Juuri kun me olimme astuneet asuntorakennuksen etusivulle, tulivat
postivaunut rautatienasemalta lehtikujaa pitkin. Neiti Halcombe
odotti portailla, kunnes vaunut vierivät esille ja meni sitten alas
puristaakseen erään vanhan herran kättä, joka reippaasti hyppäsi
vaunuista alas, niin pian kun astuinrauta oli laskettu alas. Herra
Gilmore oli tullut.
Minä katselin häntä esitettäessä meitä toisillemme sellaisella
uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, jota minä tuskin voin salata.
Tämä vanha mies jäisi Limmeridge-Houseen sen jälkeen, kuin minä olen
täältä poistunut; hän saisi kuulla sir Percival Glyden selityksen ja
olla neiti Halcombelle kokemuksellaan avuksi, kun neiti Halcomben
pitäisi päästä tässä asiassa johonkin vakaumukseen; hänen pitäisi
jäädä tänne siksi, kunnes kysymys avioliitosta oli nostettu ja, jos
se tulee ratkaistuksi sir Percival Glyden toivomusten mukaan, tuli
hänen kirjoittaa se sopimus, joka ehdottomasti sitoi neiti Fairlien
tähän mieheen. Silloinkin, kun minä verrattain vähän tiesin sitä
vastaan kuin _nyt_, katselin minä perheen lainoppinutta avustajaa
mielenkiinnolla, jota en koskaan ennen ole tuntenut ketään miestä
kohtaan, joka oli niin perin outo minulle.
Ulkomuodoltaan oli herra Gilmore täydellinen vastakohta sille
käsitykselle, joka tavallisesti saadaan vanhasta lakimiehestä. Hän
näytti terveeltä ja punakalta, valkoinen tukka oli hieman pitkä ja
varsin huolellisesti harjattu. Hänen musta takkinsa, liivinsä ja
housunsa sopivat hänelle mainiosti, hänen valkoinen kaulahuivinsa
oli siististi ja hyvin solmittu, ja hänen lavendelinväriset
hansikkaansa olisivat sopineet huolekkaimmalle hengen miehelle. Hänen
esiintymistavassaan huomasi mielihyvällä vanhan koulun täydelleen
kehitettyä seurustelutaitoa ja hyvää tahdikkaisuutta, yhdistettynä
miehen terävään silmäykseen ja nokkeluuteen, jonka elämäntehtävä
pakottaa häntä aina olemaan tarkka huomioissaan. Eloisa luonne ja
hyvät toiveet uransa alussa, pitkä elämä täynnään hedelmällistä työtä
ja ansaittua huomiota, ja nyt iloinen, terve, kunnioitettu vanhuus
-- kas siinä vaikutus, jonka hänen ensi näkemisensä teki minuun, ja
minä voin lisätä, että se tuttavuus herra Gilmoren kanssa, johon
myöhemmät ja pitemmät huomioni antoivat minulle tilaisuutta, oli
omiaan lisäämään tätä vaikutusta.
Minä annoin vanhan herran ja neiti Halcomben mennä yksin sisään
puhelemaan perheen asioista vieraan häiritsemättä. He menivät
eteisestä salonkiin ja minä menin taas portaita alas kulkeakseni
yksin puutarhassa.
Ne tunnit, jotka minulla oli jäljellä Limmeridge-Housessa, olivat
helposti luetut. Matkani seuraavana aamuna oli ehdottomasti
ratkaistu; minun osani niissä tutkimuksissa, jotka nimetön kirje oli
aiheuttanut, ei enää voineet tulla kysymykseen. -- Minä en tekisi
kellekään muulle kuin mahdollisesti minulle, itselleni vahinkoa, jos
minä siksi lyhyeksi ajaksi, joka oli jäljellä, vapautin sydämmeni
siitä julmasta siteestä, johon välttämättömyys oli minut pakottanut,
ja nyt sanoin tuskaiset jäähyväiset niille paikoille, jotka olivat
minun lyhyen onnen ja rakkauden unelmani kehyksenä.
Minä ohjasin ehdottomasti askeleeni sille tielle, joka kulki minun
työhuoneeni ikkunain alaitse, missä minä eilen illalla olin nähnyt
neiti Fairlien kävelevän pikku koiransa kanssa, ja astelin sitä
polkua, jota hänen rakas jalkansa oli niin usein polkenut, kunnes
minä tulin pikku portille, joka johti hänen kukkatarhaansa. Nyt oli
talven jäätävä käsi ryöstänyt sen vehreyden. Ne kukat, joiden nimet
hän oli opettanut minulle ja joiden kauneuden minä olin opettanut
maalaamaan, olivat nyt kuolleet, ja hienot, lumivalkoiset käytävät
kukkaislavojen välissä olivat märkiä ja liukkaita. Minä menin niiden
kauniiden puuryhmien luo, joiden varjossa me olimme elokuun iltoina
hengittäneet suloista, tuoksuvaa ilmaa, joiden suojassa olimme
yhdessä ihmetelleet varjojen ja valojen, yhä vaihtelevaa kauneutta
maassa jalkojemme edessä. Nyt putosivat lehdet alinomaa päälleni
paljaista oksista ja kadotuksen koleus ilmassa tunkeutui läpi luiden
ja ytimien. Hieman edempänä olin minä poistunut aidatulta alueelta ja
tullut polulle, joka hiljaa kaareutui lähintä kukkulaa kohden. Vanha
puunrunko tien vieressä, jolla me tavallisesti lepäsimme, oli nyt
sateen läpitunkema ja hienot kasvit ja ruohot, joita minä poimiskelin
kivimuurin juurelta, olivat nyt kuin mikäkin villien, kellastuneiden
kiertokasvien peittämä saari likaisessa vedessä. Minä nousin mäelle
ja silmäsin maisemaa, jota me niin usein kauniimpina päivinä olimme
ihailleet. Nyt oli se eloton ja autio -- se ei ollut enää sama
maisema, jota minä olin ihastuneena katsellut. Se päivänpaiste, jonka
hänen läsnäolonsa oli levittänyt sille, oli kaukana minusta, -- hänen
lumoava äänensä ei kaikunut enää minun korviini. Sillä paikalla,
jossa minä nyt seisoin, oli hän puhellut kanssani isästään -- siitä
vanhemmastaan, joka eli kauemmin -- oli kertonut kuinka hellästi
he rakastivat toisiansa ja kuinka syvästi hän vielä kaipasi isää,
kun hän tuli eräisiin huoneisiin ja ryhtyi eräisiin ajanviettoihin
ja tehtäviin, jotka isääkin olivat huvittaneet. Oliko se maisema,
jonka minä olin nähnyt silmieni edessä kuunnellessani näitä sanoja,
sama, jonka minä nyt näin seisoessani yksinäni mäellä. Käännyin
pois, laskeusin alas, menin yli kedon hiekkaharjun ohi merenrantaan.
Siellä näin minä tyrskyn valkean vaahdon, kun se raivoten heittäysi
ylös, siellä aaltojen leveän harjan, kun ne vyöryen tulivat kohden
rantaa -- mutta missä oli se paikka, johon hän ennen oli piirtänyt
päivänvarjollaan hullunkurisia kuvia hiekkaan? Missä se paikka, jossa
me olimme istuneet toistemme vieressä ja hän oli kysellyt minusta
ja kodistani, missä hän oli kysellyt äidistäni ja sisarestani niin
perinpohjaisesti ja valaisevasti, kuin vain nainen voi kysellä, ja
viattomasti halunnut tietää, enkö minä kerran muuttaisi yksinäisestä
asunnostani omaan kotiin oman puolison kanssa? Tuuli ja aallot
olivat aikaa sitten hienosta hiekasta hävittäneet jokaisen jäljen
hänestä. Minun silmäykseni harhailivat yli avaran, yksitoikkoisen
merenrannan, ja se paikka, jossa me yhdessä olimme haaveksineet
muutamia onnellisia tunteja, oli nyt niin kadonnut minulta, kuin ei
sitä koskaan olisi ollutkaan, -- oli niin vieras, kuin minä seisoisin
jo kaukaisella rannalla.
Autio hiljaisuus rannalla tuntui niin kylmältä sydämmelleni. Palasin
asuinkartanoon ja puutarhaan, missä jokainen askel johti mieleeni
jonkun muiston hänestä.
Länsipuoleisella pengermällä kohtasin minä herra Gilmoren. Näkyi
selvään, että hän etsi minua, sillä hän kiiruhti askeleitansa niin
pian, kun huomasimme toisemme.
Mielentilani ei tehnyt minua juuri sopivaksi pitämään seuraa
vieraalle, mutta kohtaus oli välttämätön ja minä päätin mukautua
kohtalooni.
"Olen juuri toivonut tavata Teitä", sanoi vanhus. "Minulla on pari
sanaa puhuttavana Teille, paras herrani, ja jollei Teillä ole mitään
vastaan, käytän minä tätä tilaisuutta. Hukkaamatta aikaa hyödyttömiin
pakinoihin tahdon minä siis mainita, että neiti Halcombe ja minä
olemme puhuneet perheen asioista ja suhteista, -- asioista, jotka
ovat olleet syynä tännetulooni -- ja keskustelumme jatkuessa on hän
luonnollisesti ilmoittanut minulle tuon nimettömän kirjeen varsin
ilkeän jutun ja ne toimenpiteet joihin Te yhtä hienotunteisesti
kuin harkitusti olette ryhtyneet saadaksenne selvyyttä asiassa.
Minä pidän selvänä, että tämän seikan täytyy herättää Teissä, paras
herra, harrastusta, jota Te ette muutoin olisi voinut tuntea, --
kuulla, että tutkimukset, joita Te olette alkaneet, ovat vastaiseksi
jätetyt varmoihin käsiin. Olkaa levollinen tämän asian suhteen, herra
Hartright, -- _minä_, olen ottanut sen hoitaakseni."
"Te olette joka suhteessa paljon parempi neuvonantaja ja auttaja
tässä tapauksessa, kuin minä voisin olla, herra Gilmore. Onko minun
sopimatonta kysyä, kuinka aiotte menetellä."
"Sen verran kuin minä olen ennättänyt jotakin suunnitella, tahdon
minä mielihyvällä ilmoittaa sen Teille, herra Hartright. Minä aion
lähettää jäljennöksen kirjeestä ja selonteon tapahtumasta sir
Percival Glyden asianajajalle Lontooseen, jonka hieman tunnen. Itse
kirjeen pidätän minä täällä näyttääkseni sen sir Percivalille, niin
pian kun hän tulee. Minä olen sen ohella ryhtynyt toimenpiteisiin
ottaakseni selville molempain naisten matkan, sillä minä olen
lähettänyt yhden herra Fairlien palvelijoista, luotettavan henkilön,
rautatieasemalle tekemään tutkimuksia; miehellä on matkarahat ja
ohjeensa ja tulee hänen seurata näitä naisia pitemmällekin, jos
hän huomaa siitä jotakin etua olevan. Tämä on toistaiseksi kaikki,
mitä voidaan tehdä, ennenkuin sir Percival tulee tänne maanantaina.
Minä en vähintäkään epäile, ett'ei hän kernaasti antaisi jokaista
selitystä, jota voidaan vaatia aatelis- ja kunnon mieheltä. Sir
Percival on yleisen mielipiteen suosiossa, herrani -- loistava asema,
tahraton arvo-tunnen olevani aivan levollinen asian suotuisasta
menosta, aivan levollinen, sen voin tyytyväisesti Teille vakuuttaa.
Sellaiset tapaukset ovat varsin tavallisia -- olen kokenut useampia
elämäni aikana. Nimettömät kirjeet -- säälittävät naiset --
surullista, että sellaista voi tapahtua järjestetyssä yhteiskunnassa.
Minä en kiellä, että tässä tapauksessa on muutamia erityisiä
omituisuuksia, mutta asia on itsessään tavallinen -- valitettavasti
varsin tavallinen".
"Pelkään, herra Gilmore, että minun, ikävä kyllä, täytyy katsoa tätä
asiaa eri tavalla".
"Aivan niin, niin, hyvä herra -- aivan niin. Minä olen vanha mies
ja katson asiaa käytännölliseltä kannalta. -- Te olette nuori ja
katsotte sitä romantilliselta kannalta. Älkäämme kiistelkö siitä,
kumpi kanta on oikea. Minä elän ammattini takia taistelun ja juttujen
ilmapiirissä, herra Hartright, ja tuntisin itseni tyytyväiseksi, jos
minä selviäisin niistä yhtä helposti kuin tästä asiasta. Me odotamme
tapausten kulkua -- niin, me odotamme luonnollista ratkaisua. Hauska
ja kaunis paikka tämä! -- Hyvä metsästysmaa, arvatakseni? Ehkä
ei -- en usko minkään herra Fairlien alueen olevan rauhoitetun.
Mutta kaunis paikka kaikissa tapauksissa ja rakastettava perhe. Te
maalaatte, herra Hartright, luullakseni? Kaunis luonnonlahja. Mikä on
teidän erikoisalanne?"
Me siirryimme nyt yleisiin keskusteluaineisiin -- tai oikeammin
sanoen herra Gilmore puhui ja minä kuuntelin, mitä hän sanoi.
Ajatukseni olivat kumminkin kaukana hänestä ja siitä aineesta,
josta hän pakisi niin kaunopuheisesti. Molempain viime tuntien
yksinäinen vaellus oli vaikuttanut mieleeni -- se oli herättänyt
ajatuksen minussa kiiruhtaa matkaani Limmeridge-Housesta. Miksi
minä viivyttäisin minuuttiakaan kauemmin, kuin oli tarpeellista,
tuskaisia jäähyväisiäni tästä paikasta? Mitäpä palvelusta minulta
enää vaadittaisiin? Minä en hyödyttänyt enää mitään viipymällä
kauemmin Cumberlandissa, eikä mitään eri tuntia ollut minun
pysähtymiseeni määrätty siinä suostumuksessa, jolla talon isäntä
lyhensi sopimustani. -- Miks'en niin ollen matkustaisi heti.
Päätin tehdä niin. Vielä oli muutamia tuntia jäljellä päivästä --
minä en nähnyt mitään syytä, mikä estäisi minua palaamasta Lontooseen
tänä iltapäivänä. Minä tein herra Gilmorelle ensimmäisen kohteliaan
anteeksipyynnön, minkä keksin, ja palasin nopeasti sisään.
Matkalla huoneeseeni tapasin minä neiti Halcomben portaissa.
Nopeista askeleistani ja muuttuneesta tavastani huomasi hän minun
tehneen jonkun aavistamattoman päätöksen ja kysyi minulta, mitä oli
tapahtunut.
Juuri niin, kuin tässä olen esittänyt matkani kiirehtimisen syyn,
kerroin minä sen hänelle.
"Ei, ei", sanoi hän vakavasti ja sydämmellisesti, "jättäkää meidät
ystävänä, aterioitkaa kanssamme vielä kerran. Jääkää syömään
päivällistä kanssamme; jääkää auttamaan meitä viettämään viimeinen
ilta niin hauskasti ja niin entisten iltojemme tapaisesti kuin
mahdollista. Se on minun toivomukseni, rouva Veseyn toivomus ja" --
hän epäili hieman, mutta lisäsi sitten -- "Laurankin toivomus."
Lupasin jäädä. Jumala tietäköön, ett'en minä halunnut jättää edes
jonkun surullisen vaikutuksen varjoakaan yhteenkään heistä!
Katsoin parhaaksi jäädä huoneeseeni, kunnes päivälliskello soi. Minä
viivyin siis siellä, kunnes aika oli mennä alas.
Minä en ollut puhellut neiti Fairlien kanssa -- en edes ollut nähnyt
häntä koko päivänä. Meidän ensi kohtauksemme hänen salonkiin tultuaan
oli yhtä kova koetus hänen kuin minunkin itsehillitsemiselleni.
Hänkin oli koettanut parhaan mukaan valmistautua siihen, että
viimeinen ilta tulisi muistoksi kauniista menneestä ajasta -- tästä
ajasta, joka ei koskaan palaisi. Hänellä oli päällään se puku,
jota minä olin tavallisesti ihaillut enemmän kuin mitään muuta --
tummansininen silkkihame, jota pitsit komeasti ja aistikkaasti
reunustivat; hän tuli minua vastaan entisellä ystävyydellään ja
ojensi kätensä minulle viattomasti ja luottavasti juuri kuin
menneinä, onnellisina päivinä. Mutta käsi lepäsi vapisten ja kylmänä
kädessäni, vaalealla poskella paloi tulipunainen pilkku, ja tämä sekä
se heikko hymyily, jota hän väkisten koetti säilyttää huulillaan,
mutta joka kumminkin hälveni pois minun silmätessäni hänen rakkaita
piirteitään -- kaikki tämä sanoi minulle, mikä taistelu hänen oli
kestettävä säilyttääkseen näennäisen levollisuutensa Sydämmeni ei
voinut rakastaa häntä enemmän, kuin se jo rakasti; tämä ainoastaan
oli syynä siihen, ett'ei hän tällä hetkellä tullut rakkaammaksi kuin
koskaan ennen.
Herra Gilmore oli meille suureksi avuksi. Hän oli erinomaisella
tuulella ja johti keskustelua väsymättömän eloisasti. Neiti Halcombe
auttoi häntä päättävästi, ja minä tein parhaani seuratakseni hänen
esimerkkiänsä. Lempeät sinisilmät, joiden vähimmänkin ilmeen
vaihdoksen minä niin hyvin olin oppinut tulkitsemaan, katsoivat
rukoilevasta minuun, kun me istuuduimme pöytään. Auttakaa sisartani
-- näytti suloinen, levoton muoto sanovan -- auttakaa sisartani, niin
autatte minuakin.
Päivällinen kului, kaikista ulkonaisista merkeistä päättäen,
rattoisasti. Kun naiset olivat nousseet pöydästä ja herra Gilmore
ja minä jääneet yksin huoneeseen, kiinnitti uusi seikka huomiotamme
ja soi minulle samalla tilaisuuden rauhoittua muutamain minuuttien
tervetulleen ja tarpeellisen äänettömyyden aikana. Palvelija, joka
oli lähetetty seuraamaan Anna Catherickin ja rouva Clementsin jälkiä,
palasi ja kutsuttiin heti ruokasaliin tekemään selvää matkastaan.
"No hyvä", sanoi herra Gilmore, "mitä olet saanut selville?"
"Olen saanut selville sen, herra", vastasi mies "että molemmat naiset
ottivat matkaliput tältä asemalta Carlisleen."
"Sinä matkustit luonnollisesti Carlisleen kuultuasi sen?"
"Kyllä, herra, mutta ikäväkseni täytyy minun sanoa, ett'en minä sen
enempää saanut selkoa heidän matkastaan."
"Kysyitkö rautatieltä?"
"Kyllä, herra."
"Ja kaupungin kaikista ravintoloista?"
"Kyllä, herra."
"Ja sinä jätit poliisille sen kertomuksen, jonka minä kirjoitin
sinulle?"
"Kyllä, herra."
"No hyvä, ystäväni; olet tehnyt kaikki voitavasi ja niin olen
minäkin; siitä saa asia jäädä vastaiseksi riippumaan. Näyttää
siltä, kuin me menettäisimme pelin, herra Hartright", jatkoi
vanhus palvelijan mentyä. "Tällä hetkellä ainakin ovat nämä naiset
nenästäneet meitä, ja ainoa keinomme on odottaa, kunnes sir Percival
Glyde saapuu maanantaina. Ettekö tahdo täyttää lasianne? Tämä on
hyvää portviiniä -- puhdasta, vanhaa, väärentämätöntä viiniä. Minulla
on kumminkin parempaa omassa kellarissani."
Me menimme salonkiin -- tähän huoneeseen, jossa elämäni onnellisimmat
illat olivat kuluneet, tähän huoneeseen, jota tämän viime illan
jälkeen en koskaan enää tulisi näkemään. Sen ulkonäkökin oli
muuttunut, kun päivät olivat lyhenneet ja ilma kylmennyt. Pengermälle
johtavat lasiovet olivat suljetut ja peitetyt paksujen uutimien taa.
Lempeän iltahämärän sijaan, jota me olimme niin ihailleet, huikasi
nyt silmiämme lampunvalo. Kaikki oli niin muuttunutta -- niin ulkona
kuin sisälläkin!
Neiti Halcombe ja herra Gilmore istuutuivat pelipöydän ääreen, rouva
Vesey vaipui tavalliselle tuolilleen. Ei ollut mitään pakollista
heidän illan viettämistavassaan, ja minä tunsin asemani kiusallisen
pakon sitä selvemmin verratessani sitä heidän asemaansa. Minä näin,
kuinka neiti Fairlie viivytteli nuottitelineen ääressä. _Ennen_
olisin minä etsinyt häntä siitä. Nyt epäröin minä epävarmana -- en
tietänyt mihin minun olisi pitänyt mennä tai mitä tehdä. Hän silmäsi
minuun, otti nopeasti nuottivihon telineeltä ja tuli luokseni.
"Soitanko muutamia näitä Mozartin pikku kappaleita, joista Te
tavallisesti niin paljon piditte?" kysyi hän avatessaan kirjan
hermostuneen nopeasti ja katsoa tuijottaen siihen puhuessaan.
Ennenkuin minä ehdin kiittää häntä, meni hän pianon luo. Tuoli sen
läheisyydessä, jolla minä aina ennen istuin, oli tyhjänä. Hän näppäsi
muutamia säveleitä -- katsoi taakseen minuun -- silmäsi sitten taasen
nuotteihinsa.
"Ettekö tahdo istuutua vanhalle paikallenne?" kysyi hän nopeasti ja
hiljaisella äänellä.
"Uskallan ehkä tehdä niin, koskapa on viimeinen ilta", vastasin minä.
Hän ei sanonut mitään, kiinnitti vain huomiotaan soittoon, tähän
soittoon, jonka hän niin hyvin osasi ulkoa jo jota hän muinoisina
päivinä oli monta, monta kertaa esittänyt nuoteitta. Minä tiesin
vain, että hän oli kuullut sanani, että tiesi minun olevan
vieressään, siitä, että minä näin, kuinka pieni punainen pilkku hänen
minua lähinnä olevalla poskellaan katosi ja hänen kasvonsa tulivat
aivan kalpeiksi.
"On varsin ikävää, että Teidän täytyy matkustaa pois", sanoi hän
ja hänen äänensä aleni kuiskaukseksi, silmät katsoivat tiukemmin
nuotteihin ja sormet lentelivät näppäimillä ihmeellisellä,
kuumeentapaisella voimalla, jommoista en ennen ole hänellä huomannut.
"Minä muistan nämä ystävälliset sanat, neiti Fairlie, kauan sittenkin
kuin huomispäivä on tullut ja mennyt."
Hänen poskensa vaalenivat vieläkin, ja hän käänsi päätänsä pois yhä
enemmän minusta.
"Älkää puhuko huomispäivästä", sanoi hän. "Antakaa soiton puhua tänä
iltana iloisempaa kieltä, kuin me voimme puhua."
Hänen huulensa vapisivat -- heikko huokaus, jota hän turhaan koetti
tukahduttaa, pääsi niiltä. Hänen sormensa harhailivat epävarmoina
näppäimillä, hän löi väärän äänen, hämmentyi yhä enemmän koettaessaan
oikaista erehdystään ja antoi tyytymättömänä vaipua kätensä
polvelleen. Neiti Halcombe ja herra Gilmore katsoivat pelipöydästä,
missä he olivat kiintyneet écartéta pelaamaan, hämmästyneinä ylös.
Rouva Veseykin, joka uinaili nojatuolissaan, heräsi soiton lakattua
ja kysyi, mitä oli tekeillä.
"Pelaattehan Te whistiä, herra Hartright?" kysyi neiti Halcombe
silmäten merkitsevästi siihen paikkaan, jossa minä istuin.
Minä tiesin, mitä hän tarkoitti; minä tiesin, että hän oli oikeassa,
ja nousin heti mennäkseni pelipöydän luo. Kun minä olin matkalla
pianon luota, käänsi neiti Fairlie nuottikirjan lehteä ja kosketti
näppäimiä taaskin varmemmalla kädellä.
"Minä _tahdon_ soittaa sen", sanoi hän ja löi säveliä intohimoisella
voimalla. "Minä _tahdon_ soittaa sen viimeisenä iltana."
"Tulkaa, rouva Vesey", sanoi neiti Halcombe, "herra Gilmore ja minä
olemme väsyneet écartéhen -- tulkaa ja ruvetkaa herra Hartrightin
kanssapelaajaksi whistissa."
Vanha lakimies hymyili ivallisesti. Hän oli voittanut ja kääntänyt
juuri kuninkaan. Hän otaksui nähtävästi neiti Halcomben uuden
määräyksen aiheutuvan naisten tavallisesta tappiosta seuranneesta
kärsimättömyydestä.
Loppuilta kului ilman että neiti Fairlie lausui sanaakaan tai edes
silmäsikään minuun. Hän istui paikallaan pianon ääressä ja minä
omallani pelipöydän ääressä. Hän soitti lakkaamatta aivankuin soitto
olisi ollut hänen ainoa turvansa häntä itseään vastaan. Joskus
koskettivat hänen sormensa näppäimiä viipyvän hellyyden väreellä
-- sävelet henkivät valitusta, joka oli sanomattoman kaunis ja
liikuttava kuulla -- toisena hetkenä oli hänen soittonsa heikkoa ja
epävarmaa tai vain koneellista taidetta. Mutta kuinka väre ja sävelet
vaihtelivatkaan, ei hän koskaan epäröinyt pysyä pianon ääressä. Vasta
kun me kaikki nousimme paikoiltamme sanoaksemme toisillemme hyvää
yötä, jätti hänkin turvapaikkansa.
Rouva Vesey seisoi minua lähimpänä ja oli ensimmäinen, joka ojensi
minulle kätensä.
"Minä en saa enää nähdä Teitä, herra Hartright", sanoi vanha rouva.
"Olen todellakin pahoillani, että Teidän täytyy matkustaa. Te
olette ollut varsin ystävällinen ja huomaavainen, ja minunlaiseni
vanha nainen pitää arvossa ystävällisyyttä ja huomaavaisuutta. Minä
toivotan Teille kaikkea hyvää, nuori herrani, -- onnellista matkaa!"
Nyt tuli herra Gilmore järjestyksessään.
"Toivon vastaisuudessa saavamme tilaisuuden lähemmin tutustua
toisiimme, herra Hartright. Olettehan vakuutettu että minä parhaan
ymmärrykseni mukaan pidän huolta tuosta pikku jutusta? Niin, niin,
sehän on selvä asia! Paras herrani, kuinka kätenne ovat kylmät --
kaikin mokomin, älkää salliko minun pidättää Teitä täällä oven luona.
Bon voyage, [Onnellista matkaa.] nuori herrani, -- bon voyage, kuten
ranskalainen sanoo."
Sitten seurasi neiti Halcombe.
"Kello 1/2 8 aamulla", sanoi hän ja lisäsi kuiskaten: "Olen kuullut
ja nähnyt enemmän kuin uskottekaan. Teidän käytöksenne tänä iltana on
saanut minut, ystäväksenne koko elämän ajaksi."
Viimeksi käännyin minä neiti Fairliehen. En uskaltanut katsoa häneen
ottaessani hänen kätensä ja ajatellessani huomispäivää. "Minun
täytyy matkustaa varhain", sanoin minä. "Olen poissa neiti Fairlie,
ennenkuin Te --"
"Ei, ei", keskeytti hän nopeasti, "ei ennen kun minä olen ylhäällä.
Minä tulen aamiaiselle Marianin kanssa. Minä en ole niin kiittämätön,
en unhoita niin kolmea mennyttä kuukautta --"
Hän vaikeni, puristi hiljaa minun kättäni ja päästi sen sitten
nopeasti. Ennenkun minä ennätin sanoa hyvää yötä, oli hän poissa.
Loppu tulee nopeasti -- tulee välttämättömästi, niinkuin päivänvalo
tuli viime aamunani Limmeridge-Housessa.
Kello oli juuri 1/2 8 mennessäni alas -- mutta he istuivat jo
molemmat aamiaispöydässä odottamassa minua. Koleassa, synkässä
puolihämärässä hiljaisena aikaisena aamuhetkenä istuuduimme me
kaikki kolme ja koetimme syödä, koetimme puhua. Meidän yrityksemme
esiintyä välinpitämättömän näköisinä oli toivoton -- minä nousin ylös
tehdäkseni lopun siitä.
Kun minä ojensin käteni ja neiti Halcombe, joka oli lähinnä, tarttui
siihen, kääntäytyi neiti Fairlie äkkiä ja kiiruhti pois huoneesta.
"On parempi näin", sanoi neiti Halcombe kun ovi oli suljettu --
"parempi sekä Teille että hänelle."
Viipyi hetkinen, ennenkun minä voin puhua -- oli kovaa jättää hänet
sanomatta sanaakaan tai saamatta silmäystäkään jäähyväisiksi. Minä
toivuin pian; koetin sanoa jäähyväiset neiti Halcombelle sopivin
sanoin, mutta minä voin vain saada yhden ainoan lauseen huulilleni.
"Ansaitsenko, että Te jonkun kerran kirjoitatte minulle?" oli kaikki,
mitä voin sanoa.
"Te olette jalolla tavalla ansainneet muistelemiseni niin kauan kuin
elämme. Mitä tahansa tulee tapahtumaan, saatte Te tietää siitä."
"Ja jos minä voin olla Teille joksikin avuksi vastaisuudessa, kauan
sittenkun minun mielettömyyteni ja rohkeuteni muisto on hälvennyt --"
En voinut sanoa sen enempää. Ääneni tukehtui, kyyneleet tunkeutuivat
silmiini kaikesta ponnistuksestani huolimatta. Hän tarttui käsiini
molemmin käsin ja puristi niitä melkein miehen voimalla; hänen tummat
silmänsä leimusivat, tumma punerrus loisti hänen ruskean ihonsa läpi;
hänen voimakkaat kasvonsa kaunistuivat siitä osanoton ja jalouden
puhtaasta valosta, joka levisi niille.
"Minä tahdon luottaa Teihin -- jos se aika koskaan tulee, tahdon
minä luottaa Teihin kuin _minun_ ystävääni, ja hänen ystäväänsä kuin
_minun_ ja _hänen_ veljeensä." Hän vaikeni, veti lähemmäksi minua
itseään, ja tuo sydämmellinen, jalo tyttö kosketti sisarellisella
hellyydellä huulillaan otsaani ja kutsui minua ristimänimeltä.
"Jumala siunatkoon Teitä, Valter!" sanoi hän. "Pysähtykää tänne ja
rauhoittukaa. -- On parasta meidän molempain vuoksi, että minä menen,
on parasta, että minä parvekkeelta katson Teidän lähtöänne."
Hän poistui huoneesta. Minä käännyin ikkunaan, jonka ulkopuolella
silmäni eivät nähneet mitään muuta kuin aution, syksyisen maiseman --
käännyin pois voidakseni hillitä itseni, ennenkun poistun huoneesta
-- ikuisesti.
Minuutti kului -- voi tuskin olla pitempi aika -- kun minä taasen
kuulin ovea hiljaa avattavan ja naisen hameen kahinan mattoa vasten
yhä lähestyvän minua. Sydämmeni löi kovasti, kun minä käännyin. Neiti
Fairlie lähestyi minua vastapäiseltä puolen huonetta.
Hän pysähtyi epäröiden silmätessämme toisiimme ja nähdessään, että
me olimme yksin. Mutta sillä rohkeudella, jota nainen usein kaipaa
pienissä vastoinkäymisissä, mutta harvoin suurissa, lähestyi hän
-- varsin kalpeana ja hiljaa -- toinen käsi seuraten sen pöydän
reunaa, jonka vieressä hän kulki; toisessa kädessään piti hän jotakin
puoleksi kätkettynä hameensa poimuun.
"Minä menin vain salonkiin", sanoi hän, "hakeakseni tämän. Se kenties
muistuttaa Teitä olostanne täällä ja niistä ystävistä, jotka jätätte
tänne. Te sanoitte, että olen edistynyt suuresti, kun minä valmistin
sen, ja minä uskoin, että Te pitäisitte siitä --"
Hän käänsi pois kasvonsa ja ojensi minulle pienen taulun, jonka hän
oli maalannut ja joka kuvasi tuota pientä huvihuonetta, missä me
ensi kerran näimme toisemme. Paperi tärisi hänen kädessään hänen
ojentaessaan sitä minulle -- tärisi minunkin kädessäni, kun minä otin
sen häneltä.
Minä pelkäsin sanoa hänelle, mitä minä tunsin -- minä vastasin
vain: "Se on ainiaan oleva minulla; niin kauan kuin elän, on se
minun kallein aarteeni. Olen syvästi kiitollinen tästä lahjasta --
syvästi kiitollinen Teidän hyvyydestänne, ett'ette päästäneet minua
matkaamaan saamatta ensin Teille sanoa jäähyväiset."
"Ah", sanoi hän viattomasti, "kuinka olisin minä voinut tehdä siten,
kun meillä on ollut yhdessä niin monta onnellista päivää!"
"Nämä onnelliset päivät eivät luultavasti koskaan palaa, neiti
Fairlie -- minun ja teidän elämänratanne eroavat paljon toisistaan.
Mutta jos tulisi aika, jolloin minun kaiken muun voittava
uskollisuuteni voisi hankkia Teille hetkisen onnen tai säästää
Teiltä hetkisen surun, niin tahdotteko silloin muistaa köyhää
piirustuksenopettajaa? Neiti Halcombe on luvannut luottaa minuun --
tahdotteko Te myöskin luvata samaa?"
Suuret kyyneleet hersyivät lempeisiin, surullisiin silmiin.
"Lupaan sen", sanoi hän epävarmalla äänellä. "Oi, älkää katsoko
minuun noin! Minä lupaan sen kaikesta sydämmestäni."
Minä lähestyin häntä askeleen ja ojensin hänelle käteni.
"Teillä on monta ystävää, jotka rakastavat Teitä, neiti Fairlie.
Teidän tulevainen onnenne on monen rakas toivomus. Sallitteko
Te minun sanoa nyt eron hetkenä, että se on _minunkin_ rakkain
toivomukseni?"
Kyyneleet vierivät alas hänen poskiansa. Hän nojasi toisella
vapisevalla kädellään pöytään ja ojensi minulle toisen. Minä painoin
sitä otsaani vasten, huuliani vasten, ja kyyneleeni putosivat sille
-- mutta eivät rakkauden kyyneleet, oi, eivät rakkauden kyyneleet
tällä hetkellä -- ei, vaan tuskan, epätoivon!
"Jumalan tähden, jättäkää minut!" kuiskasi hän.
Sen tunteen tunnustaminen, jonka hän kätki sydämmensä syvyyteen,
pusertui esiin näissä valittavissa sanoissa. Mikä oikeus oli minulla
kuulla niitä -- vastata niihin! Nämä sanat, tämän pyhän heikkouden
ilmaiseminen ajoivat minut huoneesta. Kaikki oli ohi. Minä päästin
hänen kätensä enkä lausunut sanaakaan enää. Minä en voinut nähdä
häntä oikein hyvin kyynelien vuoksi ja pyyhkäsin pois ne silmätäkseni
vielä kerran häneen. Hän vaipui tuolille, hänen kätensä putosivat
pöydälle ja hän nojasi väsyneesti kaunista päätään niitä vasten.
Vielä jäähyväissilmäys, ovi sulkeutui -- eron mittaamaton kuilu
avautui välillemme -- Laura Fairlie oli jo muisto vain menneeltä
ajalta.
Kertomusta jatkaa Vincent Gilmore, Asianajaja Chancery-Lanesta.