II.

Päivällisillä tapasimme me taasen.

Sir Percival oli niin huimaavan iloisella tuulella, että minä tuskin

voin uskoa hänen olevan saman miehen, jonka tyyni esiintyminen

ja hieno, miellyttävä elämäntaito olivat tehneet minuun hyvän

vaikutuksen aamupäivän keskustelussa. Ainoastaan keskustelussaan

neiti Fairlien kanssa ja esiintymisessään häntä kohtaan oli hän

entisenlaisensa. Neiti Fairlien silmäys tai sana hillitsi hänet

raikkaimmassa naurussaan, hauskimmassa keskustelussaan ja käänsi

silmänräpäyksessä hänen huomionsa häneen kaikista muista pöydässä

olijoista. Vaikka hän ei koskaan suoranaisesti koettanut johdattaa

häntä keskusteluun, niin ei hän kadottanut vähintäkään neiti Fairlien

antamaa aihetta huomaamatta houkutella häntä yhteiseen puheluun.

Sellaisina hetkinä lausui hän muutamia sanoja hänelle, mitkä mies,

jolla olisi ollut vähempi elämän kokemus ja hienotunteisuus, olisi

lausunut suoraan samalla hetkellä, kuin ne olisivat pälkähtäneet

päähän. Kummastuksekseni näytti neiti Fairlie hyvin käsittävän hänen

huomaavaisuutensa, mutta jäävän kumminkin kylmäksi sille. Hän näytti

väliin hieman alakuloiselta, kun sir Percival katsoi häneen tai

puhutteli häntä, mutta ei elostunut koskaan. Korkea arvo, rikkaus,

hieno sivistys, miellyttävä ulkomuoto -- jalon miehen arvonantava

kunnioitus, rakastajan ihailu -- kaikki tämä laskettiin neiti

Fairlien jalkain juureen ja minun nähdäkseni turhaan.

Huomeisna aamuna, tiistaina, otti sir Percival oppaan mukaansa ja

läksi Todds-Corneriin. Hänen tutkimuksensa olivat kumminkin, mikäli

minä sitten sain kuulla, olleet turhat. Palattuaan oli hänellä

keskustelu herra Fairlien kanssa, ja iltapäivällä ratsastivat hän ja

neiti Halcombe yhdessä. Muutoin ei tapahtunut mitään merkittävämpää.

Ilta kului tavallisuuden mukaan. Sir Percival oli laisensa ja neiti

Fairlie samoin.

Keskiviikon posti toi rouva Catherickin vastauksen. Minä otin

jäljennöksen hänen kirjeestään ja panin sen säilöön. Julkaisen sen

nyt. Se kuului seuraavasti:

'Jalosukuinen neiti Halcombe! Minulla on ollut kunnia

vastaanottaa Teidän kirjeenne, jossa kysytään, onko minun

tyttäreni Anna asetettu lääkärin hoitoon ja tarkastettavaksi

minun suostumuksellani, ja onko sir Percivalin osa tässä

asiassa sellainen, että tämä herra on sillä ansainnut minun

kiitollisuuteni. Minulla on ilo vastata myöntävästi kumpaankin

kysymykseen ja piirrän suurimmalla kunnioituksella

nöyrimmästi

Jane Anna Catherick.'

Lyhyt, kylmä, selvä vastaus; ulkomuodoltaan liian paljon muistuttava

asioimiskirjettä ollakseen naisen kirjoittama; pohjaltaan niin selvä

vahvistus sir Percivalin kertomukseen, kuin suinkin voi toivoa. Tämä

oli minun käsitykseni ja muutamilla pikku tinkimisillä myöskin neiti

Halcomben. Kun kirje näytettiin sir Percivalille, ei hän näyttänyt

hämmästyvän sen kovaa, kylmää sävyä. Hän kertoi meille, että rouva

Catherick oli harvasanainen, viisas ja etujansa valvova nainen,

joka kirjoitti lakonisesti ja suoraan asiaan käyden, samoinkuin hän

puhuikin.

Velvollisuus, joka oli täytettävä tämän vastauksen tultua, oli

ilmoittaa neiti Fairlielle sir Percivalin selitys. Neiti Helcombe

oli ottanut tämän tehtäväkseen ja jo poistunut huoneesta tässä

tarkoituksessa, kun hän äkkiä palasi takaisin ja istuutui lähelle

nojatuolia, jossa minä istuin ja luin sanomalehtiä. Sir Percival oli

mennyt ulos pari minuuttia aikasemmin mennäkseen talliin, eikä ketään

muita ollut huoneessa kuin me kahden.

"Minä luulen, että me todellakin olemme tehneet kaikki, mitä olemme

voineet ja mitä meidän on täytynyt tehdä", sanoi hän hypistellessään

rouva Catherickin kirjettä sormiensa välissä.

"Jos me olemme sir Percivalin _ystäviä_, jotka tunnemme hänet ja

luotamme häneen, niin olemme me tehneet kaikki ja enemmänkin kuin

on välttämätöntä", vastasin minä hieman kärsimättömästi hänen

uusiutuneen epäröimisensä johdosta, "Jos me taas olemme hänen

vihamiehiänsä, jotka epäilemme häntä --."

"Sellaista mahdollisuutta emme voi ajatellakaan", puuttui

hän puheeseeni. "Me olemme sir Percivalin ystäviä, ja mikäli

hienotunteisuus ja jalomielisyys voivat lisätä meidän kunnioitustamme

häntä kohtaan, on meillä syytä ihailla häntä. Tiedättehän, että hän

eilen keskusteli herra Fairlien kanssa ja sitten ratsasti minun

kanssani?"

"Kyllä. Minä näin teidän menevän ratsastamaan yhdessä."

"Me aloimme heti keskustelumme puhumalla Anna Catherickistä ja

siitä, miten kummallisesti herra Hartright tapasi hänet ensin. Heti

lakkasimme me kumminkin puhumasta siitä, Ja sir Percival alkoi

epäitsekkäällä tavallaan puhua suhteestaan Lauraan. Hän sanoi

huomanneensa, että Laura oli alakuloinen mieleltään, ja, jollei

hänelle ilmoiteta mitään muuta syytä, täytyi hänen uskoa tämän seikan

olevan aiheena hänen muuttuneeseen esiintymistapaansa häntä kohtaan

nyt tällä käynnillä. Jos kumminkin olisi jokin muu ja vakavampi syy,

niin pyysi hän, ett'en minä enempi kuin herra Fairliekään millään

tavoin koettaisi saada häntä taipumaan. Hän toivoisi tuollaisessa

tapauksessa kaikkiaan, että Laura viimeisen kerran tahtoisi johdattaa

mieleensä missä olosuhteissa he olivat menneet kihloihin ja millainen

hänen esiintymisensä Lauraa kohtaan oli ollut siitä päivästä lähtien

näihin aikoihin asti. Mutta jos Laura, tarkoin ajateltuaan näitä

seikkoja, kumminkin vakavasti toivoisi, että hän, sir Percival,

luopuisi kunniasta tulla Lauran puolisoksi -- ja jos Laura tahtoisi

sanoa sen hänelle suoraan -- niin olisi hän valmis uhraamaan oman

onnensa ja vapauttamaan hänet lupauksestaan."

"Ei kukaan mies voi sanoa sen enempää, neiti Halcombe. Minun

elämänkokemukseni mukaan olisi harva mies hänen asemassaan sanonut

edes niin paljon."

Neiti Halcombe vaikeni minun näin sanottuani ja katsoi minua niin

kummallisen hämmästyksen ja huolen sekaisella ilmeellä.

"Minä en syytä ketään enkä epäile mitään", huudahti hän äkkiä. "Mutta

minä en tahdo olla edesvastuussa Lauran houkuttelemisesta tähän

avioliittoon."

"Tätähän juuri sir Percival itsekin on pyytänyt Teiltä", vastasin

minä hämmästyneenä. "Hän on pyytänyt Teitä olemaan vaikuttamatta

hänen päätökseensä."

"Ja kumminkin pakottaa hän välillisellä tavalla minua siihen, jos

minä esitän hänen sanansa Lauralle."

"Kuinka se on mahdollista?"

"Ajatelkaa tarkoin, herra Gilmore, millainen Laura on. Jos minä

pyydän häntä miettimään, missä olosuhteissa hän meni kihloihin,

niin vetoan minä kahteen hänen luonteensa vahvimpaan tunteeseen --

hänen rakkauteensa isäänsä kohtaan ja totuudenkunnioitukseensa. Te

tiedätte, ett'ei hän koko elämässään ole koskaan rikkonut lupausta;

Te tiedätte, että hän joutui kihloihin isänsä viime sairauden alussa

ja että isä ennen kuolemaansa toivolla ja luottamuksella puhui hänen

avioliitostaan sir Percival Glyden kanssa."

Minä tunnustan, että tämä käsitys sai minut hieman levottomaksi.

"Varmaankaan", sanoin minä, "ei Teidän tarkoituksenne voi olla

päättää, että sir Percival keskustelussaan Teidän kanssanne eilen

etukäteen oli laskenut sen vaikutuksen, josta Te nyt mainitsitte?"

Hänen avonaiset, rehelliset kasvonsa vastasivat kysymykseen,

ennenkuin hän ennätti sen sanoin tehdä.

"Voitteko uskoa, että minä silmänräpäystäkään tahtoisin olla sen

miehen seurassa, jota minä epäilisin sellaisesta halpamaisuudesta?"

kysyi hän kiivaasti ja silmäsi tyytymättömästi minuun.

Minua miellytti joutua tällä tavoin suoraan lausutun suuttumuksen

esineeksi. Me lakimiehet saamme niin paljon pahuutta ja niin vähän

rehellistä vihaa osaksemme tointamme harjoittaessa.

"Siinä tapauksessa", sanoin minä, "täytyy Teidän suoda anteeksi

minulle sanoessani, että Te tuomitsette harkitsematta oikein

kysymystä. Olkoon seuraukset mitkä tahansa, on sir Percivalin

kieltämätön oikeus pyytää, että sisarenne tarkoin miettisi

sitoumustaan jokaiselta järkevältä puolelta, ennenkun hän, sir

Percival, vapauttaa hänet lupauksestaan. Jos tämä onneton kirje

on syy hänen kylmyyteensä häntä kohtaan, niin menkää heti ja

sanokaa sisarellenne, että sir Percival on antanut tyydyttävän

selityksen sekä Teidän että minun nähdäkseni. Mitä muuta hänellä

voi olla väitettävänä sir Percivalia vastaan? Mitä pätevää syytä

hän voi esittää pyytääkseen anteeksi muuttunutta ajatustapaansa

siitä miehestä, jolle hän jo kaksi vuotta sitten on luvannut

uskollisuuttansa?"

"Lain ja järjen tuomioistuimen edessä ei hänellä ole mitään

anteeksiantoa, herra Gilmore, sen minä kyllä tiedän. Jos hän epäröi

ja minä epäröin, niin täytyy Teidän, jos Teitä miellyttää, leimata

meidän kummallinen käytöksemme oikuksi, ja meidän täytyy kestää tämä

syytös niin hyvin kuin voimme."

Näin sanoen nousi hän nopeasti ylös ja meni ulos. Kun ymmärtävällä

naisella on tärkeä kysymys pohdittavanaan ja hän välttelee

sitä vastaamalla välinpitämättömästi, on tämä varma merkki

yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta, että hän salaa

jotakin, joka painaa syvästi hänen mieltään. Minä ryhdyin jatkamaan

keskeytynyttä sanomalehtilukemistani kovasti epäillen, että neiti

Halcombella ja neiti Fairliella oli keskinäinen salaisuus, jota he

eivät ilmaisseet sir Percivalille eivätkä minulle. Minun mielestäni

tämä oli väärin meitä molempia kohtaan -- erittäinkin sir Percivalia

kohtaan.

Minun epäilykseni tai oikeammin sanoen minun vakuutukseni varmistui

neiti Halcomben esiintymisestä ja puheesta, kun me uudelleen

tapasimme toisemme myöhemmin päivällä. Hän oli merkillisen

lyhytsanainen ja varovainen ilmoittaessaan minulle keskustelunsa

sisarensa kanssa. Minä huomasin kuitenkin hänen sanoistaan, että

neiti Fairlie oli vaieten kuunnellut hänen kertomustaan siitä, kuinka

nimettömän kirjeen laita oikeastaan oli; mutta kun neiti Halcombe

sitten ilmoitti hänelle, että sir Percivalin tulon Limmeridgeen

oli aiheuttanut toivomus määrätä heidän hääpäivänsä, keskeytti hän

äkkiä koko keskustelun pyytämällä lykkäystä. Jospa vain sir Percival

tällä kertaa tahtoisi odottaa, niin antaisi hän varman vastauksen

ennen vuoden loppua. Hän pyysi tätä lykkäystä sellaisella innolla

ja mielenliikutuksella, että neiti Halcombe oli luvannut, jos niin

tarvitaan, käyttää vaikutustaan saadakseen sen. Ja siihen oli neiti

Fairlien vakavasta pyynnöstä kaikki puhe hänen avioliitostaan

loppunut.

Tämä toimenpide lykätä kysymyksen ratkaisu vastaisuuteen saattoi

olla kenties varsin mukava nuoresta naisesta, mutta näiden rivien

kirjoittajasta oli se varsin sopimaton. Päivän posti oli tuonut

kirjeen liiketoveriltani, joka pakotti minut palaamaan Lontooseen

seuraavan päivän iltapäivällä. Oli varsin luultavaa, etten minä saisi

tilaisuutta palata Limmeridge-Houseen ennenkuin vuoden lopulla.

Tässä tapauksessa, ja kun minä aina otaksuin, ett'ei neiti Fairlie

aikonut purkaa kihlaustaan, tulisi meille melkein mahdottomaksi

persoonallisesti tavata toisiamme sopimuksen tekemistä varten

ja meidän olisi siis pakko tyytyä kirjallisiin tiedonantoihin

kysymyksessä, jotka aina ovat tehtävät suullisen sopimuksen kautta.

Minä en sanonut mitään tästä vaikeudesta, ennenkun toivottu

lykkäys oli esitetty sir Percivalille. Hän oli kyllin jalomielinen

suostuakseen heti tähän toivomukseen. Kun neiti Halcombe ilmoitti

minulle tämän, sanoin minä hänelle, että minun välttämättömästi

täytyi puhua neiti Fairlien kanssa ennen lähtöäni Limmeridgestä,

ja sen vuoksi ilmoitettiin, että minä saisin tavata neiti Lauraa

hänen omassa huoneessaan huomisaamuna. Hän ei tullut päivälliselle

eikä saapunut illallakaan salonkiin. Sanottiin olevan hänen

sopimatonta tulla, ja minusta näytti, että sir Percival tuli hieman

kärsimättömäksi tästä, mitä ei kukaan ihminen voi ihmetelläkään.

Seuraavana aamuna heti aamiaisen jälkeen menin minä neiti Fairlien

luo. Tyttöraukka näytti niin kalpealta ja suruiselta ja tuli minua

vastaan niin viehättävästi ja ystävällisesti tervehtien, että minä

unhotin kerrassaan portailla ylösnoustessani tekemäni päätöksen

nuhdella häntä oikkuilemisesta ja epävakaisuudesta. Minä vein

hänet takaisin tuolille, jolta hän oli noussut ylös, ja istuuduin

hänen vastapäätänsä. Pikku äreä lemmikkikoira oli huoneessa,

ja minä odotin, että se tervehtisi minua muristen ja haukkuen.

Kummastuksekseni oli pieni, oikkuisa elukka vallan toisella päällä,

hyppäsi pyytämättä polvelleni ja pisti luottavasta huippuisen

kuononsa käteeni samana hetkenä, kuin minä istuuduin tuolille.

"Te istuitte usein minun polvellani lapsena ollessanne, rakas neiti",

sanoin minä, "ja nyt näyttää Teidän pikku koiranne päättäneen ottaa

tyhjän paikan haltuunsa. Oletteko Te maalannut tuon sievän taulun?"

Minä osoitin albumiin, joka oli pöydällä edessäni ja jota hän selvään

oli katsellut ennen minun huoneeseen tuloani. Sillä lehdellä joka

oli levällään, oli pieni, hyvin tehty vesivärimaisema. Tämä maisema

oli aiheuttanut minun kysymykseni -- epäilemättä sangen vähäpätöisen

kysymyksen, mutta kuinka olisin minä heti ensi silmänräpäyksessä

voinut alkaa puhua vakavista asioista?

"Ei", sanoi hän ja katsoi hämmentyneenä kirjasta poispäin, "se ei ole

minun maalaamani."

Hänellä oli vielä jäljellä lapsuuden aikuinen tapansa leikkiä

ensimäisellä pikkukapineella, joka sattui hänen käteensä,

keskustellessaan jonkun kanssa. Tässä tilaisuudessa laski hän

toisen kätensä albumille ja hiveli sormellaan hajamielisesti pienen

maalauksen reunaa. Hänen muotonsa sai yhä surumielisemmän ilmeen.

Hän ei katsonut enemmän tauluun kuin minuunkaan. Hänen silmänsä

harhailivat levottomasti yhdestä esineestä toiseen, ja näkyi

selvästi, että hän aavisti, mistä minä tahdoin puhua hänen kanssaan.

Kun minä huomasin tämän, katsoin minä parhaaksi käydä asiaan

hukkaamalla niin vähän aikaa kuin mahdollista.

"Yksi niistä syistä, joiden takia minä olen pyytänyt nähdä Teitä,

rakas nuori neitini, on toivomukseni ottaa jäähyväiset, ennenkun

matkustan", aloin minä. "Jo tänään täytyy minun palata Lontooseen ja

ennen sitä täytyy minun puhua kanssanne muutamia sanoja asioistanne."

"Olen varsin pahoillani, kun Teidän täytyy matkustaa, herra Gilmore",

sanoi hän ja katsoi ystävällisesti minuun. "Nähdessäni Teidät täällä

muistuvat mieleeni muinoiset onnelliset päivät."

"Minä toivon vielä saavani kerran tulla takaisin palauttamaan nämä

rakkaat muistot Teille", jatkoin minä, "mutta kun vastaisuus on

epävarma, täytyy minun ottaa tilaisuus huomioon ja puhua nyt Teidän

kanssanne. Minä olen vanha lakimies, mutta minä olen myöskin Teidän

vanha ystävänne, ja varmaankaan ette katsone minua uhkarohkeaksi,

jos minä muistutan Teitä, että Te mahdollisesti tulette sir Percival

Glyden puolisoksi."

Hän vetäsi kätensä albumilta niin nopeasti kuin olisi se muuttunut

tuliseksi raudaksi ja polttanut häntä. Hän pani hermostuneesti

kätensä ristiin polvellensa, katsoi eteensä lattialle, ja kasvoihin

tuli umpimielisyyden tai tuskan ilme, en tiennyt oikein kumpiko.

"Onko aivan välttämätöntä puhua minun tulevasta aviopuolisostani?"

kysyi hän hiljaisella äänellä.

"On välttämätöntä, että me mainitsemme sen", vastasin minä, "mutta

me emme viivy siinä. Sanokaamme vain: joko Te menette naimisiin tai

_ette_ mene. Ensinmainitussa tapauksessa täytyy minun etukäteen

olla valmistunut laatimaan sopimuksenne enkä minä voi tehdä tätä

ensin ottamatta huomioon Teidän toivomustanne. Tämä hetki on kenties

minulle ainoa, joka on sitä ennen käytettävinäni. Ajatelkaamme nyt,

että Te aiotte mennä avioliittoon, ja sallikaa minun esittää Teille

niin muutamin sanoin kuin mahdollista, millainen Teidän asemanne

nyt on ja millaiseksi Te voitte tehdä sen vastaisuudessa, jos Teitä

miellyttää."

Minä selitin hänelle avioliittosopimuksen tarkoituksen ja sanoin

hänelle, millainen hänen taloudellinen asemansa oli -- ensiksi: kun

hän nyt heti tuli täysikäiseksi, ja toiseksi: hänen setänsä kuollessa

-- minä osoitin hänelle muutamalla sanalla erotuksen sen omaisuuden

välillä, josta hän vain nautti elinkoron, ja sen välillä, jota hän

aivan kokonaisuudessaan hallitsisi. Hän kuunteli tarkkaavasti, mutta

sama pakollinen ilme kasvoissaan ja kädet yhäti suonenvedontapaisesti

ristissä polvillaan.

"Ja nyt pyydän minä Teidän sanomaan minulle", jatkoin minä,

"haluatteko jotain välipuhetta tai määräystä kysymyksessä-olevassa

tapauksessa tehdä -- luonnollisesti holhoojanne suostumuksella,

koskapa ette vielä ole täysikäinen."

Hän liikahti levottomasti tuolilla -- silmäsi sitten nopeasti ja

vakavasti minuun ja sanoi:

"Jos niin tapahtuisi", kuiskasi hän "jos minä tulisin --"

"Jos Te tulette hänen puolisokseen", koetin minä auttaa häntä.

"Niin älkää hänen salliko erottaa minua Marianista", huudahti hän

odottamattomalla voiman purkauksella. "Ah, herra Gilmore, minä pyydän

Teitä tekemään lailliseksi oikeudeksi minulle, että saan pitää

Marianin luonani!"

Toisissa oloissa olisi minua kenties huvittanut saada laajoihin

selittelyihini niin perin naisellinen vastaus. Mutta hänen äänessään

ja katseessaan oli ilme, joka ei ainoastaan tukahduttanut minussa

kaikkea hymyilemishalua, vaan herätti myöskin todellista huolta.

Hänen sanansa -- niin harvat kuin ne olivatkin -- ilmaisivat,

millä tuskaisella hellyydellä hän oli kiintynyt menneisyyteen, ja

aavistivat pahaa tulevaisuudessa.

"Se voidaan tehdä ystävällisen suostumuksen kautta, että Marian

Halcombe pysähtyy Teidän luoksenne", sanoin minä. "Te ymmärsitte

varmaankin väärin kysymykseni. Minä puhuin Teidän omaisuudestanne

ja siitä osuudesta, jota Te itse voitte hallita. Jos Te tultuanne

täysikäiseksi tekisitte testamenttinne, niin kenelle joutuisivat

silloin Teidän rahanne?"

"Marian on ollut sekä äitini että sisareni", sanoi tuo kiitollinen

tyttö ja hänen silmänsä loistivat mielenliikutuksesta. "Voinko minä

saada antaa kaikki Marianille?"

"Kyllä, miks'ei, rakas, nuori neitini", vastasin minä "Mutta

muistakaa, mikä melkoinen summa se on. Olisiko Teidän toivomuksenne,

että kaikki joutuisi neiti Halcombelle?"

Hän epäröi; punastus lehahti hänen poskillensa, ja käsi hiipi taasen

pikku albumille.

"Ei, ei kaikkea", sanoi hän. "On toinenkin Marianin ohella --"

Hän vaikeni; poskensa punastui yhä enemmän, ja sormillaan löi hän

jonkun pienemmän soittokappaleen tahtia, joka näytti tulleen hänen

ajatuksiinsa.

"Te tarkoitatte jotakin toista perheen jäsentä paitsi neiti

Halcombea", jatkoin minä huomatessani, ett'ei hän tahtonut puhua

enempää.

Punastus levisi hänen otsaansa ja kaulaansa, ja hänen kätensä piti

jäykästi kiinni kirjan kannesta.

"On toinen", sanoi hän vastaamatta viime sanoihini, vaikka hän

varmaankin oli kuullut ne, "on joku toinen, joka voisi pitää arvossa

sitä, että häntä on muistettu jos minä saan antaa jotakin. Sehän ei

voisi tehdä mitään pahaa, kun minä olen kuollut?"

Hän vaikeni taasen. Hänen poskilleen levinnyt puna katosi yhtä

nopeasti. Käsi, joka piti albumista kiinni, päästi sen ja lykkäsi

pikku kirjan luotaan. Hän katsoi minuun hetkisen ja käänsi sitten

päänsä pois. Hänen nenäliinansa putosi lattialle hänen muuttaessaan

asentoa, ja nopeasti kätki hän kasvonsa käsiinsä.

Surullista! Muistin hänet mitä iloisimpana ja onnellisimpana

lapsena, joka hymyili ja tanssi päivät läpeensä, ja nähdä nyt

hänet, nuoruutensa ja kauneutensa parhaimmassa kukoistuksessa, niin

suruisena niin murtuneena! --

Sen hämmennyksen aikana, jonka hän tuotti minulle unhotin minä

menneet vuodet ja ne muutokset, jotka nämä vuodet olivat tuoneet

suhteessamme toisiimme. Minä vedin tuolini lähemmäksi hänen

tuoliaan, otin ylös nenäliinan matolta ja poistin hiljaa kädet hänen

kasvoiltaan. "Älkää itkekö, rakas, nuori ystäväni", sanoin minä ja

pyyhin kyyneleet kädelläni hänen silmistään, aivankuin hän olisi

ollut sama pikku Laura Fairlie kuin 10 vuotta takaperin.

Tämä oli parhain tapa, millä minä voin rauhoittaa häntä. Hän laski

päänsä olalleni ja hymyili lempeästi kyyneltensä keskeltä.

"Olen varsin pahoillani, ett'en voinut hillitä itseäni", sanoi hän

teeskentelemättömästi. "Minä en ole voinut hyvin -- olen viime

aikoina tuntenut perinpohjaista heikkoutta ja hermostumista -- usein

itken minä tietämättä itsekään miksi. Mutta nyt olen taas parempi;

nyt voin minä vastata Teidän kysymyksiinne, paras herra Gilmore,

niin, sen voin minä todellakin tehdä."

"Ei, ei", minä vastasin, "pidämme asian kyllin käsiteltynä tällä

kertaa. Te olette sanonut kyllin ollakseni oikeutettu tarkoin

valvomaan Teidän etujanne -- yksityiskohdista voimme me sopia

toisella kertaa. Lopettakaamme asiat voidaksemme rauhassa puhella

jostakin muusta."

Minä johdin keskustelun toisiin asioihin. Kymmenen minuutin kuluttua

oli hän iloisemmalla mielialalla, ja minä nousin ylös sanoakseni

jäähyväiset.

"Tulkaa tänne takaisin", sanoi hän sydämmellisesti ja vakavasti.

"Minä koetan paremmin ansaita Teidän ystävällisen huolenpitonne

minusta ja minun paraastani, jos Te vain tahdotte tulla vielä kerran."

Yhäti pysytteli hän menneisyydessä tuossa menneisyydessä, josta

minä muistutin häntä tavallani, samoinkuin neiti Halcombe toisella

tavalla. Kiusasi minua todellakin nähdä hänen silmäävän takaisin

ratansa alkuun, juuri kun minä silmään omani loppuun.

"Jos minä tulen takaisin, toivon minä näkeväni Teidät parempana",

sanoin minä, "parempana ja onnellisempana. Jumala varjelkoon Teitä,

kallis nuori ystäväni!"

Hän vastasi vain ojentamalla minulle kätensä suudeltavaksi.

Lakimiehilläkin on sydän, ja minun sydämmeni kärsi hieman

poistuessani hänen luotaan.

Koko minun käyntini hänen luonaan oli kestänyt tuskin enempää

puolta tuntia eikä hän ollut lausunut minun läsnäollessani

ainoatakaan sanaa, joka olisi voinut selittää hänen aivan ilmeisen

vastenmielisyytensä syyn aijottuun avioliittoonsa, -- ja kumminkin

oli hän, minun tietämättäni kuinka ja miksi, voittanut kerrassaan

minut puolellensa. Astuessani huoneeseen oli minulla luja vakuutus

siitä, että sir Percival Glydellä oli painavat syynsä olla tyytymätön

hänen tapaansa kohdella häntä. Poistuessani huoneesta toivoin minä

salaa, että hän lopullisesti ottaisi sir Percivalin puheillensa ja

vaatisi häneltä vapautuksen lupauksestaan. Miehen, jolla on minun

ikäni ja kokemukseni, pitäisi tietää olla horjumatta sinne ja

tänne ilman järkevää syytä. Mitään ei minulla puolustuksekseni ole

sanomista -- minä voin vain kertoa totuuden ja sitten lisätä: niin on

asian laita.

Lähtöni hetki lähestyi nyt. Minä lähetin sanan herra Fairlielle, että

minä toivoin saada tulla hänen luokseen ottamaan jäähyväiset, jos hän

niin sallisi, mutta että hänen täytyi suoda minulle anteeksi, jos se

tapahtuisi suurimmassa kiireessä. Hän lähetti seuraavan tervehdyksen

minulle paperilapulle lyijykynällä kirjoitettuna:

"Ystävällisimmät tervehdykset ja hyvinvoinnin toivotukset, paras

Gilmore. Kaikenlainen kiire on sanomattoman turmiollinen minulle.

Pyydän varomaan hyvin terveyttänne. Onnellista matkaa."

Heti ennen lähtöäni puhelin minä neiti Halcomben kanssa muutaman

minuutin kahden kesken.

"Oletteko sanonut Lauralle kaikki, mitä halusitte?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasin minä. "Hän on varsin heikko ja mielenliikutukseen

altis -- olen iloinen, että Te olette pitämässä hänestä huolta."

Neiti Halcombe katsoi minua tutkivasti.

"Te ajattelette toisin nyt Laurasta", sanoi hän. "Nyt olette Te

taipuvaisempi antamaan hänelle anteeksi kuin eilen."

Ei kukaan järkevä mies antaudu sanakiistaan naisen kanssa. Minä

vastasin vain:

"Ilmoittakaa minulle, mitä tapahtuu. Minä en tee mitään, ennenkuin

olen saanut kuulla Teiltä."

Hän katsoi yhäti tutkivasti minua. "Minä toivon, että kaikki olisi

loppunut, -- olisi onnellisesti ja hyvin loppunut, herra Gilmore, ja

niin teette varmaan Tekin." Näin sanottuaan poistui hän luotani.

Sir Percival seurasi minua viehättävällä kohteliaisuudella aina

vaunun ovelle saakka.

"Jos Te joskus tulette minun paikkakunnalleni", sanoi hän, "niin

pyydän minä Teitä muistamaan, että minä mitä mieluisimmasti haluaisin

tutustua Teihin lähemmin. Tämän perheen vanha, koeteltu ystävä on

aina tervetullut vieras minun talooni."

Tämä mies on todellakin viehättävä -- kohtelias, ymmärtävä, aivan

ihmeteltävän vähän ylpeä -- todellinen gentleman ruumiiltaan ja

sielultaan. Kun vaunut vierivät pois, tunsin minä mielihyvällä

tahtovani kaikki tehdä palvellakseni sir Percival Glydeä -- kaikki

maailmassa paitsi valmistaa avioliittosopimusta hänen vaimolleen.