Jatkoimme tutkimuksiamme sitkeästi kaikille tahoille ja kaikenlaisten
ihmisten keskuudessa. Mutta emme päässeet mihinkään johtopäätökseen.
Kolme kylän asukasta vakuutti tosin meille nähneensä tämän naisen,
mutta kun he eivät voineet lähemmin kertoa hänestä yhtä vähän
kuin tulla yksimielisyyteen siitä, mihin suuntaan he olivat hänen
nähneet menevän, niin oli nämä kolme loistavaa poikkeusta yleisestä
tietämättömyydestä meille yhtä niukaksi avuksi kuin heidän muutkin,
sokeat ja avuttomat naapurinsa.
Tie, jota läksimme kulkemaan hedelmättömillä tutkimuksillamme, johti
meidät lopulta siihen osaan kylää, missä rouva Fairlien aikoinaan
perustama koulu oli. Astuessamme ohi sen puolen koulurakennusta,
jossa poikien työhuone oli, esitin minä, että meidän pitäisi kysyä
opettajaltakin, jonka luulisi virkansa takia olevan paikkakunnan
teräväpäisimmän miehen.
"Pelkäänpä opettajan olleen lukemassa lasten kanssa naisen mennessä
tätä tietä", sanoi neiti Halcombe. "Mutta voimmehan kaikissa
tapauksissa koettaa".
Me menimme pihaan ja sivusimme yhden ikkunan tullaksemme ovelle,
joka oli rakennuksen toisella sivulla. Minä pysähdyin hetkiseksi ja
silmäsin läpi ikkunan.
Opettaja istui tavallisella, korkealla tuolillaan, selkä minuun päin,
ja oli nähtävästi puhetta pitämässä oppilailleen, jotka kaikki, yhtä
lukuunottamatta, olivat kokoutuneet hänen ympärilleen. Tämä yksi
oli pieni, punaposkinen, valkotukkainen poika, joka seisoi kaukana
toisista nurkassa olevalla tuolilla -- pieni haaksirikkoutunut
Robinson Crusoe, yksinäisellä saarellaan, ankarassa maanpaossa.
Tullessamme ovelle oli se raollaan, ja me voimme selvään kuulla
opettajan puheen eteiseen, johon pysähdyimme pariksi minuutiksi.
"Kuulkaapas nyt, mitä sanon teille, pojat", sanoi hän. "Jos saan
kuulla sanankaan vielä kummituksista ja hengistä täällä koulussa,
tulee se teille kalliiksi. Ei ole mitään kummituksia eikä henkiä,
ja jos yksi poika uskoo sellaisia, niin uskoo hän mahdottomuuksia;
kun Limmeridgen koulussa oleva poika uskoo mahdotonta, niin asettuu
hän sekä järkeä että järjestystä vastaan ja ansaitsee rangaistuksen.
Siinä saatte nyt kaikki nähdä, kuinka Jacob Postelthwaite seisoo
nurkassa häpeämässä. Häntä on rangaistu, ei sen vuoksi, että hän
sanoo nähneensä kummituksia, vaan sen vuoksi, että hän on kyllin
uppiniskainen ja kovakorvainen kuullakseen järkevää puhetta ja että
hän sittenkin väittää nähneensä kummituksen, vaikka minä olen sanonut
hänelle sen olevan mahdotonta. Jollei muu auta, niin aion minä
koputtaa kummituksen pois Jacob Postelthwaitesta; ja jos tällainen
harhausko leviää teidän muiden joukkoon, niin astun minä askeleen
pitemmälle ja ajan kepilläni kummituksen ulos koko koulusta."
"Me näytämme valinneen sopimattoman käyntiajan", sanoi neiti Halcombe
avatessaan, opettajan lakattua puhumasta, oven ja astuessaan sisään.
Tulomme aiheutti levottoman liikkeen poikien joukossa. He näyttivät
olevan vakuutettuja, että me olimme yksinomaan saapuneet todistamaan
Jacob-raukan selkäsaunaa.
"Menkää kotiinne syömään päivällistänne kaikki, paitsi Jacob",
sanoi opettaja. "Hän saa jäädä tänne, ja kummitus tuokoon hänelle
päivällisen, jos voi."
Jacobin mielenmaltti petti kerrassaan menettäessään sekä toverinsa
että päivällisensä. Hän nosti kädet taskuistaan, silmäsi rystyjään,
kohotti ne hitaasti silmillensä ja alkoi verkalleen hieroa niitä,
samalla kun hänen nyyhkityksensä seurasivat toisiaan lyhyissä
säännöllisissä erissä, noissa tavallisissa lapsellisen avuttomuuden
nenänpaukkeissa.
"Me olemme saapuneet kysymään Teiltä erästä asiaa, herra Dempster",
sanoi neiti Halcombe, "ja voimme kaikkein vähimmän odottaa tavata
Teidät ajamassa kummituksia ja henkiä. Mitä tämä merkitsee? Mitä
oikeastaan on tapahtunut?"
"Tämä ilkiö poika on pelottanut koko koulun, neiti Halcombe,
vakuuttamalla nähneensä eilen illalla kummituksen", vastasi opettaja.
"Ja huolimatta minun sanoistani inttelee hän vieläkin."
"Sepä vallan merkillistä!" sanoi neiti Halcombe. "En olisi
uskonut mahdolliseksi, että jollakin pojalla on kyllin suuri
kuvitusvoima nähdäkseen kummituksen. Tämä on todellakin uusi puoli
vaikeasta tehtävästänne johdattaa nuorten mieliä oikein, ja toivon
sydämmellisesti Teidän selviävän onnellisesti pälkähästä, herra
Dempster. Sallikaa kuitenkin selittää syy tänne tuloomme ja mitä
haluan kysyä Teiltä."
Hän kysyi sitten samaa opettajalta, kun olimme jo melkein kylän joka
ihmiseltä kysyneet. Sama mieltämasentava vastaus saatiin nytkin.
Herra Dempster ei ollut nähnyt vilahdustakaan vieraasta naisesta,
jota me etsimme.
"Ompa melkein syytä palata kotiin, herra Hartright", sanoi neiti
Halcombe, "tietoja, joita haluamme, ei varmaankaan voida saada."
Hän kumarsi päätään jäähyväisiksi ja oli juuri lähtemäisillään,
kun Jacob Postelthwaiten surullinen asema, hänen siinä seisoessaan
häpeänurkassaan ja tuskaisesti nyyhkiessään, herätti hänen huomiotaan
pojan ohi käydessä. Hän pysähtyi sen vuoksi ystävällisesti sanoakseen
pari sanaa ennen oven avaamista.
"Pikku raukka!" sanoi hän, "miks'et pyydä anteeksi herra Dempsteriltä
ja jätä hokematta joutavaa kummituksesta, jonka sinä kuvittelet
nähneesi?"
"Nii-i-in! -- minä näin kummituksen", intti Jacob Postelthwaite
väristen pelosta ja pillahtaen uudelleen itkuun.
"Lorua ja hullutusta! Ethän sinä mitään sellaista nähnyt. Kuinka
hassua uskoa kummituksia olevan! Kuka sitten kummitteli...?"
"Pyydän anteeksi, neiti Halcombe", puuttui opettaja puheeseen hieman
levottomana, "mielestäni olisi parasta, ett'ette kysele pojalta
mitään. Hänen hullussa jutussaan ei voi olla pontta eikä perää, ja Te
voisitte vain houkutella häntä taitamattomuudessaan..."
"Mitä?" kysyi neiti Halcombe nopeasti. "Houkutella häntä
taitamattomuudessaan loukkaamaan Teidän tunteitanne", sanoi herra
Dempster ja näytti varsin alakuloiselta.
"Kunniani kautta osoitattepa minun tunteilleni suuren kunnian, herra
Dempster, jos luulette tuollaisen pienen vallattoman pojan saavan ne
levottomiksi." Hän kääntyi sitten leikillisesti kehottaen Jacobin
puoleen ja alkoi säännöllisesti kuulustella häntä. "Kas niin", sanoi
hän, "nytpä tahdon tietää kaikki tästä asiasta. No, sinä ymmärtämätön
lapsi, milloin näit sinä kummituksen?" "Eilen illalla pimeässä",
vastasi Jacob.
"Vai niin, sinä näit eilen illalla, pimeässä? No, miltä se näytti?"
"Niin, se oli aivan valkea -- juuri sellainen, kuin kummituksen tulee
ollakin", vastasi henkiennäkijä ikäänsä nähden varsin varmasti.
"Ja missä sinä näit sen?"
"Hautausmaalla, jossa kummituksen tulee ollakin."
"Juuri sellainen, kuin kummituksen tulee ollakin -- jossa kummituksen
tulee ollakin! Pikku hupsu, sinähän puhut kuin aikaisimmasta
lapsuudestasi hyvin tuntisit kummitusten tavat! Sinä osaat juttusi
kuin viisi sormea. Ensi kerran, arvatakseni, sinä voit sanoa minulle,
_kuka_ kummitteli."
"Niin voinkin!" vastasi Jacob ja nyökkäsi salaperäisen
voitonriemuisesti.
Herra Dempster oli jo useamman kerran tahtonut puhua neiti Halcomben
tutkiessa poikaa ja nyt korotti hän päättävästi äänensä saadakseen
sanansa kuulluiksi.
"Suokaa anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän, "jos minä uskallan
väittää, että Te vain vahvistatte poikaa uskossa kyselemällä häneltä
tälleen."
"Minä kysyn vain häneltä yhden kerran lisää, herra Dempster, enkä
sitten sano hänelle sen enempää. No, niin", sanoi hän pojalle, "kuka
se kummitteli?"
"Neiti Fairlie", kuiskasi Jacob.
Vaikutus, jonka tämä hämmästyttävä vastaus teki neiti Halcombeen,
selitti täydellisesti opettajan innon koettaa ehkäistä sitä. Hänen
kasvonsa tulivat purppuranpunaisiksi suuttumuksesta -- hän kääntyi
pikku Jacobiin päin niin kiivaasti, että tämä puhkesi uudelleen
kyyneliin -- avasi huulensa puhuakseen hänelle -- hillitsi itsensä ja
kääntyi sen sijaan opettajaan.
"Ei maksa vaivaa", sanoi hän, "vaatia sellaista lasta sanoistaan
edesvastuuseen. Epäilen vähän, että muut ovat istuttaneet häneen
tämän päähänpiston. Jos on joitakin ihmisiä kylässä, herra Dempster,
jotka ovat unhottaneet kaiken sen kunnioituksen ja kiitollisuuden,
minkä he ovat minun äitini muistolle velkaa, niin otan minä heistä
selvän, ja jos minulla on vähänkään vaikutusvaltaa herra Fairliehen,
niin saavat ne maksaa siitä."
"Minä toivon -- ei, minä olen vakuutettu siitä, että Te erehdytte,
neiti Halcombe", sanoi opettaja. "Koko juttu on alusta loppuun
valunut itsepäisen pojan aivoista. Hän näki tai luuli nähneensä
eilisiltana valkopukuisen naisen käydessään hautausmaan ohi, ja tämä
henkilö, todellinen tai kuviteltu, seisoi marmoriristin vieressä,
jonka hän ja jokainen Limmeridgen ihminen tietää rouva Fairlien
hautapatsaaksi. Nämä molemmat seikat olivat aivan kylliksi antamaan
pojalle aihetta vastaamaan tavalla, jonka luonnollisesti täytyi
pahastuttaa Teitä."
Vaikka neiti Halcombe ei minusta näyttänyt olevan vakuutettu,
huomasi hän nähtävästi herra Dempsterin tavan selittää asia olevan
liian järkevän, että sitä olisi voinut väittää vastaan. Hän vastasi
vain kiittämällä häntä ja lupaamalla tulla takaisin, kun hänen
epäilyksensä olivat hälvenneet. Näin sanottuaan ja otettuaan
ystävällisesti jäähyväiset hän poistui kouluhuoneesta.
Koko tämän merkillisen kohtauksen aikana olin minä seisonut hieman
sivulla, mieleeni painaen, mitä sanottiin, ja tehden sen mukaan
johtopäätöksiäni. Niin pian kun taasen olimme kahden, kysyi neiti
Halcombe minulta, olinko minä tullut mihinkään vakuutuksen kuulemani
johdosta.
"Kyllä, varsin varmaan vakuutukseen", vastasin minä. "Varmaan uskon
pojan kertomuksen perustuvan tositapahtumaan. Sanon Teille suoraan
olevani varsin halukas näkemään rouva Fairlien hautapatsaan ja
tarkastamaan koko paikan sen ympärillä?"
"Saatte nähdä haudan."
Vastattuaan hän vaikeni taas ja näytti miettivältä kulkiessamme
edelleen. "Koulusalin tapahtuma", jatkoi hän, "on niin täysin
johtanut pois ajatukseni kirjeestä, että tunnen itseni hieman
sekautuneeksi, kun koetan kääntää niitä siihen takaisin. Täytyykö
meidän jättää nyt kaikki toiveet saada enemmän tietää ja odottaa
huomiseen uskoaksemme asian herra Gilmoren hoitoon?"
"Ei, ei ollenkaan, neiti Halcombe. Koulun tapahtuma kehottaa minua
suurempaan kestävyyteen."
"Kuinka se voi kehottaa?"
"Koska se tukee sitä epäilyä, jota tunsin jo antaessani kirjeen
luettavaksenne."
"Minä arvaan, että Teillä, herra Hartright, oli syynne salata tämä
epäilys minulta aina tähän asti".
"Pelkäsin liikaa aikaisin itsekin herättää toiveita. Pidin sitä
liian kiireisenä -- epäilin sitä oman mielikuvitukseni sekaumisen
seuraukseksi. Mutta nyt en enää voi katsoa asiaa siten. Ei ainoastaan
pojan vastaus Teidän kysymyksiinne, vaan myöskin eräs koulumestarin
lauselma, joka sattumalta livahti, kun hänen piti selittää tätä
juttua, ole johtanut ajatuksiani tähän luuloon. Tulevaisuus
kenties todistaa minun pettyneen, mutta tällä hetkellä olen
vakavasti vakuutettu, että tuo kuviteltu kummitus hautausmaalla ja
kirjeenvaihtajatar ovat yksi ja sama henkilö."
Neiti Halcombe pysähtyi, kalpeni ja katsoi minua kysyvästi kasvoihin.
"Mitä tarkoitatte?"
"Opettaja sanoi sen, olematta itsekään selvillä siitä. Puhuessaan
henkilöstä, jonka poika oli nähnyt hautausmaalla, kutsui hän sitä
'valkopukuiseksi naiseksi'."
"Eihän vain Anna Catherick!"
"Niin, Anna Catherick".
Hän laski kätensä minun käsivarrelleni ja nojasi raskaasti minua
vasten.
"Minä en ymmärrä miksi", sanoi hän hiljaisella äänellä, "mutta on
jotain tässä epäluulossanne, joka saattaa minut hämmästyneeksi ja
hermostuneeksi. Tunnen itseni..." Hän vaikeni ja koetti nauraa.
"Herra Hartright", jatkoi hän, minä näytän Teille, missä hauta on,
ja menen sitten kotiin. On paras olla jättämättä Lauraa niin kauaksi
aikaa yksikseen. Minun täytyy palata sinne ja olla hänen luonaan.
Me olimme heti hautausmaalla hänen sanottuaan tämän. Kirkko,
harmaankivinen raskas rakennus, oli pikku laaksossa ollakseen hieman
suojassa kylmiltä tuulilta, jotka puhalsivat koko ympäröivällä
tasangolla. Hautausmaa ulottui kirkon toiselta sivulta kappaleen
matkaa rinnettä ylös. Sitä ympäröi yksinkertainen matala kiviaita
ja oli se muutoin aivan aukea lukuunottamatta yhtä nurkkaa, jossa
puro lorisi rinnettä alas ja muutamat kääpiömäiset puut varjostivat
heikosti lyhyttä, laihaa ruohoa. Heti puron ja puiden takana, likellä
erästä niistä kiviportaista, jotka johtivat sinne, kohosi valkoinen
marmoriristi, joka erotti rouva Fairlien haudan sitä ympäröivistä
vaatimattomista muistomerkeistä.
"Minun ei tarvitse seurata Teitä enempää", sanoi neiti Halcombe
osoittaen hautaa. "Ilmoitattehan minulle, jos olette havainneet
jotakin, joka vahvistaa teidän luuloanne. Me tapaamme pian kotona."
Hän poistui. Astuin heti sen portaan yli, joka johti suoraan rouva
Fairlien haudalle.
Ruoho sen ympärillä oli niin lyhyttä ja maa niin kovaa, ett'ei
mitään askeleen jälkiä voinut huomata. Pettyneenä odotuksessani
tässä suhteessa aloin minä nyt huolellisesti tarkastaa ristiä ja
neliskulmaista marmorijalustaa, johon kirjoitus oli kaiverrettu.
Ristin luonnollista valkoväriä oli ilma paikoin hieman
vahingoittanut, ja melkein puoli neliskulmaista jaluskiveä oli
samassa kunnossa. Mutta toinen puoli herätti suuremmassa määrässä
huomiotani siksi, että se oli tavattoman tahraton ja puhdas. Minä
katsoin sitä tarkemmin ja huomasin, että sitä oli puhdistettu
-- aivan äskettäin ylhäältä alaspäin. Raja puhdistetun ja
puhdistamattoman osan välillä oli varsin näkyvä, missä marmori ei
vain olut kaiverrettu -- kirkas ja selvä kuin linja, joka oli tehty
jollakin työaseella. Kukahan oli alkanut puhdistaa hautapatsasta ja
tällä tavoin jättänyt sen keskeneräiseksi?
Minä katselin ympärilleni ja ihmettelin, kuinka kysymys olisi
ratkaistava. En yhtään ihmisasuntoa voinut nähdä siltä paikalta,
jossa seisoin; hautausmaa oli vain kuolleiden asunto. Minä palasin
kirkolle, kuljin sen toiselle puolelle, kiipesin yli aidan ja eräiden
portaiden, jotka sillä puolen johtivat yli, ja jouduin sitten
polulle, joka sivusi hyljätyn kivilouhimon. Eräällä sen sivulla oli
pieni asunto, jossa oli vain pari huonetta, ja sen oven edessä seisoi
vanha nainen pesemässä vaatteita.
Minä menin hänen luokseen ja aloin keskustella kirkosta ja
hautausmaasta. Hän oli kylläkin halukas puhelemaan ja sanoi ensiksi,
että hänen miehensä toimi sekä lukkarina että haudankaivajana.
Minä lausuin muutamia kiitossanoja rouva Fairlien hautapatsaasta.
Vanha nainen pudisti päätänsä ja vastasi, että minä olin nähnyt
sen jotenkin epäedulliseen aikaan. Hänen miehensä velvollisuutena
oli pitää huolta siitä, mutta mies oli monen kuukauden ajan ollut
sairas ja voimaton, joten hän vaivoin oli sunnuntaisin voinut
laittautua kirkkoon hoitamaan virkaansa. Näin ollen oli hauta
täytynyt laiminlyödä. Nyt oli hän kumminkin parempi ja viikon tai
parin päästä toivoi hän olevansa kyllin tervehtynyt voidakseen ryhtyä
hautapatsasta puhdistamaan.
Nämä tiedot -- pitkän, leveän Cumberlandilaismurteen sanarikkaan
puheen niukka sisältö -- olivat kumminkin arvokkaita minusta.
Minä annoin köyhälle vaimolle pikku rahan ja palasin heti
Limmeridge-Houseen.
Hautapatsaan puhdistuksen oli nähtävästi suorittanut vieras henkilö.
Yhdistäessäni tekemäni havainnot kummitusta koskeviin epäilyihin
katsoin olevan tarpeeksi syytä salaa valvoa rouva Fairlien hautaa
tänä iltana. Halusin palata sinne auringon laskiessa ja viipyä sen
läheisyydessä yön saapumiseen asti. Hautapatsaan puhdistus oli
ainoastaan puoleksi suoritettu, ja henkilö, joka oli alottanut tämän
työn, palaisi varmaankin lopettamaan sen.
Kotiin tultuani kerroin minä neiti Halcombelle, mitä aioin tehdä.
Hän näytti hämmästyneeltä ja tyytymättömältä esittäessäni tätä,
mutta ei kieltänyt varsinaisesti sen toimeenpanemista. Hän sanoi
vain: "Toivon, että se päättyisi hyvin." Kun hän taas oli lähtemässä
luotani, pidätin minä hänet kysymällä mahdollisimman rauhallisesti
neiti Fairlien vointia. Hän oli taasen levollisempi, ja neiti
Halcombe toivoi voivansa houkutella hänet pienelle kävelylle ennen
auringonlaskua.
Minä palasin työhuoneeseeni jatkaakseni maalausten järjestämistä.
Tämä oli välttämättä tehtävä ja kaksinkertaisesti välttämätöntä
pitääkseen minun huomioni kiinnitettynä johonkin, joka voisi
häivyttää ajatukset minusta itsestäni ja ilottomasta tulevaisuudesta,
mikä odotti minua. Kerta toisensa perään keskeytin minä työni
katsoakseni ikkunasta ja odottaakseni hetkeä, jolloin aurinko laski
taivaan rannalla. Kerran näin tehdessäni näin minä naisen kävelevän
edestakaisin ikkunani edessä olevalla hiekoitetulla käytävällä -- se
oli neiti Fairlie.
Minä en ollut nähnyt häntä sitten aamun ja olin tuskin puhunut
hänen kanssaan. Vielä päivä oli kaikkiaan aikaa, jonka minä olisin
Limmeridgessä, eikä sen päivän jälkeen silmäni kenties koskaan saisi
häntä nähdä. Tämä ajatus oli kylliksi pidättämään minua ikkunan
ääressä. Olin kylliksi hienotunteinen häntä kohtaan järjestääkseni
uutimen niin, ett'ei hän näkisi minua, jos hän sattuisi silmäämään
ikkunaan; mutta minulta puuttui kaikki tahdonvoima estääkseni
silmäyksiäni seuraamasta häntä niin kauan kuin ne voivat tehdä sen.
Hänellä oli päällään ruskea kaapu ja sen alla yksinkertainen, musta
silkkihame. Päässä oli hänellä sama pieni olkihattu kuin sinä aamuna,
jolloin me ensin näimme toisemme. Nyt oli harso sen yllä, joka kätki
hänen kasvonsa minulta. Hänen sivullaan kulki pieni italialainen
vinttikoira, hänen suosikkinsa ja uskollinen seuraajansa kaikilla
kävelyillä, muhkea loistopunainen verkapeite seljässään, jonka
tarkoitus oli suojella sen hienoa nahkaa kylmältä tuulelta. Neiti
Fairlie kulki suoraan eteenpäin, pää hieman kumarruksissa ja kädet
kaapun suojassa. Kuivat lehdet, jotka lentelivät tuulessa edessäni
aamulla saadessani ensiksi kuulla hänen aiotusta avioliitostaan,
kieriskelivät nyt tuulen tuivertamina hänen edessään -- tuprahtivat
ilmaan ja laskeusivat maahan hänen kävellessään edestakaisin
kalpeassa, sammuvassa auringonvalossa. Koira vapisi vilusta ja
painausi kärsimättömästi hänen hamettaan vasten saadakseen joitakin
ystävällisiä, hyväileviä sanoja, mutta hän ei huomannutkaan sitä.
Hän käveli vain yhä kauvemmaksi minusta, lakastuneiden lehtien
kahistessa hänen jaloissaan -- yhä kauvemmaksi, kunnes minä en enää
voinut ikävöivin silmin häntä seurata ja olin taas yksin suruisine
sydämmineni.
Hetkinen sen jälkeen oli työni päätetty, ja aurinko juuri
laskeutumaisillaan. Otin hattuni ja päällystakkini eteisestä ja
poistuin talosta kenenkään huomaamatta minua.
Lännen taivaalla oli raskaita pilviä ja tuuli puhalsi kylmästi
mereltä. Niin kaukana kuin merenranta olikin, kuuluivat tyrskeet
kuitenkin yli alangon korviini kuin valittavat huokaukset tullessani
hautausmaalle. Elävää olentoa ei näkynyt. Seutu näytti entistä
autiommalta valitessani kätköpaikkani, valvoessani ja odottaessani,
silmät hellittämättä kiintyneinä rouva Fairlien haudalla olevaan
valkoristiin.