Limmeridge-House.
Marraskuun 27 päivänä. -- Aavistukseni ovat toteutuneet. Häät ovat
määrätyt joulukuun 22 päiväksi.
Päivää sen jälkeen kuin me olimme matkustaneet Polesdean-Lodgeen, oli
sir Percival kirjoittanut herra Fairlielle ja ilmoittanut hänelle,
että välttämättömät korjaukset ja muutokset hänen Hampshiressä
olevalla maatilallaan vaativat enemmän aikaa, kuin hän alusta
oli laskenut. Täydellinen työluettelo esitettäisiin aivan pian
herra Fairlielle, ja melkoisessa määrässä tulisi helpottamaan sir
Percivalin sopimusta kaikkien käsityöläisten kanssa, jos -- hän
mahdollisesti voisi saada varman tiedon hääpäivän ajasta. Hän voisi
silloin saada kaikki selvemmälle kannalle ja kirjoittaa erinäisille
ystävilleen, joita hän on kutsunut, pyytääkseen anteeksi, ett'ei hän
voisi ottaa heitä vastaan talvella, koska talo oli täynnä työväkeä.
Tähän kirjeeseen oli herra Fairlie vastannut pyynnöllä, että sir
Percival itse määräisi hääpäivän ja että herra Fairlie käyttäisi
kaiken vaikutusvaltansa saadakseen holhottinsa suostumuksen. Sir
Percival kirjoitti vastauksen ensi postissa ja ehdotti, että
hänen alkuperäisen toivomuksen mukaan jokin päivä joulukuun
jälkipuoliskolla -- 22 tai 24 tai jokin muu, jonka morsian ja hänen
holhoojansa tahtoisivat määrätä. Kun nuori morsian ei ollut kotona,
oli hänen holhoojansa määrännyt 22 -- ja sen johdosta kirjoittanut ja
pyytänyt meitä heti palaamaan Limmeridgeen.
Herra Fairlien ilmoitettua eilen yksityisessä keskustelussa tästä
minulle pyysi hän mielistelevimmällä tavallaan minua tänään alkamaan
neuvotella siitä. Kun minä tiesin kaiken vastarinnan olevan turhaa,
jollen minä ensin saanut Lauran suostumusta siihen, suostuin minä
puhumaan hänen kanssaan, mutta selitin samalla kertaa, etten minä
millään ehdolla tahtonut ottaa pakottaakseni hänen suostumustaan
sir Percivalin pyyntöön. Herra Fairlie lausui minulle muutamia
kohteliaisuuksia minun "erinomaisesta omastatunnostani", aivankuin
hän olisi puhunut minun erinomaisesta terveydestäni, ja näytti olevan
varsin mielissään, että hän niin yksinkertaisella tavalla oli taaskin
siirtänyt yhden edesvastauksen omilta hartioiltaan minun hartioilleni.
Tänä aamuna olen minä lupaukseni mukaan puhunut Lauralle. Se itsensä
hallitseminen -- voisin melkein sanoa se tunteettomuus -- jonka hän
ihmeellisesti oli säilyttänyt sir Percivalin matkan jälkeen, ei
kumminkaan kestänyt minun esittäessäni järisyttäviä tietoja hänelle.
Hän kalpeni ja alkoi kovasti vapista.
"Ei niin pian!" pyysi hän. "Oi Marian, ei niin pian!"
Pieninkin viittaus hänen puoleltaan oli kyllin minulle. Minä nousin
ylös mennäkseni herra Fairlien luo väitelläkseni häntä vastaan vielä
kerran Lauran puolesta.
Juuri kun käteni oli lukolla, tarttui hän hameeseeni ja pidätti minut.
"Anna minun mennä!" sanoin minä. "Minä haluan sanoa sedälleni, ett'ei
hän ja sir Percival saa joka kohdassa määrätä mielensä mukaan."
Hän huokasi syvään ja piti minua yhä kiinni.
"Ei!" sanoi hän hiljaa. "On myöhäistä Marian -- on myöhäistä!"
"Ei minuuttiakaan myöhäistä", vastasin minä. "Kysymys ajan
ratkaisemisesta on meidän -- ja luota minuun, Laura, minä tiedän
valvoa sinun oikeuttasi."
Minä irroitin hänen kätensä puhuessani, mutta samalla kääri hän
molemmat kätensä vyötärölleni ja pidätti minua tällä tavoin vielä
lujemmin kuin ennen.
"Se tuottaisi meille vielä enemmän levottomuutta ja sekasortoa",
sanoi hän. "Seurauksena olisi vihamielisyys Sinun ja setäni välillä,
ja sir Percival olisi heti täällä uusine valituksen aiheineen..."
"Sitä parempi!" huudahdin minä kiivaasti. "Kuka huolii hänen
valituksistaan? Täytyykö Sinun kärsiä kuoliaaksi asti noudattaaksesi
hänen tahtoansa? Ei kukaan mies maailmassa ansaitse sellaista
uhrausta meiltä naisilta. Miehet ovat vain meidän viattomuutemme,
meidän rauhamme vihollisia, he vetävät meidät pois vanhempaimme
kodista, sisariemme rakkaudesta -- he vaativat meidän itsemme
ruumiinemme sieluinemme ja sitovat meidät turvattomat olennot
itseensä, niinkuin he sitovat koiran koppiinsa. Ja mitä antavat
parhaimmatkin heistä meille korvaukseksi? Anna minun mennä, Laura --
minä tulen hulluksi ajatellessani tätä!"
Kyyneleet -- viheliäiset, heikot levottomuuden ja katkeruuden
naiskyyneleet vierivät silmistäni. Hän hymyili suruisesti ja piti
nenäliinaansa kasvojensa edessä salataksensa minun heikkouteni
puuskaa -- tätä heikkoutta, jota hän tiesi minun niin syvästi
halveksivan.
"Oi, Marian!" sanoi hän. "Itketkö _Sinä?_ Ajatteleppas, mitä Sinä
sanoisit minulle, jos me vaihtaisimme asemaa, ja nämä kyyneleet
olisivat minun? Kaikki rohkeutesi ja uhrautuva hellyytesi ei voi
muuttaa sitä, mikä täytyy tapahtua ennemmin tai myöhemmin. Anna
setäni tehdä, miten häntä miellyttää. Älkäämme enää olko levottomia
ja epäröiviä, kun minä sen jollakin uhrauksella voin estää. Sano,
että tahdot elää luonani, kun olen naimisissa -- äläkä sano sen
enempää."
Mutta minä sanoin vielä enemmän. Minä tukahdutin kyyneleeni, jotka
vain surettivat häntä, enkä säästänyt rukouksia enemmän kuin
järkisyitäkään. Se ei kuitenkaan hyödyttänyt mitään. Kaksi kertaa
täytyi minun toistaa lupaukseni olla hänen luonansa hänen naimisissa
ollessaan, ja sen jälkeen teki hän minulle aivan odottamatta
kysymyksen, joka käänsi minun suruni ja osanottoni häntä kohtaan
aivan toiselle taholle.
"Polesdeanissa ollessamme", sanoi hän, "sait Sinä kirjeen, Marian..."
Hänen muuttunut äänensä, se nopea tapa, jolla hän katsoi minusta
poispäin ja kätki kasvonsa minun olkapäähäni, se epäilys, joka
mykisti hänen suunsa, ennenkun hän oli ennättänyt lopettaa ajatuksen
-- kaikki tuo sanoi minulle, ketä hän ajatteli.
"Minä uskoin, Laura, ett'emme me koskaan puhuisi hänestä enää",
vastasin minä ystävällisesti.
"Sinä olet saanut kirjeen häneltä?" kysyi hän yksipäisesti.
"Olen", vastasin minä, "olenpa niinkin, koska Sinä kerran
ehdottomasti tahdot tietää sen."
"Aiotko kirjoittaa hänelle taaskin?"
Minä epäröin. Minä olen kartellut puhumasta hänelle Walter
Hartrightin lähdöstä Englannista ja kuinka minun toimenpiteeni
auttaa häntä hänen uusissa toiveissaan ja suunnitelmissaan ovat
saattaneet minut tuntemaan tämän asian. Mitä pitäisi minun vastata?
Hän on matkustanut sinne, mihin eivät mitkään kirjeet voi saapua
hänen perästään lyhyemmässä kuin muutamien kuukausien, niin, ehkäpä
vuodenkin ajassa.
"Jos minä vieläkin kirjoittaisin hänelle", sanoin minä vihdoinkin,
"niin mitä tahdot, Laura?"
Hänen poskensa tuli tulikuumaksi minun olkapäätäni vasten ja hän
kääri vapisten kätensä lujemmin ympärilleni.
"Älä kirjoita hänelle mitään joulukuun
_kahdennestakymmenestätoisesta_ päivästä", kuiskasi hän. "Lupaa
minulle, Marian, -- minä rukoilen sinua -- lupaa minulle, ett'et edes
mainitse minua ensi kerran kirjoittaessasi hänelle."
Minä lupasin tämän. Eivät mitkään sanat voi kuvata, millä tuskalla
minä lupasin. Hän irroitti sen jälkeen kätensä minusta, meni ikkunan
luo ja katseli ulos selkä minuun käännettynä. Minuutin kuluttua
puhui hän uudelleen, mutta kääntymättä minuun päin tai näyttämättä
kasvojaan edes vilaukseltakaan.
"Menetkö setäni luo nyt?" kysyi hän. "Tahdotko sanoa hänelle, että
minä suostun siihen määräykseen hääpäivääni nähden, jonka hän katsoo
parhaaksi. Älä epäröi menemästä luotani, Marian. Tekee minulle hyvää
saada olla yksin."
Minä menin. Jos minä vain tahtoni voimalla olisin voinut riistää
herra Fairlien ja sir Percival Glyden maailman äärimmäisille
rajoille, olisin minä silmänräpäystäkään epäilemättä tehnyt sen.
Minun onnettoman uhmaava luonteeni oli minulle nyt kumminkin hyväksi
avuksi. Minä olisin kadottanut kaiken käsityksen ja ratkennut
katkeraan itkuun, jollei tuntemani harmi olisi tukahduttanut
kyyneleitäni. Kiivain askelein kiiruhdin minä herra Fairlien luo,
sanoin hänelle niin törkeästi kuin voin: "Laura suostuu joulukuun
22:seen päivään" -- ja kiiruhdin pois odottamatta vastausta. Minä
paukautin oven rajusti lukkoon perästäni ja toivon saattaneeni herra
Fairlien hermoston epäkuntoon koko loppupäiväksi.
Marraskuun 28 päivänä. -- Aamulla luin minä taaskin läpi
Hartright-raukan jäähyväiskirjeen. Eilisestä saakka olen epäröinyt,
menettelenkö minä oikein harkitusti salatessani Lauralta hänen
matkaansa.
Mutta luulen kumminkin sen olevan parasta. Se, mitä hän kirjeessään
mainitsee Keski-Amerikaan aiotun retkikunnan valmistuksista,
osoittaa, että sen johtaja varoo vaaroja ja vastoinkäymisiä.
Jos tieto siitä saattaa minut levottomaksi, niin kuinka se
sitten vaikuttaisi Lauraan? On raskasta kyllä tietää, että hänen
matkansa riistää meiltä ystävän, jonka uskollisuuteen me voisimme
turvallisimmin luottaa hädän hetkenä, jos tämä hetki joskus tulee ja
tapaa meidät avuttomina. Mutta on kumminkin vielä pahempaa tietää
hänen lähteneen luotamme kärsimään epäterveellisen ilmanalan, villin
maan ja lakia vailla olevan yhteiskunnan vaaroja. Varmaan olisi
julmaa sanoa tämä Lauralle olematta lujasti pakotettu siihen.
Minä epäröin, eikö minun minun pitäisi vieläkin ottaa askel edemmäksi
ja polttaa kirje, ett'ei se mahdollisesti joutuisi vääriin käsiin. Se
ei sisällä ainoastaan lausuntoja Laurasta, jotka täytyy jättää Walter
Hartrightin ja minun salaisuudeksi, mutta siinä on myöskin vakuutus,
epäluulo -- niin sitkeä, selittämätön ja levottomuutta herättävä
että häntä salaisesti vartioidaan Limmeridgestä lähtönsä jälkeen.
Hän janoo nähneensä ne kaksi outoa miestä, jotka seurasivat häntä
Lontoon kaduilla, myöskin Liverpoolin laiturilla väkijoukossa, joka
tunkeili katsellakseen retkikunnan laivaan menoa, ja hän vakuutti
vakuuttamalla, ett'ei hän ollut kuullut Anna Catherickin nimeä
lausuttavan takanaan astuessaan laivaan. Hänen omat sanansa ovat
tällaiset: Varmaa on, että näillä tapahtumilla on suuri merkitys.
Salaperäinen suhde Anna Catherickiin ei vielä ole selvitetty.
Kenties ei hän koskaan enää tule minun tielleni; mutta jos hän
joskus tulee Teidän lähettyvillenne, neiti Halcombe niin käyttäkää
tilaisuutta paremmin hyväksenne kuin minä olen käyttänyt. Minä puhun
täysimmästä vakuutuksestani ja pyydän Teitä muistamaan, mitä minä
sanon. Nämä olivat hänen omat sanansa. Minä en unhota niitä koskaan.
Muistoni kätkee Hartrightin jokaisen sanan, jolla on merkitystä Anna
Catherickiin nähden. Mutta on vaarallista kätkeä tämä kirje. Sattuma
voi sen saattaa vieraiden henkilöiden käsiin, jos minä sairastuisin,
jos minä kuolisin. -- Parempi silloin polttaa se heti, niin ompahan
ainakin vähemmän huolta.
Se on poltettu. Hänen jäähyväiskirjeensä -- kenties viimeinen, minkä
hän minulle milloinkaan kirjoittaa -- tuhka on mustana uunissa.
Onko tämä surullinen kertomus loppunut? Ah, ei, ei ole loppunut --
varmaankaan ei se ole voinut loppua!
Marraskuun 29 päivänä. -- Häävalmistukset ovat alkaneet. Ompelijatar
on saapunut ottamaan vastaan tilaukset. Laura on kylmä ja täysin
välinpitämätön tähän asiaan nähden, jolla tavallisesti ei suinkaan
ole vähäinen merkitys naisten persoonallisissa harrastuksissa.
Hän antaa minun ja ompelijattaren määrätä kaikki. Olisipa
Hartright-raukka ollut se puoliso, jonka hänen isänsä olisi määrännyt
hänelle, kuinka toisin hän silloin olisikaan käsittänyt kaikki!
Kuinka tarkka, kuinka oikukas hän silloin olisi ollut -- meistä olisi
ollut vaikeaa tehdä hänelle mieliksi.
Marraskuun 30 päivänä. Joka päivä tulee tietoja sir Percivalilta.
Viime uutinen on, että muutokset hänen kotonaan tulevat kestämään
neljä tai kuusi kuukautta, ennenkun kaikki on valmis. Jos maalarit
ja seinäpaperien kiinnittäjät voisivat yhtä hyvin luoda onnea
kuin komeutta kotiin, niin seuraisin minä hartaudella heidän
työtänsä siinä kodissa, joka ennen pitkää tulee olemaan Lauran.
Ainoa kohta sir Percivalin kirjeessä, joka nyt voi järkyttää minun
välinpitämättömyyttäni hänen kaikkien suunnitelmainsa suhteen, oli
hänen tekemänsä ehdotus häämatkasta. Hän esittää, että kun Lauran
terveys on heikko ja talvi uhkaa tulla ankara, he matkustaisivat
Roomaan ja pysähtyisivät Italiaan ensi kesän alkuun asti. Jos tätä
suunnitelmaa ei hyväksytä, on hän valmis tulevan talvikauden olemaan
Lontoossakin, jossa hänellä tosin ei ole omaa huoneustoa, mutta jossa
hän tulisi hankkimaan parhaimman asunnon, minkä hän mahdollisesti
saisi.
Asettuessani persoonallisesti aivan syrjälle kysymystä ratkaistaessa
-- joka on minun velvollisuuteni, mitä minun ei tule unhottaa -- en
minä silmänräpäystäkään epäile puoltaa ensinmainittua ehdotusta.
Missä tapauksessa tahansa on ero minun ja Lauran välillä välttämätön.
Jos he matkustavat ulkomaille, tulee tämä ero pitemmäksi, kuin jos he
pysähtyvät Lontooseen. Kumminkin on ennen kaikkea otettava huomioon
etu, että Laura saa viettää talven lämpimässä ilmanalassa ja ensi
kerran elämässään matkustaa maahan, jossa on niin paljon luonnon ja
taiteen rikkauksia ja joka siten ehkä sovittaisi hänet tyytymään
kohtaloonsa. Hän ei välitä Lontoon loistavista ja pintapuolisista
huvituksista. Ne tekisivät vain hänen elämänsä avioliitossa yhä
ilottomammaksi. Minä pelkään hänen avioliittonsa alkua enemmän kuin
minä voin kuvata, mutta minun mielestäni pilkahtaa kumminkin jokin
toive hänelle, jos hän saa matkustaa -- ei, jos hän jää kotiin.
On niin kummallista lukiessani läpi kirjoittamaani ja huomatessani,
kuinka minä olen puhunut Lauran avioliitosta ja erostamme aivankuin
puhutaan päätetystä asiasta. Näyttää minusta niin kylmältä, niin
välinpitämättömältä jo voida katsoa tulevaisuutta niin kauhean
levollisesti, kun määräpäivä on niin lähellä. Ennenkun kuukausi on
kulunut, on Laura sir Percivalin eikä minun! _Hänen_ Lauransa! Minä
voin yhtä vähän selvästi käsittää näiden sanojen merkitystä -- minä
tunnen itseni melkein yhtä surun sortamaksi kirjoittaessani hänen
häistänsä, kuin jos minä kirjoittaisin hänen kuolemastaan.
Joulukuun 1 päivänä. -- Surullinen päivä! Päivä, jonka pituutta
minulla ei ole sydäntä kuvata. Oltuani heikkouden takia pakotettu
eilisiltana lykkäämään keskustelun, katsoin minä nyt tänä aamuna
välttämättömäksi puhua Lauralle aiotusta Italian matkasta.
Täysin vakuutettuna, että minä olisin hänen matkassaan, minne hän
menisikin, tuli lapsi-raukka -- sillä lapsi hän on vielä monessa
suhteessa -- melkein onnelliseksi kuvitellessaan saada nähdä kaiken
Florensin, Rooman ja Neapelin ihanuuden. Minun sydämmeni oli
pakahtua, kun minun täytyi poistaa hänen kuvitelmansa ja esittää
kova totuus. Minun täytyi sanoa hänelle, ett'ei yksikään mies
siedä kilpailijaa, ei edes naispuolista, jakamaan hänen puolisonsa
hellyyttä avioliiton alussa, menköön se sittemmin miten tahansa.
Minun täytyi valmistaa häntä siihen, että ainoa mahdollisuus minun
saada pysyvä koti hänen luonaan riippuu aivan yksinkertaisesti siitä,
ett'en minä herätä sir Percivalin epäluuloa ja mustasukkaisuutta
tuppautumalla pienimmässäkään tapauksessa heidän väliinsä; riippuu
siitä, että minä nautin hänen puolisonsa suurempaa luottamusta.
Pisara pisaraltaan valoin minä tätä maailman halpamielistä, huonoa
viisautta puhtaaseen, viattomaan mieleen jokaisen jalomman tunteen
sisässäni vastustaessa tätä surullista tehtävääni. Nyt se on mennyt.
Hän on oppinut kovan, välttämättömän läksyn. Hänen nuoruutensa
kuvitelmat ovat poissa, ja minä olen ne riistänyt. Parempi kumminkin,
että _minä_ olen tehnyt sen kuin _hän_ -- tämä on minun ainoa
lohdutukseni.
Edellinen ehdotus on siis hyväksytty. He matkustavat Italiaan, ja
minä puuhaudun heidän poissa ollessaan sir Percivalin suostumuksella
ottamaan heitä vastaan heidän kotonaan ja jäämään heidän luoksensa
heidän palattua Englantiin. Sanalla sanoen: minun täytyy ensi kerran
elämässäni pyytää persoonallista suosiota mieheltä, jonka kanssa minä
kaikkein vähimmän haluaisin olla tekemisissä. Samapa se! Mielestäni
minä voisin tehdä vieläkin enemmän Lauran vuoksi.
Joulukuun 2 päivänä. -- Tarkemmin ajatellen huomaan minä itse aina
lausuvani ajatukseni sir Percivalista epäedullisin lausumatavoin.
Asian uuden käänteen takia tahdon minä ja täytyy minun voittaa
vastenmielisyyteni häntä kohtaan. Minä en käsitä, kuinka se ensin
alkoi itää sielussani. Varmaa on, ett'ei sitä koskaan ennen siellä
ollut.
Onkohan Lauran vastenmielisyys tulla hänen puolisokseen saattanut
minut vihamieliseksi häntä kohtaan? Onkohan Hartrightin selvään
lausuttu vastenmielisyys vaikuttanut minuun aivan aavistamattani?
Onko kenties Anna Catherickin kirje vieläkin herättämässä minussa
salaista epäluuloa huolimatta sir Percivalin selityksestä ja siitä
todistuksesta, jonka minä olen saanut sen totuudesta? Minä en
voi selittää, kuinka tämä uusi tunne on syntynyt minussa; ainoa,
mistä olen vakuutettu, on velvollisuuteni -- nyt kahdenkertaisessa
merkityksessä -- olla suututtamatta sir Percivalia väärällä
epäilyllä. Jos on tullut minulle sellaiseksi tavaksi aina kirjoittaa
hänestä yhtä epäedullisesti, niin täytyy minun, niin tahdon minä
voittaa tämän onnettoman taipumuksen, vaikkakin tämä yritys
pakottaisi minut olemaan avaamatta päiväkirjaani kertaakaan ennen
häitä. Minä olen kovin tyytymätön itseeni -- en tahdo enää kirjoittaa
tänään.
* * * * *
Joulukuun 16 päivänä. Kaksi viikkoa on kulunut ilman että minä
olen edes avannut päiväkirjaani. Olen kauvan kyllä kaivannut tätä
tehtävää ja toivon nyt sen voivani tehdä reippaammalla ja paremmalla
mielialalla, mikäli se koskee sir Percivalia.
Kuluneesta kahdesta viikosta ei ole paljon sanottavaa. Melkein kaikki
ommeltava on järjestyksessään, ja uudet matka-arkut ovat saapuneet
Lontoosta. Laura-raukkani on alituiseen luonani, ja eilen kun ei
kumpikaan meistä voinut nukkua, hiipi hän luokseni. "Minä kadotan
Sinut pian, Marian", sanoi hän. "Minun täytyy olla luonasi niin
paljon, kuin minä voin."
Heidät vihitään Limmeridgen kirkossa eikä, taivaan olkoon kiitos,
ketään naapuria tilaisuuteen kutsuta. Ainoana vieraana tulee olemaan
vanha ystävämme herra Arnold Polesdeanista. Hän tulee esiintymään
morsiamen isänä, sillä Lauran sedän terveys on liian arka hänen
uskaltaakseen tähän huonoon ilmaan. Jos minä en olisi päättänyt tästä
päivästä katsoa vain kaikkea hyvässä valossa, niin olisi Lauran
miespuolisten sukulaisten puute hänen elämänsä tärkeimpänä hetkenä
tehnyt minut katkeraksi ja epäluuloiseksi tulevaisuuteen nähden.
Mutta minä olen lakannut olemasta katkera ja epäluuloinen -- ainakin
lakannut kirjoittamasta päiväkirjaani sekä yhtä että toista tässä
suhteessa.
Sir Percival saapuu huomenna. Hän esitti, jos me tahtoisimme seurata
ankaraa etikettiä, että kirjoitettaisiin meidän kirkkoherrallemme
ja pyydettäisiin hänen saada oleksia pappilassa tuon lyhyen ajan
ennen häitä. Nykyisissä olosuhteissa ei enemmän herra Fairlie kuin
minäkään katsonut tuota välttämättömäksi. Täällä meidän villeillä
nummillamme ja suurissa, yksinäisissä huoneissamme lienemme toki
riippumattomia niistä pikkumaisista epäilyksistä, jotka vaivaavat
ihmisiä muissa paikoin. Minä kirjoitin sir Percivalille ja kiitin
häntä hänen hienotunteisuudestaan, mutta pyysin häntä vanhan tavan
mukaan käyttämään entisiä huoneitaan Limmeridge-Housessa.
Joulukuun 17 päivänä. -- Hän tuli tänään. Mielestäni näyttää
hän hieman väsyneeltä ja levottomalta, mutta hän keskustelee ja
nauraa, kuin olisi hän erinomaisella tuulella. Hän toi mukanaan
muutamia kauniita koristuksia häälahjaksi, jotka Laura vastaan otti
suurella kiitollisuudella ja -- kuten ainakin päältä päin näytti --
täydellisesti itsensä hilliten. Ainoa todistus siitä taistelusta,
jota hänen täytyy kestää säilyttääkseen levollisuutensa tänä
koetusaikana, näyttäytyy kiivaassa vastenmielisyydessä jäädä joskus
yksin. Sen sijaan, että hän ennen vetäytyi omaan huoneeseensa,
näyttää hän nyt pelkäävän olla siellä yksinänsä. Kun minä tänään
aamiaisen jälkeen menin huoneeseeni ottaakseni hatun kävelylle lähtöä
varten, pyysi hän saada seurata minua, ja ennen päivällistä avasi
hän meidän huoneittemme välisen oven voidaksemme puhella toistemme
kanssa pukeutuessamme. "Anna minulle aina tekemistä", sanoi hän.
"Anna minulle aina jotakin seuraa. Älä anna minulle aikaa ajatella
-- ainoastaan sitä pyydän Sinulta, Marian -- älä anna minulle aikaa
ajatella."
Tämä hänen surullinen muutoksensa lisää vain hänen
viehättäväisyyttänsä sir Percivalin silmissä. Hän tulkitsee sen
huomatakseni eduksi itselleen. Lauran poskilla on kuumemainen
punerrus, hänen silmissään loiste, jonka sir Percival luulee olevan
hänen palaavan kauneutensa ja iloisuutensa merkkinä. Laura keskusteli
pöydässä tänään sellaisella eloisuudella ja suruttomuudella, niin
teeskennellysti ja niin vasten luonnettansa, että minä kaikessa
hiljaisuudessa toivoin voivani saada hänet vaikenemaan ja viedä
hänet kanssani pois. Sir Percivalin hämmästys ja ihastus näytti
olevan kuvaamaton. Se levottomuus, jonka minä hänen tullessaan olin
huomannut hänen kasvoistaan, katosi täydellisesti, ja hän näytti
minunkin silmissäni olevan hyvästikin kymmenen vuotta nuorempi, kuin
hän todellisuudessa oli.
Sitä ei voi kieltää -- vaikka merkillinen itsepäisyys estää minua
sitä näkemästä -- mutta sitä ei voi kieltää, että Lauran tuleva
puoliso on varsin kaunis mies. Säännölliset piirteet ovat alkaakseni
varsin suuri etu -- ja hänellä on ne. Vieläpä tukan puutekin, kun
se, kuten hänellä, on vain otsapuolella, sopii pikemmin hyvin kuin
huonosti miehelle, sillä otsa tulee korkeammaksi ja muoto saa
miettivämmän ilmeen. Kevyet, miellyttävät liikkeet, väsymättömän
miellyttävä seurustelutapa ja tavaton kyky pitää yllä keskustelua --
kas siinä kieltämättömiä ansioita, ja ne hänellä oli. Herra Gilmorea,
joka ei tuntenut Lauran salaista rakkautta, ei suinkaan pidä moittia,
kun hän lausui kummastuksensa, että Laura voi katua kihlaustansa.
Jokainen meidän vanhan ystävämme sijassa olisi ajatellut samalla
tavalla. Jos minut tällä hetkellä pakotettaisiin sanomaan suoraan,
mitkä virheet minä olen huomannut sir Percivalissa, niin voisin minä
mainita vain kaksi. Toinen on hänen alinomainen levottomuutensa
ja liikkuvaisuutensa -- joka tosin voi saada varsin luonnollisen
selityksensä tavattoman voimakkaassa luonteessa. Toinen on hänen
lyhyt, kova, epäystävällinen tapansa puhutella palvelusväkeä --
kenties vain alusta ruma paha tapa. Ei, minä en voi tai tahdo kieltää
sitä. -- Sir Percival on varsin kaunis ja miellyttävä mies. Kas niin!
Nyt olen minä vihdoinkin kirjoittanut sen ja olen hyvilläni, että se
on tehty.
Joulukuun 18 päivänä. -- Kun minä nyt aamupäivällä tunsin itseni
väsyneeksi ja alakuloiseksi, jätin minä Lauran ja rouva Veseyn
lähteäkseni kunnon kävelylle, jonka minä viime aikoina olen niin
laiminlyönyt. Minä läksin sille kuivalle, raikkaalle tielle,
joka yli nummen johtaa Todds-Corneriin. Käveltyäni noin puolisen
tuntia hämmästyin minä kovin nähdessäni sir Percivalin tulevan
siltä taholta, jossa vuokratalo oli. Hän tuli nopein askelin ja
kieputteli kävelykeppiänsä ilmassa; päätään piti hän korkealla kuten
tavallisesti ja metsästysnuttunsa liehui auki tuulessa. Kohdatessamme
sanoi hän minulle heti olleensa Todds-Cornerissa kysymässä
rouva Toddilta, oliko hän sir Percivalin viime käynnin jälkeen
Limmeridgessä kuullut mitään Anna Catherickistä.
"Teille vastattiin luonnollisesti, ett'ei hänestä mitään oltu
kuultu?" kysyin minä.
"Niin, ei mitään", vastasin minä. "Minä alan vakavasti peljätä,
että hän on joutunut meiltä hukkaan. Te ette kenties sattumalta
voi sanoa", jatkoi hän ja katsoi tarkkaavasti minuun, "voisiko tuo
taiteilija -- herra Hartright -- antaa meille joitakin tietoja?"
"Hän ei ole enemmän kuullut hänestä kuin nähnytkään häntä lähdettyään
Cumberlandista", vastasin minä.
"Varsin ikävää", sanoi sir Percival odotuksessaan pettyneen miehen
näköisenä ja samalla kertaa vapautuneena levottomuudestaan. "On
mahdotonta sanoa, mitkä onnettomuudet ovat tuota ihmisraukkaa
kohdanneet. Minä olen sanomattoman alakuloinen huomatessani, että
kaikki minun puuhani hankkia hänelle taaskin sitä turvaa ja hoitoa,
jota hän niin hyvin tarvitsee, menevät myttyyn."
Tällä kertaa näytti hän todellakin huolestuneelta. Minä lausuin
muutamia osanottavia sanoja, ja me puhuimme sen jälkeen aivan
muista asioista palatessamme kotiin. Taaskin olin minä odottamatta
kohdatessani häntä nummella havainnut hänen luonteessaan vielä
kauniin piirteen. Tekihän hän varsin hyväntahtoisesti ja
epäitsekkäästi ajatellessaan niin lähellä häitään Anna Catherickia ja
käydessään koko tuon pitkän tien Todds-Corneriin hankkiakseen tietoja
hänestä silloin, kun hän paljon mieluummin olisi voinut viettää
aikansa Lauran seurassa. Käsittäessäni, että hänen menettelytapansa
ainoa vaikutin oli puhdas ihmisyys, näyttää hänellä tavattomassa
määrässä olevan hyväntahtoisuutta, josta hän ansaitsee kauniin
kiitoksen. No niin, minä tahdon antaa hänelle kauniin kiitoksen -- ja
sillä on se asia kyllin käsitelty.
Joulukuun 19 päivänä. Olen tehnyt vielä useampia havaintoja sir
Percivalin tyhjentymättömästä hyveiden varastosta!
Tänään lausuin minä muutamia sanoja aikomastani asettumisesta hänen
rouvansa luo heidän palattuansa Englantiin. Tuskin olin minä ehtinyt
viitata siihen, kun hän jo lämpimästi tarttui minua käteen ja sanoi,
että minä täten olin tehnyt hänelle juuri sen tarjouksen, jonka
hän puolestaan oli halunnut saada tehdä minulle. Minä olisin juuri
se seura, jota hän ennen kaikkea muuta toivoi vaimollensa, ja hän
pyysi minun olemaan vakuutetun siitä, että minä osoitin hänelle
todellisen suosion esittäessäni hänelle tullakseni Lauran luo hänen
avioliittonsa jälkeen ja jäädessäni hänen luokseen, aivan samoin
kuin minä olen tähänkin asti tehnyt. Kiitettyäni sekä Lauran että
omasta puolestani häntä hänen ystävällisyydestään ja hienoudestaan
meitä kohtaan, aloimme me keskustella heidän häämatkastaan ja siitä
Roomassa olevasta englantilaisesta seurapiiristä, jolle Laura olisi
esitettävä. Hän luetteli useiden ystävien nimiä, joita hän odotti
tapaavansa talven kuluessa. Mikäli minä muistan, olivat he kaikki
englantilaisia lukuunottamatta yhtä. Tämä oli kreivi Fosco.
Kreivin nimen mainitseminen ja tieto, että hän ja hänen puolisonsa
luultavasti tapaisivat äskenvihityt mannermaalla, asetti ensi
kerran Lauran avioliiton määrättyyn edulliseen valaistukseen.
Sehän tulisi luultavasti keinoksi sovittaa monivuotinen riitaisuus
perheen keskuudessa. Tähän asti oli rouva Fosco suvainnut
täydellisesti unhoittaa kaikki tädin velvollisuutensa Lauraa
kohtaan yksinomaan harmista herra Fairlie-vainajan menettelyn
johdosta perintökysymyksessä. Nyt ei hän kuitenkaan voi jatkaa
samalla tavalla. Sir Percival ja kreivi Fosco ovat vanhoja ystäviä,
eikä heidän rouvallaan ole muuta valittavana kuin seurustella
rauhallisesti keskenään. Kreivitär Fosco oli naimattomana yksi
häikäilemättömimpiä naisia, joita koskaan olen tuntenut, oikukas,
vaatelias ja turhamainen siihen määrään, että se näytti suorastaan
naurettavalta. Jos hänen miehensä on onnistunut saattaa hänet
järkiinsä, ansaitsee hän koko suvun tunnustuksen -- ja ensi aluksi
saa hän minun tunnustukseni.
Olen tullut kovin uteliaaksi oppiakseni tuntemaan kreivin. Hän on
sir Percivalin luotettavin ystävä ja juuri tämän vuoksi herättää
hän minun suurinta mielenkiintoani. Ei Laura enkä minäkään ole
koskaan nähnyt häntä. Kaikkiaan olen kuullut hänestä, että hänen
läsnäolonsa Trinita del Montessa Roomassa useita vuosia sitten
pelasti sir Percivalin joutumasta ryöstön ja murhan uhriksi; hän
saapui juuri ratkaisevimpana hetkenä, kun vapaaherraa oli haavoitettu
käteen -- kenties olisi hän seuraavassa silmänräpäyksessä saanut
tikarinpiston sydämmeensä. Minä muistan myöskin, että kreivi,
herra Fairlie-vainajan tehdessä kohtuuttomia vastaväitteitään
sisarensa aikoman avioliiton johdosta, kirjoitti hänelle varsin
tyynen ja järkevän kirjeen asiasta, mikä kirje, häpeä sanoakin,
jäi vastaamatta. Kaiken kaikkiaan tiedän minä tämän sir Percivalin
ystävästä. Haluaisin tietää, tuleeko hän koskaan Englantiin. Ja
pidänkö minä silloin hänestä?
Kynäni kiitää paperilla tyhjissä arvailuissa. Tahdon palata
tosiasioihin. On varmaa, että Lauran tuleva mies hyväksyi ehdotukseni
oleskella Lauran luona ei ainoastaan ystävällisesti, vaan
veljellisestikin. Minä olen vakuutettu ett'ei sir Percivalilla ole
syytä nurkua minun tähteni, jos vain minä voin jatkaa samoin, kuin
olen alkanut. Olen jo selittänyt hänen olevan kauniin, miellyttävän,
täysin osanottavaisen onnetonta kohtaan, veljellisen hellän minua
kohtaan. Niin, todellakin! Tuskinpa tunnen enää itseäni uudessa
suhteessani sir Percivalin innokkaimpana ystävänä.
Joulukuun 20 päivänä. -- Minä vihaan sir Percivalia! Minä epäilen
varmasti hänen liukkaita kasvojen eleitänsä. Minä pidän häntä
kovin epämiellyttävänä, kiivaana ja kerrassaan sydämettömänä.
Eilisiltana tulivat vihittävien käyntikortit. Laura avasi käärön ja
näki ensi kerran tulevan nimensä painettuna. Sir Percival kumartui
tuttavallisesti hänen olkapäänsä yli ja katseli uusia kortteja,
joissa jo oli neiti Fairlie vaihdettu lady Glydeksi -- hymyili
kamalimman itsetyytyväisesti ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.
Minä en tiedä, mitä se oli -- Laura on kieltäytynyt sanomasta minulle
sitä -- mutta minä näin hänen kasvoilleen levenevän sellaisen
kuoleman kalpeuden, että minä pelkäsin hänen pyörtyvän. Sir Percival
ei huomannut mitään; hän ei näyttänyt piittaavan siitä tuskasta,
jonka hän tuotti Lauralle. Kaikki minun entiset vastenmielisyyden
tunteeni häntä vastaan heräsivät heti uuteen voimaan, eivätkä ne
tunnit, jotka sittemmin kuluivat, voineet vähintäkään hälventää
niitä. Minä tunnen nyt olevani harkitsemattomampi ja väärempi häntä
kohtaan kuin koskaan ennen. Kolmella sanalla sanottuna -- kuinka
raskasta onkaan niitä kirjoittaa -- _mitä vihaan häntä!_
Joulukuun 21 päivänä. -- Kuinka tämä tuskan aika on voinut heikontaa
ajatuskykyäni! Viime päivinä olen minä kirjoittanut miettimättömän
mielihyvän äänilajissa, jonka Jumala tietää kaukana olevan minun
mielestäni ja joka saa minut hämmästymään katsellessani päiväkirjaani.
Kenties on Lauran kuumeinen eloisuus tarttunut minuunkin viime
viikolla. Jos niin on, on kohtaus jo mennyt ohi, ja minä tunnen
mieleni jälkeenpäin aivan kummalliseksi. Kumma päähänpisto on
eilisillasta saakka vallannut minut, että tapahtuu jotakin,
joka ehkäsee avioliiton. Mikä on voinut loitsia tämän omituisen
mielikuvitelman? Onko se epäsuora tulos levottomuudestani Lauran
tulevaisuudesta? Vai onko se voinut, itsenikään tietämättä, aiheutua
siitä lisäytyvästä levottomuudesta ja ärtyisyydestä, joka sir
Percivalissa kehittyy sitä mukaa, kuin hääpäivä lähenee? En tiedä
muuta kuin että minulla on tämä aavistus, joka varmaankin on väärin
kaikista, mikä nykyisissä oloissa naisaivoissa voi kehkeytyä kuinka
koetankin, en voi käsittää sen syytä.
Tämä viime päivä on ollut pelkkää sekasortoa ja kurjuutta. Kuinka
voin minä kirjoittaa siitä? Minun täytyy kuitenkin kirjoittaa. Kaikki
muu on parempi kuin vaipua näihin synkkiin mietiskelyihin.
Meidän kunnon rouva Veseymme, jonka me kaikki melkein olemme
unhottaneet tänä aikana, sai meidät heti aamulla vuodattamaan
kyyneleitä aavistamatta itse mitään. Hän on salaisuudessa
työskennellyt useampia kuukausia valmistaakseen lämpimän
Shetland-saalin rakkaalle oppilaalleen -- yritys joka oli
suuri ja hämmästyttävän vaikea hänen ikäiselleen ja hänen
elämäntapoihinsa tottuneelle naiselle. Hän jätti lahjan tänä
aamuna, ja lämminsydämminen Laura-raukkani, joutui täydellisesti
mielenliikutuksen valtaan, kun hänen uskollinen, vanha ystävänsä
ylpeällä mielihyvällä ripusti saalin hänen hartioillensa. Minä olin
tuskin ehtinyt rauhoittaa heidät molemmat ja pyyhkiä omat kyyneleeni,
kun minä sain kutsun saapua herra Fairlien luo saadakseni kunnian
kuulla pitkän kertomuksen siitä, kuinka hän oli ajatellut kaiken
tapahtuvan hääpäivänä, niin ettei hänen kallis leponsa häiriintyisi.
"Suloinen Lauramme" saisi muistolahjan häneltä -- ruman sormuksen,
jossa hänen hellän setänsä hius on koristeena jalokiven asemesta
ja ranskankielinen kaiverrus ikuisesta ystävyydestä. -- "Suloinen
Lauramme" saa tämän liikuttavan ystävyyden todisteen minun kädestäni,
siksi että hänellä olisi kyllin aikaa toipua kiihkeistä tunteistaan,
ennenkun hän saapuisi herra Fairlien luo. "Suloinen Lauramme"
saisi tulla pikku käynnille hänen luokseen tänä iltana ja olla
hyväntahtoisesti panematta toimeen mitään vastenmielistä kohtausta.
Huomenna aamupäivällä saisi "suloinen Laura" taaskin tulla hänen
luokseen lyhyelle käynnille morsiuspuvussaan ja silloin taas olla
hyväntahtoisesti panematta toimeen mitään vastenmielistä kohtausta.
Kolmannen kerran saisi "suloinen Laura" pistäytyä vielä kerran sisään
ennen lähtöään, mutta häiritsemättä hänen tunteitaan sanomalla,
milloin hän lähtisi, ja itkemällä -- "laupeudesta, kallein Marian,
sinä, joka itse aina olet niin levollinen, niin miellyttävä ja siivo,
laita niin, että se käy _kyyneleittä!_" Minä raivostuin lopulta
niin tästä viheliäisestä, itsekkäästä lörpötyksestä tällaisessa
tilaisuudessa, että minä varmaankin olisin ravistanut herra Fairlietä
sanomalla hänelle muutamia epämiellyttäviä totuuksia, joita hän
ei ole koskaan kuullut, ellei herra Arnold Polesdeanista samassa
olisi saapunut ja minua niin ollen kutsuttu hoitamaan emännän
velvollisuuksiani.
Loppupäivästä ei ole kirjoittamista. Minä en luule kenenkään talossa
oikein tietävän, kuinka se kului. Sarja pieniä, joutavia tapahtumia
seurasi toisiaan ja sai aikaan sekasortoa mielissä. Hameet, jotka
viime hetkenä olivat valmiit, saapuivat nyt, matka-arkut täytettiin
ja purettiin ja täytettiin uudelleen; lahjoja saapui läheltä ja
kaukaa, ystäviltä ja tuttavilta, ylhäisiltä ja alhaisilta. Kaikki
olimme me rasittuneita, kaikki odotimme hermostuneen levottomina
huomispäivää. Sir Percival oli ennen muita liian levoton voidakseen
olla viittä minuuttia samassa paikassa. Kova, kuiva yskänsä kiusasi
häntä enemmän kuin milloinkaan ennen. Hän on käynyt edes ja takaisin,
asuinkartanosta ulos ja sisään koko päivän, ja hänet on vallannut
sen lisäksi niin tavaton uteliaisuus, että hän on ladellut tulvanaan
kysymyksiä niille vieraille, jotka kaikenlaisissa pikku asioissa ovat
saapuneet taloon. Ja kaiken tämän lisäksi jäytää sekä Lauraa että
minua ajatus, että meidän huomispäivänä täytyy erota, ja sisäinen,
yhäti lausumaton pelko, että tämä surullinen avioliitto on tuleva
hänen elämänsä onnettomuutta tuottavaksi erehdykseksi ja minun
elämäni auttamattomaksi suruksi. Ensi kerran kaikkina näinä vuosina,
jotka me niin luottavissa väleissä olemme eläneet keskenämme, olemme
me melkein välttäneet katsomasta toisiimme ja molemmanpuolisesta
sopimuksesta olemme me koko illan pidättäytyneet puhumasta
luottavasti toistemme kanssa. Minä en voi tästä kirjoittaa enempää!
Mitä suruja elämä säästäneekään minulle, niin katson minä aina tätä
joulukuun 22 päivää elämäni pisimmäksi ja surullisemmaksi päiväksi.
Minä kirjoitan näiden päivien muistelot oman huoneeni yksinäisyydessä
myöhään puoliyön jälkeen; äskettäin hiivin minä Lauran luo
silmätäkseni häntä hänen pienessä lumivalkoisessa vuoteessaan --
tuossa vuoteessa, jota hän on käyttänyt lapsuudestaan saakka.
Siinä lepäsi hän tietämättä, että minä katselin häntä, --
rauhallisena, paljon rauhallisempana, kuin minä olin uskaltanut
toivoa, mutta hän ei kuitenkaan maannut. Yölampun hämärässä valossa
huomasin minä hänen silmäänsä olevan vain puoleksi suljettuina.
Kyyneleet loistivat vielä silmäripsissä. Minun pikku muistolahjani
-- rintaneula vain -- oli pöydällä hänen lähellään ynnä rukouskirja
ja hänen isänsä pienoiskuva, joka hänellä aina oli äärellään. Minä
viivähdin hetkisen hänen päänaluksensa takana ja katselin häntä, kun
hän siinä lepäsi toinen käsivarsi ja käsi valkoisella peitteellä,
niin hiljaa, niin rauhaisasti, ett'ei hänen yöpukunsa reunuste edes
liikahtanut hänen henkäyksestään -- minä viivähdin ja katsoin häntä,
kuten minä olen katsonut tuhat kertaa ennen, mutta nyt en koskaan
saa nähdä häntä enää -- ja hiivin sitten taas takaisin huoneeseeni.
Rakas sisareni, kuinka turvaton Sinä olet kaikkine rikkauksinesi,
kaikkine kauneuksinesi! Se ainoa mies, joka olisi uskaltanut henkensä
ja elämänsä palvellaksensa Sinua, on kaukana poissa. Häntä heittelee
meri tänä myrskyisenä yönä. Onko Sinulla ketään toista? Ei isää,
ei veljeä -- ei ketään muuta ihmistä maailmassa kuin se heikko,
avuton olento, joka kirjoittaa nämä rivit, joka valvoo Sinua aamuun
surun vallassa, jota hän ei voi tyynnyttää, levottoman aavistuksen
vallassa, jota hän ei voi voittaa. Oi, mikä kallis aarre jätetäänkin
tämän miehen käsiin! Jollei hän hoidakaan sitä hyvin! Jollei hän
suojelekaan sitä kaikelta pahalta, mistä hän voisi! -- --
Joulukuun 22 päivänä, kello 7. -- Myrskyinen, synkkä aamu. Laura on
noussut juuri ylös -- parempana ja vahvempana nyt hetken saavuttua,
kuin hän oli eilen.
Kello 10. -- Hän on pukeutunut. Olemme suudelleet toisiamme; olemme
luvanneet olla menettämättä rohkeuttamme. Minä olen hetkiseksi
vetäytynyt huoneeseeni. Keskellä minun ajatusjuoksuni sekasortoa
väikkyy yhäti sama kummallinen mielikuva, että jotakin sellaista
tapahtuu, joka ehkäsee avioliiton. Mahtaakohan sir Percivalkin tuntea
samoin? Minä voin nähdä ikkunastani, kuinka levottomasti hän kävelee
edestakaisin vaunujen väliä oven edustalla. -- Kuinka voinkaan
kirjoittaa sellaisia hullutuksia! Avioliittohan on päätetty asia.
Ennen puolen tunnin kuluttua lähdemme me kirkolle.
Kello 11. -- Kaikki on päättynyt. He ovat vihityt.
Kello 3. -- He ovat matkustaneet! Olen melkein kyyneleiden sokaisema,
-- minä en voi kirjoittaa enempää!