[Sieltä ja täältä poisjätetyt kohdat neiti Halcomben päiväkirjasta
ovat sellaisia, jotka eivät sisällä mitään Laura Fairliestä tai
muista tässä kertomuksessa käsitellyistä henkilöistä.]
Limmeridge-House, marraskuun 8 päivänä.
Tänä aamuna matkusti herra Gilmore.
Hänen puhelunsa Lauran kanssa oli nähtävästi surettanut ja
hämmästyttänyt häntä enemmän kuin hän tahtoi tunnustaa. Herra
Gilmoren muodosta ja tavasta erotessamme pelkäsin minä huomaavani,
että Laura tietämättään on paljastanut hänelle surunsa ja
rauhattomuutensa salaisen syyn. Tämä ajatus valtasi minut siihen
määrään hänen mentyään, että minä peruutin aikomukseni lähteä sir
Percivalin kanssa ratsastamaan ja menin sen sijaan Lauran luo.
Aivan siitä lähtien kuin minä huomasin, kuinka onnettomasti minä
olin pettynyt Lauran rakkauden voiman suhteen, olen minä tuntenut
itseni epävarmaksi arvostellessani tätä ikävää asiaa. Minun olisi
pitänyt huomata, että se hienotunteisuus, se varovaisuus itsensä
suhteen ja se ankara kunniantunto, joka niin oli viehättänyt
minua Hartright-raukassa ja hankkinut hänelle minun sydämmellisen
ystävyyteni ja kunnioitukseni, olivat juuri sellaisia ominaisuuksia,
joiden enimmän piti vaikuttaa Lauran luonnostaan jaloon ja
tunteelliseen mieleen. Enkä minä kumminkaan aavistanut, ennenkun
hän itse minulle sanoi, että tämä uusi tunne oli työntänyt syvälle
juurensa. Minä luulin ennen, että aika ja muutos kitkisivät sen --
nyt huomaan minä, että se tulee pysymään ja vaikuttamaan häneen
koko elämän ajaksi. Tietäessäni niin väärin arvostelleeni tässä
tapauksessa, tunnen epävarmaksi itseni kaikessa muussakin. Minä
epäilen sir Percivalia huolimatta siitä, että olen saanut varmimmat
todistukset. Minä epäröin puhua Lauran kanssa. Tänään aamupäivällä
seisoin minä kauan käsi hänen ovensa lukolla epävarmana, tekisinkö
minä hänelle ne kysymykset, joiden takia minä olin tullut, vai en.
Minun astuessani huoneeseen käveli hän siellä edestakaisin kiireisin
askelin. Hän näytti olevan mielenliikutuksissaan, tuli minua vastaan
ja alkoi puhua, ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan.
"Minä halusin saada puhua kanssasi", sanoi hän. "Tule istumaan
viereeni tähän sohvaan. Marian! minä en voi kestää tätä kauempaa --
minun täytyy, minä tahdon tehdä lopun tästä."
Hänen poskillaan oli liian paljon punaa, hänen esiintymisessään
liian paljon voimaa ja hänen äänessään liian paljon varmuutta. Pieni
Hartrightin maalauksia sisältävä albumi -- tämä onnettomuuden kirja,
jonka yli hän aina yksin ollen uinailee, oli hänen kädessään. Minä
otin sen lempeästi, mutta varmasti häneltä ja panin sen pöydälle
syrjään, niin ett'ei hän nähnyt sitä.
"Sano minulle levollisesti, Laura, mitä sinä tahdot", sanoin minä.
"Onko herra Gilmore sinulle jotakin neuvonut?"
Hän pudisti päätänsä. "Ei, ei siinä, mitä minä nyt ajattelen. Hän
oli varsin hyvä ja ystävällinen minulle, Marian -- ja minä olen
pahoillani, että minä saatin itkemällä hänet alakuloiseksi. Minä olen
onnettoman heikko -- minä en voi ollenkaan hillitä itseäni. Mutta
sekä minun itseni että kaikkien muiden tähden täytyy minulla olla
rohkeutta tehdä loppu tästä."
"Tarkoitatko rohkeutta tehdä loppu kihlauksestasi?" kysyin minä.
"Ei, Marian", sanoi hän teeskentelemättä, "rohkeutta sanoa totuus."
Hän kääri kätensä minun kaulaani ja painoi hiljaa päänsä minun
rintaani vasten. Seinällä vastapäätä meitä oli hänen isänsä valokuva.
Minä kumarruin ja näin, että hänen silmänsä olivat kiintyneet siihen,
pään levätessä rinnallani.
"Minä en koskaan voi purkaa kihlaustani", jatkoi hän. "Olkoon loppu
mikä tahansa, niin täytyy sen olla onneton _minulle_. Kaikki, mitä
minä voin tehdä, Marian, on, ett'en minä tee kärsimystäni vieläkin
katkerammaksi sillä muistolla, että minä olen rikkonut lupaukseni ja
unhottanut kuolevan isäni sanat."
"Mitä aiot sitten tehdä?" kysyin minä.
"Minä aion sanoa sir Percival Glydelle itselleen asian oikean
laidan", vastasi hän, "ja antaa hänen vapauttaa minut, ei siksi, että
minä pyydän sitä, vaan siksi että hän tietää kaikki."
"Mitä tarkoitat sinä 'kaikella', Laura? Sir Percival tietää aivan
riittävästi, sen hän on sanonut itse minulle, kun hän huomaa, että
tämä avioliitto on vastoin sinun tahtoasi."
"Kuinka minä voisin hänelle sanoa vain sen, kun minun isäni
suostumuksellaan teki minulle tämän sitoumuksen? Minä olisin ottanut
kohtaloni vastaan -- ei onnellisena, pelkään minä, mutta kumminkin
tyytyväisenä." Hän vaikeni, käänsi kasvonsa minuun päin ja painoi
posken poskea vasten. "Minä olisin oikein täyttänyt lupaukseni,
Marian, jollei toinen rakkaus olisi versonut sydämmessäni, rakkaus,
jota ei siellä ollut minun luvatessani tulla sir Percivalin
puolisoksi."
"Laura! Ethän voi alentaa itseäsi tunnustamalla kaikkea hänelle?"
"Minä alentaisin todellakin itseni, jos minä koettaisin voittaa
vapauteni salaamalla häneltä, mitä hänellä on täysi oikeus tietää."
"Hänellä ei ole oikeuden varjoakaan tietää sitä!"
"Väärin, Marian, varmasti väärin! Minä en saa pettää ketään ihmistä
-- kaikista vähimmän sitä miestä, jolle minun isäni antoi minut ja
jolle minä annoin itseni." Hän kumartui ja suuteli minua. "Rakas,
kallis, sisareni", sanoi hän hiljaa, "sinä olet liian arka minun
puolestani, liian ylpeä minusta, ett'et sinä unhota minun suhteeni,
mitä sinä et koskaan voisi unhottaa itsesi suhteen. Parempi on,
että sir Percival pitää halpana vaikuttimiani, kuin että minä
pettäisin häntä ainoallakaan ajatuksella ja olisin sen lisäksi
kyllin halpamielinen tavottamaan joitakin etuja salaamalla tämän
petollisuuden."
Minä pidin häntä erillään ja katsoin häneen aivan ällistyneenä. Ensi
kerran elämässämme olimme me vaihtaneet osia -- hän oli päättävä,
minä epäröivä.
Minä katselin kalpeita, hiljaisia kasvoja: minä näin niin selvään
puhtaan, viattoman sydämmen noissa rakkautta uhkuvissa silmäyksissä,
joilla hän katseli minua -- ja joutava, inhimillisen heikko
varovaisuusohje, joka oli pääsemäisillään huuliltani, kuoli omaan
arvottomuuteensa. Minä painoin mykkänä pääni alas. Jos minä olisin
ollut hänen asemassaan, niin olisi tuo halveksittava, pikkumielinen
ylpeys, joka tekee niin monen naisen surettavaksi, myöskin ollut
_minun_ ja saattanut minut säälittäväksi.
"Älä ole tyytymätön minuun, Marian", sanoi hän pettyen minun
vaitioloni suhteen.
Ainoa vastaukseni oli painaa hänet lujemmin rintaani vasten. Pelkäsin
alkavani itkeä, jos minä puhuisin. Kyyneleeni eivät vuoda niin
helposti -- ne tulevat melkein kuin miesten kyyneleet nyyhkimisen
mukana, mikä mielestäni on repiä minut palasiksi ja mikä kauhistuttaa
kaikkia, jotka näkevät minua.
"Minä olen ajatellut tätä monta päivää", jatkoi hän ja kääri minun
hiukseni sormiensa ympäri sillä lapsellisella levottomuudella, jota
rouva Vesey-raukka vielä tänäkin päivänä kärsivällisesti vaikka
turhaan koettaa poistaa hänestä. -- "Minä olen ajatellut varsin
vakavasti tätä ja olen varma rohkeudestani, sillä omatuntoni sanoo
minun tekevän oikein. Salli minun puhua hänen kanssaan huomenna
-- ja sinun läsnäollessasi, Marian. Minä en sano mitään, mikä on
väärin, mitään, jota sinun tai minun tarvitsee hävetä -- mutta, oi,
kuinka minä tunnen itseni levolliseksi päästyäni vapaaksi tästä
salaamisesta! Jos vain minä tunnen, ett'en minä puoleltani joudu
syypääksi mihinkään petollisuuteen, ja jos hän on vain kuullut, mitä
minä tahdon sanoa, niin menetelköön hän sitten minua kohtaan, miten
häntä miellyttää."
Hän huokasi ja nojasi taaskin minun rintaani vasten Synkät
aavistukset, millainen tämän kaiken loppu tulisi olemaan, painoivat
minun sieluani, mutta vieläkin yhä epäröivänä, kuten viime päivinä
olin ollut, sanoin minä hänelle tahtovani tehdä hänen toivomuksensa
mukaan. Hän kiitti minua, ja me aloimme kohta puhua muista asioista.
Hän tuli alas päivälliselle ja oli silloin vapaampi ja esiintyi
enemmän entisenlaisenansa sir Percivalia kohtaan, kuin minä olin
nähnyt hänen tekevän pitkään aikaan. Illalla meni hän pianon luo ja
soitti jotain nykyaikaisia, loistavia, pintapuolisia kappaleita.
Mozartin vanhoja rakastettavia säveliä, joista Hartright-raukka piti
niin paljon, ei hän soita enää koskaan Hartrightin menon jälkeen.
Sitä nuottikirjaa ei ole enää nuottitelineellä. Hän on itse ottanut
pois sen, ett'ei kukaan hakisi sitä ja pyytäisi häntä soittamaan.
Minä en ollut tilaisuudessa huomaamaan, kuinka se päätös, josta
hän aamulla oli puhunut, olisi muuttunut, ennenkun hän sanoi
sir Percivalille hyvää yötä -- minä kuulin silloin hänen omista
sanoistaan, että se oli muuttumaton. Hän sanoi aivan levollisesti
toivovansa saada puhua hänen kanssaan aamiaisen jälkeen seuraavana
päivänä ja että sir Percival silloin tapaisi hänet minun kanssani
hänen huoneessaan. Hänen tätä sanoessaan muuttui väri sir Percivalin
kasvoilla, ja minä tunsin hänen kätensä vapisevan hieman, kun hän
heti sen jälkeen toivotti minulle hyvää yötä. Seuraava aamu ratkaisi
hänen kohtalonsa, ja minä näin, että hän itse tunsi tämän.
Kuten minä tavallisesti aina tein, avasin minä meidän molempien
makuuhuoneiden välisen oven sanoakseni Lauralle hyvää yötä, ennenkuin
hän nukkui. Kun minä kumarruin alas suudellakseni häntä, näin
minä pikku salkun, joka sisälsi Hartrightin maalauksia, puoleksi
peittyneenä hänen korvatyynynsä alle, aivan niinkuin hänellä oli
lapsena ollessaan tapa kätkeä rakkaimpia leikkikalujaan. Minä en
voinut lausua sanaakaan, osoitin vain kirjaa ja pudistin päätäni. Hän
ojensi molemmat kädet poskilleni, veti minut alas luokseen ja suuteli
minua.
"Anna sen olla siellä ensi yönä", kuiskasi hän. "Huomispäivä tulee
ehkä minulle kyllin vaikeaksi. -- Kenties saan minä siltä ottaa
silloin jäähyväiset ainiaaksi."
Marraskuun 9 päivänä. -- Aamun ensi tapahtuma ei ollut omiaan
saattamaan minua iloisemmaksi -- minä sain kirjeen Walter
Hartrightiltä. Se oli vastaus minun kirjeeseeni, jossa minä kerroin,
millä tavoin sir Percival puhdisti itsensä niistä epäilyistä, joita
Anna Catherickin kirje oli herättänyt. Hän kirjoittaa lyhyesti ja
katkerasti sir Percivalin selityksistä ja sanoo vain, ett'ei hänellä
ole mitään oikeutta lausua ajatustaan _niiden_ käytöksestä, jotka
ovat niin paljon ylempänä häntä. Tämä oli ikävää, mutta se, mitä hän
lausuu itsestään, surettaa minua todellakin. Hän sanoo, että hänen
pyrkimyksensä päästä vanhoihin tapoihin ja toimiin tulee hänelle
päivä päivältään vaikeammaksi eikä helpommaksi, ja hän pyytää
minua, jos minä voin vaikuttaa jotain hänen hyväkseen, koettamaan
hankkia hänelle jotain tointa, joka voisi pakottaa hänet poistumaan
Englannista ja saattamaan hänet uusiin maihin ja uusien ihmisten luo.
Minä olen sitä halukkaampi täyttämään hänen pyyntönsä, kun kirje
päättyi muutamiin sanoihin, jotka melkein ovat kammottaneet minua.
Kirjoitettuaan, ett'ei hän ole enemmän nähnyt kuin kuullut mitään
Anna Catherickistä, lopettaa hän äkkiä tämän aineen ja tekee vain
muutamia kummallisia viittauksia, että aina Lontooseen palaamisestaan
saakka ovat häntä merkilliset, tuntemattomat miehet vartioineet. Hän
myöntää, ett'ei hän voi tätä synkkää epäilyä vahvistaa ilmoittamalla
ketään varmaa henkilöä, mutta selittää itse epäilyn hallitsevan
häntä öin päivin. Tämä on saattanut minut levottomaksi, koska
minusta näyttää, että hänen voimakas rakkautensa Lauraan olisi
vaikuttanut häiritsevästi hänen ajatuskykyynsä. Minä kirjoitan
heti Lontooseen muutamille äitini vanhoille, vaikutusvaltaisille
ystäville esittääkseni hänen toivomuksensa heille. Oleskelupaikan ja
toiminnan muutos voivat kenties pelastaa hänet tässä hänen elämänsä
vaarallisessa käänteessä.
Oli todellinen lohdutus minusta, kun sir Percival pyydätti anteeksi,
ett'ei hän voi tulla aamiaiselle. Hän oli aikaisin juonut kahvinsa
omissa huoneissaan ja työskenteli vielä kirjoittaen tärkeitä
kirjeitä. Kello 11 olisi hänellä kunnia, jos tunti olisi sopiva,
käydä neiti Fairlien ja hänen sisarensa luona.
Silmäykseni olivat kiintyneet Lauran kasvoihin hänen saadessaan tämän
tiedon. Kun minä aamulla tulin hänen huoneeseensa, tapasin minä hänet
kummastuttavan levollisena ja varmana. Samoin koko aamiaisen aikana.
Vielä sittenkin, kun me istuimme yhdessä hänen sohvallaan ja odotimme
sir Percivalia, hillitsi hän täydellisesti itsensä.
"Älä ole levoton minun tähteni, Marian", sanoi hän kaikkiaan,
"keskustelussa sellaisen vanhan ystävän kuin herra Gilmoren
tai sisaren kuten sinun kanssasi saatan minä kenties menettää
käsitykseni, mutta en sir Percival Glyden kanssa."
Minä katsoin ja kuuntelin häntä äänettömällä hämmästyksellä. Kaikkina
kuluneina vuosina, jotka me olimme yhdessä eläneet niin läheisessä
luottamuksessa, oli tuo levollinen voima hänen luonteessaan ollut
minulle aivan tuntematon aina siihen asti, kunnes rakkaus oli
kutsunut sen eloon ja kärsimys toimintaan.
Kun uunin reunalla oleva kello löi 11, koputti sir Percival ovelle
ja astui sisään. Hänen kasvojensa joka piirteessä oli tukahdutetun
levottomuuden ja mielenliikutuksen ilme. Kuiva, kova yskä, joka
usein kiusaa häntä, tuntui nyt olevan ankarampi kuin koskaan ennen.
Hän istuutui pöydän ääreen vastapäätä meitä, ja Laura pysyi minun
vieressäni. Minä katselin tarkkaavasti heitä kumpaakin -- sir
Percival oli Lauraa kalpeampi.
Hän lausui muutamia merkityksettömiä sanoja nähtävästi pyrkien
säilyttämään tavallista kevyttä seurustelutapaansa. Mutta hänen
äänensä ei ollut oikein varma, eikä hän voinut salata levotonta
ilmettä silmissään. Hän tunsi tämän luultavasti itse, sillä hän
vaikeni keskellä lausetta ja näkyi luopuvan paljaasta yrityksestä
salata kauemmin hämmästymistään.
Tuli hetkisen syvä hiljaisuus, ennenkun Laura puhutteli häntä.
"Minä haluan puhella kanssanne, sir Percival", sanoi hän, "asiasta,
joka on mitä suurimmasta merkityksestä meille molemmille. Minun
sisareni on läsnä, koska hänen läsnä-olonsa on tukena ja apuna
minulle. Hän ei ole lausunut minulle ainoata sanaakaan siitä, mitä
nyt sanon, minä puhun omien ajatuksieni mukaan enkä hänen. Minä olen
varma, että Te hyväntahtoisesti muistatte tämän, ennenkun puhun
enemmän."
Sir Percival kumarsi päätänsä. Niin pitkälle oli Laura tullut
ulkonaisesti täysin levollisesti ja vapaasti. Hän katsoi sir
Percivaliin, ja sir Percival katsoi häneen. He näyttivät ainakin
keskustelun alussa vakavasti päättäneen ymmärtää toisiaan oikein.
"Marianilta olen minä kuullut", jatkoi hän, "tarvitsevani vain lausua
toivomukseni, jotta Te vapauttaisitte minut sitoumuksestani. Siinä
teitte hienotunteisesti ja jalosti, sir Percival, lähettäessänne
minulle sellaisen tervehdyksen. Minä teen Teitä kohtaan vain oikein
sanoessani, että minä olen kiitollinen tästä tarjouksesta, ja minä
toivon ja uskon tekeväni vain itsellenikin oikein lisätessäni, että
minä kieltäydyn käyttämästä sitä hyväkseni."
Sir Percivalin tarkkaavaiset kasvot tulivat nyt levollisemmiksi.
Mutta minä huomasin, kuinka hänen toinen jalkansa hiljaa,
tasamittaisesti, lakkaamatta liikkui matolla pöydän alla, ja minä
olin varma, että hän salaisuudessa oli yhtä levoton kuin ennenkin.
"Minä en ole unhottanut", sanoi Laura, "että Te pyysitte
isäni suostumusta, ennenkun Te kunnioititte minua
avioliittotarjouksellanne. Kenties muistatte Te myöskin minun sanani,
kun minä suostuin sitoumukseemme? Minä uskalsin sanoa Teille, että
minun isäni toivomus ja neuvo olivat pääasiallisesti saaneet minun
antamaan Teille lupaukseni. Minä tottelin isääni, koska minä aina
olin huomannut hänen olevan viisaimman neuvonantajan, parhaimman
ja hellimmän suojelijan ja ystävän. Minä olen menettänyt hänet;
ainoastaan hänen muistonsa on jäljellä minun rakastettavanani, mutta
minun varmaa luottamustani tähän kalliiseen ystävävainajaan ei mikään
ole voinut järkähyttää. Minä uskon tällä hetkellä yhtä varmasti kuin
koskaan ennen hänen tietäneen, mikä oli parasta, ja hänen tahtonsa ja
toivomustensa myöskin täytyvän olla minun."
Hänen äänensä vapisi nyt ensi kerran. Hänen toinen kätensä hiipi
levottomasti alas polvelleni ja tarttui minun käteeni. Tuli taas
lyhyt äänettömyys, jonka sir Percival lopulta katkaisi.
"Sallitteko minun kysyä", sanoi hän, "olenko minä koskaan
näyttäytynyt olevani ansaitsematta sitä luottamusta, jonka omaaminen
tähän asti on ollut minun korkein kunniani ja korkein onneni?"
"Minä en ole huomannut mitään moitittavaa Teidän käytöksessänne",
vastasi Laura. "Te olette aina kohdellut minua samallaisella
hienotunteisuudella ja kunnioituksella. Te olette ansainnut minun
luottamukseni, ja mikä on minulle suuremmasta merkityksestä -- Te
hankitte minun isäni luottamuksen, joka on minun luottamukseni
pohjana. Te ette ole antanut minulle mitään aihetta, vaikkapa minä
olisin toivonutkin jotain sellaista, pyytääkseni Teitä vapauttamaan
minua lupauksestani. Kaiken mitä minä olen sanonut, olen puhunut vain
halusta tunnustaa koko sitoumukseni Teihin. Minun kunnioitukseni
tätä sitoumusta kohtaan, minun kunnioitukseni isäni muistoa kohtaan
ja omaa lupaustani kohtaan -- - kaikki tämä kieltää minua _itseäni_
vetäytymästä pois. Jos meidän kihlauksemme purkautuu, täytyy tämän
tapahtua aivan kokonaan Teidän tahdostanne, Teidän päätöksestänne,
sir Percival -- mutta ei minun."
Sir Percivalin levoton jalan liike pysähtyi äkkiä ja hän kumartui
nopeasti yli pöydän.
"Minun päätöksestäni?" sanoi hän. "Mitä syytä _minulla_ voisi olla
vetäytyä pois?"
Minä kuulin, että Laura alkoi hengittää nopeammin, ja tunsin, että
käsi, jota minä pidin omassani, kylmeni. Huolimatta kaikesta, mitä
hän oli sanonut minulle ollessamme kahden, aloin minä epäillä hänen
voimaansa. Minä petyin.
"On yksi syy, jota minun on varsin vaikea sanoa Teille", sanoi hän.
"Minä olen muuttunut yhdessä suhteessa, ja tämä muutos on kyllin
vakava oikeuttamaan Teidät sekä itsenne että minun vuokseni purkamaan
kihlauksen."
Sir Percival kalpeni taaskin siihen määrään, että huuletkin tulivat
värittömiksi. Hän kohotti toisen kätensä, joka oli pöydällä,
kääntäytyi hieman sivulle tuolilla ja nojasi päätään kädellään niin,
että kasvot sivulta vain näkyivät meille.
"Mikä muutos?" kysyi hän. Ääni tunkeutui kiusallisen terävästi
sieluuni hänen tätä sanoessaan -- oli jotakin salattua siinä.
Laura huokasi syvästi ja kumartui hieman lähemmäksi minua, niin että
hänen olkapäänsä lepäsi minun olkapäätäni vasten. Minä tunsin hänen
vapisevan ja tahdoin säästääkseni häntä itse puhua. Hän hillitsi
minua varottavalla kädenpuristuksella ja puhui taas sir Percivalille
tällä kertaa katsomatta häneen.
"Minä olen kuullut", sanoi hän, "ja minä uskon sen, että vahvin
ja tosin kaikesta rakkaudesta on se, joka vaimon tulee omistaa
miehelleen. Kun minä jouduin kihloihin, olin minä vielä tilaisuudessa
lahjoittamaan tämän rakkauden teille tulevaisuudessa, samoinkuin Te
olitte tilaisuudessa sen voittamaan. Tahdotteko Te antaa minulle
anteeksi, tahdotteko Te lempeästi tuomita minua, jos minä sanon,
ett'ei asia enää ole niin?"
Muutamat kyyneleet vierivät hitaasti hänen poskillensa hänen
odottaessaan vastausta sir Percivalilta. Mutta sir Percival ei
sanonut sanaakaan. Lauran vastauksen alussa oli hän muuttanut
kättänsä, jota vasten hänen päänsä nojasi, niin että se kätki hänen
kasvonsa. Minä näin ainoastaan hänen vartalonsa yläosan. Ei yksikään
hänen lihaksensa liikahtanut. Hän oli sysännyt päätänsä tukevan käden
sormet syvälle hiusten sekaan. Kenties kätki se surun, kenties vihan
-- on vaikea sanoa kummanko -- ei mikään kuvaava värähdys osoittanut
sitä. Ei mikään, ei mikään ilmaissut, mitä hän tänä hetkenä ajatteli
-- tänä hetkenä, jonka piti ratkaista sekä hänen että Lauran
vastainen kohtalo.
Minä päätin pakottaa hänet selitykseen Lauran tähden.
"Sir Percival!" huudahdin minä vakavasti, "ettekö Te lausu sanaakaan,
kun minun sisareni on sanonut niin paljon? Enempää, minun ajatukseni
mukaan", lisäsin minä onnettoman kiivauteni viehättämänä, "ei
kellään miehellä maailmassa voi olla oikeutta odottaa teidän
molemminpuolisessa asemassanne toisiinne."
Tämä viimeinen varomaton lausunto avasi tien hänelle, josta hän olisi
voinut pelastua, jos hän olisi halunnut, ja hän käytti heti sitä
edukseen.
"Suokaa anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän yhäti kasvot käden
takana -- "suokaa anteeksi, jos minä muistutan, ett'en minä koskaan
ole vaatinut sellaista oikeutta."
Ne harvat, yksinkertaiset sanat, jotka olisivat johtaneet hänet
siihen kohtaan, josta hän oli poistunut, olivat juuri kielelläni, kun
Laura ehkäisi minut taaskin puhumalla.
"Minä toivon, ett'en minä turhaan ole tehnyt tätä tuskaista
tunnustusta", sanoi hän. "Minä toivon, että se on hankkinut minulle
Teidän täyden luottamuksenne siihen nähden mitä minulla on vielä
sanottavana."
"Minä pyydän vakuuttaa sen." Sir Percival lausui tämän lyhyen
vastauksen lämmöllä, laski kätensä taas pöydälle puhuessaan ja
kääntäytyi meihin päin. Mitkä kiihkeät tunteet olivatkaan kuvastuneet
hänen kasvoillaan, niin olivat ne täysin rauhaisat. Hänen piirteensä
eivät kuvastaneet mitään muuta kuin innokkainta harrastusta saada
kuulla, mitä Laura vielä sanoisi.
"Minä toivon Teidän ymmärtävän, ett'en minä ole puhunut mistään
itsekkäästä vaikuttimesta", lausui Laura. "Jos Te annatte minulle
vapauteni, sir Percival, sen perusteella, mitä nyt olette kuullut,
niin en ota minä sitä mennäkseni naimisiin jonkun toisen miehen
kanssa -- Te myönnätte minulle vain oikeuden jäädä naimattomaksi
loppuelämäkseni. Minun vikani Teitä kohtaan on alkanut ja loppunut
minun omassa sydämmessäni. Se ei mene koskaan pitemmälle. Ei
ainoata sanaakaan ole lausuttu..." hän vaikeni epäröiden, kuinka
hänen pitäisi lausua, epäili hetkisen alakuloisena, jota minun
oli kerrassaan kiusallisen vaikea todistaa. "Ei sanaakaan ole
lausuttu", toisti hän hiljaisella päättäväisyydellä, "minun ja sen
henkilön välillä, jota minä nyt ensi ja viime kerran tarkoitan
Teidän läsnäollessanne, minun tunteistani häntä kohtaan tai hänen
tunteistaan minua kohtaan -- ei sanaakaan koskaan tulla lausumaan --
me emme varmaan tule koskaan tapaamaan toisiamme tässä maailmassa.
Minä pyydän Teitä sydämmellisesti säästämään minua sanomasta
enempää ja uskomaan minun sanani. Tämä on totuus, sir Percival --
se totuus, jonka minä katson tulevalla puolisollani olevan oikeuden
kuulla, joskin uhraamalla minun oman leponi. Minä luotan hänen
jalomielisyyteensä antaakseen minulle anteeksi ja hänen kunniaansa
säilyttääkseen salaisuuteni."
"Teidän luottamuksenne on minulle pyhä", sanoi sir Percival, "ja
Teidän salaisuutenne säilytetään yhtä pyhänä."
Sanottuaan tämän vaikeni hän ja katsoi Lauraan taas odottaen saavansa
kuulla enemmän.
"Minä olen sanonut kaikki, mitä toivoin sanoa", lisäsi Laura hiljaa
-- "minä olen sanonut enemmän kuin kyllin, jotta Te voitte katsoa
olevanne oikeutettu purkamaan kihlauksemme."
"Te olette sanonut enemmän kuin kyllin", vastasi sir Percival,
"tehdäkseni minun elämäni rakkaimmaksi toivomukseksi _pysyä_
sitoumuksessani." Näin sanoen nousi hän ylös ja läheni muutamia
askelia häntä.
Laura hypähti kiihkeästi, ja heikko hämmästyksen huuto pääsi
häneltä. Joka sana, minkä hän oli puhunut, oli hänen aavistamattaan
paljastanut hänen viattomuutensa ja totuudenrakkautensa miehelle,
joka täysin ymmärsi pitää arvossa viatonta ja totuutta-rakastavaa
puolisoa. Hänen oma jalo käyttäytymisensä oli ollut siis kaiken
toivon salainen vihollinen, kaiken toivon, jonka hän perusti siihen.
Minä pelkäsin tätä ensi silmänräpäyksestä lähtien. Minä olisin
halunnut ehkästä sen, jos hän olisi vain antanut minulle vähintäkään
keinoa siihen. Nytkin, kun asia näytti ratkaistulta, vartioin
ja odotin minä, että sir Percivalin jokin sana antaisi minulle
tilaisuuden ottaa kysymys uudelleen keskusteltavaksi.
"Te olette jättänyt _minulle_ oikeuden, neiti Fairlie, luopua
Teistä", jatkoi hän. "Minä en voi olla niin välinpitämätön omasta
onnestani, että luopuisin puolisosta, joka juuri tänä hetkenä on
osoittautunut olevansa sukupuolensa jaloin."
Hän puhui sellaisella lämmöllä ja tunteella, sellaisella
sydämmellisellä ihastuksella ja hienotunteisuudella, että Laura
kohotti päätänsä, punastui hieman ja katsahti häneen pienellä ilon ja
toivon pilkahduksella.
"Ei!" vastasi hän varmalla äänellä. "Sanokaa sukupuolensa
onnettomimmaksi, jos hänen täytyy vannoa uskollisuutta silloin, kun
hän ei voi lahjoittaa rakkauttaan."
"Eikö hän voi antaa sitä tulevaisuudessa", kysyi sir Percival, "jos
hänen puolisonsa elämän ainoana päämääränä on ansaita se?"
"Ei, ei koskaan!" vastasi Laura. "Jos Te edelleenkin vaaditte
avioliittoamme, niin voin minä tulla Teidän uskolliseksi ja
oikeudentuntoiseksi vaimoksenne, sir Percival, mutta rakkauttani en
minä koskaan voi antaa Teille, jos minä tunnen sydämmeni oikein."
Hän oli niin sanomattoman kaunis lausuessaan nämä rehelliset sanat,
ett'ei kukaan mies maailmassa olisi voinut kovettaa sydäntään sitä
vastaan. Minä tahtoisin mielelläni moittia sir Percivalia siitä, että
hän menetteli ja sanoi, kuten hän teki, mutta vasten tahtoani täytyy
minun tunnustaa naisellinen osanottoni häntä kohtaan.
"Otan kiitollisesti vastaan Teidän uskollisuuslupauksenne", sanoi
hän. "Vähin, minkä Te voitte lahjoittaa minulle, on kuitenkin paljon
enemmän kuin enin, minkä minä voisin voittaa joltakin toiselta
naiselta maailmassa."
Lauran vasen käsi piti edelleenkin minun kättäni, mutta oikea
riippui välinpitämättömästi hänen sivullansa. Sir Percival kohotti
sen kunnioittavasti huulillensa, kosketti niillä pikemmin sitä kuin
suuteli, kumarsi minulle ja poistui sitten huoneesta ääneti mitä
kohteliaimmalla tavalla.
Laura ei liikahtanut eikä lausunut sanaakaan hänen poistuttuaan --
hän istui vieressäni kylmänä ja liikkumattomana, silmät lattiaan
tuijottaen. Minä huomasin, ett'ei olisi hyödyttänyt mitään puhua;
minä laskin vain käteni hänen vyötäiselleen ja puristin häntä
äänettömästi rintaani vasten. Siten istuimme me kauan -- niin, niin
kauan, että minä lopulta tulin levottomaksi ja puhuttelin häntä
hiljaisella äänellä toivossa saada jotakin muutosta aikaan.
Kuullessaan minun ääneni kavahti hän ja näytti tulevan taasen
käsitykseen. Hän irtautui nopeasti minusta ja nousi ylös.
"Minun täytyy mukautua tähän, Marian, niin hyvin kuin minä voin",
sanoi hän. "Elämälläni on kovia velvollisuuksia tästä lähtien, ja
yksi niistä alkaa jo tänään."
Puhuessaan meni hän ikkunan läheisen pöydän luo, jolla hänen
piirustustarpeensa olivat. Hän kokosi ne huolellisesti yhteen ja
pani ne piironkinsa laatikkoon. Sitten lukitsi hän laatikon ja antoi
minulle avaimen.
"Minun täytyy erota kaikesta mikä muistuttaa häntä" [Walter
Hartbrightiä], sanoi hän. "Kätke avain, mihin tahdot, en koskaan tule
kysymään sitä."
Ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan, oli hän mennyt
kirjakaapillensa ja ottanut esille sen albumin, joka sisälsi Walter
Hartrightin maalaukset. Hän epäröi pari silmänräpäystä pitäessään
pikku salkkua käsissään mutta nosti sen sitten huulillensa ja suuteli
sitä.
"Oi, Laura, Laura!" sanoin minä, en vihastuneena enkä nuhdellen,
ainoastaan suru äänessä, suru sydämmessä.
"Se on viimeinen kerta, Marian", pyysi hän. "Minä otan niiltä
jäähyväiset ainiaaksi."
Hän pani kirjan pöydälle ja otti pois kamman, joka piti ylhäällä
hänen tukkaansa. Se valahti alas tuuhean kauniina hänen kaulallensa
ja olkapäillensä, niin vieläpä hänen vyötäreellensä. Hän erotti
pitkän, hienon kiharan siitä, leikkasi sen ja kiinnitti sievästi sen
ympyrän muotoon neulalla kirjan ensimmäiselle tyhjälle lehdelle.
Samassa silmänräpäyksessä kuin se oli tehty, sulki hän salkun ja
laski sen minun käteeni.
"Sinä kirjoitat hänelle ja hän sinulle", sanoi hän. "Niin kauan kun
minä elän, sano hänelle aina olevani tyytyväinen, jos hän kysyy
minua; älä sano hänelle koskaan, että minä olen onneton. Älä tee
häntä epätoivoiseksi, Marian, -- _minun_ tähteni. Jos minä kuolen
ennen Walter Hartrightiä, niin lupaa minulle antaaksesi hänelle tämä
rakas kirja hänen maalauksineen ja minun hiuskiehkuroineni. Ei voi
olla ollenkaan väärin sanoa hänelle, kun minua ei enää ole, että minä
itse olen sen kiinnittänyt siihen. Ja sano hänelle -- ah, Marian,
sano sinä hänelle silloin minun puolestani, mitä minä en koskaan saa
sanoa hänelle sano, että minä _rakastin häntä!_"
Hän kääri kätensä minun kaulaani ja kuiskasi viime sanat minun
korvaani sellaisella ihastuksella, sellaisella onnentunnolla, että
se melkein musersi sydämmeni. Koko se pitkällinen pakko, jonka hän
oli ottanut kärsiäkseen, murtui tässä hellyyden ensi purkauksessa.
Hän irtausi minusta kouristuksentapaisella kiivaudella ja viskausi
sohvalle nyyhkytysten ja kyynelten puuskuessa niin rajusti, että se
täristytti hänen ruumistansa.
Turhaan koetin minä rauhoittaa häntä ja saattaa käsitykseensä; hän ei
voinut enää hallita rauhaansa ja käsitystänsä. Tällainen oli tämän
merkillisen päivän surullinen loppu. Kun raivoisa purkaus vihdoinkin
oli vaimennut, oli hän liian menehtynyt voidakseen puhua. Hän
nukahti iltapäivällä, ja minä kätkin salkun, ett'ei hän herättyään
saisi nähdä sitä. Minun muotoni oli rauhallinen, joskaan ei minun
sydämmeni, hänen avatessaan silmänsä ja katsoessaan minua. Me emme
sanoneet mitään toisillemme aamupäivän tapahtumista. Sir Percivalia
ei mainittu kertaakaan eikä Walter Hartrightiäkään loppupäivän
kuluessa.
Marraskuun 10 päivänä. Huomatessani tänä aamuna hänen olevan
rauhoittuneen ja entisenlaisensa aloin minä puhua ikävästä
eilispäivästä ainoastaan tarkoituksessa pyytää hänen sallimaan minun
puhua sir Percivalin ja herra Fairlien kanssa tuosta onnettomasta
avioliitosta suoranaisemmin ja vaikuttavammin, kuin hän itse voisi
tehdä sen kummankaan kanssa heistä. Hän keskeytti minut lempeästi,
mutta varmasti, kesken esityksiäni.
"Eilispäivän piti ratkaista", sanoi hän, "ja eilispäivä onkin
ratkaissut minun kohtaloni. On myöhäistä nyt ajatella muutosta."
Sir Percival alkoi puhua minun kanssani nyt iltapäivällä siitä,
mitä oli tapahtunut Lauran huoneessa. Hän vakuutti minulle, että
Lauran verraton luottamus häneen oli hänen mielessään herättänyt
sellaisen vastaavan vakuutuksen Lauran viattomuudesta ja puhtaudesta,
ett'ei hän olisi minuutinkaan ajaksi joutunut mustasukkaiseksi, ei
ollessaan hänen läheisyydessään eikä poistuttuaan hänen huoneestaan.
Niin syvästi kuin hän valittikin tuota, onnetonta taipumusta, joka
ehkäsi sitä edistystä, minkä hän voisi tehdä Lauran kunnioituksen ja
rakkauden voittamisessa, niin oli hän kumminkin lujasti vakuutettu
siitä, ett'ei sitä tähän asti koskaan oltu ilmaistu ja ett'ei sitä
koskaan ilmaistakaan, ei minkäänlaisissa olosuhteissa eikä vaiheissa.
Tämä oli hänen varma vakuutuksensa, ja suurin todistus, minkä hän voi
siitä antaa, oli se hänen minulle nyt tekemänsä huomautus, ett'ei
hän ollut ollenkaan utelias tietämään, oliko tämä rakkaus syntynyt
viime aikoina tai kehen se kohdistuu. Hänen rajaton luottamuksensa
neiti Fairliehen tyydytti hänet täydellisesti siihen, mitä tämä oli
katsonut sopivaksi sanoa hänelle, eikä hän tuntenut vähintäkään halua
saada kuulla enempää. Sanottuaan tämän vaikeni hän ja katsoi minuun.
Minä tiesin niin hyvin järjettömän ennakkoluuloni häntä kohtaan,
tiesin niin arvottomat epäilyni hänen kenties juuri tarkoituksella
lausuneen tämän houkutellakseen minut harkitsematta vastaamaan niihin
kysymyksiin, joita hän vakuutti olevansa tekemättä -- että minä
vältin kaiken puhelun tässä kysymyksessä tunteella, joka muistutti
hyvin ymmällä oloa. Mutta samalla pysyin minä lujasti päätöksessäni
olla antamatta mennä vähintäkään tilaisuutta käsistäni hukkaan
valvoakseni Lauran parasta. Minä sanoin siis hänelle epäröimättä
surettavan minua, ett'ei hänen jalomielisyytensä ollut johtanut häntä
vielä askelta edemmäksi ja herättänyt hänessä ajatusta vetäytymään
lopullisesti sitoumuksestaan.
Mutta tässä riisui hän taas aseet kädestäni huomauttamalla,
ett'ei hän edes pyytänyt puolustaa itseään. Hän pyysi vain minua
käsittämään, mikä ero oli hänen myönnytyksellään, että neiti
Fairlie saisi purkaa kihlauksen hänen kanssaan, joka tuottaisi vain
alistumista hänelle, ja sillä että hän itse pakottautuisi purkamaan
sen neiti Fairlien kanssa, joka toisin sanoen merkitsisi samaa kuin
musertaa kaikki onnentoiveensa. Lauran käytös eilen oli antanut
sellaisen voiman kahden pitkän vuoden muuttumattomalle rakkaudelle ja
ihailulle, ett'ei hän voinut taistella enempää tätä tunnetta vastaan.
Minun täytyisi epäilemättä kutsua häntä heikoksi, itsekkääksi ja
sydämmettömäksi sitä naista kohtaan, jota hän kumminkin jumaloi,
ja hänen täytyisi hiljaa alistua minun tuomiooni; hän tahtoi vain
samalla kertaa huomauttaa minulle, lupaisiko Lauran tulevaisuus
naimattomana -- hänen kärsiessään onnetonta rakkautta, jota ei
koskaan voinut ilmoittaa -- hänelle parempaa onnea, kuin jos hän
tulisi sen miehen puolisoksi, joka kunnioitti häntä aina siihen
maahan asti, mille hän laski jalkansa. Jälkimäisessä tapauksessa voi
jotakin toivoa ajalta, joskaan ei paljoa -- edellisessä ei mitään.
Minä vastasin hänelle -- vastasin, pelkään minä, enemmän siksi,
että olen nainen ja että minun sellaisena täytyi vastata, kuin että
minulla olisi ollut jotakin vakuuttavaa sanottavana hänelle. Oli
vain liian selvää, että Lauran menettelytapa eilen oli tarjonnut
hänelle tämän voiman, jos hän tahtoi käyttää sitä hyväkseen -- ja hän
_olikin_ tahtonut käyttää. Minä tunsin tämän sinä hetkenä ja minä
tunnen sen yhtä selvään nyt kirjoittaessani näitä rivejä huoneessani.
Ainoa jäljellä oleva toive on siinä, että hänen menettelytapansa
vaikutin on, kuten hän sanoo, hänen voittamattoman vahvassa
rakkaudessaan Lauraan.
Ennenkun lasken kynäni täksi päiväksi, täytyy minun myöskin
ilmoittaa kirjoittaneeni kahdelle vanhalle äitini lontoolaiselle
ystävälle molemmat arvossapidettyjä ja vaikuttavia miehiä, -- että
he hankkisivat jonkun paikan Hartrightille. Ja minä olen aivan
varma, että he tekevät sen, jos voivat. Lukuunottamatta Lauraa ei
ole ketään, josta minä koskaan tuntisin sellaista levottomuutta kuin
Hartrightistä. Kaikki se, mitä on tapahtunut hänen poistumisensa
jälkeen, on vain vahvistanut minun suurta kunnioitustani ja
ystävyyttäni häntä kohtaan. Minä toivon tekeväni vain oikein
auttaessani häntä saamaan paikan vieraassa maassa -- minä rukoilen
taivasta sydämmellisesti ja levottomasti, että kaikki päättyisi hyvin.
Marraskuun 11 päivänä. -- Sir Percivalilla oli keskustelu herra
Fairlien kanssa ja minua lähetettiin hakemaan olemaan läsnä.
Tullessani huoneeseen huomasin minä herra Fairlien olevan varsin
mielihyvissään tietäessään, että "tämä perhekiusaus", kuten hän
suvaitsi kutsua veljentyttärensä avioliittoa, vihdoinkin läheni
loppuaan. Minä en tuntenut mitään halua lausua hänelle ajatustani;
mutta kun hän ulkonaisesti suututtavalla, välinpitämättömällä
tavallaan aikoi ehdottaa, että olisi parasta määrätä hääpäivä sir
Percivalin toivomuksen mukaan heti, oli minulla huvi tärisyttää herra
Fairlien hermoja panemalla niin vankka vastalause Lauran suostumuksen
pakottamista vastaan, kuin vain voin löytää sanoja. Sir Percival
selitti minulle, että hän tunnusti väitteitteni pätevyyden, ja pyysi
minun olemaan vakuutetun, ett'ei tätä ehdotusta oltu tehty minkään
hänen lausuntonsa perusteella. Herra Fairlie nojasi taaksepäin
tuolissaan, sanoi meidän molempain osoittavan ihmisluonnolle kunniaa
ja toisti sitten ehdotuksensa niin tyyneesti, kuin ei sir Percival
enemmän kuin minäkään olisi lausunut sanaakaan sitä vastaan.
Keskustelu päättyi siihen, että minä jyrkästi kieltäydyin Lauralle
esittämästä kysymystä, jollei hän itse antaisi aihetta sen puheiksi
ottamiseen, jonka jälkeen minä heti poistuin huoneesta. Sir Percival
näytti vakavan nololta ja ikävystyneeltä. Herra Fairlie ojensi
laiskat koipensa samettijakkaralle ja sanoi: "Kiltti Mariani, kuinka
minä kadehdin Sinun vahvoja hermojasi! Älä paiskaa ovea mennessäsi!"
Tullessani Lauran luo sain minä tietää hänen kysyneen minua ja
rouva Veseyn sanoneen minun olevan herra Fairlien luona. Hän kysyi
heti, mikä oli aiheuttanut käyntini siellä, ja minä sanoin hänelle
suoraan kaikki, mitä oli tapahtunut, salaamatta edes tuntemaani
tyytymättömyyttä ja mielipahaa. Hänen vastauksensa ei lohduttanut
minua -- kaikkein vähimmän olin odottanut sitä.
"Setäni on oikeassa", sanoi hän. "Minä olen saattanut teille kaikille
levottomuutta ja ikävyyttä. Siitä täytyy tulla loppu, Marian --
antakaa sir Percivalin määrätä."
Minä väitin kovasti vastaan, mutta ei mikään voinut muuttaa hänen
ajatustaan.
"Minua sitoo lupaukseni", sanoi hän. "Minun entinen elämäni on jo
mennyttä. Paha päivä tulee yhtä varmaan, Marian, vaikkakin sen
lykkäisi tuonnemmaksi. Ei -- vielä kerran, setäni on oikeassa. Minä
olen saattanut teille enemmän kuin riittävästi levottomuutta ja
murhetta -- nyt täytyy sen loppua."
Hän, joka ennen oli ollut pelkkä myöntyväisyys, oli nyt aivan
järkähtämätön hiljaisessa alistuvaisuudessaan epätoivossaan, voin
minä melkein sanoa. Niin suuresti kuin minä rakastinkin häntä, olisi
kuitenkin kiusannut minua vähemmin, jos hän olisi joutunut kiivaan
mielenliikutuksen valtaan. On niin kiusallisen erilaista hänen
luonteelleen nähdä häntä kylmänä ja välinpitämättömänä kuten nyt.
Marraskuun 12 päivänä. -- Sir Percival teki minulle muutamia
kysymyksiä Laurasta aamiaisella, jotka eivät jättäneet minulle muuta
valinnan varaa, kuin ilmottaa hänelle, mitä Laura puhui eilen.
Meidän vielä puhuessamme tuli hän itse alas ja istuutui seuraamme.
Hän oli edelleenkin yhtä luonnottoman levollinen sir Percivalinkin
läsnä ollessa. Kun aamiainen oli loppunut, sai sir Percival
tilaisuuden lausua hänelle yksityisesti muutamia sanoja. Heidän
keskustelunsa riitti vain pari tai kolme minuuttia, jonka jälkeen
hän poistui rouva Veseyn kanssa, samalla kun sir Percival tuli minun
luokseni. Hän sanoi pyytäneensä Lauralta, ett'ei Laura luopuisi
oikeudestaan olla se, joka yksinomaan voi määrätä avioliittonsa
määräpäivän. Hän oli silloin vain sanonut olevansa tyytyväinen
siihen, mitä päätettiin, ja pyytänyt häntä lausumaan toivomuksensa
neiti Halcombelle.
Mutta minulla ei ole kärsivällisyyttä kirjoittaa enempää. Tässä
tapauksessa kuten kaikessa muussakin on sir Percivalin onnistunut
saada tahtonsa täytetyksi säilyttämällä kunniansa huolimatta kaikesta
siitä, mitä minä voin vastaan väittää. Hänen toivomuksensa ovat
luonnollisesti nyt samat kuin hänen tullessaan ja sittenkun Laura
on antanut suostumuksensa ehdottomasti uhrautua avioliittoon, on
hän, Laura, yhäti hiljainen, toivoton ja välinpitämätön. Samalla
kun hän erosi kaikista niistä pikku muistoista, joita hänellä oli
Hartrightiltä, näyttää hän tulleen tunteettomaksi ja kylmäksi. Kello
on ainoastaan kolme iltapäivällä minun kirjoittaessani näitä rivejä,
ja sir Percival on jo jättänyt meidät onnellisen sulhasen kiireellä
järjestääkseen kaikki nuoren puolisonsa vastaanottamiseksi kotonaan
Hampshiressä. Jollei jotakin erikoista tapahdu, menevät he naimisiin
juuri siihen aikaan, kun hän alusta asti on toivonutkin -- ennen
vuoden loppua. Onpa kuin kynä polttaisi sormiani kirjoittaessani tätä!
Marraskuun 13 päivänä. -- Uneton yö levottomuuden tähden Lauran
vuoksi. Aamupuoleen päätin minä koettaa, eikö jokin vaihtelu
voisi saada häntä eloisammaksi. Varmaankaan ei hän voi jäädä
tähän välinpitämättömyyden uinailuun, jos minä vien hänet pois
Limmeridgestä vanhojen, rakkaiden ystävien luo. Hieman mietittyäni
päätin minä kirjoittaa Arnoldin perheelle Yorkshireen. He ovat
yksinkertaisia, ystävällisiä, vierasvaraisia ihmisiä, jotka hän on
tuntenut lapsuudestaan saakka. Vasta pantuani kirjeen postisalkkuun
sanoin minä hänelle, mitä minä tein. Minua olisi lohduttanut, jos hän
olisi näyttänyt vähänkään yrittävän väittää vastaan. Mutta ei -- hän
sanoi vain: "Minä tahdon seurata mihin tahansa Sinua, Marian. Luulen
kyllä Sinun olevan oikeassa -- pieni vaihtelu tekee minulle hyvää."
Marraskuun 14 päivänä. -- Minä kirjoitin herra Gilmorelle, mainitsin
hänelle todellakin näyttävän siltä, kuin tästä onnettomasta
avioliitosta tosi tulisi, ja ilmoitin myöskin suunnitelmani koettaa,
eikö matka tekisi Lauralle hyvää. Minulla ei ollut sydäntä mennä
joihinkin yksityiskohtiin. On aikaa kyllä siihen, kunhan vuosi
lähenee loppuaan.
Marraskuun 15 päivänä. -- Kolme kirjettä minulle. Yksi Arnoldin
perheeltä, täynnä riemua saada nähdä Lauraa ja minua. Toinen yhdeltä
niistä herroista, joille minä kirjoitin paikan hankkimisesta Walter
Hartrightille. Hän vastaa olleensa kyllin onnellinen täyttääksensä
pyyntöni. Kolmas oli Walterilta itseltään -- hän on niin kiitollinen,
poloinen nuori mies, siitä että minä olen auttanut häntä jättämään
kodin, isänmaan ja ystävät! On muodostettu yksityinen seura tekemään
kaivamistöitä ja tutkimuksia Keski-Amerikan hävitetyissä kaupungeissa
ja se on juuri matkalla Liverpoolista. Taiteilija, jonka piti
seurata mukana piirustaakseen kaikki, oli menettänyt rohkeutensa
ja "yhdentenätoista hetkenä" kieltäytynyt tulemasta. Nyt saisi
Walter hänen paikkansa. Kuusi kuukautta Hondurasiin tulonsa jälkeen
on hän sitoutunut pysähtymään, mutta jos kaivamiset antavat hyvän
tuloksen ja varat myöntävät, viipyy hän vuoden. Hänen kirjeensä
päättyy lupaukseen kirjoittaa muutamia riviä jäähyväisiksi kaikkien
tultua laivalle ja luotsin lähtiessä siltä. Minä voin vain toivoa ja
sydämmellisesti rukoilla, että sekä hän että minä olemme menetelleet
oikein tässä asiassa. Askele, jonka hän on ottanut, näyttää minusta
niin epäilyttävältä, ett'en minä pelotta voi ajatella sitä. Ja
kumminkin -- kuinka voisin minä odottaa tai toivoa, että hän jäisi
kotiin olemaan toimettomana nykyisessä surettavassa mielentilassaan?
Marraskuun 16 päivänä. -- Vaunut ovat oven edessä. Laura ja minä
olemme valmiit matkustamaan Arnoldin luo.
Polesdean-Lodge, Yorkshire.
Marraskuun 23 päivänä. -- Viikko vietettynä uudessa ympäristössä ja
näiden ystävällisten ihmisten keskuudessa on tehnyt Lauralle hyvää,
vaikk'ei niin paljon, kuin minä olen toivonut. Minä olen päättänyt
pysähtyä tänne ainakin vielä viikoksi. Ei hyödytä mitään palata
Limmeridgeen, ennenkun on välttämätöntä.
Marraskuun 24 päivänä. -- Ikäviä uutisia postissa tänä aamuna.
Tutkimusretkikunta purjehti Keski-Amerikaan tämän kuun 21 päivänä.
Meidän on täytynyt erota tosi rehellisestä miehestä, me olemme
menettäneet uskollisen ystävän. Walter Hartright on lähtenyt
Englannista.
Marraskuun 25 päivänä. Jos eilispäivän uutiset olivat surullisia,
niin olivat tämän päivän kirjeet yhtä tärkeitä, Sir Percival Glyde on
kirjoittanut herra Fairlielle, ja herra Fairlie Lauralle ja minulle,
pyytäen heti meitä matkustamaan kotiin Limmeridgeen.
Mitähän tämä merkitsee? Onkohan hääpäivä määrätty meidän poissa
ollessamme?