Ei kummaltakaan puolen puhuttu sanaakaan mennessämme asuinkartanoon.
Neiti Halcombe kiiruhti heti sisarensa huoneeseen, ja minä menin
työhuoneeseeni järjestämään kaikkia herra Fairlien maalauksia,
joita minä en vielä ollut ehtinyt korjailla, ennenkun minä ne
jättäisin toisiin käsiin. Ajatukset, jotka minä tähän asti olin
itsessäni tukahduttanut, ajatukset, jotka tekivät asemani entistään
tuskaisammaksi, valtasivat nyt sieluni jäätyäni yksin.
Hän oli kihloissa, ja hänen tuleva puolisonsa oli sir Percival Glyde,
mies, jolla oli vapaaherran arvo ja suuret tilukset Hampshiressä.
Oli sadottain vapaaherroja Englannissa ja tusinoittain tilanomistajia
Hampshiressä. Tavallisen järjenjuoksun mukaan ei minulla olisi voinut
olla edes aiheen varjoakaan katsoa valkopukuisen naisen minulle
tekemän kummallisen kysymyksen tarkoittavan sir Percival Glydeä. Ja
kumminkin minä tein niin. Oliko se kenties siksi, että hän nyt minun
mietteissäni oli tekemisissä neiti Fairlien kanssa? -- Neiti Fairlie
oli taas minun ajatuksissani yhteydessä Anna Catherickin kanssa aina
siitä illasta lähtien, jolloin minä olin huomannut tuon merkillisen
yhtäläisyyden heidän välillänsä. Olivatko aamun tapahtumat jo niin
riistäneet tajuni, että ensimmäinen harhakuva, jonka sattuma ja
tyhjät tilapäisyydet olivat mielikuvitukseeni ajaneet, voi vallata
minut? Minä en itse tietänyt sitä. Minä voin vain tuntea, että mitä
neiti Halcombe oli paluumatkalla huvihuoneesta sanonut minulle,
oli tehnyt minuun järisyttävän vaikutuksen. Jonkin suuren vaaran
aavistus, vaaran, joka meille kaikille kolmelle oli kätkettynä
tulevaisuuden hämärään, ahdisti minua. Epäilys, enkö minä jo ollut
sidottu tulevain kohtaloiden ketjuun, jota ei edes tapahtuva matkani
Cumberlandista voisi katkaista -- epäilys, eiköhän joku meistä näkisi
kaiken tämän loppuvan sellaisenaan, kuin se todellisuudessa tulee
olemaan, alkoi yhä raskaammin painaa mieltäni. Niin katkera kuin se
kärsimys olikin, jonka minun lyhyt, uhkarohkea rakkausunelmani tuotti
minulle, uskoin minä, että sen tukahduttaisi ja syrjäyttäisi vielä
mahtavampi käsitys jostain synkästä raskaasta, uhkaavasta vaarasta,
jota aika piteli päämme päällä.
Minä olin maalaillut enemmän kuin puoli tuntia, kun kuulin ovelle
koputettavan. Kehotuksestani avattiin se, ja kummastuksekseni astui
neiti Halcombe huoneeseen.
Hän näytti tyytymättömältä ja levottomalta, otti itse tuolin,
ennenkuin kerkisin sitä tarjota, ja istuutui viereeni.
"Herra Hartright", sanoi hän, "minä toivoin, että kaikki kiusalliset
puhelut välillämme olisivat loppuneet ainakin täksi päiväksi. Mutta
eipä näytä siltä. Jokin halpamainen suunnitelma on tekeillä sisareni
pelottamiseksi tulevasta avioliitostaan. Te näitte minun lähettävän
pojan viemään sen kirjeen, jossa oli kummallinen osoite, neiti
Fairlielle."
"Kyllä."
"No niin, se oli nimetön kirje -- halpamielinen yritys alentaa sir
Percival Glyden arvoa sisareni silmissä. Se on niin järkyttynyt
häntä, että minulla oli kerrassaan mahdottomalta tuntuva vaikeus
saada hänet sen verran rauhottumaan, että pääsin tulemaan tänne.
Tiedän kyllä tämän olevan asian, joka vain koskee perhettä, josta
minun ei pitäisi neuvotella Teidän kanssanne ja johon Teillä ei voi
olla mitään harrastusta..."
"Pyydän vakuuttaa Teille, neiti Halcombe, tuntevani syvintä osanottoa
kaikkeen, mikä koskee neiti Fairlien ja Teidän onneanne."
"Ilahduttaa kuulla Teidän puhuvan niin. Te olette ainoa tuntemani
henkilö, joka voitte neuvoa minua juuri nyt. Herra Fairlie on,
huonon terveytensä ja kaikkien salaisuuksien ja vastoinkäymisten
kammonsa takia, aivan kelvoton siihen. Pappi on hyvä ja hurskas
mies, jolla ei ole vähintäkään käsitystä mistään muusta paitsi
hengellisestä virastaan, ja meidän naapurimme ovat juuri sellaisia
mukavia, välinpitämättömiä ihmisiä, joihin ei voi ajatella
kääntyäkään silloin, kun jokin vaara tai ikävyys on tapahtunut.
Nyt haluaisin saada selville, eikö minun heti ole ryhdyttävä
joihinkin toimenpiteihin päästäksemme kirjeenkirjoittajan perille,
vai onko minun odotettava huomiseen ja käännyttävä herra Fairlien
lainoppineelta avustajalta apua pyytämään. Se on kysymys, joka on
suuriarvoinen -- sillä siitä riippuu kokonaisen päivän voittaminen
tai kadottaminen. Sanokaa minulle ajatuksenne, herra Hartright. Jos
minä en jo olisi ollut pakotettu puhumaan luottavasti kanssanne
varsin arkaluontoisista kysymyksistä, niin eipä edes avuton
asemanikaan olisi kylliksi suomaan anteeksi vaivaamistani. Mutta
asiain näin ollen en varmaankaan tee väärin unhottaessani, että
meidän välillämme on ainoastaan kolmenkuukautinen ystävyys."
Hän ojensi kirjeen minulle. Se alkoi aivan jyrkästi, ilman mitään
valmisteluja ja puhutteluja näin:
"Uskotteko uniin? Teidän tähtenne toivon minä tekevänne sen.
Katsokaa, mitä Pyhä Raamattu sanoo unista ja niiden täyttämisestä
(I Moseksen kirja 37--40 luku, Daniel: 2 luku) ja ottakaa varteen
se varotus, minkä annan Teille, ennenkun se on myöhäistä.
"Viime yönä näin, minä unta Teistä, neiti Fairlie. Minä näin unta,
että minä seisoin alttarikehyksen sisäpuolella kirkossa: minä
toisella sivulla alttaria ja pappi kappoineen ja käsikirjoineen
toisella puolella.
"Hetkisen kuluttua tuli kuorin eteen mies ja nainen vihittäviksi
toisiinsa. Nainen oli Te. Te näytitte niin kauniilta ja viattomalta
kauniissa, valkoisessa morsiuspuvussanne, pitsihuntu päässänne, että
minun sydämmeni valtasi osanotto ja silmäni kyynelöivät.
"Ne olivat säälin kyyneleitä, nuori lady, ja niille lahjoittaa taivas
siunauksensa; sen sijaan että olisivat pudonneet maahan ja kuivuneet,
kuten meidän vuodattamamme jokapäiväiset kyyneleet, muuttuivat ne
kahdeksi valojuovaksi, jotka lähenivät lähenemistään sitä miestä,
jonka vieressä Te seisoitte alttarin edessä, kunnes ne kohtasivat
hänen rintaansa. Säteet taipuivat kahdeksi sateenkaareksi hänen ja
minun välilleni. Silmäykseni seurasivat niitä, ja minä voin nähdä
suoraan hänen sydämensä syvyyteen.
"Miehen ulkomuoto, johon Teidät piti vihittämän, oli kyllä
muhkea nähdä. Hän ei ollut pitkä eikä pienikään -- mutta hieman
keskipituutta lyhempi. Eloisa, liikkuva, uljas mies -- noin
45-vuotias. Hänen muotonsa oli kalpea ja pää paljas heti otsan
yläpuolelta, mutta muutoin tummatukkainen. Hänen partansa oli
ajettu leuasta, mutta kasvoi kauniina, ruskeanvärisenä poskilla ja
ylähuulella. Silmätkin olivat ruskeat ja kirkkaat; nenä suora ja
kyllin hieno sopiakseen naiselle. Samoin kädetkin. Aika ajoittain
kiusasi häntä kuiva yskä, ja kun hän nosti oikean kätensä suulleen,
näkyi vanhan haavan punainen arpi poikki käden. Olenko nähnyt unta
oikeasta miehestä, neiti Fairlie? Itse sen tiedätte parhaiten, ja Te
voitte sanoa, olenko pettänyt itseni vai en. Lukekaa nyt, mitä minä
näin hänen sydämmessään. Vaivaan Teitä, lukekaa ja ottakaa opiksenne!
"Silmäykseni seurasivat noita kahta valonsädettä, ja minä katsoin
syvälle hänen sydämmeensä. Se oli musta kuin yö, ja siihen oli
kirjoitettu tulipunaisella, liekehtivillä kirjaimilla langenneiden
enkelien kielellä: 'Sääliä ja omaatuntoa vailla. Tuskaa ja kurjuutta
on hän sirottanut toisten elämäntielle; tuskaa ja kurjuutta tulee hän
kylvämään senkin naisen tielle, joka nyt seisoo hänen sivullaan.'
Tämän luin minä, ja sitten vaihtuivat valosäteet ja osoittivat hänen
olkansa yli, ja siinä seisoi hänen takanaan paha henki ja nauroi.
Taas vaihtuivat säteet ja osoittivat Teidän olkanne yli ja siinä,
Teidän takananne, seisoi enkeli itkien. Vielä kolmannen kerran
vaihtui valo ja lankesi nyt Teidän ja tämän miehen väliin. Väli
laajeni laajenemistaan ja erotti teidät yhä enemmän toisistaan. Pappi
etsi turhaan vihkilukua kirjastaan, sitä ei ollut siinä, hän sulki
sen epätoivoisena ja pani pois. Ja silloin heräsin minä tykyttävin
sydämmin ja kyyneleisin silmin -- sillä minä uskon uniin.
"Uskokaa Tekin, neiti Fairlie -- uskokaa, pyydän Teitä, itsenne
vuoksi, uskokaa kuten minäkin. Josef ja Daniel ja muut Pyhässä
Raamatussa uskoivat samoin. Tutkikaa miehen mennyttä elämää, miehen,
jolla on punainen arpi kädessä, ennenkuin Te lausutte ne sanat, jotka
tekevät Teidät hänen onnettomaksi puolisoksensa. Varoitan Teitä
täten, en itseni vuoksi, vaan Teidän tähtenne. Huolehdin Teidän
menestystänne niin kauan kuin elän. Teidän äitinne tyttärellä on
kallis paikka sydämmessäni -- sillä Teidän äitinne oli ensimmäinen,
paras ja ainoa ystäväni."
Siihen päättyi tämä kummallinen kirje allekirjoituksetta.
Käsiala ei antanut mitään toiveita arvoituksen ratkaisemiseen. Kirje
oli kirjoitettu viivatuille riveille kankealla ja tavallisella
aloittelijan käsialalla. Muste oli heikkoa ja muutamat tahrat
rumensivat kirjettä, mutta muuta ei siitä ollut juuri sanottavaa.
"Sen on kirjoittanut jokin, joka on tottumaton käyttämään kynää",
sanoi neiti Halcombe, "mutta samalla se on liian hajanainen ollakseen
jonkun kasvatetun tai säätyhenkilön kirjoittama. Morsiuspukua ja
huntua koskevat lausunnot sekä muut pienet huomautukset viittaavat
naishenkilöön. Mitä ajattelette asiasta, herra Hartright?"
"Samoin kuin Tekin. Se ei näytä mielestäni olevan ainoastaan naisen
kirjoittama, vaan myöskin naisen, jonka mieli näyttää olevan --
näyttää olevan..."
"Sekaisin", keskeytti neiti Halcombe. "Siltä minustakin tuntui."
Minä en vastannut mitään. Puhuessani olin katsellut kirjeen viime
sanoja: "Teidän äitinne tyttärellä on kallis paikka sydämmessäni
-- sillä Teidän äitinne oli ensimmäinen, paras ja ainoa ystäväni."
Nämä sanat ja epäily, joka juuri tuli sanotuksi kirjeen lähettäjän
mielentilasta herätti yhteisesti mielessäni käsityksen, jota minä
arkailin sekä salassa hautoa että julkisesti ilmaista. Minä aloin
epäillä, että minun omat sielunkykyni olivat vaarassa joutua
tasapainostaan. Minusta tuntui melkein hulluudelta johdattaa tällä
tavoin kaikki merkillinen, mikä tapahtui, kaikki odottamaton, mikä
sanottiin, samasta salatusta lähteestä, onnettomuutta tuottavasta
vaikutuksesta. Tällä kertaa päätin minä, puolustaakseni omaa
rohkeuttani ja ymmärrystäni, olla joutumatta mihinkään vakuutukseen,
jota eivät kieltämättömät tosiasiat toteuttaisi, ja varmasti ummistaa
silmäni kaikelle, mikä vain houkuttelisi minua löyhän epäluulon
muodossa.
"Jos jotain mahdollisuutta ilmautuu saada selkoa kirjeen
kirjoittajasta", sanoin minä antaessani kirjeen pois neiti
Halcombelle, "niin ei varmaan ole ollenkaan väärin käyttää sitä
hyväkseen. Mielestäni on meidän uudelleen puhuttava pojan kanssa
tuosta vanhasta vaimosta, joka sen antoi hänelle, ja edelleen ulottaa
tutkimuksiamme kylään. Mutta sallikaa minun ensin tehdä kysymys. Te
puhuitte äsken asian viivyttämisestä neuvotellaksenne herra Fairlien
lakimiehen kanssa. Eikö ole mitenkään mahdollista saada puhella hänen
kanssaan ennemmin. Miksi ei yhtä hyvin tänään?"
"Sen voin minä selittää", vastasi neiti Halcombe "menemällä vain
muutamiin sisareni avioliittoa koskeviin yksityiskohtiin, joista
minä en katsonut enemmän tarpeelliseksi kuin sopivaksikaan mainita
Teille tänä aamuna. Eräs syy sir Percival Glyden saapumiseen tänne
maanantaina on se, että hän tahtoo määrätä häitten ajan, mikä ei
vielä ole tapahtunut. Hän toivoo innokkaasti, että häät vietetään
ennen tämän vuoden loppua."
"Tietääkö neiti Fairlie tästä suunnitelmasta?" kysyin minä nopeasti.
"Hänellä ei ole aavistustakaan siitä; enkä minä näiden tapahtumain
jälkeen tahdo ollenkaan vastata siitä, että hän suostuu
suunnitelmaan. Sir Percival on ilmoittanut toivomuksensa herra
Fairlielle, joka on ilmoittanut minulle Lauran holhoojana suostuvansa
ja haluavansa kannattaa sitä. Hän on kirjoittanut Lontooseen
perheen lainoppineelle avustajalle, herra Gilmorelle. Tämä on
sattumalta jollakin virkamatkalla Glasgoviin ja vastasi tulevansa
paluumatkalla tänne Limmeridge-Houseen. Hän tulee huomenna ja viipyy
täällä muutamia päiviä siksi että sir Percival voisi itse esittää
toivomuksensa. Jos hän onnistuu toiveissaan, niin palaa herra Gilmore
Lontooseen mukanaan tarpeelliset ohjeet sisareni avioliittosopimuksen
laatimista varten. Nyt käsitätte Te varmaankin, herra Hartright,
miksi minä sanoin, että meidän täytyy odottaa huomiseen, jos me
tahdomme saada neuvoa lakimieheltä. Herra Gilmore on tämän perheen
kahden sukupolven vanha koeteltu ystävä, emmekä me voi luottaa
kehenkään suuremmassa määrässä kuin häneen."
Avioliittosopimus! Jo tämän sanan paljas kaiku herätti minussa
mielettömän mustasukkaisuuden, joka oli myrkkynä minun jalommille ja
paremmille tunteilleni. Minä aloin ajatella -- niin vaikeata, kuin se
onkin tunnustaa, mutta minä en saa salata mitään alusta loppuun siitä
hirveästä jutusta, jota minä olen joutunut kertomaan -- minä aloin
vihaisesti, palavasti toivoen ajatella allekirjoittamattoman kirjeen
vahvistamattomien syytöksien kohdistuvan sir Percival Glydeen. Jospa
nämä hurjat syytökset perustuisivat tosi pohjalle! Jospa niiden
luotettavaisuus voitaisiin todistaa, ennenkuin tuo onneton suostumus
olisi lausuttu ja sopimus tehty? Olen koettanut sittemmin ajatella,
että se tunne, joka silloin hurmasi minut, oli alusta loppuun saakka
puhdasta harrastusta neiti Fairlien parhaaksi; mutta minä en koskaan
ole voinut sitä itselleni vakuuttaa enkä nytkään saa yrittää pettää
toisia. Ei, alkuperusteena oli alusta loppuun kukistamattoman katkera
viha sitä miestä kohtaan, jonka piti tulla neiti Fairlien puolisoksi.
"Jos olisi mahdollista ottaa selvä jostakin", sanoin minä uuden
tunteeni viehättämänä, "niin ette saa menettää ainoatakaan minuuttia
toivottomuuteen. Minä voin vain vielä kerran kehoittaa kuulustamaan
puutarharenkiä ja sen jälkeen viipymättä jatkamaan kuulusteluja
kylässä."
"Minä luulen voivani olla Teille avuksi molemmissa yrityksissä",
sanoi neiti Halcombe nousten ylös. "Käykäämme heti työhön, herra
Hartright."
Minä laskin käteni lukolle avatakseni hänelle oven -- mutta kumminkin
hillitsin minä äkkiä itseni ja tein hänelle tärkeän kysymyksen,
ennenkun menimme huoneestani.
"Osa salaperäistä kirjettä sisältää tarkan henkilökuvauksen," sanoin
minä. "Sir Percival Glyden nimeä ei tosin ole mainittu, mutta
soveltuuko kuvaus häneen?"
"Täydellisesti; yksinpä ikäänkin: 45 vuotta."
Neljäkymmentäviisi vuotta; eikä hän ole vielä kahtakymmentäyhtäkään!
Tämänikäiset miehet valitsevat joka päivä noin nuoria vaimoja,
ja kokemus on osoittanut näiden avioliittojen tulevan usein
onnellisimmiksi. Minä tiesin tämän, ja kumminkin auttoi vain hänen
paljaan ikänsä mainitseminen, kun minä sitten vertasin sitä neiti
Fairlien ikään, lisäämään minun sokeata vihaani ja epäluuloani häntä
kohtaan.
"Täydellisesti", jatkoi neiti Halcombe, "aina hänen oikean kätensä
punaiseen arpeensa saakka, joka on erään hänen Italian matkallaan
muutamia vuosia sitten sattuneen vahingon seurauksia. Ei voi olla
ollenkaan epäiltävää, ett'ei kirjeen kirjoittaja tuntisi häntä
tarkoin ulkonäöltään."
"Yskäkin, joka vaivaa häntä, on mainittu, ellen muista väärin."
"Niin, sekin on aivan oikein. Hän pitää sitä vähäpätöisenä seikkana,
mutta joskus ovat hänen ystävänsä levottomia sen vuoksi."
"Arvatakseni ei koskaan mitään moitteen varjoakaan ole kuultu hänen
kunniaansa vastaan?"
"Herra Hartright! Minä toivon, ett'ette ole kyllin nurja antaaksenne
tuon viheliäisen kirjeen vaikuttaa arvosteluunne!"
Minä tunsin veren töytäävän kasvoihini, sillä minun omatuntoni sanoi
minulle kirjeen jo vaikuttaneen minussa epäluuloa.
"Tahdon toivoa samaa", vastasin minä sekautuneena. "Kenties ei
minulla ollut mitään oikeutta kysyä tätä."
"Olen tyytymätön kysymykseenne", sanoi hän, "sillä siten on minulla
syytä puolustaa sir Percivalin luonnetta. Ei kuiskaustakaan, joka
voisi alentaa hänen arvoaan, ole koskaan saapunut minun tai perheemme
korviin. Hän on voitokkaasti ollut kahdessa parlamentin vaalissa,
ilman että ainoakaan ääni on halveksien kohonnut häntä vastaan. Mies,
joka voi tämän esittää kiitoksekseen Englannissa, voi olla levollinen
maineestaan."
Minä avasin hiljaa oven ja seurasin häntä ulos. Hän ei ollut saanut
vakuutetuksi minua. Jos todistuksen enkeli olisi tullut alas
taivaasta vahvistamaan hänen sanojaan ja olisi levittänyt kirjansa
huonojen silmieni nähtäväksi, niin ei hän olisi voinut vakuuttaa
minua.
Me tapasimme puutarharengin työssään kuten tavallisesti. Mihinkään
kysymykseen ei häneltä saatu valaisevaa vastausta. Nainen, joka oli
antanut hänelle kirjeen, oli vanha eikä ollut puhunut sanaakaan
pojalle, vaan jättänyt kirjeen ja sitten kiireesti mennyt etelään
päin. Tämän kaikkiaan tiesi poika kertoa.
Kylä oli talosta etelään. Ohjasimme siis kulkumme sitä kohden.