I.

Minä kirjoitan nämä rivit ystäväni herra Valter Hartrightin

pyynnöstä. Niiden tarkoitus on esittää kertomus eräistä tapauksista,

jotka vakavasti vaikuttivat neiti Fairlien tulevaisuuteen ja jotka

sattuivat herra Hartrightin poistumisen jälkeen Limmeridge-Housesta.

Mielestäni ei ole tarpeellista sanoa, hyväksynkö minä vai en tämän

merkillisen perhehistorian ilmaisemista, johon minun kertomukseni

tekee varsin suuren lisän. Herra Hartright on ottanut vastatakseen,

ja ne tosiasiat, jotka vielä ovat kertomatta, osoittavat hänen

olevan täysin oikeutetun tekemään niin, jos hän edelleenkin pysyy

päätöksessään. Se suunnitelma, jonka hän on valmistanut voidakseen

todenmukaisimmalla ja havaittavimmalla tavalla esittää tapaukset

lukijalle, vaatii että niiden jatkon esittävät järjestyksessään

ne henkilöt, jotka itse olivat joutuneet osaa ottamaan niihin

niiden sattuessa. Minun osani tässä kertojana on tämän suunnitelman

välttämätön seuraus. Minä olin läsnä sir Percival Glyden oleskellessa

Cumberlandissa ja otin mieskohtaisesti osaa erääseen asiaan, joka

oli hänen lyhyen oleskelunsa tuloksena herra Fairlien talossa. Minun

velvollisuuteni on siis muutamilla uusilla renkailla jatkaa tätä

tapahtumain ketjua ja ottaa se haltuuni ainoastaan siksi aikaa, kuin

se jäi herra Hartrightin käsistä.

Minä saavuin Limmeridge-Houseen perjantaina marraskuun 2 päivänä.

Tarkoitukseni oli tällä käynnillä jäädä herra Fairlien luo

sir Percival Glyden tuloon saakka. Jos hänen mieskohtainen

läsnäolonsa aiheuttaisi hääpäivän määräämisen, olisi minun otettava

tarpeelliset ohjeet mukaani Lontooseen valmistaakseni neiti Fairlien

avioliittosopimuksen.

Perjantaina ei minun onnistunut päästä herra Fairlien puheille.

Hän oli kuvitellut olleensa kovin sairas useana vuotena eikä

voinut nyt kyllin hyvin ottaakseen vastaan minua. Neiti Halcombe

oli ensimmäinen perheen jäsen, jonka minä näin. Hän tervehti minua

ovella ja esitti minut herra Hartrightille, joka oleskeli jonkun ajan

Limmeridge-Housessa.

Minä en nähnyt neiti Fairlietä ennen kuin päivällisillä. Hän ei

näyttänyt oikein terveeltä, ja se suretti minua. Hän on sievä ja

viehättävä nuori tyttö, yhtä ystävällinen ja huomaavainen kaikkia

ihmisiä kohtaan, kuin hänen erinomainen äitinsäkin aikoinaan oli --

vaikka hän enimmäkseen on tullutkin isäänsä. -- Rouva Fairliellä

oli musta tukka ja tummat silmät, ja hänen vanhempi tyttärensä,

neiti Halcombe, on mielestäni hänen näköisensä. Illalla soitti

neiti Fairlie meille jotakin -- ei niin hyvin kuin tavallisesti,

mikäli minä luulen. Whistipöydässä pelasimme yhden robbertin -- vain

irvikuvan tästä jalosta pelistä. Kun minut ensin esitettiin herra

Hartrightille, teki hän edullisen vaikutuksen minuun, mutta pian

huomasin minä, ett'ei hänkään ollut vapaa niistä virheistä, jotka

kuuluvat meidän ajallemme. On kolme asiaa, joita nuoret miehet eivät

meidän päivinämme taida. He eivät voi istua hauskasti puhelemassa

päivällisen jälkeen viinilasin ääressä, eivät voi pelata whistiä

eivätkä lausua naiselle kohteliaisuutta. Herra Hartright ei ollut

mikään poikkeus yleisestä säännöstä. Mutta yleensä, mikäli voi

päättää niin lyhyestä tuttavuudesta, näytti hän minusta olevan siisti

ja kunnon nuori mies.

Täten kului perjantai. Minä en puhu mitään siitä painavammasta

asiasta, joka sinä päivänä kiinnitti mieltäni -- tarkoitan nimittäin

neiti Fairlielle lähetettyä nimetöntä kirjettä; ne toimet, joihin

minä katsoin sopivaksi ryhtyä asia minulle ilmoitettua, sekä

vakuutukseni, että sir Percival Glyde mielellään antaisi jokaisen

tyydyttävän selityksen, mikä voidaan saada, ovat nimittäin uskoakseni

täysin tulleet selvitetyiksi edellisessä kertomuksessa.

Lauantaiaamuna oli herra Hartright jo matkustanut, kun minä tulin

aamiaiselle. Neiti Fairlie pysyi huoneessaan koko päivän, ja neiti

Halcombe näytti minusta alakuloiselta. Limmeridge ei ollut sellainen,

kuin se oli herra ja rouva Fairlien aikana. Olin aamupäivällä yksin

kunnon kävelyllä muutamilla paikoilla, jotka minä muistin hyvin jo

kolmattakymmentä vuotta sitten, kun minä olin täällä järjestämässä

joitakin asioita -- nekään eivät olleet samoin kuin ennen maailmassa.

Kello 2 lähetti herra Fairlie minulle sanan, että hän voi kyllin

hyvin ottaakseen vastaan minut. Hän ei ollut millään tavoin muuttunut

siitä, kuin minä ensin näin hänet. Hänen puheaineensa olivat aivan

samat kuin ennen -- yksinomaan vain hänen sairautensa, hänen

rahakokoelmansa ja hänen verrattomat Rembrandtin piirustuksensa.

Kun minä vain yritin johtaa puheen siihen asiaan, joka oli

saattanut minut hänen taloonsa, sulki hän silmänsä ja sanoi, että

minä "kiusaan kuoliaaksi" hänet. Minä "kiusasin" sitkeästi häntä,

sillä minä päätin, ett'en lähtisi hänen luotaan, ennenkuin asia

olisi selvä. Kaikki, mitä minä ponnistuksellani voin saada hänen

sanomaan, oli, että hän katsoi veljentyttärensä avioliiton päätetyksi

asiaksi, että tyttären isä oli hyväksynyt tämän, ja että häntä

miellyttäisi sanomattomasti, jos hän pääsisi irti koko asiasta. Mitä

sopimuksen laatimiseen tulee, niin pitäisi minun neuvotella hänen

veljentyttärensä kanssa, laittaa sitten niiden tietojen perusteella,

jotka minulla oli perheen asemasta, kaikki järjestykseen ja ottaa

hänen sekautumisensa huomioon vain siten, että hän holhoojana sanoisi

"jaa" ratkaisevana silmänräpäyksenä -- luonnollisesti ottaisi hän

varsin mielellään huomioon minun ja muiden toivomukset. Minä näin

itse, kuinka kärsivä ja sairas hän oli. Luulinko hänen näyttäneen

siltä, että hän voisi sietää ponnistusta? En. -- Taivas varjelkoon

häntä siitä!

Minä olisin kenties hämmästynyt tästä herra Fairlien tavattomasta

välinpitämättömyydestä holhoojana, ellen minä perheen asioista

olisi muistanut, että hän on naimaton ja ett'ei hänellä ole muuta

harrastusta Limmeridgen omaisuuteen nähden kuin elinajatuksensa.

Asian näin ollen en minä ollenkaan ihmetellyt keskustelumme kulkua.

Herra Fairlie oli vain menetellyt aivan odotukseni mukaan -- ja siinä

kaikki.

Sunnuntai oli pitkä ja raskas -- niin sisällä kuin ulkonakin. Minä

sain kirjeen sir Percival Glyden asianajajalta, jossa hän tunnusti

saaneensa nimettömän kirjeen jäljennöksen ja oheen liittämäni

selonteon asiasta. Illalla tuli neiti Fairlie luoksemme. Hän oli

kalpea ja näytti alakuloiselta aina siihen määrään, että hän oli

entistään erilainen. Minä keskustelin hänen kanssaan ja uskalsin

hienotunteisesti viitata sir Percivaliin. Hän kuunteli, mutta ei

vastannut mitään. Muihin asioihin puuttui hän mielellään, mutta tämän

syrjäytti hän heti. Minä aloin epäillä, eikö hän katunut sitoumustaan

-- aivan kuten nuoret naiset usein katuvat, kun katuminen on

myöhäistä.

Maanantaina tuli sir Percival Glyde.

Minä huomasin hänen olevan varsin miellyttävän miehen sekä

esiintymiseltään että olennoltaan. Hän näytti hieman vanhemmalta,

kuin olin odottanut -- tukka oli poissa otsalta ja muoto hieman

särmäkäs ja kuopikas. Mutta kaikki hänen liikkeensä olivat eloisat

ja luonne nuortea ja iloinen kuten nuorella miehellä. Hänen tapansa

tervehtiä neiti Halcombea oli varsin sydämmellinen ja miellyttävä,

ja kun minut esitettiin hänelle, tuli hän minua vastaan niin

sydämmellisesti ja hyväntahtoisesti, kuin me olisimme olleet vanhoja

ystäviä. Neiti Fairlie ei ollut alhaalla hänen tullessaan, mutta

kymmenen minuuttia myöhemmin tuli hän salonkiin. Sir Percival nousi

ylös ja tervehti häntä, kunnioittavasti ja vapaasti samalla kertaa.

Nähtävän murheensa nuoren naisen lakastuneesta ulkonäöstä lausui

hän hellällä osanottavaisuudella, sellaisella äänen, katseen ja

esiintymisen teeskentelemättömällä hienotunteisuudella, että se oli

yhtä paljon kunniaksi hänen arvostelulleen kuin sydämmelleen. Asiain

näin ollen ei voinut muuta kuin ihmetyttää minua, että neiti Fairlie

yhä edelleen oli kylmä ja kiusaantunut ja että hän käytti ensimmäistä

tilaisuutta hyväkseen poistuakseen huoneesta. Sir Percival ei

huomauttanut enemmän hänen kylmästä tervehdystavastaan kuin hänen

nopeasta poistumisestaan seurasta. Hän ei ollut pakottanut häntä

mihinkään huomaavaisuuteen hänen ollessaan huoneessa eikä saattanut

neiti Halcombea kysymyksillään nolostumaan hänen mentyään. Hänen

seurustelutahtinsa ja hyvä arvostelukykynsä ei pettänyt koskaan, ei

enemmän tässä kuin missään muussakaan tilaisuudessa sinä aikana,

jonka minä olin hänen seurassaan Limmeridge-Housessa.

Niin pian kun neiti Fairlie oli poistunut huoneesta, säästi hän

meiltä pulan tuon nimettömän kirjeen suhteen johtamalla itse

keskustelun siihen. Hän oli pysähtynyt hieman Lontoossa matkallaan

Hampshirestä, tavannut asianajajansa, lukenut ne paperit, jotka

minä olin lähettänyt tälle, ja sitten heti jatkanut matkaansa

Cumberlandiin, haluten hartaasti niin pian kuin mahdollista antaa

meille sen selityksen, minkä sanoin voi antaa. Kun minä kuulin hänen

lausuvan näin, tarjosin minä hänelle alkuperäisen kirjeen jonka

minä olin säilyttänyt sitä varten, että hän itse saisi lukea sen.

Hän kiitti, mutta kieltäysi katsomasta sitä, sanoen jo lukeneensa

jäljennöksen. Hänellä ei ollut mitään muistuttamista sitä vastaan,

että alkuperäinen saisi olla meidän hallussamme.

Se selitys, jonka hän sitten heti antoi meille, oli täydellisesti

niin selvä ja tyydyttävä, kuin minä olin voinut odottaakin.

Hän kertoi, että rouva Catherick oli pitemmän aikaa sitten voittanut

hänen myötätuntoisuutensa uskollisesta palveluksesta häntä ja hänen

sukulaisiaan kohtaan. Rouva oli kahdessa suhteessa ollut onneton:

ensiksi, että oli mennyt naimisiin miehen kanssa, joka hylkäsi

hänet, ja toiseksi että hänen ainoalla lapsellaan olivat sielunkyvyt

heikot lapsuudesta saakka. Vaikka rouva avioliittonsa jälkeen

olikin muuttanut aivan toiseen osaan Hampshireä, kuin missä sir

Percivalin maatila oli, niin ei hän kuitenkaan ollut unhoittanut

häntä. Hänen ystävällinen myötätuntoisuutensa naisraukkaa kohtaan,

joka tosin perustui hänen menneeseen uskolliseen palvelusaikaansa,

oli nimittäin lisäytynyt siitä, että hänen täytyi ihmetellä sitä

alistumista ja voimaa, millä tämä kesti surunsa. Vähitellen

lisääntyi tyttären onneton mielenhäiriö niin pelottavassa määrässä,

että tuli välttämättömäksi hankkia hänelle tarpeellista lääkärin

hoitoa. Rouva Catherick huomasi itse tämän välttämättömyyden,

mutta hän tunsi myöskin syvästi nöyryytyksen toimittaa tyttärensä

vähävaraisena yleiseen laitokseen. Sir Percival oli tukenut tätä

pientä ylpeyttä, kuten hän aina oli pitänyt arvossa ihmisten

kunniallista riippumattomuutta missä asemassa tahansa. Hän oli sen

vuoksi päättänyt osoittaa rouva Catherickille kiitollisuuttansa

hänen muinoisesta uskollisuudestaan sir Percivalin perhettä kohtaan

maksamalla kulut hänen tyttärensä puolesta jossakin huomattavammassa

yksityismielisairaalassa. Äitinsä suruksi ja hänen ikäväkseen oli

onneton nuori tyttö saanut selville sen osan, mikä hänellä oli

tytön toimittamisessa mielisairaalaan, ja sen takia alkanut mikä

katkerimmin vihata ja epäillä häntä. Tästä vihasta ja epäilystä, joka

oli ilmennyt niin monella eri tavalla tytön ollessa mielisairaalassa,

oli myöskin nimetön kirje varma todistus. Jollei neiti Halcomben

tai herra Gilmoren käsitys tästä kirjeestä ollut sopusoinnussa

tämän selityksen kanssa tai jos he tahtoisivat joitakin erityisiä

tietoja tästä mielisairaalasta, minkä osoitteen hän ilmoitti,

samoinkuin niiden kahden lääkärinkin nimet, joiden todistuksen

nojalla sairas oli vastaanotettu, niin oli hän valmis vastaamaan joka

kysymykseen, poistamaan joka epäilyn. Hän oli tehnyt velvollisuutensa

onnetonta nuorta naista kohtaan kehottamalla asianajajansa olemaan,

säästämättä mitään kuluja ottaakseen selvän hänen olinpaikastaan

ja toimittaakseen taas hänet tarpeelliseen lääkärinhoitoon, nyt

tahtoi hän vain täyttää velvollisuutensa neiti Fairlietä ja hänen

sukulaisiaan kohtaan samalla yksinkertaisella, rehellisellä tavalla.

Minä olin ensimmäinen, joka vastasin tähän selitykseen. Se tie, jota

minä aioin seurata, oli varsin määrätty. On juuri lain suurin ansio,

että se voi väittää valheeksi minkä inhimillisen väitteen tahansa,

esiintyköönpä se missä olosuhteessa tai missä muodossa tahansa. Jos

minua olisi lakimiehenä vaadittu alkamaan oikeudenkäynti sir Percival

Glydeä vastaan hänen oman selityksensä perusteella, olisin minä

voinut tehdä sen. Mutta minun velvollisuuteni ei ollut suunnattu

siihen -- tässä esiinnyin minä ainoastaan neuvoa antavana ystävänä.

Minun olisi tuomittava sen selityksen arvo, jonka hän nyt oli

antanut, minun pitäisi ottaa huomioon sir Percivalin huomattu asema

ja sitten parhaan ymmärrykseni mukaan lausua, kuinka asian valaistus

oli hänen hyväkseen tai häntä vastaan. Minun oma vakuutukseni oli,

että se oli hänen hyväkseen, ja sen vuoksi minä katsoin hänen

antaneen täysin tyydyttävät selitykset.

Neiti Halcombe katsoi vakavasti minuun ja lausui sitten muutamia

sanoja samaan suuntaan -- kumminkin jonkunlaisella epäilyksellä, jota

minä en huomannut aiheutetuksi. Minä en voi varmaan sanoa, huomasiko

sir Percival tämän vai ei. Minä luulen kuitenkin huomanneen, koskapa

hän palasi takaisin tähän kysymykseen, vaikka hän aivan hyvin olisi

voinut jättää sen sillensä.

"Jos minun yksinkertainen selitykseni olisi annettu vain herra

Gilmorelle", sanoi hän, "niin katsoisin minä kaikki pitemmät puheet

tässä ikävässä kysymyksessä olevan tarpeettomia. Minä luotan varsin

varmasti, että herra Gilmore gentlemanina uskoo minun sanoihini, ja

kun hän on osoittanut minulle sen oikeuden, ovat kaikki selitykset

meidän välillämme loppuneet. Mutta naisen laita on aivan toinen.

Hänelle olen minä velvollinen tekemään sen, mitä en katsoisi olevani

pakotettu tekemään kenellekään miehelle maailmassa -- todistamaan

sanani. Te ette voi pyytää tätä todistusta neiti Halcombe, ja niin

ollen on minun velvollisuuteni Teitä ja vielä enemmän neiti Fairlietä

kohtaan tarjota se. Uskallanko pyytää, että Te tahtoisitte kirjoittaa

tämän onnettoman nuoren tytön äidille -- rouva Catherickille --

pyytääksenne hänen todistustaan sen selityksen tueksi, jonka minä

olen antanut Teille."

Minä huomasin, että neiti Halcombe punastui ja että hänen nähtävästi

oli vaikea olla. Sir Percivalin pyyntö, niin kohteliaasti kuin

se oli esitettykin, oli tuntunut hänestä, niinkuin se tuntui

minustakin, hienotunteiselta nuhtelulta siitä epäilystä, jonka hänen

esiintymisensä taannoin oli paljastanut.

"Minä toivon, sir Percival, ett'ette tee minulle väärin luullessanne,

että minä epäilen Teitä", sanoi hän nopeasti.

"Ei suinkaan, neiti Halcombe. Minä teen tämän ehdotuksen ainoastaan

huomaavaisuuden velvotuksesta Teitä kohtaan. Voitteko antaa anteeksi

minulle, että itsepäisesti pysyn edelleen asiassa?"

Hän meni kirjoituspöydän luo puhuessaan, asetti tuolin sen viereen ja

avasi salkun.

"Sallikaa minun pyytää suosiona minua kohtaan", sanoi hän,

"kirjoittamaan tämä pieni kirje. Sen ei tarvitse hukata aikaanne

viittä minuuttia enempää. Teidän tarvitsee tehdä rouva Catherickille

vain pari kysymystä. Ensiksi, tuliko hänen tyttärensä suljetuksi

mielisairaalaan hänen täydellä suostumuksellaan. Toiseksi, oliko

se osa, mikä minulla on tässä asiassa, sellainen, että minä olen

ansainnut hänen tunnustuksensa? Herra Gilmore on levollinen tämän

epämiellyttävän asian suhteen; Te olette myöskin levollinen -- minä

pyydän nyt, että Te tahtoisitte tyynnyttää minutkin kirjoittamalla

tämän kirjeen."

"Te teette velvollisuudeksi minulle täyttää pyyntönne, sir Percival,

vaikka minä mieluummin haluaisin päästä siitä." Näin sanoen nousi

neiti Halcombe paikaltaan ja astui kirjoituspöydän luo. Sir Percival

kiitti häntä, ojensi hänelle kynän ja meni sen jälkeen uunin luo.

Neiti Fairlien pieni, italialainen vinttikoira lojui matolla pesän

edessä. Hän ojensi kätensä ja houkutteli koiraa ystävällisesti.

"Tule tänne, Nina", sanoi hän, "tunnemmehan toisemme, eikö niin?"

Pikku elukka näytti olevan arka ja oikkuinen, kuten sylikoirat

tavallisesti ovat. Se katsoi vihaisesti ylös, vetäysi arasti pois

ojennetusta kädestä, murisi ja hiipi vapisten sohvan alle. Oli tuskin

mahdollista, että tuollainen pikku asia kuinka koira kohteli häntä,

saisi hänen luonteensa tasapainosta -- mutta minä huomasin kuitenkin,

että hän nopeasti kääntyi ja meni ikkunan luo. Kenties on hänen

luonteensa joskus ärtyisä -- jos niin on, on hän minun mieleeni. Niin

on minunkin luonteeni joskus.

Neiti Halcombe ei tarvinnut pitkää aikaa kirjoittaakseen kirjettä.

Kun se oli tehty, nousi hän ylös pöydästä ja ojensi avonaisen paperin

sir Percivalille. Sir Percival kumarsi, otti vastaan sen, käänsi

kokoon sen lukemattakaan sisältöä, varusti sinetillä, kirjoitti

osoitteen ja jätti ääneti neiti Halcombelle. Ei koskaan voitu nähdä

mitään hienompaa kuin hänen esiintymisensä.

"Te toivotte siis edelleen, että minä lähetän kirjeen, sir Percival?"

kysyi neiti Halcombe.

"Minä pyydän, että hyväntahtoisesti lähettäisitte sen", vastasi hän.

"Ja kun se nyt on kirjoitettu ja sinetitty, sallitte Te ehkä tehdä

pari kysymystä siitä onnettomasta naisesta, jota kirje koskee. Minä

olen lukenut ne tiedot, jotka herra Gilmore hyväntahtoisesti lähetti

minun asianajajalleni ja jotka oikeastaan sisältävät kertomuksen

siitä, miten kirjeen kirjoittajatar huomattiin. Siitä puuttuu

kuitenkin muutamia huomattavia kohtia. Näkikö Anna Catherick koskaan

neiti Fairlietä?"

"Ei, ei kertaakaan", vastasi neiti Halcombe.

"Näittekö Te häntä?"

"En."

"Hän ei tavannut siis ketään muuta kuin erästä herra Hartrightia,

joka sattumalta kohtasi hänet hautausmaalla?"

"Ei ketään muuta."

"Herra Hartright oli, mikäli luulen huomaavani, palkattu

piirustuksenopettajaksi Limmeridgeen? Onko hän jonkun

maalariakatemian jäsen?"

"Luulen olevan", vastasi neiti Halcombe.

Sir Percival vaikeni hetkisen, ikäänkuin hän olisi miettinyt tätä

vastausta, ja lausui sitten:

"Voisitteko saada tietoa siitä, missä Anna Catherick asui ollessaan

tällä paikkakunnalla?"

"Kyllä. Eräässä alankomaalla olevassa vuokratalossa, jota kutsutaan

Todds-Corneriksi."

"Meidän kaikkien velvollisuus onnetonta naista kohtaan on koettaa

seurata hänen jälkiänsä", jatkoi sir Percival. "On mahdollista, että

hän on lausunut jotain Todds-Cornerissa, joka voi olla apuna meille

löytämään hänet. Minä menen sinne ja koetan saada ne tiedot, jotka

ovat saatavissa. Kumminkin, ja kun minä en voi itse puhua neiti

Fairlien kanssa tästä kiusallisesta asiasta, pyytäisin minä Teitä,

neiti Halcombe, hyväntahtoisesti ilmoittamaan hänelle ne selitykset,

jotka ovat tarpeen -- mutta parasta on kaikessa tapauksessa lykätä

selitysten tekeminen hänelle siksi, kunnes olette saanut vastauksen

kirjeeseenne."

Neiti Halcombe lupasi täyttää hänen toivomuksensa. Hän kiitti

häntä -- nyökkäsi ystävällisesti ja meni huoneeseensa pukeutumaan

päivälliseksi. Kun hän avasi oven, pisti pieni vihainen vinttikoira

terävän kuononsa sohvan alta, jonne se oli paennut, murisi ja

hyökkäsi hänen perästään.

"Hyvä aamutyö, neiti Halcombe", sanoin minä kohta jäätyämme kahden.

"Nyt on meillä ikävä asia oikealla tolallaan, ja se meni aivan

toivomusten mukaan."

"Niin, kyllä", vastasi hän. "Olen iloinen, että olette tyytyväinen."

"Että _olen_ tyytyväinen! Tuo kirje kädessänne ette Tekään voi olla

muuta kuin täysin tyytyväinen?"

"No niin -- mitäpä olisin minä voinut muuta. Minä tiedän, että asia

ei ole arveluttava", jatkoi hän, puhuen enemmän itselleen kuin

minulle; "mutta minä olisin melkein toivonut, että Valter Hartright

olisi ollut täällä kuulemassa keskusteluamme ja hänen ehdotustaan

minulle tämän kirjeen kirjoittamisesta."

Minä kummastuin -- kenties hieman loukkauduinkin -- näistä sanoista.

"On kyllä totta", sanoin minä, "että sattuma on ihmeellisellä tavalla

sotkenut herra Hartrightin tähän juttuun, ja minä myönnän mielelläni,

että hän on menetellyt sekä viisaasti että hienotunteisesti.

Mutta minä en voi kumminkaan ymmärtää, kuinka onnellisesti hänen

läsnäolonsa olisi vaikuttanut meidän arvosteluumme sir Percivalin

selityksestä."

"Se oli vain päähänpistoni", sanoi hän hajamielisesti. "Asia ei

ansaitse enempää ajattelemista, herra Gilmore. Teidän kokemuksenne

täytyy olla minun varmin tukeni, ja se onkin todella se!"

Minä en pitänyt oikein siitä, että hän siten pani kaiken

edesvastauksen minulle. Jos herra Fairlie olisi tehnyt sen, en minä

ollenkaan olisi kummastunut. Mutta että päättävä, selvänäköinen neiti

Halcombe tällä tavoin arasteli lausumasta ajatustaan, se oli jo

jotakin, mitä minä kaikkein vähimmän olisin odottanut maailmassa.

"Jos Te vielä epäilette jotakin", sanoin minä, "niin miks'ette heti

ilmoita minulle? Sanokaa minulle suoraan, onko Teillä mitään syytä

epäillä sir Percival Glydeä."

"Ei, ei ollenkaan."

"Huomaatteko jotakin epäuskottavaa tai horjuvaa hänen selityksessään?"

"Kuinka minä voisin sanoa sellaista huomaavani niiden todistusten

jälkeen, joita hän on sanainsa totuudesta tarjonnut minulle.

Voidaanko varmempaa todistusta saada hänen edukseen, herra Gilmore,

kuin Anna-raukan äidiltä?"

"Ei, eipä ollenkaan. Jos vastaus Teidän kirjeeseenne tulee

tyydyttävä, en minä ainakaan puolestani voi ymmärtää, mitä vielä joku

sir Percivalin ystävä voisi odottaa häneltä."

"Me lähetämme siis kirjeen postiin", sanoi hän nousten seisoalleen

poistuakseen huoneesta, "emmekä virka asiasta enää ainoata sanaakaan,

ennenkuin vastaus saapuu. Älkää kiinnittäkö mitään huomiota minun

epäilykseeni. Minä en voi selittää mitenkään paremmin sitä, kuin että

minä viime aikoina olen ollut niin sanomattoman levoton Lauran takia,

ja levottomuus heikontaa meitä kaikkia, herra Gilmore."

Hän poistui nopeasti, ja hänen äänensä, joka luonnostaan oli niin

varma, oli nyt hieman epävakava, kun hän lausui nämä sanat. Hän

on tuntehikas, voimakas, viisas nainen -- sellainen, jota meidän

päivinämme löytää vain yhden kymmenestätuhannesta. Minä olen

tuntenut hänet jo lapsuudesta saakka -- minä olen nähnyt hänen monen

perhesurun koettelemana, ja minun monivuotinen tuttavuuteni hänen

kanssaan sai minun ottamaan huomioon hänen epäilyksensä niissä

olosuhteissa, mitkä minä juuri olen kuvannut, seikka, jota minä

varmaan en olisi tunnustanut kellekään muulle naiselle. Minä en

voinut huomata syytä mihinkään levottomuuteen tahi epäluuloon -- ja

kumminkin sai hän minut sekä hieman levottomaksi että epäileväksi.

Jos minä olisin ollut nuori, olisivat nämä mielettömät haaveet

suututtaneet minut itseeni. -- Nyt olin minä vanha ja tiesin

paremmin; nyt menin minä kävelemään tyynnyttääkseni itseni viisaan

lepoon.