III.

Viikko kului Lontooseen palaamiseni jälkeen ilman että minä sain

mitään tietoa neiti Halcombelta.

Kahdeksantena päivänä pantiin kirjoituspöydälleni kirje, johon oli

osoite kirjoitettu hänen käsialallaan, sekä joukko muita kirjeitä.

Se sisälsi, että sir Percival Glyde oli nyt saanut varman ja

lopullisen suostumuksen ja että avioliitto, hänen toivomuksensa

mukaan, tulisi tapahtumaan vuoden lopulla luultavasti joulukuun

jälkipuoliskolla. Neiti Fairlien kahdeskymmenesensimmäinen

syntymäpäivä oli maaliskuun lopussa. Tämän järjestyksen mukaan tulisi

hän siis sir Percivalin puolisoksi kolmea kuukautta aikaisemmin, kuin

hän tulisi täys-ikäiseksi.

Minun ei olisi pitänyt hämmästyä, ei tulla surulliseksi ja

kumminkin minä sekä hämmästyin että surin. Pieni pettynyt toive

neiti Halcomben aivan liian lyhyen kirjeen johdosta sekausi näihin

tunteisiin ja auttoi osaltaan saamaan mieleni tasapainostaan koko

päiväksi. Kuudella rivillä ilmoitti neiti Halcombe uutisen tulevasta

avioliitosta ja kolmella kertoi hän minulle, että sir Percival

oli lähtenyt Cumberlandista ja palannut Hampshiressä olevalle

maatilalleen. Kaksi viimeistä lausetta sisälsivät ensiksi, että

Laura tarvitsee kovin vaihtelua ja jotakin iloista seuraa; toiseksi:

että hän tästä syystä oli päättänyt yhdessä hänen kanssaan matkustaa

muutamain vanhain ystäväin luo Yorkshireen. Siihen päättyi kirje

ilman että sanallakaan selitettiin, mitkä syyt olivat aiheuttaneet

neiti Fairlien antamaan suostumuksensa avioliittoon tuskin viikko sen

jälkeen, kuin minä viimeksi näin hänet.

Vastaisuudessa selveni tämä kaikki minulle. Minun asiani ei ole

kuitenkaan kertoa sitä vain kuuleman mukaan. Neiti Halcombe oli

persoonallisesti läsnä näiden asiain tapahtuessa, ja kun hänen

kertomuksensa seuraa minun kertomustani, on hän esittävä kaiken

aivan niin, kuin se tapahtui. Velvollisuus, mikä minulla vielä on,

ennenkun lasken kynän kädestäni, on mainita se teko joka oli minun

suoritettava neiti Fairlien avioliiton johdosta, nimittäin hänen

avioliittosopimuksensa valmistaminen.

Mutta ei käy oikein selvästi kertominen lukijalle tästä asiapaperista

tekemättä ensin selvää nuoren morsiamen varallisuus-suhteista.

Koetan tehdä selitykseni lyhyeksi ja selväksi sekä välttää niitä

mustia termejä, jotka kuuluvat minun ammattiini. On varsin tärkeätä

olla asiasta selvillä. Etukäteen tahdon minä ilmoittaa lukijalle,

että neiti Fairlien perintö kysymys mitä lähimmästi koskee tätä

hänen kohtaloidensa kertomusta, ja että lukijan täytyy huomaavasti

ja tarkkaan pitää mielessään minun antamani tiedot, jos hän tahtoo

oikein käsittää ne tapahtumat, jotka ovat vielä kerrottavina.

Neiti Fairlien omaisuus oli kahtalaista laatua, ensiksi kiinteä

omaisuus ja maatilat, jotka hän luultavasti saisi periä setänsä

kuoltua, ja toiseksi se pääoma, jonka hän ehdottomasti saisi

haltuunsa tultuaan täysikäiseksi.

Tehkäämme ensin selkoa maatilasta.

Neiti Fairlien isoisän (jota kutsumme herra Fairlie vanhemmaksi)

aikana olivat perintösuhteet Limmeridgen tilaan seuraavat:

Vanhemmalla herra Fairliellä oli kuollessaan kolme poikaa, Philip,

Fredrik ja Arthur. Vanhimpana poikana sai Philip tilan haltuunsa.

Jos hän kuolisi jättämättä poikaa, joutuisi tila toiselle veljelle

Fredrikille, ja jos tämäkin kuolisi ilman poikaperillistä, joutuisi

tila kolmannelle veljelle Arthurille.

Tapahtui kumminkin niin, että herra Philip Fairlieltä jäi kuollessaan

ainoastaan tytär, Laura, jota tämä kertomus käsittelee. Seurauksena

oli, että maatila laillisessa järjestyksessä siirtyi toiselle

veljelle Fredrikille, joka oli naimaton. Kolmas veli, Arthur, oli

kuollut muutamia vuosia aikaisemmin kuin Philip ja jättänyt jälkeensä

pojan ja tyttären. Poika hukkui Oxfordissa ollessaan 18-vuotias.

Hänen kuoltuaan siirtyivät kaikki toiveet Lauralle saada Philip

Fairlien tyttärenä vastaisuudessa periä tila, kuin hän luonnon

järjestyksen mukaan varmaankin eläisi kauemmin kuin setänsä Fredrik

ja kun edellytetään, että mainittu Fredrik kuolisi ilman miehisiä

perillisiä.

Jollei siis herra Fredrik Fairlie menisi naimisiin ja jollei hänelle

syntyisi poikaa (kaksi asiaa, joita voisi vähimmän luulla) saisi

hänen veljentyttärensä Laura periä Limmeridgen hänen kuoltuaan,

kumminkin, kuten lukijan tulee muistaa, vain elinaikaisella

omistusoikeudella. Jos hän kuolisi naimattomana tai lapsettomana,

joutuisi maatila hänen serkulleen, Magdalenalle, Arthur Fairlien

tyttärelle. Jos hän sen sijaan menisi naimisiin ja järkevä sopimus

tehtäisiin -- sanalla sanoen sellainen, kuin minä ajattelin niin

olisivat tilan tuottamat tulot, kolme tuhatta puntaa vuosittain,

kokonaan hänen määrättävissään. Jos hän kuolisi ennemmin puolisoansa,

niin voisi tämä luonnollisesti odottaa saavansa nauttia hyväkseen

mainitun vuotuisen koron elinaikansa. Jos Laura avioliitossaan

saisi pojan, tulisi poika perijäksi syrjäyttämällä äitinsä serkun

Magdalenan. Sir Percivalin perintötoiveet avioliittonsa kautta neiti

Fairlien kanssa, mikäli ne koskivat kiinteää omaisuutta, olivat siis

herra Fredrik Fairlien kuollessa kahtalaiset: ensiksi vuotuiset

kolme tuhatta puntaa (hänen rouvansa myöntymyksen mukaan rouvan

eläessä ja laillisella oikeudella hänen kuoltuaan, jos sir Percival

eläisi kauemmin häntä) ja toiseksi perintöoikeus Limmeridgeen hänen

pojallensa, jos heille syntyisi avioliitossa sellainen.

Sellainen oli kiinteän omaisuuden ja sen tuottamain tulojen

laita, jos neiti Fairlie menisi avioliittoon. Tähän asti ei ollut

uskottavaa, että syntyisi mitään vaikeutta tai erimielisyyttä

käsityksessä morsiamen avioliittosopimukseen nähden sir Percivalin

lainoppineen avustajan ja minun välillä.

Meidän täytyy sitten mainita muutamia sanoja siitä pääomasta, jonka

neiti Fairlie saisi, kun hän nyt heti täytettyään kaksikymmentäyksi

vuotta tulisi täysikäiseksi.

Tämä osa hänen perintöään oli jo yksistään pieni varsin

kaunis omaisuus. Sen oli hänen isänsä testamentannut hänelle

ja oli se kaksikymmentätuhatta puntaa. Sitä paitsi nosti hän

vielä kymmenentuhannen punnan korot, joka summa vasta hänen

kuoltuaan joutuisi hänen tädillensä Eleonorelle, hänen isänsä

ainoalle sisarelle. Lukija saa varsin selvän käsityksen perheen

taloudellisista asioista, jos minä pysähdyn hetkiseksi selittämään,

miksi tädin pitäisi odottaa saadaksensa perintönsä veljentyttärensä

kuoltua.

Herra Philip Fairlie oli elänyt parhaimmassa sovussa sisarensa

Eleonoren kanssa niin kauan, kuin tämä oli naimaton. Mutta kun hän

verrattain nuorena meni naimisiin ja tämä avioliitto yhdisti hänet

italialaiseen eli paremmin sanoen italialaiseen aatelismieheen,

koskapa häntä kutsuttiin kreiviksi, niin paheksui herra Fairlie siinä

määrässä hänen menettelyään, ett'ei hän koskaan tahtonut tietää

hänestä sen enempää, ja menipä vielä niin pitkälle, että pyyhki hänen

nimensä testamentista. Perheen muut jäsenet katsoivat kumminkin

tämän tyytymättömyyden vakavan ilmaisun liian kohtuuttomaksi

ja kovaksi. Kreivi Tosco ei ollut, vaikk'ei tosin rikas mies,

ollenkaan mikään köyhtynyt seikkailija. Hänellä oli pieni, mutta

riittävä tulo elääkseen, hän oli oleskellut useampia vuosia

Englannissa ja päässyt parhaimpaan seurapiiriin. Nämä suositukset

eivät kumminkaan merkinneet mitään herra Fairlien lepyttämiseksi.

Monessa käsityskannassaan oli hän vanhan koulun katsannon omistanut

englantilainen ja kammoi ulkomaalaista vain siitä syystä, että tämä

oli ulkomaalainen. Ainoa myönnytys, johon hän muutamien vuosien

kuluttua saatiin suostumaan, ja sekin neiti Fairlien nimenomaisella

välityksellä, oli, että hän jälleen merkitsi sisarensa nimen

testamenttiin, mutta kumminkin siten, että sisar kylläkin kauan saisi

odottaa perintöänsä, kun taas sen korko joutuisi hänen tyttärelleen

tämän elinaikana, ja itse pääoma, jos täti kuolisi ennen tytärtä,

siirtyisi hänen veljentyttärelleen Magdalenalle. Kun ottaa huomioon

molempain naisten erilaisen iän, niin jäivät, luonnon tavallisen

menon mukaan, tädin toiveet saada nuo kymmenentuhatta puntaa varsin

epäiltäviksi, ja rouva Foscon viha purkausi veljen menettelystä

niin väärin, kuin se tavallisesti sellaisissa tapauksissa purkautuu

hän ei nimittäin tahtonut koskaan nähdä veljentytärtään eikä häntä

voitu saada uskomaan, että hänen oli juuri kiittäminen neiti

Fairlien välitystä siitä, että hänen veljensä ollenkaan muisti häntä

testamentissaan.

Näin oli niiden kymmenentuhannen punnan laita. Tässäkään ei voisi

mitään erilaista käsitystä tulla sir Percivalin lakimiehen kanssa.

Korko tulisi vapaaherran rouvalle ja vasta hänen kuolemansa jälkeen

siirtyisi pääoma hänen tädilleen tai serkulleen.

Helpompien kysymysten poistettua tulin minä lopulta pulmallisimpaan

kohtaan -- noihin kahteenkymmeneentuhanteen puntaan.

Tämän summan omisti kieltämättä neiti Fairlie itse, kun hän nyt

pian täytti kaksikymmentäyksi vuottansa, ja koko hänen vastainen

hallinto-oikeutensa siihen riippui ennen kaikkia niistä ehdoista,

jotka minä voin hänen puolestaan tehdä aviosopimukseen. Kaikki muut

sen pykälät olivat lyhyesti sanoen vain pro forma (muodon vuoksi)

eikä niitä tarvitse tässä toistaa. Mutta se osa, joka sisältää

yllämainitun kohdan, on liian tärkeä sivuutettavaksi. Muutamat rivit

riittävät kyllä tehdäkseen lukijalle selkoa siitä.

Minun ehdotukseni noiden kahdenkymmenentuhannen punnan suhteen

oli yksinkertaisesti seuraava: Koko summa sijoitettaisiin siten,

että vaimo saisi sen koron elinaikansa, samoin sir Percival hänen

kuoltuaan, jonka jälkeen pääoma joutuisi heidän lapsilleen. Mutta

perillisten puutteessa voisi vaimo testamentata sen kenelle haluaisi,

ja tästä syystä pidätin minä hänelle oikeuden tehdä testamentinkin.

Seuraus tästä kaikesta oli helposti nähtävissä. Jos lady Glyde

kuolisi perillisittä, niin voisi hänen sisarpuolensa, neiti Halcombe,

tai ketkä sukulaiset tai ystävät tahansa, joita hän tahtoisi muistaa,

hänen puolisonsa kuoltua päästä nauttimaan niin suurta rahaosuutta,

kuin hän haluaisi määrätä. Jos hän sen sijaan jättäisi perillisiä,

niin olisi heillä luonnollisesti etuoikeus muihin nähden. Tämä oli

minun ehdotukseni, ja minä luulen, ett'ei kukaan tämän lukija voi

kieltää sen tarkoittaneen tasapuolista oikeutta joka taholle.

Saamme nyt nähdä kuinka vapaaherra vastaanotti ehdotukseni.

Juuri siihen aikaan, kun minä sain neiti Halcomben kirjeen, oli

minulla tavallista kiireempiä tehtäviä. Mutta minä hankin kumminkin

tilaisuuden valmistaa avioliittosopimuksen. Tämän valmistuttua

lähetin minä sen sir Percivalin lakimiehelle hyväksyttäväksi viikon

kuluessa siitä päivästä lukien, jolloin minä sain tiedon tulevasta

avioliitosta.

Kaksi päivää myöhemmin sain minä asiakirjat takaisin vapaaherran

asianajajan tekemillä huomautuksilla. Hänen väitteensä näyttivät

alussa olevan varsin pikkumaisia ja vähäpätöisiä, kunnes hän tuli

noihin kahteenkymmeneen tuhanteen puntaan. Tässä oli reunaan vedetty

punaisella musteella kaksi riviä ja niille kirjoitettu seuraava

huomautus:

_"Ei hyväksyttävä_. Pääoma siirtyköön sir Percival Glydelle, jos hän

eläisi lady Glyden jälkeen ja jollei mitään rintaperillisiä olisi."

Tämä tahtoi sanoa, ett'ei penniäkään noista

kahdestakymmenestätuhannesta punnasta joutuisi neiti Halcombelle tai

jollekin muulle lady Glyden ystävälle. Jos hän kuolisi lapsettomana,

pistäisi hänen miehensä koko summan taskuunsa.

Minun vastaukseni tähän odottamattomaan ehdotukseen oli niin lyhyt ja

luja kuin mahdollista:

"Paras herrani! Neiti Fairlien avioliittosopimukseen nähden vaadin

minä, että kohta, jota vastaan Te olette tehnyt huomautuksia, pysyy

sellaisenaan aivan muuttamatta, j.n.e." Neljännestunnin kuluttua

oli minulla vastaväite käsissäni. "Paras herrani! Neiti Fairlien

avioliittosopimukseen nähden vaadin minä, että minun punasella

musteella tekemiäni huomautuksia seurataan aivan muuttamatta.

Suurimmalla kunnioituksella j.n.e." Puhuaksemme meidän aikamme

rengonkielellä olimme me molemmat nyt kauniisti "liistarissa"

eikä meillä ollut mitään muuta keinoa valittavana kuin kääntyä

asianomaisiin päämiehiimme.

Asiain nykyisellä kannalla ollessa -- kun neiti Fairlie ei vielä

ollut täyttänyt kahtakymmentäyhtä vuottaan -- oli hänen holhoojansa,

herra Fredrik Fairlie minun päämieheni. Minä kirjoitin hänelle saman

päivän postissa ja esitin asian aivan niin, kuin se oli, minä en

esittänyt hänelle ainoastaan jokaista syytä, millä minä olisin voinut

vaikuttaa häneen pysyttämään sopimusta sellaisenaan, kuin minä olin

sen tehnyt, vaan minä osoitin myöskin selvään sen ahneuden, joka oli

tehtyjen väitteiden pohjana, noihin kahteenkymmeneentuhanteen puntaan

nähden. Mikäli minä olin voinut tutustua näissä neuvotteluissa sir

Percivalin asioihin, oli käynyt minulle liiankin selväksi, että hänen

tilansa oli sanomattoman velkainen ja että hänen tulonsa vaikkakin

kirjaimellisesti varsin suuret, kumminkin todellisuudessa hänen

asemassaan olivat melkein mitättömät. Näin ollen oli selvän rahan

hankkiminen sir Percivalille elämisen ehto, ja hänen asianajajansa

tekemä huomautus avioliittosopimusta vastaan ei ollut muuta kuin

suora, itsekäs huomautus tästä.

Herra Fairlien vastaus tuli minulle seuraavassa postissa ja näytti

olevan mitä suurimmassa määrässä hämärä ja ahdasmielinen. Sujuvaksi

englanniksi käännettynä kuului se seuraavasti:

"Tahtoisiko kunnon Gilmore olla niin sanomattoman hyvä jättääkseen

vaivaamatta ystäväänsä ja päämiestään sellaisella pikkuasialla

-- vain kaukaisella mahdollisuudella? Olisiko uskottavaa, että

nuori nainen, tuskin kaksikymmentäyksi vuotta vanha, kuolisi

ennen miestään, joka on neljäkymmentäviisi vuotias? Ja kuolisi

lapsettomana? Ja olisiko mahdollista tässä pahassa maailmassa

arvostella liian korkealle lepoa ja rauhaa? Jos nämä kaksi taivaan

lahjaa voidaan vaihtaa niin mitättömään pikku asiaan kuin varsin

epäiltävään mahdollisuuteen menettää kaksikymmentätuhatta puntaa,

niin eikö se olisi siunattu onni? Miksi ei siis suostua siihen?"

Minä nakkasin harmistuneena kirjeen kädestäni. Juuri kuin se

oli pudonnut lattialle, kuulin minä jonkun koputtavan ovelle,

ja sir Percivalin asianajaja, herra Merriman, astui huoneeseen.

On monenlaatuisia viekkaita asianajajia tässä maailmassa, mutta

luullakseni on kaikkein vaikein selvitä niistä, jotka reippaan ja

iloisen luonteen varjolla koettavat viekkaudella voittaa. Lihavan,

hyvinvoivan hymyilevän asianajajan kanssa on kaikista ilkein

toimeentulla. Herra Merriman kuului tähän luokkaan.

"No, kuinka meidän kunnon herra Gilmoremme voi?" alkoi hän heti

ihastuneena omaan rakastettavaisuuteensa. "Olen varsin iloinen

nähdessäni Teidät, sir, niin erinomaisen terveenä. Kävelin ohi

porttinne ja ajattelin, että kernaasti voin pistäytyä sisäänkin, jos

Teillä kenties olisi jotakin sanottavaa minulle. Tehkäämme, jos Teitä

miellyttää, persoonallisesti selvä tuosta asiasta! Oletteko Te saanut

päämieheltänne jotakin tietoa?"

"Kyllä. Onko Teillä jotakin omaltanne?"

"Arvoisa hyvä herrani! Minä toivon, että hän antaisi minulle joitakin

varsinaisia toimintaohjeita -- minä toivon kaikesta sydämmestäni,

että olisin vapaa kaikesta vastuunalaisuudesta, mutta hän on

taipumaton -- oikeammin sanoen mitä itsepäisin -- enkä minä selviä

siitä. 'Merriman, minä jätän yksityiskohdat Teidän tehtäväksenne.

Tehkää minkä katsotte olevan oikein minun etuihini nähden ja pitäkää

minua ikäänkuin persoonallisesti poissa-olevana, kunnes asia on

oikealla tolallaan'. Näin lausui sir Percival minulle pari viikkoa

sitten, enkä minä pääse hänen kanssaan sen pitemmälle, kuin että

saan kuulla samat sanat. Minä en ole mikään kohtuuton mies, kuten

hyvin tiedätte, herra Gilmore. Hyvässä luottamuksessa voin minä sanoa

Teille, että minä mieluummin pyyhkisin pois tällä hetkellä tuon

tekemäni huomautuksen. Mutta jollei sir Percivalia saada varmemmin

lausumaan mielipidettään asiasta -- jos sir Percival sokeasti jättää

kaikki minun ratkaistavakseni, niin mitäpä muuta minä voin tehdä,

kuin mitä tarkimmin valvoa hänen etujaan? Käteni ovat sidotut --

ettekö näe sitä, paras sir? Käteni ovat todellakin sidotut."

"Teidän mielestänne pitää siis muistutus paikkansa?"

"Tietysti, peijakas soikoon. Mitäpä minä muutakaan voin." Hän meni

uunin luo, lämmitteli itseään ja hyräili erään iloisen laulun

loppusäkeitä kauniilla, täyteläisellä bassoäänellä. "Mitä sanotaan

teidän puoleltanne?" jatkoi hän. "Olkaa hyvä, sanokaa minulle -- mitä

sanotaan siellä?"

Minua hävetti kertoa hänelle sitä. Minä koetin voittaa aikaa --

ei, sitä pahemminkin. Minun lainopillinen vaistoni voitti paremmat

tunteeni ja minä koetin houkuttaa häntä myöntymään.

"Kaksikymmentätuhatta puntaa on kyllin suuri summa hävittääkseen

kaiken toivon nuoren naisen ystäviltä", sanoin minä.

"Aivan oikein", vastasi Merriman katsellen miettivästi saappaihinsa.

"Oikein huomautettu, sir -- aivan oikein huomautettu!"

"Sopimus, joka tarkoittaisi yhtä hyvin vaimon kuin miehenkin etua, ei

kenties olisi ollut minun päämiehelleni täysin vastenmielinen." Menin

askeleen pitemmälle. "No hyvä, sir, tämä vaikeus selvenee kenties

molemminpuolisella myönnytyksellä. Mikä on vähin, mihin tahdotte

tyytyä?"

"Vähin, mihin me tyydymme", sanoi herra Merriman "on

yhdeksäntoistatuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän puntaa,

yhdeksän shillingiä, yksitoista penceä ja kolme äyriä. Ha, ha, haa!

suokaa anteeksi, herra Gilmore, että lasken hieman leikkiä."

"Siinä leikissä ei ole mitään, mikä viehättää", huomautin minä.

"Se on melkein sen arvoinen kuin se puuttuva äyri, joka sen on

aiheuttanut".

Herra Merriman oli ihastunut. Hän nauroi minun huomautukselleni niin,

että huone kaikui. Minä en ollut puoleksikaan niin hyvällä tuulella.

Minä kävin taas asiaan ja tein lopun keskustelustamme.

"Tänään on perjantai", sanoin minä. "Sallikaa minulle aikaa ensi

tiistaihin lopullisen vastauksen antamiseen".

"Sanomattoman mielelläni", vastasi vanha toverini. "Vaikka

pitemmältikin, paras sir, jos Teitä miellyttää." Hän otti hattunsa

mennäkseen, mutta kääntyi vielä kerran ja sanoi: "Kesken puheen,

ovatko Teidän päämiehenne Cumberlandissa sattumalta kuulleet mitään

siitä naisesta, joka kirjoitti nimettömän kirjeen?"

"Ei sanaakaan sen enempää", vastasin minä. "Oletteko Te kenties

päässyt hänen jäljilleen?"

"Emme vielä", vastasi herra Merriman, "mutta me emme ole epätoivoisia.

Sir Percival epäilee, että joku salaa häntä, ja me annamme vartioida

tätä _jotakin._"

"Te tarkoitatte vanhaa naista, joka oli hänen matkassaan

Cumberlandissa?" kysyin minä.

"Aivan toista henkilöä, sir", vastasi herra Merriman. "Me emme

ole vielä onnistuneet saamaan vanhaa naista käsiimme. Tämä joku,

jota minä tarkoitan, on mies. Me pidämme häntä silmällä täällä

Lontoossa ja epäilemme suuresti, että hän auttoi häntä karkaamaan

mielisairaalasta. Sir Percival tahtoi ottaa hänet pieneen

kuulusteluun heti, mutta minä kielsin. Jos häneltä aletaan kysellä,

pitää hän vain varansa; parempi silloin vartioida häntä ja odottaa.

Me saamme siis nähdä, kuinka asia sujuu. Se on kuitenkin vaarallinen

nainen olemaan irrallaan, herra Gilmore, ei kukaan tiedä, mitä hän

ensi kerralla ottaa tehtäväkseen. Hyvästi, paras sir. Tiistaina siis

on minulla kunnia kuulla lähemmin."-- Hän hymyili nöyrästi ja läksi.

Keskustelun jälkipuolella virkaveljeni kanssa oli huomioni vähän

kiintynyt siihen. Minä olin niin levoton sopimuksen tekemisestä, että

minä tuskin voin ajatella mitään muuta, ja samalla hetkellä, kuin

minä jäin yksikseni, aloin minä miettiä, mihin toimenpiteisiin minun

mahdollisesti pitäisi ryhtyä.

Jos olisi ollut toinen päämies, niin olisin minä seurannut saamiani

ohjeita, niin vastenmielistä kuin se minusta aina oli ollutkin, ja

heittänyt silleen noiden kahdenkymmenentuhannen punnan ajattelemisen.

Mutta kun asia koski neiti Fairlietä, oli minun mahdoton menetellä

niin kaupantapaisesti. Minä tunsin todellista kiintymystä häneen ja

muistin kiitollisuudella, kuinka hänen isävainajansa oli ollut minun

paras ystäväni ja suosijani, joka minulla on ollut. Minä halusin niin

todellisesti valvoa hänen etuaan laatiessani hänen sopimustaan, kuin

minä en olisi ollutkaan mikään vanhapoika, vaan hän minun tyttäreni,

ja minä päätin olla säästämättä mitään vaivoja ja persoonallisia

uhrauksia hänen hyväkseen. Ei ollut ajattelemistakaan kirjoittaa

vielä kerta herra Fairlielle, se olisi ollut vain uusi aihe hänelle

vetäytyä pois asiasta. Mutta jos minä matkustaisin sinne ja saisin

mieskohtaisesti tavata häntä, niin ehkäpä siitä olisi minulle

suurempi hyöty. Huominen päivä oli lauantai. Minä päätin ottaa

matkalipun ja antaa vanhan ruumiini täristä matkalla Cumberlandiin,

toivoen saavani herra Fairlien menettelemään oikein, riippumattomasti

ja järkevästi. Toivoni ei ollut suuri, sen tietää taivas, mutta

rauhoittaisinhan minä siten ainakin omaatuntoani. Olisinhan minä

silloin tehnyt kaiken voitavani suojellakseni vanhan ystäväni ainoaa

lasta.

Ilma oli kaunis lauantaina; aurinko paistoi kirkkaasti ja tuuli

oli lännessä. Minä olin viime aikoina taaskin alkanut tuntea sitä

huimausta ja pakotusta päässäni, jota vasten lääkärini jo kaksi

vuotta sitten oli varoittanut minua olemaan varuillani ja minä

päätin sen vuoksi ottaa hieman ylimääräistä liikuntoa, lähettää

matkalaukkuni Eustonsquaren asemalle ja kävellä itse sinne jalkasin.

Kun tulin Holborneen, kohtasin minä herran, joka käveli kiirein

askelin; nähdessään minut pysähtyi hän heti ja puhutteli minua. Se

oli herra Walter Hartright.

Jollei hän olisi tervehtinyt ensin, niin olisin minä luultavasti

unhottanut sen tekemättä. Hän oli niin muuttunut että minä tuskin

tunsin häntä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuihtuneet --

liikkeet nopeat ja epävarmat -- ja hänen pukunsa, jonka minä muistin

olleen niin huolellisesti hoidetun ja aistikkaan nähdessäni hänet

Limmeridgessä, oli nyt niin laiminlyöty, että minä melkein olisin

hävennyt saadessani nähdä jonkun kirjureistani niin huolimattomasti

puettuna.

"Onko kauan siitä, kun palasitte Cumberlandista?" kysyi hän. "Minä

olen äskettäin saanut kirjeen neiti Halcombelta. Huomaan, että

sir Percival Glyden selitys on katsottu tyydyttäväksi. Tapahtuuko

avioliitto piakkoin? Tiedättekö Te, herra Gilmore, sattumalta sen?"

Hän puhui niin nopeasti ja kysymykset seurasivat toisiansa niin

sekavasti ja kummallisesti, että minä tuskin ehdin seurata niitä.

Kuinka tuttu hän lyhyt aikaa sitten lieneekin ollut Limmeridgen

perheen kanssa, en minä voinut katsoa hänellä olevan mitään oikeutta

vaatia tietoja heidän yksityisistä asioistaan. Ja minä päätin sen

vuoksi aivan lyhyesti tyydyttää hänen uteliaisuuttaan neiti Fairlien

avioliiton suhteen.

"Aika on näyttävä sen, herra Hartright", sanoin minä, "aika on

näyttävä sen. Jos me seuraamme sanomalehtiä, niin luulen minä aivan

varmaan näkevämme niistä. Suokaa anteeksi, että sanon -- mutta

minusta tuntuu ikävältä, ett'ette näytä niin terveeltä kuin viimeksi

Teitä nähdessäni."

Pikainen, hermostunut värähdys hänen suunsa ja silmiensä ympärillä

sai minut heti katumaan, että minä olin vastannut niin varovaisesti.

"Minulla ei ollut mitään oikeutta kysyä hänen avioliittoansa", sanoi

hän katkerasti. "Minun täytyy odottaa kuten muidenkin, kunnes näen

sen sanomalehdistä. Niin", jatkoi hän, ennenkuin olin ehtinyt tehdä

mitään anteeksipyyntöä, "minä en ole voinut oikein hyvin viime

aikoina. Minä tarvitsen asuinpaikan ja toiminnan muutosta. Teillä on

täällä laajat asioimistuttavuudet, herra Gilmore. Jos Te saisitte

kuulla puhuttavan jostakin retkikunnasta, joka tarvitsee mukaansa

piirustajaa ja jollei Teillä ole jotakin ystävää, jolle Te toivotte

hankkia paikkaa, niin olisin minä Teille sangen kiitollinen, jos Te

tahtoisitte antaa minulle tiedon siitä. Minä voin vastata siitä, että

minun todistukseni ovat hyvät, enkä minä pidä väliä sillä, mihin

minä joudun matkustamaan, millainen ilmanala on ja kuinka kauan saan

olla poissa." Hän katsoi ympärilleen tätä puhuessaan kummallisella,

epäluuloisella tavalla, ikäänkuin hän olisi uskonut jonkun vartioivan

siinä kansanjoukossa, joka tunkeili kaikille suunnille ympärillämme.

"Jos saan kuulla jotain sellaisesta paikasta niin ilmoitan minä

siitä aivan varmaan Teille", sanoin minä ja ollakseni kieltämättä

häneltä aivan kaikkia uutisia Fairlien perheestä lisäsin minä:

"Hetkisen kuluttua matkustan minä Limmeridge-Houseen asiain takia.

Neiti Halcombe ja hänen sisarensa ovat nyt matkustaneet Yorkshireen

tapaamaan muutamia ystäviä."

Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän näytti aikovan vastata jotakin,

mutta taas huomasin minä saman hermostuneen värähdyksen hänen suunsa

ja silmiensä ympärillä. Hän tarttui vain minun käteeni, puristi sitä

kovasti ja hävisi väkijoukkoon lausumatta enää sanaakaan. Vaikka

hän oli melkein aivan vieras minulle, pysähdyin minä kumminkin

hetkiseksi ja katsoin hänen perästään tuskaisesti. Minä olin vuosien

kuluessa ammatissani riittävästi saanut oppia tuntemaan nuoria

miehiä voidakseni ulkonaisista merkeistä päättää, kun he olivat

häviöön joutumaisillaan, ja jatkaessani matkaani asemalle täytyi

minun ikäväkseni sanoa, että minä tunsin olevani varsin epäilevällä

kannalla herra Hartrightin tulevaisuuden suhteen.