Kun minä matkustin varhaisella junalla, saavuin minä Limmeridgeen
oikeissa ajoin ennen päivällistä. Koko talo oli autio ja synkkä.
Olin odottanut, että kiltti rouva Vesey pitäisi minulle seuraa
nuorten naisten poissa-ollessa, mutta hän oli sulkeunut omiin
huoneisiinsa kylmettymisen takia. Palvelijat olivat niin hämmästyneet
minun tulostani, että he juoksivat sinne ja tänne ja tekivät
tyhmiä erehdyksiä. Vieläpä hovimestarikin, joka oli kyllin vanha
mies tietääkseen paremmin, asetti eteeni pullon portviiniä, joka
oli aivan jääkylmä. Tiedonannot herra Fairlien terveydestä olivat
tavanmukaiset, ja kun minä lähetin hänelle pyynnön saada puhutella
häntä, sain minä sen vastauksen, että hän suurimmalla mielihyvällä
tahtoisi ottaa vastaan minut huomis-aamuna, mutta että tieto minun
odottamattomasta saapumisestani oli saattanut hänelle vaikean
sydämmentykytyksen koko loppuillaksi. Myrsky suhisi surullisesta koko
yön ja kummallisia valittavia ääniä kuului milloin siellä, milloin
täällä autiossa talossa. Minä nukuin varsin huonosti ja nousin ylös
aika huonolla tuulella syödäkseni aamiaisen aivan yksin seuraavana
aamuna.
Kello kymmenen saatettiin minut herra Fairlien luo. Hän oli
tavallisessa huoneessaan, tavallisella tuolillaan ja tavallisessa
levottomuutta herättävässä ruumiin ja sielun terveydentilassaan. Kun
minä tulin sisään, seisoi hänen kamaripalvelijansa hänen edessään
ja piti hänen katsellakseen piirustussalkkua, joka oli yhtä pitkä
ja leveä kuin minun kirjoituspöytäni kansi. Säälittävä ranskalainen
irvisti epätoivoisimmalla naamalla maailmassa ja näytti olevan aivan
sortumaisillaan lattiaan väsymyksestä, samalla kun hänen herransa
välinpitämättömän hitaasti käänsi salkun lehtiä ja suurennuslasin
avulla etsiskeli sen kätkettyjä kauneuksia.
"Te, paras kaikista hyvistä vanhoista ystävistä", sanoi herra Fairlie
nojaten mukavasti taaksepäin tuolissaan, ennenkun hän voi katsoa
minuun, "voitteko Te _oikein_ hyvin? Kuinka sydämmellisen kiltisti
teittekään tullessanne katsomaan minua yksinäisyydessäni kunnon
Gilmore!"
Olin odottanut, että palvelija lähetettäisiin pois minun tullessani,
mutta merkkiäkään siihen ei voitu huomata. Siinä seisoi hän yhäti
isäntänsä tuolin edessä, vapisten piirustusten painon takia, ja siinä
istui herra Fairlie tyyneesti pyöritellen suurennuslasia valkoisten
sormiensa ja peukalon välissä.
"Olen matkustanut tänne puhuakseni Teidän kanssanne varsin tärkeästä
asiasta", sanoin minä, "suokaa anteeksi minulle pyyntöni, että me
jäämme kahden kesken."
Onneton kamaripalvelija silmäsi kiitollisesti minuun. Herra Fairlie
toisti hiljaisella äänellä minun viimeiset sanani: "jäämme kahden
kesken" -- mahdollisimman suurella hämmästyksen ilmeellä.
Minua ei haluttanut kuluttaa aikaa turhaan ja minä päätin siis
kiiruusti saada pyyntöni kuulluksi.
"Minä pyydän, että Te sallitte tämän miehen mennä tiehensä", sanoin
minä osoittaen palvelijaa.
Herra Fairlie rypisti kulmakarvojansa, ja hänen suupielissään väikkyi
ivallinen hämmästys.
"Tämän miehen", toisti hän. "Ah, Te vanha, leikkisä Gilmore, mitähän
Te mahtanette oikein tarkoittaa kutsuessanne häntä _mieheksi_?
Mikä hän on mies. Puoli tuntia sitten, ennenkun minä tahdoin saada
piirustukseni, ansaitsi hän ehkä miehen nimen ja mahdollisesti
ansaitsee hän sen puoli tuntia myöhemminkin, kun minä en enää katsele
niitä, mutta nyt on hän yksinkertaisesti vain kirjateline. Mitäpä
tekee, jos kirjateline on huoneessa?"
"Minun täytyy väittää vastaan. Kolmannen kerran pyydän minä siis,
herra Fairlie, että me jäämme kahden."
Ääneni ja esiintymiseni ei jättänyt enää hänelle muuta valinnan varaa
kuin täyttää pyyntöni. Hän katsoi palvelijaansa ja osoitti vihaisesti
vieressään olevalle tuolille.
"Pane salkku tuohon ja mene matkoihisi", sanoi hän. "Äläkä suututa
minua sotkemalla paikkaa, johon jo olen ehtinyt tulla. Tiedätkö vai
etkö tiedä, missä kohden kirjaa minä olen? Tiedätkö, _varmaan_? Ja
oletko asettanut soittokellon niin, että saan sen heti käsiini?
Sanoitko 'kyllä?' No, miksi turkasen nimessä et laputa matkoihisi?"
Kamaripalvelija meni. Herra Fairlie kiemurteli tuolissa, kuivasi
suurennuslasiansa hienolla kamaripalttinanenäliinallaan ja huvitti
itseään silmäämällä syrjään piirustussalkkua. Ei ollut helppoa pitää
mieltäni tasapainossa näiden koettelemusteni aikana, mutta minä pidin
kumminkin.
"Minä olen vaivoin päässyt tulemaan tänne", sanoin minä, "voidakseni
suojella Teidän veljentyttärenne ja Teidän perheenne etuja, ja
luullakseni on minulla pieni oikeuskin pyytää Teitä seuraamaan
esitystäni."
"Älkää kiusatko minua!" huudahti herra Fairlie ja vaipui avuttomasti
kokoon tuoliinsa suljetuin silmin. "Taivaan tähden, älkää kiusatko
minua. Minä en ole kyllin vahva kestääkseni sitä."
Minä olin vakavasti päättänyt pysyä tyynenä Laura Fairlien vuoksi.
"Asiani", jatkoin minä, "on pyytää Teitä vielä kerran ajattelemaan
tarkemmin sitä, mitä Te minulle kirjoititte, eikä hylkäämään
veljentyttärenne ja kaikkien häntä lähinnäolevain oikeuksia. Sallikaa
minun vielä kerran sanoa Teille, kuinka asian laita on."
Herra Fairlie pudisti päätänsä tuskaisella ilmeellä.
"Teette sydämmettömästi, herra Gilmore, oikein sydämmettömästi",
sanoi hän. "Mutta samapa se; puhukaa nyt taivaan nimessä."
Minä esitin koko kysymyksen huolellisesti hänelle; minä koetin tehdä
sen mahdollisimman selvässä valossa. Hän nojasi taaksepäin tuolissaan
suljetuin silmin kokoajan minun puhuessani. Kun minä olin lopettanut,
avasi hän raukeasti silmänsä, otti hopeaisen hajuvesipullonsa
pöydältä ja veti sieramiinsa hiljaisella tyytyväisyydellä muutaman
siemauksen virkistävää hajua.
"Kunnon Gilmore", sanoi hän haistellessaan pulloa, "kuinka
ystävällisesti teittekään! Te sovitatte todellakin minut ihmisyyden
kanssa."
"Antakaa minulle yksinkertainen vastaus yksinkertaiseen kysymykseeni,
herra Fairlie. Minä toistan vielä kerran, että sir Percival Glydellä
ei ole edes oikeuden varjoakaan enempää kuin näiden rahojen korkoon.
Jollei Teidän veljentyttärellänne tule olemaan lapsia, niin täytyy
itse pääoman jäädä hänelle ja siirtyä hänen perheelleen. Jos Te
olette varma, niin täytyy sir Percivalin myöntyä -- hänen täytyy
myöntyä, sen vakuutan minä, jollei hän tahdo joutua sen alentavan
epäilyksen alaiseksi, että hän menee naimisiin neiti Fairlien kanssa
vain paljaasta ahneudesta ja laskelmien perusteella."
Herra Fairlie uhkasi minua leikkisästi pikku hopeapullollansa.
"Haa, Te vanha kunnon Gilmore, kuinka Te vihaatte arvoa ja jaloa
verta. Ettekö Tee sitä kenties? Kuinka Te vihaatte Glydeä vain siksi,
että hän sattuu olemaan vapaaherra. Sellainen radikaali Te olette, --
oi, taivas, sellainen radikaali!"
_Minäkö_ radikaali! Minä voin kärsiä joukon hävyttömyyksiä, mutta
pysyttyäni uskollisena puhtaimmille konservatiivisille periaatteille
koko ikäni, en minä voinut sallia kutsuttavan itseäni radikaaliksi.
Vereni kiehahti -- minä hypähdin tuolilta -- olin aivan silmitön
harmista.
"Herran tähden, älkää jyriskö, niin että katto putoaa päällemme!"
huudahti herra Fairlie -- "taivaan takia, katto putoaa päällemme!
Rehellisin kaikista Gilmoreista, minä en tarkoittanut mitään pahaa.
Minun omat mielipiteeni ovat niin perin liberaaliset, että minä
luulen melkein itsekin olevani radikaali. Niin, me olemme pari
radikaalia, me. Olkaa hyvä, älkää pahastuko. Minä en voi kiistellä
kanssanne -- minulla ei ole voimaa siihen. Annammeko tämän jutun olla
sinänsä? Niin, tulkaa tänne ja katsokaa näitä kauniita piirustuksia.
Sallikaa minun selittää, millä mestarikädellä ne ovat tehdyt. Kas
niin, nyt meillä on taaskin kiltti Gilmoremme!"
Hänen löpistessään tällä tavalla olin minä kaikeksi onneksi tyyntynyt
voittaakseni oman arvoni. Kun minä uudelleen puhuin, olin minä
kyllin levollinen käsittelemään hänen nenäkkäitä näppäyksiään sillä
hiljaisella halveksimisella jonka ne ansaitsivat.
"Te erehdytte aivan, sir", sanoin minä, "luullessanne minun puhuvan
niin ennakkoluuloisesta vastenmielisyydestä sir Percival Glydeä
kohtaan. Minä valitan, että hän niin kokonaan on jättänyt tämän
asian lakimiehensä suoritettavaksi, ett'ei ole tilaisuutta lykätä
kysymystä hänelle itselleen; mutta häntä kohtaan en minä tunne
mitään vastenmielisyyttä. Mitä olen sanonut, olisi yhtä sopivaa
kenelle tahansa hänen asemassaan -- olkoon sitten ylhäinen tai
alhainen. Tämän käsityksen katsoo jokainen lakimies oikeaksi. Jos
Te kääntyisitte ensimmäisen rehellisen lakimiehen puoleen, jonka
Te tapaisitte lähimmässä kaupungissa, niin sanoisi hän Teille
aivan outona samat sanat kuin minä nyt ystävänänne olen sanonut.
Hän ilmoittaisi Teille, että olisi vastoin lakia ja oikeutta
siirtää vaimon koko pääoma miehelle. Hän kieltäisi tavallisen
lainopillisen varovaisuuden vuoksi kaikin mokomin antamasta miehelle
kahdenkymmenentuhannen punnan pääomaa vaimon kuollessa."
"Tekisikö hän todellakin niin, Gilmore?" kysyi herra Fairlie. "Jos
hän sanoisi jotain puoleksikaan niin kauheata, niin vakuutan minä
Teille, että minä soittaisin heti Louiksen tänne ja heti ajattaisin
miehen pois talosta."
"Te ette voi ärsyttää minua, herra Fairlie -- Teidän
sisarentyttärenne ja hänen isänsä vuoksi Te ette voi ärsyttää minua.
Te otatte päällenne kaiken edesvastauksen tästä väärästä ja nurjasta
sopimuksesta, ennenkun minä poistun huoneesta."
"Ei taivaan tähden!" sanoi herra Fairlie. "Ajatelkaa, kuinka kallis
aikanne on, Gilmore, älkääkä hukatko sitä. Minä väittelisin Teidän
kanssanne, jos minä voisin, mutta minä en voi -- minulla ei ole
voimaa siihen. Te tahdotte suututtaa minut, suututtaa itsenne,
suututtaa Glyden, suututtaa Lauran, ja miksi? -- Niin, mitä
kohtuuttomimman asian vuoksi maailmassa. Ei, rakas ystävä levon ja
rauhan tähden sanon minä varmasti: ei!"
"Onko minun ymmärrettävä Teitä niin, että Te pysytte kirjeessänne
lausumassa päätöksessä?"
"Niin, juuri niin. Miellyttää minua sanomattomasti, että me
lopultakin ymmärrämme toisiamme oikein. Istukaa alas ja puhelkaamme
hetkisen hauskasti nyt!"
Mutta sanaakaan sanomatta menin minä ovelle, ja salaisella
tyytyväisyydellä soitti herra Fairlie kelloansa. Ennenkun minä
poistuin huoneesta, käännyin minä ja puhuttelin häntä näin:
"Mitä tahansa tapahtukoon tulevaisuudessa, sir", sanoin minä, "niin
pyydän minä Teitä muistamaan, että minä olen täyttänyt ehdottoman
velvollisuuteni varottaa Teitä. Perheenne uskollisena ystävänä ja
palvelijana selitän minä nyt erotessani, ett'ei minun tyttäreni
koskaan maailmassa olisi saanut mennä avioliittoon kenenkään miehen
kanssa tekemällä sellaista sopimusta, kuin Te nyt pakotatte minun
tekemään neiti Fairlielle."
Ovi avattiin takanani, ja kamaripalvelija seisoi kynnyksellä,
odottaen käskyä.
"Louis", sanoi herra Fairlie, "avaa ovi herra Gilmorelle ja tule
sitten tänne pitämään salkkua minulle. Valmistuttakaa itsellenne hyvä
murkina alhaalla, kunnon Gilmore -- antakaa palvelijalaiskurieni
laittaa Teille hyvä murkina."
Minä halveksin häntä liian paljon vastatakseni, vaan käännyin ja
poistuin sanaakaan lausumatta. Kello 2 iltapäivällä läksi juna
Lontooseen, ja minä matkustin sillä takaisin.
Tiistaina lähetin minä muutetun testamentin, joka kokonaan poisti
perintöoikeuden niiltä henkilöiltä, joita neiti Fairlie itse oli
ilmoittanut haluavansa mieluimmiten muistaa. Minulla ei ollut
tilaisuutta valita. Toinen lakimies olisi kyllä valmistanut
sopimuksen, jos minä olisin kieltäytynyt tekemästä sitä.
Toimeni on lopussa. Se osa, johon minä perheen kohtaloissa
olen mieskohtaisesti ottanut osaa, ei ulotu kauemmaksi kuin
siihen kohtaan, jossa minä nyt olen. Toiset kynät piirtävät ne
merkilliset tapahtumat, jotka kohta sen jälkeen seurasivat.
Vakavana ja surullisena toistan minä vielä kerran viimeiset sanani
Limmeridge-Housessa: Ei koskaan maailmassa olisi minun oma tyttäreni
saanut mennä avioliittoon kenenkään miehen kanssa tekemällä sellaista
sopimusta, kuin minä olin pakotettu tekemään Laura Fairlielle!
Marian Halcomben jatkama kertomus.
Otteita hänen päiväkirjastaan.