Puoli tuntia myöhemmin olin minä taasen kotona ja kerroin neiti
Halcombelle, mitä oli tapahtunut.
Hän kuunteli minua alusta loppuun jatkuvalla, äänettömällä
tarkkaavaisuudella, joka hänen luonteisellaan naisella todisti
varmimmin, kuinka suuresti kertomukseni kiinnitti hänen mieltään.
"Tunnen itseni levottomaksi", oli kaikki, mitä hän sanoi minun
lopetettuani. -- "Tunnen itseni kovin levottomaksi tulevaisuuden
vuoksi."
"Tulevaisuuden onni tai onnettomuus", lausuin minä, "riippuu kenties
suureksi osaksi siitä, kuinka me käytämme nykyistä hetkeä. Ei ole
epäiltävää, ettei Anna Catherick vapaammin ja mieluummin puhuisi
naisen kuin minun kanssani. Jos neiti Fairlie --"
"Sitä ei voi hetkeäkään ajatella", keskeytti neiti Halcombe
varmimmalla tavallaan.
"Sallikaa minun sitten ehdottaa", jatkoin minä, "että Te itse pyydätte
keskustella Anna Catherickin kanssa ja koetatte kaikin tavoin
voittaa hänen luottamuksensa. Minua puolestani kammottaa paljas
ajatuskin pelottaa vielä kerran tuota ihmisraukkaa, kuten minä jo
onnettomuudekseni peloitin. Onko Teillä mitään estettä seurata minua
vuokraajan taloon huomenna?"
"Ei, ei ollenkaan. Minä menen mihin tahansa ja olen valmis mihin
tahansa, jos voin sillä vain Lauralle olla hyödyksi. Miksikä Te
sanoittekaan paikkaa?"
"Te varmaankin tunnette nimen. Sitä kutsutaan Todds-Corneriksi."
"Kyllä, sen tunnen hyvinkin. Todds-Corner on yksi herra Fairlien
vuokrataloja. Meidän karjakkomme on vuokraajan toinen tytär. Hän
menee usein herraskartanosta kotiinsa ja on kenties kuullut ja nähnyt
yhtä ja toista, mikä voisi olla kuulemisen arvoista. Kuulustanko,
onko tyttö kotosalla?"
Hän soitti ja lähetti palvelijan kutsumaan. Palvelija saapui ja sanoi
karjakon menneen vanhempainsa luo. Hän ei ollut siellä käynyt kolmeen
päivään ja taloudenhoitajatar oli luvannut hänen mennä pariksi
tunniksi tänä iltana.
"Minä voin puhua hänen kanssaan huomenna", sanoi neiti Halcombe
palvelijan poistuttua huoneesta. "Tehkää minulle täysin selväksi,
mitä hyötyä olisi Anna Catherickin puhuttelemisesta. Ettekö
vähintäkään epäile, ett'ei se ollut sir Percival Glyde, joka suljetti
hänet mielisairaalaan?"
"Siitä ei ole hitustakaan epäilemistä. Ainoa, mikä on mielestäni
salaperäistä, on kysymys, mikä on mahtanut olla hänen vaikuttimensa.
Kun ottaa huomioon sir Percival Glyden ja Anna Catherickin
yhteiskunnallisen aseman suuren eron, joka näyttää poistavan kaiken
ajatuksen heidän kaukaisimmastakaan sukulaisuudestaan, niin on
suurimmasta merkityksestä -- jos otaksutaankin, että Anna Catherick
oli todellakin mielisairaalaan suljettava - saada tietää, miksi
juuri sir Percival Glyde oli se henkilö, jonka täytyi ottaa vakava
edesvastuu siitä --"
"Tehän sanoitte mielisairaalan olleen yksityisen?"
"Niin, sellaisen laitoksen, jossa täytyy maksaa hänestä paljon
suurempia summia, kuin kukaan köyhä henkilö voisi hankkia."
"Minä huomaan nyt, mille taholle epäluulot kallistuvat, herra
Hartright, ja minä lupaan Teille, että ne lakkaavat -- olkoonpa Anna
Catherick huomenna siinä meille avullinen tai ei. Sir Percival Glyde
ei tule kauvaa olemaan tässä talossa antamatta täysin tyydyttäviä
selityksiä sekä herra Gilmorelle että minulle. Sisareni vastainen
onni on minun elämäni rakkain huoli, ja minulla on tarpeeksi
vaikutusvaltaa häneen voidakseni, mitä hänen avioliittoonsa tulee,
määrätä siitä."
Me erosimme täksi iltaa.
Aamiaisen jälkeen huomen-aamuna tuli este, joten emme heti
voineet lähteä kävelyllemme vuokrataloon, jonka eilisen illan
tapahtumat aivan olivat ajaneet mielestäni. Oli viimeinen päiväni
Limmeridge-Housessa, ja oli välttämätöntä heti postin saavuttua
seurata neiti Halcomben neuvoa ja pyytää, että herra Fairlie
hyväntahtoisesti vapauttaisi minut paikastani kuukautta ennen
sitoumukseni päättymistä aavistamattomien, tärkeäin asianhaarain
johdosta Lontoossa.
Kaksi kirjettä, jotka minä samana aamuna sain parilta lontoolaiselta
ystävältäni, antoi minulle näennäistä aihetta sellaisen pyynnön
tekemiseen. Otin ne huoneeseeni ja lähetin heti palvelijan kysymään
herra Fairlieltä, voisinko saada keskustella hänen kanssaan eräästä
tärkeästä asiasta.
Odotin lähetin saapumista ilman vähintäkään levottomuutta sen tavan
suhteen, jolla talon herra ottaisi vastaan pyyntöni. Herra Fairlien
luvalla tai luvatta täytyy minun matkustaa. Tunne siitä, että nyt
olen ottanut ensimmäisen raskaan askeleen sillä raskaalla tiellä,
joka tästä lähtien yhä enemmän erottaisi minut neiti Fairliestä,
näytti tehneen minut täysin välinpitämättömäksi kaikkien minua
koskevain arvelujen suhteen. Miesraukan helposti ärsyttävä ylpeys
huoletti minua vähän; minun oma pieni taiteilijaturhamaisuuteni oli
aivan unhottunut. Ei mikään herra Fairlien hävyttömyys, jos hänen
päähänsä pälkähtäisi sellaista osoittaa minulle, voisi nyt loukata
minua.
Palvelija palasi tuoden vastauksen, jota minä olin valmistautunut
kuulemaan. Herra Fairlie valitti terveytensä juuri tänä aamuna
olevan niin heikon, että hänen oli aivan mahdotonta saada itselleen
iloa ottaa vastaan minut. Hän pyysi siksi suomaan hänelle anteeksi
ja hyväntahtoisesti ilmoittamaan hänelle kirjeellisesti asiani.
Sellaisia pyyntöjä olin minä muutamia kertoja saanut niiden kolmen
kuukauden kuluessa, jotka olin oleskellut talossa. Koko tällä aikaa
oli herra Fairlie ollut sanomattoman iloinen "omatessaan" minut,
mutta ei voinut koskaan kyllin hyvin nähdäkseen minua vielä kerran.
Palvelija vei jokaisen pinkan maalauksia, jotka minä korjasin,
takaisin isännälleen ja minun "kunnioittavimman tervehdykseni", ja
palasi tyhjäkätisenä herra Fairlien "ystävällisten kiitosten" ja
"sydämmellisen pahottelun" kanssa, että hänen huono terveytensä
pakotti hänet toistaiseksi pysymään yksinäisenä vankina huoneissaan.
Oivallisempaan keinoon hankkia molemminpuolista tyytyväisyyttä
on tuskin koskaan ryhdytty. Olisi vaikea sanoa, kumpiko meistä
nykyisissä olosuhteissa olisi suuremmassa kiitollisuuden velassa
herra Fairlien huonoille hermoille.
Istuuduin heti kirjoittamaan kirjettä ja koetin tehdä sen niin
nöyrästi, selvästi ja lyhyesti kuin mahdollista. Herra Fairlie ei
sen sijaan kiirehtinyt vastaustaan. Lähes tunnin kuluttua annettiin
se minulle. Se oli kirjoitettu säännöllisellä ja hienolla käsialalla
kirjepaperille, joka oli niin sileä kuin norsunluu ja melkein yhtä
paksu kuin kortti. Sisältö oli seuraava:
"Herra Fairliellä on kunnia kiittää herra Hartrightiä kirjeestä.
Herra Fairlie on kummastuneempi ja alakuloisempi herra Hartrightin
pyynnöstä, kuin hän (nykyisen huonon terveytensä takia) voi
kuvaillakaan. Herra Fairlie ei itse ole mikään liikemies, mutta hän
on neuvotellut hovimestarinsa kanssa, jolla on ne ominaisuudet,
ja hän tunnustaa oikeaksi herra Fairlien mielipiteen, että herra
Hartrightin pyyntöä rikkoa sopimuksensa ei voi oikeuttaa mikään muu
kuin elämää tai kuolemaa koskeva kysymys. Jos se korkea kunnioitus ja
suosio taidetta ja sen harjoittajia kohtaan, joka on herra Fairlien
ilona ja lohdutuksena hänen kärsimyksiä täynnä olevassa elämässään,
voitaisiin helposti hävittää, niin olisi herra Hartrightin menettely
tässä tapauksessa järkyttänyt sen. Mutta sitä se ei ole tehnyt --
lukuunottamatta sitä, mikä koskee herra Hartrightiä itseään.
"Lausuttuaan mielipiteensä tässä suhteessa -- niin selvästi näet,
kuin äärimmilleen kehittynyt hermosairaus sallii hänen selittää --
ei herra Fairliellä ole mitään muuta lisäämistä kuin ratkaiseva
vastaus siihen mitä väärimpään pyyntöön, joka hänelle on esitetty.
Kun täydellinen ruumiin ja sielun lepo on suurimmassa määrässä
välttämätön herra Fairlien terveydelle, ei hän voi sallia herra
Hartrightin, jolla on niin suututtava luonne, häiritä sitä
jäämällä taloon. Näin ollen luopuu herra Fairlie vapaaehtoisesti
oikeudestaan kieltäytyä rikkomasta sopimusta ainoastaan oman rauhansa
säilyttämisen takia -- ja ilmoittaa herra Hartrightille täten, että
hän saa mennä matkoihinsa."
Minä taitoin kirjeen kokoon ja panin sen muiden paperieni joukkoon.
Oli ollut aika elämässäni, jolloin minä olisin katsonut sen
loukkaukseksi; nyt pidin minä sitä vain kirjallisena vapautuksena
sitoumuksestani. En ajatellut sitä sen enempää, en, se oli häipynyt
melkein mielestäni kun menin ruokailuhuoneeseen ja sanoin neiti
Halcombelle olevani valmis seuraamaan häntä vuokrataloon.
"Onko herra Fairlie vastannut Teille tyydyttävästi?" kysyi hän
poistuessamme huoneesta.
"Hän on suostunut matkaani, neiti Halcombe."
Hän katsahti nopeasti minuun; ensi kerran tuttavuutemme aikana
tarttui hän pyytämättään käsivarteeni. Hän ei olisi koskaan sanoin
niin hienotunteisesti voinut ilmaista minulle, että hän ymmärsi,
kuinka herra Fairlie oli antanut minun matkaani suostumuksensa,
ja että hän tämän suostumuksen johdosta ilmoitti osanottonsa ei
ylhäisenä naisena, vaan ystävänä. Herra Fairlien hävytön kirje ei
ollenkaan ollut vaikuttanut minuun. -- Neiti Halcomben sovittava
ystävyys vaikutti mieleeni sitä syvemmin.
Matkalla vuokrataloon sovimme siitä, että seuraajani menisi yksin
sinne ja että minä odottaisin asunnon läheisyydessä. Me pidimme tämän
menettelyn parhaimpana, koska minun näkemiseni olisi voinut helposti
pelottaa Anna Catherickiä tuon hautausmaalla sattuneen kohtauksen
jälkeen, ja siitä olisi voinut olla seurauksena, ett'ei häntä olisi
voitu saada luottavasti keskustelemaan naisen kanssa, jota hän ei
ollenkaan tuntenut. Neiti Halcombe poistui siis luotani puhuakseen
ensiksi vuokraajan vaimon kanssa, jonka hyväntahtoisuuteen auttaa
häntä hän täysin luotti, minun jäädessäni kartanon edustalle.
Olin valmistautunut olemaan yksin kauemman aikaa. Kummastuksekseni
oli tuskin 5 minuuttia kulunut, kun jo neiti Halcombe palasi.
"Kieltäytyykö Anna Catherick näkemästä Teitä?" kysyin minä
hämmästyneenä.
"Anna Catherick on matkustanut pois", vastasi neiti Halcombe.
"Matkustanut pois!"
"Niin, rouva Clementsin kanssa. He matkustivat molemmat tänä aamuna
kello 8."
Minä en voinut lausua sanaakaan -- minä tunsin vain, että viimeinen
toiveemme saada tietoja oli kadonnut heidän kanssansa.
"Kaikki, minkä rouva Todd tietää vieraistaan, tiedän minäkin",
jatkoi neiti Halcombe, "ja se on niin vähän, että sekä hän että
minä olemme täysin epätietoisia. He tulivat molemmat onnellisesti
ja hyvin eilisiltana takaisin erottuaan Teistä ja viettivät sen
jälkeen tavallisuuden mukaan ensi osan iltaa herra Toddin perheessä.
Heti illallisen jälkeen peljästytti heidät Anna Catherick saamalla
äkkinäisen pyörtymiskohtauksen. Hänellä oli samanlainen kohtaus,
vaikka lievempi, samana päivänä, kuin he saapuivat, ja sillä kertaa
katsoi herra Todd sen aiheutuneen jostakin tiedosta, jonka hän oli
lukenut paikallislehdestämme, minkä hän pari minuuttia aikaisemmin
oli ottanut pöydältä."
"Tietääkö rouva Todd, mikä se lehden artikkeli oli, joka oli häneen
tehnyt sellaisen vaikutuksen?" kysyin minä.
"Ei", vastasi neiti Halcombe. "Hän silmäsi läpi sen, mutta ei
löytänyt mitään siitä, jonka niin pitäisi peljästyttää ketään
ihmistä. Minä pyysin kumminkin saada nähdä saman numeron ja ensi
sivulta huomasin minä jo toimittajan varustaneen lehtensä pikku
uutisella huvittaakseen yleisöä esittämällä meidän perhesuhteitamme
-- hän oli näet painattanut kertomuksen sisareni aiotusta
avioliitosta lainaamalla jonkun Lontoon lehden uutisen ylhäisön
avioliitoista. Minä luulin heti voivani huomata, että tämä oli se
uutinen, joka oli vaikuttanut Anna Catherickiin, ja minä luulin myös
tässä pikku tapahtumassa nähneeni aiheen siihen kirjeeseen, jonka hän
seuraavana päivänä lähetti kotiin meille."
"Sitä ei ole epäileminenkään. Mutta mitä tietoja saitte tästä uudesta
pyörtymiskohtauksesta eilisiltana?"
"En mitään. Sen syy on täysin tuntematon. Ei ollut ketään outoa
henkilöä huoneessa. Ainoa vieras oli meidän karjakkomme, joka,
kuten minä jo kerroin Teille, on herra Toddin tytär. Puheltiin vain
jokapäiväisistä asioista. Yht'äkkiä kuulivat he hänen kirkasevan
ja näkivät hänen tulevan kuolonkalpeaksi voimatta käsittää sen
syytä. Rouva Todd ja hänen ystävänsä auttoivat hänet huoneeseensa,
ja viimemainittu jäi hänen luoksensa. Heidän kuultiin puhelevan
toistensa kanssa myöhäiseen iltaan asti, ja varhain tänä aamuna sanoi
rouva Clements heidän emännälleen kahden kesken, että heidän täytyy
matkustaa. Ainoa selitys, jonka rouva Todd vieraaltaan sai, oli että
jotakin oli tapahtunut, mihin ei kukaan talon ihminen ollut syynä,
mutta mikä kumminkin oli siksi vakavalaatuista, että Anna Catherickin
heti täytyi matkustaa pois Limmeridgestä. Ei maksanut vaivaa koettaa
saada rouva Clementsiltä avonaisempaa selitystä. Hän pudisti vain
päätänsä ja pyysi Annan vuoksi, ett'ei kukaan kysyisi häneltä mitään.
Ainoa, minkä hän vielä kerran toisti, ja hän teki sen tavalla, joka
osoitti hänen itsensäkin olevan varsin levottoman, oli että Annan
täytyy matkustaa ja hänen Annan kanssa, ja että paikka, johon he
matkustavat, täytyy jäädä kaikilta ihmisiltä salaan. Minä tahdon
säästää Teiltä vaivan kuulla kaikkia rouva Toddin hyväntahtoisia
huomautuksia. Lopuksi saivat he hevoset ja vaunut lähimmälle
rautatieasemalle enemmän kuin kolme tuntia sitten. Rouva Todd seurasi
heitä itse sinne ja koetti matkalla saada lähempiä tietoja heidän
äkkinäisen päätöksensä suhteen, mutta turhaan. Hän saattoi siis
heidät asemahuoneen ovelle ja oli niin tyytymätön ja loukkaantunut
heidän kiireellisestä lähdöstään ja epäystävällisestä luottamuksen
puutteesta häneen, että hän läksi vihoissaan kotia sanomatta edes
sanaakaan jäähyväisiksi. Tämä on kaiken kaikkiaan todellisuudessa
tapahtunut. Ajatelkaa tarkoin, herra Hartright, tapahtuiko eilen
illalla hautausmaalla mitään sellaista, joka voi selittää molempain
naisten merkillisen lähdön tänä aamuna."
"Minä haluaisin ensin ymmärtää, neiti Halcombe, Anna Catherickin
äkillisen muutoksen, joka niin pelotti vuokratalon koko väestön
muutamia tunteja sen jälkeen, kuin erosimme, jolloin siis oli
kulunut kyllin pitkä aika hänen rauhoittumisekseen siitä valtavasta
mielenjärkytyksestä, minkä minä onnettomuudekseni sain aikaan
hänessä. Kysyittekö tarkoin, mitä puhuttiin huoneessa silloin, kun
hän menetti tajunsa?"
"Kyllä, mutta rouva Todd näkyy sinä hetkenä kääntäneen huomionsa
enemmän talousaskareihinsa kuin keskusteluun. Hän voi vain sanoa
minulle puhutun siitä, 'mitä oli tapahtunut', -- ja tarkoitti sillä
luullakseni, että he tavallisuuden mukaan rupattelivat toistensa
asioista".
"Kenties on tyttären muisti parempi kuin hänen äitinsä", sanoin
minä. "Olisi parasta Teidän puhua nuoren tytön kanssa heti kotiin
tultuamme."
Esitystäni seurattiin kohta kotiin saavuttuamme. Neiti Halcombe vei
minut mukanaan maitokamariin, jossa me tapasimme karjakon hihat ylös
käärittyinä pesemässä suurta maitoastiaa ja iloisesti laulamassa.
"Olen tuonut tämän herran katsomaan sinun maitokamariasi, Hanna",
sanoi neiti Halcombe. "Se ansaitsee nähdä tässä talossa ja se on
sinulle kunniaksi."
Tyttö punastui, niiasi ja sanoi kainosti, että hän koetti parhaansa
mukaan pitää kaikki siistinä ja järjestyksessä.
"Olemme tulleet juuri vanhempiesi luota", jatkoi neiti Halcombe.
"Minä kuulin sinun olleen kotona eilen illalla ja tavanneen outoja
vieraita."
"Kyllä, neiti."
"Eräs heistä tuli sairaaksi ja pyörtyi, kerrottiin minulle. Minä
toivon, ett'ei mitään puhuttu, joka olisi pelottanut häntä. Ettehän
puhuneet mistään kauheista tapahtumista?"
"Ei, Jumala varjelkoon, neiti!" sanoi tyttö nauraen. "Mehän puhuimme
vain siitä, mitä äsken oli tapahtunut."
"Sisaresi kertoivat sinulle uutisia Todds-Cornerista, luullakseni?"
"Kyllä, neiti."
"Ja sinä kerroit heille uutisia Limmeridge-Housesta?"
"Kyllä, neiti. Ja minä olen aivan varma, ett'ei mitään sellaista
sanottu, joka voisi pelottaa sitä raukkaa, sillä minä juuri puhuin
hänen pyörtyessään. Minä kauhistuin niin nähdessäni sen, tiedättekö
neiti, sillä minä en ole koskaan ennen pyörtynyt enkä nähnyt
toisenkaan pyörtyvän."
Ennenkun häneltä ehdittiin kysyä enempää, huudettiin häntä ovelle
ottamaan vastaan munakoria. Kun hän poistui luotamme, kuiskasin minä
neiti Halcombelle:
"Kysykää häneltä, tuliko hän sattumalta maininneeksi, ketä vieraita
odotettiin Limmeridge-Houseen."
Neiti Halcombe osoitti silmäyksellään, että hän ymmärsi tarkoituksen,
ja niin pian kun Hanna oli tullut huoneeseen, kysyi hän tätä.
"Kyllä, neiti, kyllä minä sen kerroin", vastasi hän
teeskentelemättömällä tavallaan. "Taloon odotettavat vieraat ja
kirjavan lehmän onnettomuus oli kaikki, mistä puhuin kotona."
"Sanoitko odotettavien vieraiden nimet? Puhuitko heille, että sir
Percival Glydeä odotetaan maanantaina?"
"Kyllä, neiti, -- minä kerroin sir Percival Glyden tulevan. Minä
toivon, ett'en olisi saattanut mitään ikävyyttä sillä. Minä toivon,
ett'en olisi tehnyt mitään väärin."
"Oh ei, ei mitään väärin. Tulkaa, herra Hartright, Hannasta alamme
tuntua kai kiusallisilta, jos häiritsemme enemmän hänen työtänsä."
Niin pian kun olimme kahden kesken, pysähdyimme me nopeasti ja
katsoimme toisiamme.
"Epäilettekö Te vieläkin, neiti Halcombe?"
"On yksi epäilys sielussani, herra Hartright ja sen on sir Percival
Glyde poistava -- tai muutoin ei Laura Fairlie ole koskaan tuleva
hänen puolisoksensa."