percivalini, kuinka minä pidän sinun karheasta englantilaisesta

mielialastasi!" -- "Paras Percivalini, kuinka minua huvittaa sinun

perinpohjainen, englantilainen arvostelukykysi!" Tällä tavoin

paiskaa hän aivan tyyneesti takaisin sir Percivalin epäkohteliaimmat

huomautukset hänen naisellisesta maustaan ja puuhistaan -- kutsuu

aina vapaaherraa ristimänimeltään, hymyilee hänelle levollisen

etevämmyyden ilmeellä, taputtaa häntä olkapäälle ja jättää

huomioon ottamatta hänen virheensä, kuten kärsivällinen isä jättää

epäkohteliaan pojan virheet.

Se mielenkiinto, jonka tämä merkillinen ja omintakeinen mies herättää

ehdottomasti minussa, on saattanut minun kysymään yhtä ja toista

hänen entisestä elämästään.

Joko sir Percival tietää vähän tahi sitten tahtoo vähän ilmaista

minulle siitä. Hän ja kreivi tapasivat toisensa ensi kerran Roomassa

monta vuotta sitten niissä vaarallisissa olosuhteissa, joista

minä jo olen maininnut. Tämän jälkeen ovat he sittemmin alinomaa

tavanneet toisiansa milloin Lontoossa, Pariisissa tai Wienissä,

mutta ei koskaan enää Italiassa; kreivillä on ollut se kummallinen

päähänpisto, ett'ei hän enää useampaan vuoteen ole astunut jalkaansa

Italian maalle. Kenties on häntä valtiollisesti vainottu. Olkoonpa

sen laita nyt kuinka tahansa, varmaa on kumminkin, että hänellä on

voimakas isänmaallinen harrastus kaikkia maamiehiänsä kohtaan, jotka

mahdollisesti ovat Englannissa. Samana iltana kuin hän tuli tänne,

kysyi hän, oliko pitkä matka lähimpään kaupunkiin ja tiesimmekö

jonkun italialaisen asuvan siellä. Hän on kirjeenvaihdossa monen

mannermaalla olevan henkilön kanssa, sillä hänen kirjeessään

on monenmoisia vieraita postileimoja, ja tänä aamuna näin minä

yhden suurella virallisella sinetillä varustetun odottavan häntä

aamiaispöydässä. Kenties on hän kirjevaihdossa maansa hallituksen

kanssa? Kumminkaan ei tämä ole oikein sopusoinnussa toisen luuloni

kanssa, että hänen täytyy valtiollisista syistä paeta.

Kuinka paljon minä olen kirjoittanut kreivi Foscosta! Ja mikä on

kokonaistulos tästä kaikesta? -- puhuakseni rakkaan, rehellisen

herra Gilmoren asioimistapaan. Minä voin vain ainoastaan uudelleen

toistaa, että minä varmasti tunsin ihmeellistä mielenkiintoa kreiviä

kohtaan, puoleksi tahtoen, puoleksi tahtomattani jo nyt heti tämän

lyhyen tuttavuuden jälkeen. Hänellä näyttää olevan sama valta minun

kuin sir Percivalinkin yli. Vaikka tämä voi olla sekä vapaasanainen

että epäkohtelias ystäväänsä kohtaan, huomaan minä varsin hyvin,

että hän varoo vakavasti loukkaamasta häntä. Kenties minäkin pelkään

häntä? Varmaa on, ett'en minä koskaan ole tavannut miestä, jota

niin epämieluisasti tahtoisin vihamiehekseni. Onko tämä siksi, että

minä pidän paljon hänestä tai että minä pelkään häntä? _Chi sa!_ --

sanoisi kreivi Fosco omalla kielellään. Kuka tietää?

Heinäkuun 2 päivänä. -- Yhtä ja toista on merkittävänä tänään

omien mietteitteni ja vaikutelmaini ohella. Vieras on saapunut --

aivan tuntematon Lauralle ja minulle sekä silminnähtävästi aivan

odottamaton sir Percivalin mielestä.

Me istuimme ateriallemme siinä huoneessa, jossa ovat uudet

ranskalaiset lasiovet verannalle, ja kreivi, joka syö torttuja ja

leivoksia sellaisella ruokahalulla, jota minä en ole koskaan nähnyt

muilla kuin koulutytöillä, oli juuri huvittanut meitä pyytämällä

neljännen torttunsa, kun palvelija saapui sisään ilmoittamaan vieraan.

"Herra Merriman pyytää saada heti puhutella Teitä, sir Percival."

Sir Percival säpsähti ja tuijotti mieheen vihan ja kauhun ilmeellä.

"Herra Merrimanko?" kysyi hän, ikäänkuin hän olisi uskonut väärin

kuulleensa.

"Niin, sir Percival, herra Merriman Lontoosta."

"Missä hän on?"

"Kirjastossa, sir Percival."

Hän nousi pöydästä ja poistui huoneesta kiireisin askelin sanomatta

ainoata sanaakaan meille.

"Kuka on herra Merriman?" kysyi Laura minulta.

"Minulla ei ole vähintäkään aavistusta siitä", voin minä kaikkiaan

vastata.

Kreivi oli lopettanut neljännen torttunsa ja mennyt puuhaamaan ilkeän

papukaijansa kanssa. Hän kääntäytyi keikkuva lintu olkapäällään.

"Herra Merriman on sir Percivalin asianajaja", sanoi hän.

Sir Percivalin asianajaja. Se oli täysin valaiseva vastaus Lauran

kysymykseen, eikä se kumminkaan ollut nykyisissä olosuhteissa täysin

tyydyttävä. Jos herra Merriman olisi saanut päämieheltään suoranaisen

kehotuksen saapua, niin ei silloin olisi ollut mitään erikoista

ihmettelemistä, mutta kun lakimies matkustaa Lontoosta Hampshireen

pyytämättä ja kun hänen saapumisensa vakavasti ällistyttää talon

herraa, niin voipa olla melkein varmaa, että lainoppineella vieraalla

on mukanaan varsin tärkeitä ja sen lisäksi odottamattomia uutisia,

jotka voivat olla joko varsin huonoja tai varsin hyviä, mutta ei

kummassakaan tapauksessa vähempiarvoisia merkitykseltään.

Laura ja minä istuimme hiljaa pöydässä neljänneksen tuntia eli

enemmän levottomasti haluten tietää, mitä tämä merkitsee, ja toivoen,

että sir Percival mahdollisesti tulisi takaisin. Hän ei näyttänyt

kumminkaan tulevan, ja me nousimme vihdoin ylös lähteäksemme

huoneesta.

Huomaavaisena kuten aina tuli kreivi nurkastaan, jossa hän oli

seisonut syöttämässä papukaijaansa, mikä edelleen oli hänen

olkapäällään, -- ja avasi meille oven. Laura ja kreivitär Fosco

menivät ensin. Juuri kun minä olin seuraamaisillani heitä, teki

kreivi kädellään merkin ja puhutteli minua, ennenkuin minä olin

mennyt hänen ohitsensa omituisella tavallansa.

"Niin", sanoi hän aivan suoraan vastaten siihen ajatukseen, jota minä

tosiaan tällä hetkellä haudoin, mutta jota minä en lausunut julki --

"niin, neiti Halcombe, jotakin _on_ todella tapahtunut."

Minä olin juuri vastaamaisillani: "sitä en minä sanonut", mutta tuo

ilkeä kakadora pörhisti leikattuja siipiänsä ja päästi kirkunan,

joka sai hermoni tärisemään, ja minä tunsin itseni oikein iloiseksi

päästessäni mahdollisimman nopeaan huoneesta.

Minä saavutin Lauran portailla. Hänen ajatuksensa oli sama kuin

minunkin, jonka kreivi Fosco oli lausunut. -- Kun hän puhui, olivat

hänen sanansa vain kaikua kreivin sanoista. Hän sanoi minulle

salaisuutena peljänneensä jotakin tapahtuneen.