Hautausmaan avonainen asema pakotti minut suurella huolella
valitsemaan piilopaikkani.
Kirkon pääovi oli samalla puolella kuin hautausmaakin, ja sen edessä
oli kivestä rakennettu, etupuoleltaan avonainen käytävä. Epäiltyäni
hieman aikaa sen vastenmielisyyden johdosta, jota minun täytyi tuntea
ollessani pakotettu kätkeytymään, mitä taas ei voinut välttää, jos
minä tahdoin päästä päämäärääni, päätin minä asettua käytävään.
Pieni ikkuna-aukko oli kummallakin sen sivuseinällä. Toisen aukon
kautta voin minä nähdä rouva Fairlien haudalle. Toisesta oli minulla
tilaisuus katsoa kivilouhimolle, jonka vieressä haudankaivajan
tupa oli. Edessäni, vastapäätä käytävän ikkuna-aukkoa oli joukko
ruohottomia hautapaikkoja, taaempana matala kiviaita ja muutamia
kanervapeitteisiä mäkipahasia, joiden yli pilvet liitelivät hitaasti
voimakkaan, sitkeän tuulen ajamina. Ei yhtään elävää olentoa
kuulunut tai näkynyt -- ei yksikään lintu lentänyt ilmassa eikä
koira haukkunut haudankaivajan mökillä. Kun ei tyrskeiden kumea
kaiku saapunut korviini, kuulin minä haudoilla olevain kääpiöpuiden
suhinan ja puron, joka virtaili matalassa, kivisessä uomassaan,
yksitoikkoisen lorinan. Synkeä taulu synkeänä hetkenä! Tunsin itseni
yhä alakuloisemmaksi kirkon käytävässä olevassa kätköpaikassani
laskiessani päivän jäljellä-olevia minuutteja.
Ei ollut vielä hämärä, sillä laskeuvan auringon viime valo kajahti
lännen taivaalla, ja hieman enemmän kuin puoli tuntia oli kulunut
yksinäisestä vartioimisestani, kun minä kuulin askeleita ja jonkun
puhuvan. Askeleet lähestyivät kirkon toiselta puolelta, ja ääni oli
naisen.
"Älkää olko enää levoton kirjeen takia", sanoi ääni. "Minä annoin
sen oikein hyvin pojalle, ja hän otti sen sanaakaan kysymättä. Poika
meni tiehensä samoinkuin minäkin, eikä ainoakaan ihminen seurannut
perästäni sen jälkeen -- sen tiedän tuiki tarkkaan."
Nämä sanat terottivat huomiotani siihen määrään, että se melkein
vaivasi minua. Lyhyt hiljaisuus seurasi, mutta askeleet lähenivät.
Seuraavassa tuokiossa meni kaksi naista sen ikkuna-aukon ohi, jossa
olin tarkastamassa. He menivät suoraan haudalle ja kääntyivät siis
minusta.
Toisella heistä oli hattu ja olkahuivi. Toisella oli tummansininen
matkakaapu, jonka huppukaulus oli vedetty pään yli. Muutamia
tuumia hameenreunasta näkyi kaapun alta. Sydämmeni sykki kovemmin
huomatessani sen värin -- se oli valkoinen.
Heidän saavuttuaan noin puolimatkaan kirkon ja haudan välille
pysähtyivät he, ja kaapuun puettu nainen kääntyi seuraajattareensa.
Hänen muotonsa, jonka minä muutoin olisin nähnyt, jos hänellä olisi
ollut lakki tai hattu, oli kumminkin nyt kätkeynyt huppukauluksen
esiinpistävän reunan varjoon.
"Muistakaa, ett'ette ota päältänne tätä lämmintä, kaunista kaapua",
sanoi sama ääni, jonka olin kuullut ennen puhuvan, olkahuiviin puetun
naisen ääni. "Rouva Todd oli oikeassa sanoessaan, että näytitte eilen
aivan liian kummalliselta valkoisessa puvussanne. Poistun hieman nyt
Teidän ollessa täällä, sillä hautausmaat eivät nyt ole mieleeni,
ajatelkaapa siitä mitä tahansa. Lopettakaa nyt, mitä Teillä on
tehtävänänne siksi, kun tulen takaisin, niin että ennätämme kotiimme
ennen yön tuloa."
Näin sanottuaan kääntäytyi hän ja palasi takaisin käyden aivan
editseni. Hän oli vanhempi nainen, jolla oli päivettynyt, terve
ja karaistu muoto, joka ei millään tavoin tehnyt epämiellyttävää
vaikutusta. Kun hän oli tullut kirkon luo, pysähtyi hän ja kääri
paremmin olkahuivin ympärillensä.
"Kummallinen", sanoi hän itsekseen, "kummallinen ja aina täynnään
ihmeellisiä päähänpistoja, niin kauan kuin muistan. Mutta
hurskasmielinen kumminkin -- niin, niin hurskas kuin pikku lapsi,
raukka!"
Hän huokasi, silmäsi arasti hautoja, pudisti päätänsä ikäänkuin ei
kaamea näköala olisi ollenkaan miellyttänyt häntä, ja meni ohi erään
kirkon kulman, kadoten näkyvistäni.
Minä epäilin hetkisen, eikö minun pitäisi mennä hänen perästään
ja puhutella häntä. Suuri haluni tavata hänen seuraajaansa sai
kumminkin minun päättämään päinvastoin. Minä voin kuitenkin kaikissa
tapauksissa saada tilaisuuden puhella ensinmainitun naisen kanssa,
jos minä odottaisin hautausmaan läheisyydessä hänen tuloansa
vaikkakin minä suuresti epäilin, voisiko hän ilmoittaa minulle niitä
tietoja, joita halusin saada. Henkilö, joka oli jättänyt kirjeen, oli
vähemmästä merkityksestä; kirjeenkirjoittaja sen sijaan oli tutki
musteni päämaali, ja että se oli se henkilö, joka nyt seisoi edessäni
hautausmaalla, siitä olin minä täysin vakuutettu.
Näitä miettiessäni näin minä kaapuun puetun naisen menevän haudalle
asti, pysähtyvän sen ääreen ja katselevan sitä hetkisen. Hän katsoi
sitten ympärilleen, otti esiin pyyheliinan, joka hänellä oli kaapunsa
alla, ja meni purolle. Pikku puro juoksi hautausmaalle kapeasta
kivimuuriin holvatusta aukosta, kaareutui sitten muutamia syliä
vihityssä maassa ja juoksi uudelleen samallaisen holvikaaren alaitse.
Hän pisti pyyheliinan veteen ja meni takaisin haudalle. Minä näin
hänen suutelevan valkoista ristiä, laskeutuvan sen jälkeen polvilleen
kaiverruksen eteen ja alkavan puhdistaa marmoria.
Tarkoin mietittyäni, kuinka minun pitäisi näyttäytyä
hänelle sanottavasti pelottamatta häntä päätin minä kavuta yli
läheisyydessäni olevan kiviaidan, kulkea sen ulkosivua ja taas
mennä hautausmaalle haudan lähellä olevain portaiden yli, niin
että hän voisi nähdä minut lähestyessäni. Hän oli niin kiintynyt
työhönsä, ett'ei hänellä ollut aavistusta tulostani, ennenkun minä
astuin portaiden yli. Mutta samassa silmänräpäyksessä hypähti hän
ylös heikosti huudahtaen ja tuijotti minuun kauhistuneena hiljaa ja
liikkumatta.
"Älkää ollenkaan peljätkö", sanoin minä. "Varmaan muistatte minut?"
Minä pysähdyin puhuessani -- kuljin sitten muutamia askeleita hiljaa
eteenpäin -- pysähdyin taaskin ja lähestyin häntä täten, kunnes
seisoin aivan hänen vieressään. Jos minä olisin hiukankaan epäillyt,
niin olisi epäilyni nyt täysin hälvennyt. Siinä seisoi tämä nainen,
peljästyneenä, mutisten itsekseen -- siinä näin minä edessäni, rouva
Fairlien haudan toisella puolella, samat kalpeat kasvot, jotka kerran
ennen olin yöllä maantiellä nähnyt.
"Muistattehan minut?" kysyin minä. "Me tapasimme toisemme varsin
myöhään, ja minä autoin Teitä löytämään oikean tien Lontooseen.
Varmaankaan ette ole unhottaneet sitä?"
Hänen kasvoiltaan katosi kauhun ilme, ja hän henkäsi syvään. Minä
huomasin, että sittenkun hän oli uudelleen tuntenut minut, hänen
kasvoilleen alkoi levitä uutta eloa sen kuolon jäykkyyden sijaan,
jonka pelko oli ajanut niihin.
"Älkää koettako puhella vielä kanssani", jatkoin minä. "Malttakaa
hetkinen, niin että ehditte rauhoittua -- malttakaa hetkinen, että
tulette vakuutetuksi minun olevan ystävänne."
"Te olette varsin hyvä minua kohtaan", kuiskasi hän. "Yhtä hyvä nyt,
kuin silloinkin olitte."
Hän vaikeni, enkä minäkään sanonut mitään. En kuluttanut aikaa
ainoastaan hänen rauhoittumisensa tähden, vaan minäkin tarvitsin
voittaa aikaa levottuakseni. Synkän illan hämärässä kohtasin
minä taas tämän naisen -- hauta oli välillämme, kaikkialla
ympärillämme lepäsi kuolleita ja kauempana kohosivat nuo autiot
mäet joka puolella. Aika, paikka, olosuhteet, joissa me seisoimme
vastakkain, koko elämän onni tai onnettomuus, joka kenties
riippuisi ensi sanoista, mitkä lausuisimme, vakuutukseni, että
Laura Fairlien koko tulevainen onni oli kenties siinä, voisinko
minä voittaa tämän onnettoman olennon luottamuksen, joka nyt seisoi
vavisten hänen äitinsä haudalla, oli omiaan panemaan kokeelle sen
itsenihillitsemisen ja käsitykseni, josta melkein yksinomaan riippui,
onnistuisiko minun yritykseni. Tietäen tämän, taistelin minä kovasti
hillitäkseni itseni ja käyttääkseni muutamat silmänräpäykset oikein
kootakseni ajatukseni tapahtuvaan keskusteluun.
"Oletteko levollisempi nyt?" kysyin minä, "niin pian kun otaksuin
olevan ajan puhutella taas häntä. Voitteko puhella kanssani
pelkäämättä ja unhottamatta, että olen Teidän ystävänne?"
"Kuinka olette tänne tullut?" kysyi hän kiinnittämättä mitään
huomiota viimeisiin sanoihini.
"Ettekö muista minun sanoneen Teille viimeksi tavatessamme, että minä
matkustaisin Cumberlandiin? Olen ollut Cumberlandissa siitä lähtien
-- olen oleskellut yhtämittaa Limmeridge-Housessa."
"Limmeridge-Housessa!" Hänen kalpeille kasvoilleen levisi eloisa
ilme, hänen harhailevat silmänsä kiintyivät minuun, kuvastuen nopeata
mielihyvää. "Oi, kuinka onnellinen olette ollutkin!" sanoi hän ja
katsoi tarkkaavasti minua ilman äskeisen epäilyksen varjoakaan.
Minä otin sen tilaisuuden huomioon, jonka hänen uudelleen elpynyt
luottamuksensa tarjosi minulle, ja katselin hänen kasvonpiirteitänsä
uteliaasti ja tarkkaavasti, mistä varovaisuus tähän asti oli
pidättänyt minua. Minä katsoin häntä mielessäni toisen, ihastuttavan
olennon kuva, joka niin ihmeellisesti oli palauttanut muistooni
hänet nurmikolla kuuvalossa. Silloin olin nähnyt, kuinka neiti
Fairlie oli Anna Catherickin näköinen, nyt näin minä, kuinka Anna
Catherick oli neiti Fairlien näköinen -- näin sen sitä selvemmin,
kuin minä en voinut olla huomaamatta heidän suurta erilaisuuttaan
erinäisissä kohdissa yhtä hyvin kuin heidän yhtäläisyyttään toisissa.
Kasvojen muotoon ja piirteiden yleiseen muodostukseen, hiusten
väriin ja pieneen hermostuneeseen piirteeseen nähden suun ympärillä,
pituuteen ja vartaloon samoinkuin pään asentoonkin nähden näytti
minusta tämä yhtäläisyys enemmän hämmästyttävältä kuin koskaan
ennen. Mutta siihenpä se loppuikin ja erilaisuudet yksityiskohdissa
alkoivat. Neiti Fairlien hienoa kauneutta, hänen silmiensä loistavaa
kirkkautta, hänen hohtavan valkoista ihoansa, hänen huuliensa
viehkeää punaa -- kaikkea tätä ei ollut niissä värittömissä,
väsyneissä kasvoissa, jotka nyt olivat kääntyneet minuun päin. Vaikka
minä itsekin kauhistuin sellaista mielikuvitelmaa, niin tunkeutui
ehdottomasti mieleeni katsellessani tätä naista, että tarvittaisiin
vain surullinen muutos tulevaisuudessa tekemään yhtäläisyyden heidän
välillään täydelliseksi. Jos joskus tuskat tai kärsimys painaisivat
hävittävän leimansa neiti Fairlien kasvoihin, niin silloin ja
ainoastaan _silloin_ tulisivat hän ja Anna Catherick selittämättömän
yhtänäköisiksi kaksoissisariksi -- eläväksi peilikuvaksi toisistaan.
Minua pöyristytti. Oli jotain kauheaa sokeassa, ehdottomassa
tulevaisuuden epäilyssä, jonka paljas ajatus tästä näytti
sisältävän. Tuli tervetullut keskeytys, kun tunsin Anna Catherickin
laskevan kätensä käsivarrelleni. Tämä kosketus oli yhtä nopea ja
salavihkainen, kuin siioinkin kun se melkein jähmetytti minut
matkalla Lontooseen.
"Te katsotte minuun ja ajattelette jotakin", sanoi hän kummallisen
hätäisesti, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. "Mitä
ajattelette?"
"Oh, eipä mitään erikoista", vastasin minä. "Ihmettelin vain, kuinka
olette tänne tullut."
"Olen seurannut ystävääni, joka on varsin hyvä minulle. Olen ollut
täällä ainoastaan kaksi päivää."
"Ja tänne haudalle tulitte Te eilen."
"Kuinka sen tiedätte?"
"Arvasin vain."
Hän kääntyi minusta ja laskeutui polvilleen kaiverruksen eteen.
"Mihinkäs minä menisin, jollen tänne?" sanoi hän. "Ystävä, joka
oli enemmän kuin äiti minulle, on ainoa, jota minun on tavattava
Limmeridgessä. Oi, sydäntäni kirvelee nähdessäni tahrankaan hänen
hautapatsaassaan! Sen pitää olla lumivalkoinen hänen tähtensä. Minä
aloin puhdistaa sitä eilen enkä voinut kieltäytyä tulemasta tänään
takaisin. -- Onko siinä mitään pahaa? Minä toivon, ett'ei ole.
Varmaan ei voi olla mitään pahaa, minkä teen rouva Fairlien tähden."
Vanha kiitollisuuden tunne hyväntekijätärtään kohtaan oli selvään
yhäkin vallitseva ajatus tuon onnettoman olennon mielessä -- tässä
heikossa mielessä, jonka liian hyvin huomasi olleen vastaanottamatta
mitään muita pysyviä vaikutteita, kuin minkä lapsuuden onnellisina
päivinä. Minä huomasin, että paras mahdollisuus saavuttaa hänen
luottamuksensa oli kehottaa häntä jatkamaan sitä viatonta tointaan,
johon hän oli hautausmaalla ryhtynyt. Niin pian kun minä kehotin
häntä siihen, ryhtyi hän työhön, käsitteli kovaa marmoria niin
hellästi, kuin se olisi ollut tunteva olento, ja kuiskasi lakkaamatta
itsekseen kaiverruksessa olevia sanoja, ikäänkuin hänen mennyt
lapsuutensa olisi palannut, ja hän nyt kuten rouva Fairlien polvella
kärsivällisesti ja ahkerasti olisi opetellut läksyänsä.
"Ettehän ihmettele", sanoin minä ja koetin niin varovaisesti kuin
mahdollista valmistaa häntä siihen kysymykseen, jonka aioin tehdä --
"ettehän ihmettele, jos sanon, että minua yhtä paljon miellyttää kuin
kummastuttaakin nähdä Teitä täällä? Tunsin itseni kovin levottomaksi
Teidän tähtenne, sittenkun olitte poistunut ajurin vaunuista."
Hän katsahti ylös nopeaan ja epäilevästi.
"Levoton", toisti hän. "Miksi levoton?"
"Koska jotakin merkillistä tapahtui silloin yöllä, kun me olimme
eronneet toisistamme. Kaksi miestä tuli kiesseissä ajaen. He eivät
nähneet minua siinä seisoessani, mutta pysähtyivät aivan lähelle ja
puhuivat poliisikonstaapelin kanssa toisella puolen katua."
Hän lopetti silmänräpäyksessä työnsä. Käsi, jossa hän piti märkää
pyyheliinaa, putosi hervottomana hänen sivulleen. Toinen tarttui
marmoriristiin. Hän käänsi hitaasti kasvonsa minuun, ja minä näin,
kuinka niihin taas oli levinnyt kaamean kauhun ilme. Minä jatkoin
kumminkin puhumistani, nyt oli myöhäistä peruutua.
"Nämä kaksi miestä puhuivat poliisikonstaapelin kanssa", sanoin minä,
"he kysyivät, oliko hän nähnyt Teitä. Hän vastasi kieltävästi, ja
silloin puhui toinen heistä taasen ja sanoi, että Te olitte paennut
hänen mielisairaalastaan."
Hän hypähti ylös nopeasti, ikäänkuin hän olisi nähnyt vainoojansa
tulevan.
"Pysähtykää ja kuulkaa, miten se tapahtui. Pysähtykää, niin saatte
kuulla, että minä olen ystävänne. Ainoa lausumani sana olisi
ilmoittanut heille, mihin Te menitte -- mutta minä en lausunut
koskaan tätä sanaa. Minä helpotin Teidän pakoanne -- minä tein sen
onnistuneeksi ja varmaksi. Ajatelkaa, koettakaa ajatella. Koettakaa
ymmärtää, mitä minä sanon Teille."
Esiintymistapani näytti häneen enemmän vaikuttavan kuin sanani. Hän
koetti kohta käsittää uutta ajatuksen juoksua. Hän muutti epäröiden
pyyheliinaa kädestä toiseen aivan samoin, kuin hän yöllä ensi kertaa
häntä nähdessäni muutti pientä matkareppuansa. Sanani näyttivät
hitaasti poistavan sen hämmennyksen ja kauhun, joka oli vallannut
hänen sielunsa. Vähitellen ilmestyi kasvoihin hillitympi ilme, silmät
katsoivat minuun enemmän uteliaasti kuin kauhuissaan.
"Ettehän ole sitä mieltä, että minut olisi pitänyt viedä takaisin
mielisairaalaan, eikö niin?" kysyi hän.
"En, en ollenkaan. Olen iloinen, että autoin Teitä siitä, olen
iloinen, että pelastuitte."
"Niin, niin, Te autoitte minua todellakin. Te autoitte minua
pahimmasta", jatkoi hän uinailevasti. "Itse pako oli helppo, muutoin
ei se koskaan olisi onnistunut minulle. He eivät vartioineet minua
niin tarkkaan kuin muita. Minä olin niin hiljainen ja tottelevainen,
niin helppo pelottaa. Mutta löytää oikea tie Lontooseen oli
vaikeinta, ja siinä autoitte te minua. Enkö minä kiittänyt Teitä?
Minä kiitän nyt, kiitän sydämmestäni."
"Oliko se mielisairaala kaukana, josta Te pakenitte? Kas niin,
osoittakaa nyt, että Te pidätte minua ystävänänne, ja sanokaa, missä
se oli."
Hän mainitsi paikan -- se oli yksityinen mielisairaala, mikäli minä
voin päättää sen asemasta, joka oli aivan likellä sitä paikkaa, missä
minä tapasin hänet -- ja nähtävästi epäillen, mitä minä aijon hänen
vastauksensa johdosta, hän toisti entisen kysymyksensä: "Ettehän ole
sitä mieltä, että minut olisi uudestaan vietävä sinne?"
"Toistan vieläkin kerran, että Teidän pelastuksenne ilahduttaa
minua ja että olen hyvilläni siitä, että kaikki onnistui Teille
hyvin eromme jälkeen", vastasin minä. "Te sanoitte, että Teillä
on Lontoossa ystävä, jota Te ajattelitte etsiä. Löysittekö tämän
ystävän?"
"Kyllä. Oli varsin myöhäistä, mutta palvelustyttö istui vielä
ylhäällä ja ompeli ja hän päästi minut rouva Clementsin luo. Rouva
Clements on ystäväni -- hyvä ja ystävällinen rouva, mutta ei yhtään
rouva Fairlienlainen. Ah, ei kukaan ihminen ole hänenlaisensa!"
"Onko rouva Clements Teidän vanha ystävänne? Oletteko tuntenut hänet
kauvan?"
"Niin, hän oli ennen meidän naapurimme Hampshiressä ja osoitti siihen
aikaan ystävyyttä minulle, hoitaen minua pienenä tyttönä ollessani.
Monta vuotta sitten, kun hän matkusti luotamme, kirjoitti hän
virsikirjaani, missä hän asuisi Lontoossa, ja sanoi minulle: 'Jos
sinä joudut joskus vaikeuksiin, Anna, niin tule luokseni. Minulla ei
ole miestä elossa, joka voisi minulta kieltää sen, eikä lapsiakaan
hoidettavana; sen vuoksi tahdon minä hoitaa sinua.' Eivätkö nämä
sanat olleet ystävällisiä? Minä muistan ne aivan hyvin siitä syystä.
Muutoin muistan minä niin vähän -- ah, niin vähän, niin vähän!"
"Eikö Teillä ole isää ja äitiä, jotka voisivat hoitaa Teitä?"
"Isääkö? Häntä en ole koskaan nähnyt; en ole koskaan äidin kuullut
puhuvan hänestä. Isäänikö? Hän on luullakseni kuollut."
"Ja äitinne?"
"Minä en tule hänen kanssaan hyvin toimeen. Me saatamme vain toisemme
levottomiksi ja suuttuneiksi."
Levottomiksi ja suuttuneiksi! Nämä sanat kuullessani epäilin minä
ensi kerran, että kenties hänen äitinsä oli suljettanut hänet
mielisairaalaan.
"Älkää kysykö mitään äidistäni", jatkoi hän; "mieluummin tahdon puhua
rouva Clementsistä. Rouva Clements ajattelee samoin kuin Tekin;
hänkään ei ole sitä mieltä, että minut olisi vietävä mielisairaalaan,
ja hän ilostui samoinkuin Tekin kuullessaan, että minun oli
onnistunut paeta sieltä. Hän itki onnettomuuttani ja sanoi, että se
pitäisi salata kaikilta ihmisiltä."
Hänen "onnettomuutensa". Missä tarkoituksessa hän käytti tätä
sanaa? Tokkohan siinä merkityksessä, joka voisi selittää hänen
tarkoitusperänsä kirjoittaessaan tuon nimettömän kirjeen? Tokkohan
tästä tavallisesta vaikuttimesta, joka saattaa niin monen naisen
salaperäisesti ehkäisemään sen miehen avioliittoa, joka on tehnyt
hänet onnettomaksi? Minä päätin päästä varmuuteen tässä suhteessa,
ennenkuin puhuisimme enemmän keskenämme.
"Mikä onnettomuutenne?" kysyin minä.
"Se juuri, että minut suljettiin mielisairaalaan", vastasi hän
nähtävästi kummastuneena minun kysymyksestäni. "Mitäpäs muuta
onnettomuutta minä tarkoittaisin?"
Minä päätin kuitenkin kysyä enemmän ja niin hienotunteisesti kuin
suinkin. Oli mitä suurimmasta merkityksestä saada täysi tieto siitä
vaikuttimesta, joka oli johtanut hänen askeleitansa.
"Niin, on toinenkin onnettomuus", sanoin minä, "joka voi kohdata
naista ja josta hän saa kokea surua ja häpeää koko elinaikansa."
"Mikä se on?" kysyi hän nopeasti.
"Onnettomuus luottaa liian sokeasti omaan hyveeseensä ja sen miehen
kunniaan, jota hän rakastaa", vastasin minä.
Hän katsoi minuun lapsen viattomalla tiedottomuudella. Ei vähintäkään
hämmästystä, ei vähääkään häpeämisen punastusta voinut huomata hänen
kasvoillansa. Eivät mitkään sanat olisi voineet minulle vakuuttaa
niin uskollisesti kuin hänen katseensa ja esiintymisensä nyt,
että sen vaikuttimen suhteen, jonka minä otaksuin hänen saaneen
lähettämään kirjeen neiti Fairlielle, olin aivan väärässä. Tässä
tapauksessa olivat nyt epäilyni poistuneet, mutta juuri tämä seikka
tuotti minulle uusia epäilyjä. Minä tiesin aivan varmaan, että
tämä kirje tarkoitti sir Percival Glydeä, vaikka hänen nimeään ei
mainittu siinä. Varmaan täytyi hänellä olla jokin painava syy, jonka
täytyi perustua julmaan, kärsittyyn vääryyteen, voidakseen niin
salaperäisesti ja sellaisilla lauseilla mustata sir Percival Glydeä
neiti Fairlielle -- vääryyteen, joka varmaan ei koskenut hänen
viattomuuttaan ja mainettaan. Mitä pahaa sir Percival Glyde oli
hänelle tehnytkin, tätä laatua ei se ainakaan ollut. Mutta mitä se
sitten oli ollut?
"Minä en ymmärrä Teitä", sanoi hän koetettuaan nähtävästi mitä
suurimmassa määrässä, mutta turhaan tulkita lausumaini sanojen
merkitystä.
"Älkää ajatelko enää niitä", vastasin minä. "Jatkakaamme sen sijaan
edellistä puhettamme. Kertokaa nyt minulle, kuinka kauvan Te
pysähdyitte Lontoossa rouva Clementsin luona ja kuinka tulitte tänne."
"Kuinka kauan?" toisti hän. "Minä olin rouva Clementsin luona aina
siihen asti, kun tulimme tänne pari päivää sitten."
"Te asutte siis kylässä?" kysyin minä, "Merkillistä, etten minä ole
kuullut mitään siitä, vaikka Te olette ollut täällä kaksi päivää."
"Ei, ei, ei kylässä. Kolme penikulmaa täältä, eräässä
vuokratalossa, jonka nimen olette kenties kuullut. He kutsuvat sitä
Todds-Corneriksi."
Minä muistin paikan varsin hyvin, me olimme usein kulkeneet sen ohi
huviajeluillamme. Se oli vanhimpia taloja paikkakunnalla ja sijaitsi
yksinäisellä suojatulla paikalla laaksonpohjassa kahden kukkulan
välissä.
"Todds-Cornerin asukkaat ovat rouva Clementsin sukulaisia", jatkoi
hän, "ja he ovat usein pyytäneet häntä tulemaan tänne tervehtimään
heitä. Hän sanoi tahtovansa matkustaa sinne ja ottavansa minut
mukaan, koska siellä oli niin rauhallista ja terveellinen ilma.
Olihan se varsin ystävällistä, eikö niin Teidänkin mielestänne?
Minä tahdoin mielelläni matkustaa mihin tahansa päästäkseni turvaan
ja rauhaan ja ollakseni poissa tieltä. Mutta saatuani kuulla, että
Todds-Corner oli lähellä Limmeridgeä, ah, silloin tunsin itseni
onnelliseksi! Olisin tahtonut kulkea paljain jaloin koko tien
päästäkseni sinne ja nähdäkseni vielä kerran koulun ja kylän ja
Limmeridge-Housen. Todds-Cornerissa asuu varsin kunnon ihmisiä. Minä
toivon saavani olla kauan siellä. On vain yksi asia, jossa minä en
ole yhtämieltä heidän enkä rouva Clementsinkään kanssa."
"Mikä se on?"
"He eivät tahdo sallia minun käyttää valkoisia vaatteita -- he
sanovat sen näyttävän niin kummalliselta. Kuinka tietävät he sen?
Rouva Fairlie ymmärtäisi sen paremmin. Ei koskaan olisi rouva Fairlie
sallinut minun käyttää tätä rumaa sinistä kaapua. Ah, hän piti
eläessään niin paljon valkoisesta, ja tässä on valkoinen kivi hänen
haudallaan -- sen pesen minä aivan lumivalkoiseksi hänen tähtensä.
Itse oli hän usein valkopukuinen ja pikku tyttärensä puki hän aina
valkoiseen. Onko neiti Fairlie tyytyväinen ja onnellinen? Pukeutuuko
hän vieläkin valkoisiin hameisiin kuten lapsena ollessaan?"
Hänen äänensä aleni kuiskaukseksi hänen kysyessään tätä neiti
Fairliestä, ja hän käänsi kasvonsa yhä enemmän poispäin. Minä luulin
hänen muuttuneessa tavassaan huomaavani jonkunlaisen levottomuuden
sen vaaran johdosta, johon hän oli antautunut lähettäessään kirjeen,
ja minä päätin heti vastauksellani pakottaa hänen tunnustamaan.
"Neiti Fairlie ei voi oikein hyvin eikä ole iloinenkaan tästä aamusta
lähtien", sanoin minä.
Hän kuiskasi muutamia sanoja, mutta niin nopeasti ja sekautuneesti,
ett'en minä voinut käsittää niitä.
"Kysyittekö Te minulta, miksi neiti Fairlie ei voinut hyvin eikä
ollut iloinen tänä aamuna?" jatkoin minä.
"Ei", sanoi hän nopeasti ja innokkaasti -- "ah, ei, sitä en kysynyt."
"Minäpä kerron Teille kysymättäkin", lisäsin minä. "Neiti Fairlie on
saanut kirjeen."
Hän oli keskustelumme viime osan aikana ollut polvillaan hautapatsaan
edessä puhdistaakseen kaiverrustaan viimeisistä tomuhiukkasista.
Viime lausuntoni ensi sanat saivat hänen lopettamaan työnsä ja
hitaasti kääntämään kasvonsa minuun päin. Hän ei kumminkaan
noussut ylös. Puheeni jälkimäinen osa kangistutti kerrassaan hänet
hämmästyksestä. Pyyheliina, jota hän piti kädessään, putosi siitä,
suu aukeni melkein ammolleen, ja se vähäinen punerrus, mikä oli hänen
poskillaan, katosi silmänräpäyksessä.
"Kuinka Te voitte tietää sen?" sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.
"Kuka on näyttänyt Teille sen?" Veri syöksähti taasen kiivaasti
hänen kasvoihinsa -- se tunkeutui niihin yhtä valtavalla voimalla,
kuin hänelle selvisi tieto, että hänen omat sanansa olivat
paljastaneet hänet. Hän löi epätoivoissaan kädet yhteen ja vastasi
puolitukehtuneella äänellä: "Minä en kirjoittanut sitä. En ymmärrä,
mitä Te tarkoitatte!"
"Kyllä", sanoin minä, "kyllä Te kirjoititte sen ja tiedätte, mitä
minä tarkoitan. Oli väärin lähettää sellainen kirje; oli väärin
saattaa neiti Fairlie niin rauhattomaksi. Jos Teillä olisi ollut
jotakin sanottavaa, jota hänen olisi ansainnut kuulla, niin olisi
Teidän itsenne pitänyt mennä Limmeridge-Houseen; Teidän olisi pitänyt
sanoa se hänelle avonaisesti ja rehellisesti."
Hän vaipui alas ja kätki kasvonsa sileää hautakiveä vasten eikä
vastannut mitään.
"Neiti Fairlie tulee yhtä hyväksi ja ystävälliseksi Teitä kohtaan,
kuin hänen äitinsäkin oli, jos Te tahdotte hänen parastansa", jatkoin
minä. "Neiti Fairlie säilyttää varmaan Teidän salaisuutenne ja
suojelee Teitä kaikesta pahasta. Tahdotteko puhua hänen kanssaan, jos
hän tulee huomenna vuokrataloon? Vai tahdotteko mieluummin tavata
häntä Limmeridge-Housen puistossa?"
"Oi, jospa saisin kuolla ja kätkeytyä luoksesi!" Hänen huulensa
kuiskasivat nämä sanat hautakiven ääressä, kuiskasi ne intohimoisella
hellyydellä haudassa lepäävälle kuolleelle. "_Sinä_ tiedät, kuinka
minä rakastan lastasi Sinun tähtesi! Oi sano minulle, miten minä voin
pelastaa hänet. Ole minun kallis, hellä äitini, kuten ennenkin, ja
neuvo minua tekemään parhaiten."
Minä kuulin hänen suutelevan kiveä, minä näin hänen kiivaasti lyövän
kätensä sitä vastaan. Tämä näky liikutti minua syvästi. Kumarruin
alas, otin tuon ihmisraukan käden käteeni ja koetin rauhoittaa häntä.
Mutta turhaan. Hän tempasi takaisin kätensä, enkä minä voinut
saada häntä kohottamaan kasvojaan hautakivestä. Kun minä huomasin
välttämättömäksi rauhoittaa häntä keinolla millä tahansa, turvauduin
minä siihen ainoaan keinoon, jonka minun lyhyt tuttavuuteni hänen
kanssaan tarjosi minulle -- tarkoitan hänen intoaan saada minut
vakuutetuksi, että hän oli täysin pystyvä itse arvioimaan tekonsa.
"Kas niin; kaikin mokomin koettakaa rauhoittua", sanoin minä
ystävällisesti, "ett'ei minun tarvitsisi muuttaa käsitystäni Teistä.
Älkää antako minun uskoa, että henkilöllä, joka suljetutti Teidät
mielisairaalaan, oli jotakin syytä..."
Sanat kuolivat huulilleni. Samassa silmänräpäyksessä kuin
minä uskalsin viitata siihen, joka oli toimittanut hänet
hulluinhuoneeseen, nousi hän taasen polvilleen. Ihmeellinen ja kamala
muutos tapahtui hänessä. Hänen kasvonsa, joita tavallisesti katseli
hellyydellä niiden viehkeän, tunteellisen, kiitollisen ilmeen tähden,
vääntyivät yht'äkkiä aivan mielettömyyteen kiihtyneestä vihasta ja
pelosta, joten kaikkiin piirteihin tuli jotain villiä ja luonnotonta.
Hänen silmänsä laajenivat hämärässä, kunnes ne näyttivät villipedon
silmiltä. Hän tempasi pyyheliinan aivankuin se olisi ollut elävä
olento, jonka hän voisi musertaa käsissään, ja puristi sen kokoon
niin raivoisalla voimalla, että siinä oleva vähäinen vesi tippui
hautakivelle raskaina pisaroina.
"Puhukaa jostain muusta", sanoi hän yhteenpurruin hampain. "Minä en
voi hillitä itseäni, jos Te puhutte siitä."
Kaikki lempeämmät ajatukset, jotka tuskin minuutti sitten
olivat vallanneet hänen mielensä, näyttivät nyt olevan kuin
pois pyyhkäistyt. Minä huomasin selvään, ett'ei rouva Fairlien
hyvyyden muisto ollut ainoa häntä hallitseva muisto. Kalliiden
koulumuistelmainsa ohella Limmeridgestä oli hänellä vihaakin säihkyvä
muisto siitä vääryydestä, jonka hän oli kärsinyt mielisairaalaan
sulkemisesta. Mutta kuka oli sulkenut hänet? Mahtoikohan se
todellakin olla hänen äitinsä?
Oli raskasta olla kysymättä enempää, kun minä kerran olin tullut niin
pitkälle, mutta luulin kumminkin olevani pakotettu luopumaan siitä.
Hänen nykyisessä tilassaan olisi ollut tosi julmaa ajatella mitään
muuta kuin hänen rauhoittumistaan niin paljon kuin mahdollista.
"Minä en puhu mistään, joka saa Teidät levottomaksi", sanoin minä
rauhoittaen.
"Te tahdotte jotakin", sanoi hän kiivaasti ja epäilevästi. "Älkää
katselko minuun noin. Puhukaa minulle -- sanokaa minulle, mitä Te
tahdotte!"
"Tahdon vain, että Te hillitsette itsenne, ja kun olette
rauhoittunut, ajattelette, mitä minä olen sanonut."
"Sanonutko?" Hän vaikeni, väänteli pyyheliinaa käsillään ja kuiskasi
itsekseen: "Mitä hän on sanonut?" Hän käänsi kasvonsa taas minuun ja
pudisti päätään kärsimättömästi. "Miksi ette voi auttaa minua?" kysyi
hän nopeaan ja suuttuneena.
"Kyllä, kyllä", sanoin minä, "minä tahdon auttaa Teitä, niin että Te
voitte muistaa, mitä olen sanonut. Minä pyysin Teitä tapaamaan neiti
Fairlietä huomenna ja sanomaan hänelle kirjeenne tarkoituksen."
"Ah, neiti Fairlie -- Fairlie -- Fairlie --!"
Kuta useammin hän toisti tuon rakkaan nimen, sitä rauhallisemmaksi
hän näytti tulevan. Hänen kasvoilleen palasi jälleen tavallinen,
lempeä ilme.
"Teidän ei pidä ollenkaan peljätä neiti Fairlietä", jatkoin minä,
"eikä joutuvanne mihinkään ikävyyksiin kirjeen vuoksi. Hän tietää
niin paljon jo siitä, ett'ei Teille ole vaikeata sanoa hänelle
kaikkea. Ei ole suotavaa salata enää jotain, missä tuskin on mitään
salattavaa jäljellä. Te ette tosin ilmaise mitään nimeä kirjeessä,
mutta neiti Fairlie tietää, että tarkoittamanne henkilö on sir
Percival Glyde --"
Samassa silmänräpäyksessä, kuin minä lausuin tämän nimen, hypähti
hän ylös ja kirkasi niin voimakkaasti, että se kaikui yli koko
hautausmaan ja sai minun sydämmeni vapisemaan kauhusta. Hirveä,
kauhistunut ilme, joka muutamia minuutteja sitten oli poistunut hänen
kasvoiltansa, palasi taaskin ja palasi kolminkertaisella voimalla.
Tämä huuto, lausuessani sir Percivalin nimen, pelon ja vihan rajut
silmäykset, jotka seurasivat sitä, ilmaisi minulle kaikki. Ei ollut
enää epäilemistäkään. Hänen äitinsä oli syytön hänen sulkemiseensa
mielisairaalaan. Mies oli tehnyt sen -- ja tämä mies oli sir Percival
Glyde.
Hänen kirkaisunsa joutui muidenkin korviin kuin minun. Toiselta
sivulta kuului minä haudankaivajan oven avautuvan, ja vastapäiseltä
kuulin hänen seuraajansa olkahuiviin puetun naisen ääni, jota hän oli
puhutellut rouva elementiksi.
"Minä tulen! Minä tulen!" huusi hän sen puuryhmän takaa, jonka ennen
olen kuvannut.
Seuraavassa tuokiossa kiiruhti rouva Clements esiin.
"Kuka Te olette?" huudahti hän ja katsahti ankarasti minuun
astuessaan portaille. "Kuinka uskallatte Te pelottaa tuolla tavoin
turvatonta ihmisraukkaa?"
Hän oli pysähtynyt Anna Catherickin viereen ja laskenut toisen
kätensä hänen vyötäisilleen, ennenkuin minä ehdin vastata sanaankaan.
"Kuinka on laitasi, rakas lapsi?" kysyi hän. "Mitä pahaa hän teki
sinulle?"
"Ei mitään", vastasi naisraukka, "ei mitään; minä peljästyin vain."
Rouva Clements kääntyi minuun päin peloton suuttumus silmissään, mikä
herätti minussa kunnioitusta.
"Minä häpeäisin sydämmeni pohjasta, jos minä tietäisin ansaitsevani
tämän vihastuneen katseen", sanoin minä. "Mutta nyt minä en ansaitse
sitä. Minä olen onnettomuudeksi pelottanut häntä tarkoittamattani
sitä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kuin hän on nähnyt minut.
Kysykää häneltä itseltään; hän voi varmaan sanoa Teille, ett'en minä
tahtoisi loukata enemmän häntä kuin ketään muutakaan naista."
Minä puhuin hitaasti ja selvästi, niin että Anna Catherick voisi
kuulla ja ymmärtää minua, ja minä huomasinkin hänen käsittävän sanani.
"Niin, niin", sanoi hän, "hän oli kerran minulle hyvä; hän auttoi
minua --" hän kuiskasi lauseen lopun ystävänsä korvaan.
"No, sepä on todellakin merkillistä!" sanoi rouva Clements
kummastuneen näköisenä. "Se tekee suuren muutoksen. Olen kovin
pahoillani, että puhuin niin kiivaasti Teille. Syy on kuitenkin
vähemmän Teidän kuin minun, joka suostuin hänen päähänpistoonsa
jättää hänet yksin sellaiselle paikalle kuin tämä. Tule, rakas lapsi
-- tule nyt kotiin kanssani."
Minusta näytti tuo hyvä rouva hieman levottomalta ajatellessaan
mennä yksin Annan kanssa kotiin, ja minä tarjouduin saattamaan heitä
siksi, kunnes näkisimme heidän asuntonsa. Rouva Clements kiitti minua
kohteliaasti, mutta hylkäsi tarjouksen. Hän sanoi varmaan tapaavansa
jonkun talon työmiehistä heti kedolle tultuansa.
"Koettakaa antaa minulle anteeksi", sanoin minä, kun Anna Catherick
pisti kätensä ystävänsä kainaloon mennäkseen pois. Vaikka minun
täytyy tunnustaa itseni syyttömäksi kaikesta aikomuksesta pelottaa
ja säikyttää häntä, niin syytti kumminkin omatuntoni minua, kun minä
katselin tuon ihmisraukan kalpeita, tuskaisia kasvoja.
"Tahdon koettaa", vastasi hän. "Mutta Te tiedätte liian paljon; minä
pelkään, että Te aina tulette pelottamaan minua."
Rouva Clements katsoi minuun ja pudisti huolestuneena päätänsä.
"Hyvää yötä, sir", sanoi hän. "Te ette voi sille mitään, tiedän sen
kyllä; mutta olisin toivonut, että olisitte minua säikäyttänyt hänen
sijastaan."
He menivät muutamia askelia. Luulin heidän jo lähteneen luotani, kun
Anna pysähtyi nopeasti ja erkani seuraajastaan.
"Odottakaa", sanoi hän. "Täytyneehän minun sanoa jäähyväiset."
Hän meni takaisin haudalle, pani molemmat kätensä marmoriristille ja
suuteli sitä.
"Nyt tuntuu paremmalta", huokasi hän ja katsahti minuun hillitysti.
"Annan Teille anteeksi."
Hän palasi rouva Clementsin luo, ja he poistuivat yhdessä
hautausmaalta. Minä näin heidän pysähtyvän kirkon luona ja puhelevan
haudankaivajan vaimon kanssa, joka oli tullut asunnostaan ja lähtenyt
kirkkoon, mihin hän pysähtyi ja katseli meitä tarkkaavasti. Sitten
kulkivat he yhdessä kedolle johtavaa polkua. Minä katselin Anna
Catherickiä, kunnes hän katosi illan pimeään -- katselin häntä
osaaottavalla ja surullisella silmäyksellä, ikäänkuin tunteeni olisi
sanonut minulle, ett'en minä koskaan tässä pahassa maailmassa saisi
nähdä enää valkopukuista naista.