Blackwater-Park, Hampshire.
Kesäkuun 27 päivänä 1850. -- Kuusi kuukautta on kulunut, -- kuusi
pitkää, yksinäistä kuukautta siitä, kun minä ja Laura näimme toisemme!
Kuinka monta päivää onkaan minulla vielä odotettavana? Ainoastaan
yksi! Huomenna, kesäkuun 28 päivänä, palaavat matkalla-olijat
Englantiin. Voin tuskin käsittää onneani -- tuskin uskoa, että
lähimmät 24 tuntia sisältävät viime eropäivän minun ja Lauran välillä.
Hän ja hänen miehensä ovat viettäneet koko talven Italiassa ja viime
ajan Tyrolissa. He tulevat kotiin yhdessä kreivi Foscon ja hänen
rouvansa kanssa, jotka aikovat asettua johonkin Lontoon läheisyyteen
ja nyt ovat kutsutut viettämään kesäkuukausia Blackwater-Parkissa,
ennenkun he lopullisesti päättävät tulevasta kodistaan. Kunhan Laura
palaa takaisin, niin en minä välitä siitä, ketä hänen kanssaan tulee.
Sir Percival täyttäköön kernaasti talon vierailla pohjasta vintille
saakka, jos häntä miellyttää, kunhan vain minä ja hänen vaimonsa
saamme olla siellä yhdessä.
Kumminkin olen minä nyt täällä Blackwater-Parkissa, "vanhassa
ja merkillisessä herraskartanossa", kuten maakunnan kuvauksessa
lausutaan, "jonka omistaa vapaaherra sir Percival Glyde" ja voin
minä omalla uskalluksellani lisätä, köyhän ja naimattoman Marian
Halcomben tulevassa kodissa, joka nyt juuri on majoittunut pieneen,
hauskaan vierashuoneeseen kuppi teetä pöydällä edessään ja koko
hänen maallinen omaisuutensa ympärillään järjestettynä kolmeen
matka-arkkuun ja yhteen matkalaukkuun.
Minä läksin Limmeridgestä eilen saatuani edellisenä päivänä Lauran
iloisen kirjeen Pariisista. Ennen olin minä ollut epävarma, pitäisikö
minun tavata heitä Lontoossa vai Hampshiressä, mutta nyt ilmoitettiin
minulle kirjeessä, että sir Percival aikoi meritse matkustaa
Southhamptoniin ja sieltä lyhintä tietä maatilalleen. Hän on
menettänyt niin paljon rahaa heidän matkoillaan, ett'ei hänellä ole
enää mitään viipyäkseen Lontoossa "sesongin" loppuajan, ja sen vuoksi
on hän säästäväisyydestä päättänyt viettää kesän ja syksyn levossa
ja rauhassa Blackwaterissa. Laura on enemmän kuin väsynyt matkoihin
ja huvituksiin, hän siis tyytyy hyvin maaseudun hiljaisuuteen, jonka
hänen puolisonsa huolenpito on valmistanut hänelle. Mitä minuun
tulee, niin tunnen minä olevani onnellinen missä tahansa, kunhan vain
saan olla hänen seurassaan. Me olemme siis kaikki varsin tyytyväisiä
alkamaan -- jokainen tavallansa.
Viime yön olin minä Lontoossa ja jouduin siellä tänään vieraskäyntien
ja erinäisten asiain takia olemaan niin kauan, ett'en minä ennemmin
hämärän tuloa tänä iltana ehtinyt perille Blackwateriin.
Päättääkseni sen käsityksen mukaan, jonka näin myöhäisenä hetkenä voi
saada, näyttää tämä paikka olevan täydellinen Limmeridgen vastakohta.
Asuinrakennus on tasaisella ylängöllä ja näyttää puiden sulkemalta
tai minun, pohjoisessa asujan, mielestä melkein tukahduttamalta.
Minä en ole nähnyt ketään muuta ihmistä kuin palvelijan, joka
avasi oven minulle, ja taloudenhoitajattaren, varsin kohteliaan
henkilön, joka osoitti minulle huoneeni ja toimitti teetä. Minulla
on sievä pieni huone ja makuuhuone pitkän käytävän päässä ensi
kerroksessa. Palvelusväki asuu toisessa kerroksessa, jossa on
muutamia vierashuoneitakin, ja kaikki parhaat huoneet sijaitsevat
ensi kerroksessa. Minä en ole vielä nähnyt yhtä ainoaakaan, niistä
enkä tiedä mitään koko talosta lukuunottamatta sitä, että yhden
sivuosan sanotaan olevan viisisataa vuotta vanhan, että sitä muinoin
on ympäröinyt juoksuhauta ja että talo on saanut nimensä Blackwater
pienestä puistossa olevasta järvestä.
Talon pääkäytävän yllä sijaitsevassa tornissa oleva kello on
aavemaisen juhlallisesti lyönyt 11. Suuri koira, luultavasti soiton
herättämänä, seisoo nyt jossain nurkassa ja ulvoo surkeasti.
Minä kuulen askelten kuminan käytävissä alhaalla ja raskaiden
rautasalpojen lykkäämisen oven eteen. Palvelusväki menee varmaankin
levolle. Pitääkö minun seurata heidän esimerkkiänsä?
Ei, minä en ole uninen ja minä tunnen itseni sellaiseksi, ett'en minä
koskaan voisi enää sulkea silmiäni. Paljas ajatus saada huomenna
nähdä nämä rakkaat piirteet ja saada kuulla tämä hyvin tuttu ääni
saattaa minut aivan kuumeiseen ikävään. Jos minulla olisi miehen
voima, käskisin minä heti esiin sir Percivalin parhaan hevosen ja
karauttaisin yölliselle retkelle kohdatakseni nousevaa aurinkoa
-- sellaiselle pitkälle, kestävälle ratsastukselle monena, monena
tuntina, kuten kuuluisan maantierosvon matka Yorkiin. Nyt sitä
vastoin, kun minä olen vain nainen ja tuomittu kärsivällisyyteen,
säädyllisyyteen ja hameihin, täytyy minun kunnioittaa
taloudenhoitajattaren ajatusta ja koettaa rauhoittua hiljaisemmalla
ja sopivammalla tavalla.
Lukeminen ei tule kysymykseenkään -- minä en voi kiinnittää
ajatuksiani mihinkään kirjaan. Minun täytyy koettaa, enkö minä voisi
kirjoittamalla väsyttää itseäni uneen. Olen viime aikoina lyönyt
varsin laimin päiväkirjani. Voisinhan minä, seisoen ikäänkuin uuden
elämän kynnyksellä, palauttaa mieleeni henkilöitä ja tapahtumia
kuluneen kuuden kuukauden ajalta -- tuolta pitkältä, väsyttävältä,
ikävältä ajalta Lauran hääpäivän jälkeen.
Walter Hartright on ensimmäisenä mielessäni ja hän tulkoon ensin
esille poissa-olevain ystäväini joukosta. Minä sain kirjeen häneltä
retkikunnan saavuttua Hondurasiin, kirjeen, joka oli iloisempi ja
toivorikkaampi kuin hänen edelliset kirjeensä. Kuukausi tai kuusi
viikkoa myöhemmin näin minä otteen eräästä amerikkalaisesta lehdestä
seikkailijain matkallelähdöstä sisämaahan. Viimeinen tieto heistä
oli, että he juuri alkaisivat tunkeutua erääseen mahdottoman suureen
aarniometsään, joka mies pyssy olallaan ja taakka seljassaan. Sen
jälkeen ovat he tietymättömissä. En riviäkään enempää ole saanut
Walterilta -- ei mitään tietoa retkikunnan kohtalosta ole ollut
luettavana sanomalehdissä.
Sama levottomuutta herättävä, läpitunkematon pimeys peittää myöskin
Anna Catherickin ja hänen seuraajansa, rouva Clementsin kohtalot. Ei
vähintäkään tietoa. Ei kukaan ihminen tiedä, ovatko he maassa vai ei,
ovatko he eläviä vai kuolleita. Yksinpä sir Percivalin asianajajakin
on kadottanut kaiken toivon ja määrännyt, että hedelmättömät
tutkimukset ovat lopetettavat.
Meidän vanhaa, hyvää ystäväämme, herra Gilmorea, on kohdannut kova
onnettomuus keskellä hänen toimeliasta elämäänsä. Aikaisin keväällä
kauhistuimme me saadessamme tiedon, että hän eräänä päivänä oli
tavattu tunnottomana kirjoituspöytänsä äärestä, syyksi sanottiin
halvauskohtaus. Hän oli jo kauemman aikaa valittanut kiusallista
päänkivistystä, ja lääkäri oli varottanut häntä seurauksista, jos
hän yksipäisesti tekisi työtä nytkin yhtä sitkeästi varhaisesta
aamusta myöhäiseen iltaan kuten nuorempana miehenä ollessaan. Seuraus
kaikesta tästä oli, että häneltä on vakavasti kielletty kaikki työ
ainakin yhteen vuoteen ja että hänen on käsketty hakemaan sielun ja
ruumiin lepoa vaihtamalla olinpaikkaa ja elämäntapoja. Kaikkia hänen
asioitansa hoitaa nyt liikekumppani, ja hän itse on tällä hetkellä
matkalla Saksassa tapaamassa muutamia sinne asettuneita sukulaisiaan.
Siten olemme menettäneet vielä toisenkin uskollisen ystävän ja
viisaan neuvonantajan -- kumminkin, toivoakseni ja uskoakseni, vain
joksikin ajaksi.
Meidän kiltti rouva Veseymme seurasi minua matkalla Lontooseen.
Minulla ei ollut sydäntä jättää häntä yksin Limmeridgeen, sittenkun
sekä Laura että minä olimme poissa, ja me olimme järjestäneet asian
siten, että hän saa elää nuoremman naimattoman sisarensa luona, jolla
on koulu Claphamissa. Syksyllä ajattelee hän saavansa tulla tänne
tervehtimään entistä oppilastansa -- minun pitäisi paremmin sanoa
kasvatuslastansa. Minä seurasin tuota vanhaa, hyvää rouvaa hänen
uuteen kotiinsa ja jätin hänen elämään siinä toivossa, että hän saa
nähdä Lauran muutamien kuukausien kuluttua.
Mitä herra Fairliehen tulee, niin en katso tekeväni mitään vääryyttä
häntä kohtaan, jos sanon häntä sanomattomasti miellyttävän sen
seikan, että on päässyt meistä talossa olleista naisista. Luulo,
että hän kaipaisi veljentytärtänsä, on täysin perusteeton hän
antaisi mieluimmin useampien kuukausien kulua tahtomatta edes nähdä
häntä -- ja mitä minuun ja rouva Veseyhin tulee, niin katson minä
olevani oikeutettu pitämään hänen vakuutuksiaan surustaan meidänkin
lähtiessämme tyytyväisyytenä, että on päässyt meistä. Hän on viime
päähänpistonsa mukaan ottanut kaksi valokuvaajaa, jotka ovat
ankarassa työssä jäljentääkseen kaikkia hänen harvinaisia ja kalliita
taideaarteitansa. Täydellinen sarja valokuvia annetaan lahjaksi
Carlisten "Mechanies Institutionille", otettuina kalleimmalle
velinipaperille ja varustettuina upeilevilla punavärillä painetuilla
allekirjoituksilla: "Rafaelin Madonna lapsineen. Omistaja Fredrik
Fairlie, Esq.", "Tiglaty Pileserin kuparipiirros. Omistaja Fredrik
Fairlie, Esq.", "Rembrandtin kaiverros. Ainoa laatuaan. Tunnettu
kaikkialla Europassa nimeltä 'Töherrys' sen johdosta, että
painettaessa tuli yhteen kulmaan tahra, joka on ainoastaan tässä
kappaleessa. Arvosteltu 300 guineaksi. Omistaja Fredrik Fairlie,
Esq." Tusinoittain tämänlaatuisia valokuvia oli valmistettu ja
asianomaisella allekirjoituksella varustettu, ennenkun minä
läksin Cumberlandista, ja sadottain oli vielä tehtävänä. Uudesta
harrastuksestaan tuntee herra Fairlie itsensä onnelliseksi mieheksi
pitkäksi aikaa, mutta valokuvaajaparat saavat nyt jakaa marttyriuden
hänen kamaripalvelijansa kanssa.
Niin paljon on minulla puhumista niistä henkilöistä ja tapahtumista,
jotka ovat lähinnä muistissani. Mutta mitä minulla on mainitsemista
niistä, jotka ovat lähinnä sydäntäni? Laura on ollut ajatuksissani
yhäti tätä kirjoittaessani. Mitä voin minä kirjoittaa hänestä --
mitä on minulla palautettavana mieleeni kuluneen kuuden kuukauden
ajalta, ennenkun taas suljen päiväkirjani. Minulla on ainoastaan
hänen kirjeensä johdatuksekseni, ja tärkeimpään nähden kaikista
kysymyksistä, jota meidän kirjeenvaihtomme olisi voinut käsitellä,
olen minä täydellisesti tietämätön.
Kohteleeko sir Percival häntä hyvin? Onko Laura onnellisempi nyt
kuin hääpäivänänsä minun erotessani hänestä? Kaikki minun kirjeeni
ovat sisältäneet nämä kysymykset enemmän tai vähemmän suoranaisesti
ja eri muodoissa esitettyinä; ja kaikki ovat ne tässä kohden jääneet
vastaamatta tai vastattu aivankuin minun kysymykseni olisi koskenut
hänen terveyttänsä. Hän ilmoittaa minulle lakkaamatta olevansa
aivan terve, matkan huvittaneen häntä, ensi kerran eläneensä talven
kylmettämättä itseään -- mutta en sanaakaan minä voi huomata missään,
joka sanoisi minulle suoraan, että hän on tyytyväinen avioliittoonsa
ja että hän ilman mitään katkeraa katumuksen ja ikävän tunnetta voi
muistella joulukuun 22 päivää. Miehestään mainitsee hän kirjeissään
ikäänkuin hän puhuisi jostakin tuttavasta tai ystävästä, joka on
matkustanut hänen kanssaan ja joka on ottanut tehtäväkseen kaikki
matkahuolet. "Sir Percival" on määrännyt, että me matkustaisimme
täältä sinä tai sinä päivänä, "sir Percival" tahtoo, että me
matkustaisimme sitä tietä; jonkun kerran, mutta varsin harvoin,
kirjoittaa hän vain "Percival" yhdeksässä tapauksessa kymmenestä
käyttää hän hänen arvonimeänsä.
Minä en voi huomata, että sir Percivalin tavat ja ajatukset olisivat
ainoassakaan tapauksessa antaneet väriä Lauran ajatuksille.
Siveellinen muutos, joka vaikka huomaamatta tapahtuu nuoressa
naisessa hänen avioliittonsa jälkeen, ei näy tapahtuneen Laurassa.
Hän kuvailee vaikutelmiansa ja käsityksiänsä kaikesta ihanasta,
jota hän on nähnyt, aivankuin hän olisi kirjoittanut jollekin
muulle, jos minä olisin matkustanut hänen kanssaan hänen miehensä
sijasta. En missään minä näe jälkiä mistään suostumuksesta heidän
välillään. Silloinkin kun hän jättää kertomuksen matkoistaan ja
puhuu tulevaisuudesta, joka odottaa häntä Englannissa, koskevat
hänen suunnitelmansa vain hänen suhdettansa minun sisarenani, ei
koskaan sir Percivalin puolisona. Mutta kaikessa tässä ei ole mitään
salattua valitusta, joka ilmaiseisi minulle, että hän avioliitossaan
on varmasti onneton. Hänen kirjeittensä kokonaisvaikutus ei, Jumalan
kiitos, anna mitään sellaista surullista vaikutusta. Minä huomaan
vain surullisen, muuttumattoman välinpitämättömyyden, kun minä en
arvostele häntä entisenä sisarenani, vaan hänen uudessa asemassaan
sir Percivalin puolisona. Sanalla sanoen: se on edelleen Laura
Fairlie, joka on kirjoittanut minulle kuuden viime kuukauden aikana
-- ei koskaan lady Glyde.
Tämän ihmeellisen vaiteliaisuuden, jonka hän säilyttää puolisonsa
luonteeseen ja käyttäytymiseen nähden häntä kohtaan, huomaan minä
niistä harvoista viittauksista hänen viime kirjeessään sir Percivalin
luotettavimpaan ystävään, kreivi Foscoon.
Jostakin syystä, jota minä en tunne, näyttää kreivi ja hänen
rouvansa muuttaneen ensi suunnitelmansa aivan äkkiä syksyn lopulla,
lähtien Wieniin Rooman sijasta, jossa sir Percival ennen lähtöänsä
Englannista toivoi heitä tapaavansa. He läksivät Wienistä vasta
keväällä ja matkustivat silloin Tyroliin tavatakseen äskennaineita
paluumatkalla Englantiin. Laura kuvaa perinpohjin kohtaustansa
kreivitär Foscon kanssa ja vakuuttaa minulle huomanneensa
kreivitär Foscon niin edullisesti muuttuneen -- yhtä levollisena
ja ymmärtäväisenä naimisissa ollessaan, kuin oli tuittupäinen ja
harkitsematon naimattomana -- että minä tuskin enää tunnen häntä
saadessani häntä tavata täällä. Mutta itseensä kreivi Foscoon nähden,
joka kiinnittää mieltäni paljon enemmän kuin hänen vaimonsa, on Laura
suututtavan vaitelias ja harvasanainen. Hän sanoo vain, että kreivi
Fosco on hänelle arvoitus ja ett'ei hän tahdo ilmoittaa minulle miltä
hän näyttää hänestä, ennenkun minä itse olen saanut nähdä hänet ja
muodostaa oman käsitykseni hänestä.
Tämä näyttää ennustavan pahaa kreivistä. Lauralla on enemmän kuin
monella muulla lapsen vaisto tuntea ystävä, ja jos minä olen oikeassa
luulossani, ett'ei kreivi heti alussa tehnyt suotuisaa vaikutusta
häneen, niin olen omasta puolestani vaarassa joutua epäilemään tätä
ylhäissukuista ulkomaalaista, ennenkun minä edes olen nähnytkään
häntä. Mutta kärsivällisyyttä! Tämä epätietoisuus ei kestä sen
kauempaa kuin moni muukaan. Huomispäivä tarjoaa minulle tilaisuuden
saada ennemmin tai myöhemmin selvyys.
Kello on lyönyt 12. Minä istun taaskin tässä lopettaakseni
kirjoitukseni seisottuani katsomassa avonaisesta ikkunastani.
Yö on tyyni ja lämpöinen ilman kuuvaloa. Tähtiä näkyy vain muutama
himmeänä. Puut, jotka sulkevat näköalan joka taholle, näyttävät
synkiltä ja läpinäkymättömiltä ja ovat kuin kallioseinä. Kaukaa
kuulen minä sammakkojen epäsointuisaa kurnutusta, ja suuren
torninkellon valitus kaikuu vielä hiljaisessa yöilmassa kauan
sen jälkeen, kun lyönnit ovat vaienneet Haluaisin tietää, miltä
Blackwater-Park näyttää päivän valossa. Yöllä se ei miellytä minua
ollenkaan.
Kesäkuun 28 päivänä. -- Tutkimisen ja havaintojen päivä -- monessa
suhteessa paljon hauskempi päivä, kuin olin uskaltanut toivoakaan.
Luonnollisesti aloin minä katsella asuinkartanoa.
Itse päärakennus on tuolta aivan liian ylistetyltä kuningatar
Elisabethin ajalta. Alakerroksessa on kaksi tavattoman pitkää
ja matalaa parveketta yhtäsuuntaisesti toistensa kanssa, ollen
varsin synkkiä ja epähauskoja iljettävän perhekuvajoukon takia,
joista jokainen on niin ruma, että minä tahtoisin polttaa ne. Ne
huoneet, jotka ovat kerroksessa näiden parvekkeiden yllä, ovat
jokseenkin hyvässä kunnossa, mutta varsin harvoin käytettyjä.
Kohtelias taloudenhoitajatar, joka oli minua johtamassa, tarjoutui
näyttämään minulle niitä, mutta lisäsi kumminkin pelkäävänsä, että
minä huomaan niiden olevan huonossa kunnossa. Ja kuinka suuri minun
kunnioitukseni olikaan kaikkia Elisabethin makuuhuoneita kohtaan
koko kuningaskunnassa, kieltäysin minä varmasti katsomasta yläkertaa
tomuineen ja homeineen, peljäten tyyten tahrivani siistit vaatteeni.
Taloudenhoitajatar sanoi: "Minä olen aivan samaa mieltä, neiti", ja
näytti arvostelevan minut viisaimmaksi ihmiseksi, jonka hän pitkään
aikaan oli nähnyt. Sen verran on minulla sanomista päärakennuksesta.
Kaksi sivurakennusta on rakennettu lisää -- yksi kummallekin
puolelle kartanoa. Vasen sivurakennus -- nyt puoliksi raunioina --
oli muinoin itse päärakennus ja rakennettiin se neljännellätoista
vuosisadalla. Eräs sir Percivalin esi-isistä äidin puolelta
rakensi lisäksi mainitun kuningatar Elisabethin aikana nykyisen
päärakennuksen. Taloudenhoitajatar sanoi minulle, että taitavat
asiantuntijat ovat arvostelleet vanhan rakennuksen niin hyvin
ulko- kuin sisäpuolisen arkitehtuurin olevan erinomaisen kauniin.
Tarkemmin tutkiessani huomasin minä, että "taitavat asiantuntijat"
voivat harjoittaa asiantuntemustaan oikein arvostellessaan sir
Percivalin vanhaa perhepesää terästymällä ensin kaikkea kosteuden,
homeen ja rottien pelkoa vastaan. Näissä olosuhteissa myönsin minä
aivan epäröimättä, ett'en minä ole mikään asiantuntija, ja esitin,
että menettelisimme vanhan sivurakennuksen suhteen aivan samalla
tavoin, kuin menettelimme Elisabethin makuuhuoneiden suhteen. Taas
sanoi taloudenhoitajatar: "Olen aivan samaa mieltä, neiti", ja taas
katsoi hän minuun teeskentelemättömästi ihmetellen minun erinomaisen
tervettä arvostelukykyäni.
Sitten siirryimme me oikeanpuoliseen kylkirakennukseen, joka
täydentääkseen Blackwater-Parkin ihmeellistä arkitehdillistä
sekasotkua oli rakennettu Yrjö II:n hallituksen aikana.
Tämä on rakennuksen asuttava puoli, joka oli korjattu ja pantu
kuntoon Lauraa varten. Minun kaksi huonettani ja kaikki parhaimmat
huoneet ovat toisessa kerroksessa, ja alakerroksessa on salonki,
ruokasali, aamiaishuone, kirjasto ja pieni, sievä huone Lauralle
-- kaikki nykyisen, loistavan kuosin mukaisia ja aistikkaasti
kalustettuja kaikilla nykyajan loistoesineillä. Ei mikään näistä
huoneista ole niin suuri ja korkea kuin Limmeridgessä, vaan ne
näyttävät kaikki hauskoilta ja miellyttäviltä asua. Sen johdosta,
mitä olin ennen kuullut Blackwater-Parkista, pelkäsin minä suuresti
raskaita, epämukavia, vanhoja tuoleja, tummia, tahraisia peilejä,
likaisia puolimädänneitä seinäpapereja ja kaikkea sitä barbarimaista
rojua, jota ihmiset, joilta puuttuu kaikki luonnollinen viihtymisen
tunne, pitävät ympärillään, ajattelemattakaan sitä huomaavaisuutta,
jota heidän tulisi osoittaa ystäväinsä mukavuutta kohtaan. Mieltäni
tyydyttää suuresti huomatessani, että yhdeksästoista vuosisata on
luonut tämän tulevan kummallisen kotini ja hävittänyt "vanhan, hyvän
ajan" kaikkine tomuineen ja homeineen.
Koko aamu meni tällä tavalla -- osaksi katsomalla huoneita, osaksi
sillä nelikulmaisella kentällä, jonka rajoitti asuinrakennus kolmelta
puolelta ja neljänneltä korkea rauta-aita ja portti, jotka tällä
sivulla suojasivat sisäänkäytävää. Kentän keskellä on suuri, aivan
pyöreä kalalammikko, jonka reunat ovat hakattua kiveä ja jonka
keskellä on vertauskuvallinen hirviö. Lammikko on täynnään kulta- ja
hopeakaloja, ja sitä ympäröi leveä vyö, hienoin ruohikko, jota
koskaan olen tallannut. Tänne pysähdyin minä varjopuolelle ja katsoin
siellä kyllin huvittavan istua aina aterialle asti. Sen jälkeen otin
minä suuren olkihattuni ja kuljeskelin yksinäni lämpimässä, kauniissa
auringonpaisteessa katsellessani ympäristöä.
Päivänvalo vahvisti sen vaikutuksen, jota minä olin eilisiltana
kokenut -- Blackwaterissa on liian paljon puita; ne sulkevat aivan
asuinrakennuksen. Ne ovat enimmäkseen nuoria ja istutetut liian
likelle toisiaan. Minusta tuntuu siltä, että ennen sir Percivalin
aikoja olisi tilalla tukinhakkuulla pantu perinpohjainen hävitys
toimeen ja että hänen edeltäjänsä olisi harmistuneena tahtonut
täyttää kaikki aukkopaikat, niin pian kuin mahdollista. Katsellessani
ympärilleni asuinrakennuksen lähimmässä ympäristössä, huomasin minä
kukkatarhan sen vasemmalla puolella ja menin sinne nähdäkseni mitä
siellä olisi huomattavissa.
Lähemmin katsellessani näin minä, että puutarha oli pieni, huonosti
varustettu ja hoidettu. Minä poistuin siitä, avasin aitauksessa
olevan pikkuportin ja jouduin mänty- ja kuusipuistikkoon.
Sievä, taidokkaasti laadittu polku kiemurteli puiden välissä.
Hetkisen kuljettuani sitä ilmaisi minulle kokemukseni, että maaperä
tuli yhä hiekansekaisemmaksi ja hedelmättömämmäksi. Käveltyäni noin
puolisen peninkulmaa havumetsässä, kääntyi polku äkkiä; aivan pian
loppuivat puut molemmin puolin, ja minä huomasin seisovani laajan,
aukean kedon reunassa ja edessäni näin minä Blackwater-järven, josta
talo on saanut nimensä.
Maa, joka aleni järveä kohden siitä paikasta, missä minä seisoin,
oli pelkkää hiekkaa pienine kanervaisine mäkineen siellä ja täällä,
jotka tarjosivat sen karussa hedelmättömyydessä edes jotakin
vaihtelua. Näkyi selvästi, että järvi aikoinaan oli ulottunut
aivan siihen paikkaan asti, jossa minä nyt seisoin, ja että se
vähitellen oli laskenut, niin että se nyt oli pienempi kuin kolmannes
entisestä pinta-alastaan. Minä näin nyt neljännes peninkulman päässä
minusta syvänteessä sen hiljaisen veden jakautuneena kaislikkoa ja
sotkeutuneita vesikasveja kasvaviin lätäköihin ja lammikoihin sekä
pikku maakumpareihin. Minua vastaisella rannalla kasvoi korkeita
puita taasen tiheään, sulkien kaiken näköalan ja heittäen synkän
varjon matalaan, epäterveelliseen veteen. Mentyäni alas järven
rannalle huomasin minä maan vastapäisellä puolella olevan vetisen
ja suoperäisen sekä kasvavan suokasveja ja pajupensaita. Vesi, joka
näytti kirkkaalta avonaisella, hiekkaisella rannalla, missä aurinko
paistoi, näytti mustalta ja saastaiselta vastaisella puolella, missä
se oli syvemmällä tiheäin, yhteenkietoutuneiden pensaiden ja puiden
varjossa, jotka kohosivat mutaisesta rannasta. Sammakot kurnuttivat
ja vesirotat pulskahtelivat tummassa vedessä minun lähestyessäni
järven suoperäistä puolta.
Täällä oli puoleksi vedessä vanha, lahonnut kumoonkaadettu vene;
auringonsäde tunki vaivoin puujoukon läpi ja valaisi kuivunutta
köliä, ja käärme lojui siinä auringonpaisteessa kummallisessa
kiemurassa väijyen näennäisessä levossa. Lähellä ja kaukaa oli
maisemalla sama autiuden ja rappeutumisen luonne, ja ylhäällä
loistava kesätaivas saattoi tämän surullisen kuvan esiintymään
vieläkin selvemmässä valossa. Minä käännyin ja menin takaisin
korkeammalle, kanervaisemmalle maalle sekä ohjasin askeleeni
siltä puolelta, jota minä olin kulkenut; vanhalle, rapistuneelle
puuvajalle, joka oli havumetsän äärimmäisessä reunassa ja liian
vähäpätöinen voidakseen kiinnittää huomiotani järven laajan ja villin
maiseman rinnalla.
Kun minä lähestyin vajaa, huomasin minä sen olevan vanhan venehuoneen
ja yritetyn sitä nähtävästi myöhemmin muuttaa jonkunlaiseksi
huvihuoneeksi asettamalla siihen mäntyinen penkki, muutamia tuoleja
ja pöytä. Minä menin sisään ja istuuduin alas levähtääkseni hetkisen.
Olin tuskin ollut siellä minuuttia enempää, kun minusta tuntui
ikäänkuin kuulisin oman nopean hengitykseni kaiun läheisyydessäni.
Minä kuuntelin tarkkaavasti muutamia silmänräpäyksiä ja kuulin
selvästi hiljaisen vikinän ja ähkimisen, joka kuului lattialta sen
tuolin alta, jolla minä istuin. Pikku asiat eivät juuri hermojani
tärisytä, mutta tässä hiljaisuudessa hypähdin minä kauhistuneena
ylös, huusin, en saanut vastausta, karaisin taaskin rohkeuttani ja
katsoin lattialle.
Siinä, kyyristyneenä seinän viereen, makasi avuton syy kauhistukseeni
pienen koiraraukan haamussa -- valkean ja mustan kirjava villakoira.
Elukkaraukka valitti heikosti katsoessani ja houkutellessani sitä,
mutta ei liikkunut. Minä nostin pois tuolin ja katsoin sitä lähemmin.
Koiraraukan silmät olivat melkein sammuneet ja veripilkkuja oli sen
toisella valkoisella sivulla. Nähdä heikon, avuttoman olennon, joka
ei edes voi valittaa, kärsivän, on surullisimpia näkyjä maailmassa.
Minä nostin ylös sen niin varovasti kuin voin, käärin hameeni helman
sen ympärille ja kannoin sen niin huolellisesti ja nopeasti kuin
mahdollista taloon.
Kun en nähnyt ketään ihmistä eteisessä, menin minä suoraan
huoneeseeni, laitoin vuoteen koiralle vanhasta saalista ja soitin
kelloa. Suurin ja lihavin sisäkkö, joka kenties voi löytyä tässä
maailman osassa, tuli sisään niin tyhmän reippaan näköisenä, että se
olisi pyhimyksenkin suututtanut. Tytön leveät, muodottomat kasvot
tulivat tunnottoman tyytyväisiksi hänen nähdessään haavoittuneen
elukan lattialla.
"Mitä sinä näet naurettavaa siinä?" kysyin minä niin tyytymättömänä,
kuin olisi ollut oma palvelijani edessäni, "Tiedätkö, kenen koira
tämä on?"
"Ei, neiti, sitä en tiedä." Hän vaikeni, katsoi koiran haavoitettua
sivua näytti äkkiä elostuvan jostain uudesta käsityksestä -- hymähti
tyytyväisenä osoittaessaan haavaa ja sanoi: "Sen on Baxter tehnyt --
niin sen on Baxter tehnyt!"
Minä olin niin suuttunut, että teki mieli antaa hänelle korvapuusti.
"Baxter?" kysyin minä. "Mikä villipeto se on, jota sinä kutsut
Baxteriksi?"
Tyttö nauroi taas äänekkäämmin vastatessaan: "Hoo, varjelkoon, neiti!
Baxter on metsänvartija ja kun hän tapaa vieraita koiria hiipimässä
täällä ympäristöllä, ampuu hän ne. Se on metsänvartijan velvollisuus,
neiti. Tämä koira kuolee kyllä. Kas tässähän näkyy, mihin sitä on
ammuttu, eikö niin? Niin, Baxter on sen tehnyt, ja siinä hän teki
oikein, sillä hänen on niin tehtävä."
Minä olin melkein kyllin ilkeä toivoakseni, että Baxter olisi ampunut
sisäkön koiran asemasta. Kun minä kumminkin huomasin, että oli aivan
turhaa toivoa tuolta paksulta tyhmyriltä mitään säälintunnetta
jalkojemme juuressa makaavaa elukkaa kohtaan, pyysin minä häntä
ystävällisesti kutsumaan taloudenhoitajatarta tänne. Hän meni
sen jälkeen aivankuin oli tullutkin, tyytyväisesti nauraen. Oven
suljettuaankin sanoi hän hiljaa itsekseen: "Baxter se oli, ja hänen
oli se tehtävä."
Taloudenhoitajatar, jolla on sekä sivistystä että ymmärrystä, oli
ollut kyllin huolekas ottaakseen mukaansa maitoa ja vähän lämmintä
vettä. Samassa tuokiossa kun hän näki koiran, säpsähti hän ja
punastui.
"Jumalani", huudahti hän, "se on varmaankin rouva Catherickin koira!"
"Kenen?" kysyin minä kerrassaan hämmästyneenä.
"Rouva Catherickin. Te tunnutte tuntevan rouva Catherickin, neiti
Halcombe."
"En persoonallisesti, mutta olen kuullut puhuttavan hänestä. Asuuko
hän täällä?"
"Ei, neiti Halcombe, hän tuli tänne pyytämään joitakin tietoja
tyttärestään."
"Milloin?"
"Eilen. Hän sanoo kuulleensa, että henkilö, joka ihmeellisessä
määrässä on hänen tyttärensä näköinen, olisi nähty täällä. Mitään
sellaista kertomusta ei ole täällä talossa eikä kylässäkään
kuultu, kun minä lähetin rouva Catherickin puolesta siellä asiaa
kuulustamaan. Hänellä oli varmaan mukanaan tuo koira tullessaan,
ja minä näin sen juoksevan hänen perässään, kun hän läksi pois.
Luullakseni se raukka eksyi puistoon, jolloin sitä ammuttiin. Mistä
Te löysitte sen, neiti Halcombe?"
"Vanhasta vajasta, josta on näköala järvelle."
"Niin, niin, se on juuri puiston puolella, ja minä ymmärrän, että
se laahautui ensimmäiseen suojukseen kuollakseen, kuten koirat
tavallisesti tekevät. Jos Te kaadatte sen suuhun hieman maitoa, neiti
Halcombe, niin pesen minä haavan. Minä pelkään vain avun tulevan
liian myöhään. Mutta kaikissa tapauksissa koetamme."
Rouva Catherick! Tämä nimi kaikui vielä minun korvissani yhtä
selvään, kuin taloudenhoitajatar oli sen lausunut. Ja yhdessä
hoitaessamme koiraa muistui Walter Hartrightin varotus taas mieleeni.
"Jos joskus Anna Catherick sattuu tiellenne, neiti Halcombe, pitäkää
tilaisuudesta paremmin vaarin, kuin minä olen tehnyt." Seikka, että
minä olen löytänyt pikku koiran, on jo johtanut tietämään rouva
Catherickin käynnin Blackwater-Parkissa, ja tämä tapaus voi taas
puolestaan johtaa uusiin huomioihin. Minä päätin käyttää tilaisuutta
hyväkseni ja koettaa saada mahdollisimman paljon tietoja.
"Sanoitteko rouva Catherickin asuneen täällä jossakin naapuritalossa?"
"Oh, ei," sanoi taloudenhoitajatar. "Hän asuu Wellinghamissa, aivan
toisessa osassa maakuntaa -- ainakin kaksikymmentä peninkulmaa
täältä."
"Arvatakseni olette Te tuntenut rouva Catherickin jo muutamia vuosia
takaperin?"
"Ei, päinvastoin, neiti Halcombe, minä en ole koskaan nähnyt häntä
ennen kuin eilen, kun hän tuli tänne. Olen kumminkin kuullut hänestä
puhuttavan saadessani tietää, kuinka hyvä sir Percival on ollut
hankkiessaan hänen tyttärelleen lääkärinhoitoa. Rouva Catherick
tuntuu esiintymiseltään kummalliselta, mutta näyttää varsin
kunnioitettavalta. Hän näytti tulevan kovin alakuloiseksi mikäli me
voimme huomata saadessaan tietää ett'ei ollutkaan mitään perää siinä
huhussa, että hänen tyttärensä olisi nähty paikkakunnallamme."
"Minua huvittaisi kovin saada kuulla enemmän rouva Catherickistä",
jatkoin minä ja koetin pitkittää puhelua niin paljon kuin
mahdollista. "Olisin toivonut tulleeni eilen niin aikaiseen, että
olisin itse tavannut häntä. Oliko hän kauan täällä?"
"Oli", sanoi taloudenhoitajatar, "hän viipyi melkoisen kauan. Ja
minä luulen, että hän olisi ollut vieläkin kauemmin, ellei minua
olisi kutsuttanut luokseen eräs matkustava herra, joka tahtoi puhua
kanssani -- hän tahtoi tietää, milloin sir Percivalia odotetaan
takaisin. Rouva Catherick nousi heti istualtaan ja läksi kuultuaan
vieraan asian. Ottaessaan jäähyväiset sanoi hän minulle, ett'ei ollut
tarpeen kertoa sir Percivalille hänen käynnistään. Tämä tuntui varsin
kummalliselta lausuttuna minun tehtävässäni olevalle henkilölle."
Se tuntui minustakin kummalliselta. Minä muistan varsin selvään sir
Percivalin Limmeridgessä sanoneen minulle täydellisen luottamuksen
vallitsevan hänen ja rouva Catherickin välillä. Mutta jos näin oli
asianlaita, niin miksi hän tahtoi salata käyntiänsä.
"On luultavaa", sanoin minä huomatessani, että taloudenhoitajatar
toivoi kuulevansa mielipiteeni rouva Catherickin jäähyväissanoista,
"on luultavaa, että hän ajatteli käyntinsä tuottavan levottomuutta
sir Percivalille sillä kumminkaan mitään voittamatta, koska sir
Percival siten vain joutuisi muistamaan, että rouva Catherickin
kadonnut tytär ei vielä ollut löytynyt. Puhuiko rouva Catherick
paljon siitä asiasta?"
"Ei, varsin vähän", vastasi taloudenhoitajatar. "Hän puhui
enimmäkseen sir Percivalista, teki minulle monta kysymystä hänen
matkastaan ja nuoresta rouvastaan. Hän näytti tyytymättömämmältä ja
alakuloisemmalta kuin surullisemmalta sen johdosta, että oli turhaan
koettanut hankkia tietoja tyttärestään tällä paikkakunnalla. 'Minä
pidän hänet menetettynä', olivat hänen viimeiset sanansa tästä
asiasta, mikäli minä voin muistaa. Ja sitten alkoi hän kysyä lady
Glydestä; hän tahtoi tietää, onko lady Glyde kaunis ja viehättävä,
terve ja nuori -- ah, Herra Jumala, minä uskoinkin näin käyvän.
Katsokaas neiti Halcombe, pikku elukan tuskat ovat nyt päättyneet!"
Koira oli kuollut. Se päästi hiljaisen vikinän, sen jäsenet
vetäysivät kokoon silmänräpäyksen tuskasta juuri kuin sanat
"viehättävän terve ja nuori" pääsivät taloudenhoitajattaren huulilta.
Muutos oli tapahtunut kummastuttavan nopeasti. Parissa sekunnissa oli
pikku eläin hengettä silmiemme edessä.
Kello 8. -- Tulen nyt juuri ylös syötyäni päivällistä yksinäisessä
komeudessa. Laskeuvan auringon säteet loistavat punervalla
valollaan ikkunani edessä oleville puille, ja tässä istun minä
taaskin, päiväkirjani pöydällä, hillitäkseni kärsimättömyyttäni
matkalla-olijain viipymisen johdosta. Kuinka hiljaista ja autiota
kaikki on nyt talossa illan raukaisevassa hiljaisuudessa. Ah, kuinka
monta minuuttia viipyneekään, ennenkun minä kuulen vaunun pyörien
jyrinän ja juoksen alas sulkemaan Lauran syliini.
Pikku koira-raukka! Minä olisin toivonut, ett'ei minun ensimmäisenä
olinpäivänäni Blackwaterissa olisi mikään olento kuollut -- eipä edes
eksynyt koirakaan!
Welmingham -- katsellessani tätä päiväkirjaa huomaan minä, että
Welmingham on sen paikan nimi, jossa rouva Catherick asuu. Minulla
on vielä tallessa hänen kirjeensä: vastaus hänen onnetonta tytärtään
koskevaan kirjeeseeni, jonka sir Percival pyysi minun kirjoittamaan.
Jonakin päivänä, kun minä voin löytää sopivan tilaisuuden siihen,
otan minä hänen kirjeensä mukaani suosituskirjeenä ja koetan,
kuinka pitkälle minä voin päästä persoonallisella käynnillä rouva
Catherickin luona. Minä en ymmärrä oikein, miksi hän halusi salata
käyntiänsä täällä sir Percivalin luona; enkä minä ole kuitenkaan
puoleksikaan niin varma kuin taloudenhoitajatar, etteikö hänen
tyttärensä Anna sittenkin ole paikkakunnalla. Mihin olisi Walter
Hartright ryhtynyt, jos hän olisi ollut minun asemassani? Rehellinen
Hartright-raukka! Minä alan jo kaivata hänen viisaita neuvojansa,
hänen epäitsekästä apuansa.
Hiljaa, enkö kuullut jotakin? Eikö ollut nopeita askeleita
alakerrassa? Niin, minä kuulen hevosten kavioiden kopinan, -- minä
kuulen pyörien kolinan -- --