Oli torstai, ja oleskeluni kolmas kuukausi Cumberlandissa oli
loppumaisillaan.
Aamulla, minun tavalliseen aikaan mennessäni aamiaiselle, oli neiti
Halcombe ensi kerran tutustumisemme jälkeen pöydästä poissa.
Neiti Fairlie oli ulkona pengermällä. Hän tervehti minua, mutta ei
tullut sisään. Ei kumpikaan lausunut sanaakaan, joka olisi häirinnyt
rauhaa -- ja kumminkin pakotti sama sanoin kuvaamaton neuvottomuuden
tunne meitä välttämään jäämästä kahden kesken toistemme kanssa.
Hän jäi ulos ja minä ruokailuhuoneeseen, kunnes rouva Vesey tai
neiti Halcombe tulisi sisään. Kuinka silmänräpäyksessä minä olisin
etsinytkään häntä, kuinka sydämmellisesti olisimmekaan ottaneet
toisiamme kädestä ja kävelleet yhdessä pengermällä ainoastaan viikko
takaperin.
Muutamien minuuttien kuluttua tuli neiti Halcombe huoneeseen. Hän
näytti huolestuneelta ja pyysi hajamielisen näköisenä anteeksi
myöhästynyttä tuloaan.
"Olen viivästynyt", sanoi hän, "keskustelun takia herra Fairlien
kanssa eräästä perheasiasta, josta hän halusi neuvotella kanssani."
Neiti Fairlie tuli sisään puutarhasta, ja me tervehdimme toisiamme
kuten tavallisesti. Hänen kätensä, puristaessaan minun kättäni,
oli kylmempi kuin koskaan ennen. Hän ei katsonutkaan minuun ja oli
kovin kalpea. Rouva Veseykin huomasi sen tultuaan hetkisen myöhemmin
huoneeseen.
"Luullakseni sen vaikuttaa ilman vaihdos", sanoi vanha rouva. "Talvi
tulee, rakkahani, talvi tulee pian!"
Neiti Fairlien ja minun sydämmeeni oli se jo tullut!
Aamiaisemme -- jonka aikana ennen niin hilpeästi ja eloisasti
keskusteltiin ja tehtiin suunnitelmia päivän ohjelmaa varten --
oli lyhyt ja äänetön. Neiti Fairlie näytti kärsivän keskustelun
pitkistä väliajoista ja silmäili rukoilevasti sisarpuoltaan, että
tämä puhuisi. Pari kertaa aljettuaan, mutta taas pysähdyttyään, sanoi
neiti Halcombe vihdoin aivan valmistelematta:
"Olen puhunut setäsi kanssa nyt aamulla. Laura. Hän katsoo punaisen
vierashuoneen olevan ainoan, joka voi joutua valmiiksi, ja hän on
vahvistanut sen, mitä sanoin sinulle. Maanantai on oikea päivä --
eikä tiistai."
Hänen puhuessaan katsoa tuijotti neiti Fairlie pöytään. Hänen
sormensa haparoivat hermostuneesti pöytäliinalla olevia leivänmuruja.
Hänen poskiensa kalpeus levisi aina huuliin asti, jotka huomattavasti
vavahtelivat. Minä en ollut ainoa, joka huomasin tämän. Neiti
Halcombekin huomasi sen ja kiiruhti meitä esimerkillään nousemaan
pois pöydästä.
Rouva Vesey ja neiti Fairlie poistuivat huoneesta yhdessä. Lempeät,
suruiset silmät katsahtivat sivumennen minuun pikaista, pitkällistä
eroa aavistavalla ilmeellä. Se herätti tuskan minun omassa
sydämmessäni -- tuskan, joka ilmoitti minulle, että minun täytyy
kadottaa hänet ennen pitkää ja että minun täytyy rakastaa häntä sitä
syvemmin juuri tämän eron takia.
Minä käännyin puutarhaan päin, kun hän oli oven perästään sulkenut.
Neiti Halcombe seisoi hattu kädessään ja iso huivi käsivarrellaan
lasioven vieressä, joka johti pengermälle, ja katsoi minuun vakavasti.
"Onko Teillä hetkinen vapaana", kysyi hän, "ennenkun alatte työtänne?"
"Kyllä, neiti Halcombe. Minulla on aikaa aina Teitä palvella."
"Haluan saada puhua pari sanaa Teidän kanssanne, herra Hartright,
hyvässä luottamuksessa. Ottakaa hattunne ja tulkaa kanssani
puutarhaan. Ei ole luultavaa, että meitä häiritään siellä tähän
aikaan päivästä."
Mennessämme pengermälle tuli eräs puutarharengeistä -- nuori poika --
asuinkartanoon päin kirje kädessään. Neiti Halcombe pysähdytti hänet.
"Onko kirje minulle?" kysyi hän.
"Ei, neiti, se pitäisi olla neiti Fairlielle", vastasi poika ja
ojensi puhuessaan kirjeen.
Neiti Halcombe otti sen häneltä ja katsoi päällekirjoitusta.
"Ompa se merkillinen käsiala!" sanoi hän itsekseen. "Kukahan mahtaa
tämä Lauran kirjeenvaihtaja olla? Mistä sinä olet saanut sen?" kysyi
hän pojalta.
"Niin, neiti", vastasi poika, "minä sain sen juuri eräältä ihmiseltä."
"Millaiselta ihmiseltä."
"Eräältä vanhalta naiselta, neiti."
"Vai niin! Tunsitko sinä hänet?"
"E-en, en voi juuri sanoa koskaan ennen nähneeni häntä."
"Mihin hän meni?"
"Tuonnepäin", sanoi poika, kääntyen miettivästi etelään ja pyöräytti
oikealla kädellään puoliympyrän koko tälle puolelle Englantia.
"Merkillistä", sanoi neiti Halcombe, "mutta luullakseni on sen
lähettäjä joku avunpyytäjä. Kas tässä", lisäsi hän ja antoi kirjeen
takaisin pojalle, "vie se sisään ja anna jollekin palvelijalle. Ja
jollei Teillä nyt ole mitään esteenä, herra Hartright, niin kuljemme
tätä tietä kappaleen eteenpäin."
Hän johti minut pengermän yli, pitkin samaa tietä, jota olin
seurannut häntä seuraavana päivänä Limmeridgeen tuloni jälkeen. Pikku
huvihuoneen luona, jossa Laura ja minä olimme ensin nähneet toisemme,
pysähtyi hän ja katkasi sen äänettömyyden, mikä koko kävelyn ajan oli
vallinnut.
"Mitä minulla on Teille sanottavaa, voin minä sanoa täällä."
Näin puhuttuaan astui hän huoneeseen, nosti erään tuolin pienen,
punaisen pöydän ääreen ja viittasi minun ottamaan toisen. Minä
aavistin hänen puhuessaan ruokailuhuoneessa, mitä tuleman piti; nyt
olin minä varma siitä.
"Herra Hartright", sanoi hän, "minun täytyy aluksi tehdä Teille
rehellinen tunnustus. Minä tahdon vain sanoa -- ilman kauniita
lauselmia, joita minä kammon -- että minä sillä aikaa, jonka me
olemme viettäneet täällä toistemme kanssa, olen oppinut pitämän
Teitä todella arvossa. Minä tunsin jo alussa ystävyyttä Teihin,
kun Te kerroitte menettelystänne tuota onnetonta naista kohtaan,
jonka Te tapasitte niin omituisissa olosuhteissa. Teidän tapanne
menetellä asiassa ei kenties ollut varovaisin, mutta se todisti
kumminkin siihen määrään itsensähillitsemistä, hienotunteisuutta ja
sääliväisyyttä, että minä heti tulin vakuutetuksi Teidän olevan jalo
mies. Se herätti minussa hyviä toiveita Teistä, ettekä Te ole näitä
toiveita pettäneetkään."
Hän vaikeni, mutta piti samalla kertaa ylhäällä kättään merkiksi,
ett'ei hän odottanut vastausta minulta, ennenkun hän oli saanut puhua
edelleen. Tullessani huvihuoneeseen en vähintäkään ollut ajatellut
valkopukuista naista. Nyt olivat neiti Halcomben sanat johtaneet
mieleeni tämän seikkailun. Ja siellä se pysyi koko keskuslelumme ajan
-- eikä suinkaan seurauksitta.
"Ystävänänne", jatkoi hän, "täytyy minun nyt sanoa suoraan
pelottomalla, avonaisella tavallani huomanneeni salaisuuden ilman
kenenkään apua, viittauksia tai neuvoa. Herra Hartright, Te olette
ajattelemattomasti joutunut rakastumaan -- vakavasti ja syvästi
rakastumaan, pelkään minä -- sisareeni Lauraan. Minä en tahdo tuottaa
Teille tuskaa tunnustamalla tämän monin tavoin, sillä minä näen ja
tiedän Teidän olevan liian rehellisen kieltääksenne asian. Minä en
nuhtelekaan Teitä siitä -- minä vain valitan kohtaloanne, että olette
joutuneet onnettomasti rakastumaan. Te ette ole koettaneet saavuttaa
mitään etua, ette ole koskaan salaa puhellut sisareni kanssa. Teiltä
on puuttunut huomaavaisuutta itseänne kohtaan, ette ole osannut
ottaa huomioon omaa parastanne; mitään muuta ette ole tehnyt.
Jos Te ainoassakaan tilaisuudessa olisitte käyttäytynyt vähemmin
hienotunteisesti ja häveliäästi, olisin minä heti pyytänyt Teidän
poistumaan talostamme minuuttiakaan viivyttelemättä ja edeltäpäin
edes kenenkään kanssa neuvottelematta. Mutta siten kuin nyt on
asianlaita, syytän minä Teidän nuoruuttanne ja yhteiskunnallista
asemaanne enkä _Teitä_. Ottakaa minua kädestä -- minä olen kiusannut
Teitä, minun täytyy tehdä sitä vieläkin kun ei muutakaan apuneuvoa
ole -- ja puristakaa ensin kättä ystävänne Marian Halcomben kanssa."
Tämä aavistamaton sydämmellisyys -- lämmin, ylevämielinen osanotto,
jota osoitettiin minulle yhtä suurella sovinnollisuudella kuin
hienotunteisuudella ja jalomielisyydellä, vaikkakin suoralla tavalla,
vetosi minun sydämmeeni, kunniaani ja rohkeuteeni ja liikutti
mieltäni syvästi. Minä koetin katsoa häneen hänen tarttuessaan
käteeni, mutta oli kuin sumua silmissäni. Tahdoin kiittää häntä,
mutta en saanut sanaakaan suustani.
"Kuulkaa, mitä minun on sanottava Teille", jatkoi hän, samalla kun
hän koetti olla huomaamatta minun itsehillitsemiseni puutetta.
"Kuulkaa minua ja koettakaamme pian päästä asiasta. On todellakin
keventävää minusta, ett'ei minun tarvitse enempää, kuin tarpeellista
on, kosketella mielestäni kovaa ja kohtuutonta kysymystä,
yhteiskunnallisen aseman erilaisuutta. Olosuhteet, joiden täytyy
tuottaa _Teille_ julmaa tuskaa, säästävät _minulta_ alentavan
välttämättömyyden loukata miestä, joka nyt ystävänä on elänyt pitkän
aikaa saman katon alla kuin minäkin, joillakin nöyryyttävillä
huomautuksilla puuttuvasta arvosta ja rikkaudesta. Teidän täytyy
poistua Limmeridge-Housesta, herra Hartright, ennenkun pahempaa
tapahtuu. Minun velvollisuuteni on sanoa tämä, ja se on yhtä suuri
velvollisuuteni silloinkin, vaikka Te olisitte Englannin vanhimman ja
rikkaimman perheen päämies. Teidän täytyy lähteä luotamme, ei siksi,
että olette piirustuksen opettaja..."
Hän vaikeni hetkiseksi, käänsi kasvonsa suoraan minuun, ojensi
kätensä yli pöydän ja laski sen käsivarrelleni.
"Ei siksi, että olette piirustuksenopettaja", toisti hän, "vaan
siksi, että Laura Fairlie on kihloissa."
Viime sanat tunkeutuivat kuin miekka sydämmeeni. Käsivarressani
ei tuntunut ollenkaan sitä pitävän käden puristus. En liikahtanut
enempää kuin puhellutkaan. Kylmä syystuuli, joka lakasi pois kuivia
lehtiä edessämme, pyyhkäsi mielestäni yht'äkkiä niin jäätävän
purevana ylitseni kuin minun omat, mielettömät toiveeni olisivat
yhdessä hetkisessä muuttuneet kuiviksi lehdiksi ja kierineet pois
toisten matkassa. Toiveet! Olipa hän kihloissa tai ei, oli hän
kumminkin yhtä kaukana _minusta_. Olisivatko muut miehet käsittäneet
tämän minun asemassani? Varmaankaan eivät, jos he olisivat
rakastaneet kuten minä.
Katkera pistos meni, eikä mitään muuta jäänyt kuin kaamea, jäätävä
tuska. Minä voin taaskin tuntea neiti Halcomben käden lujemmin
tarttuvan käsivarteeni -- kohotin päätäni ja katsoin häneen. Hänen
suuret, tummat silmänsä olivat kiintyneet minuun ja seurasivat
tutkien sitä kalpeutta, jonka itsekin tunsin leviävän poskilleni.
"Voittakaa se!" sanoi hän. "Täällä, jossa Te ensiksi näitte hänet,
tulee Teidän se voittaa! Älkää antako sen musertaa teitä, ikäänkuin
olisitte nainen. Temmatkaa ulos se juurineen; tallatkaa se jalkojenne
alle kuin mies!"
Se tukahdutettu voima, joka piili hänen sanoissansa, se voima,
joka hänen paljaasta tahdostaan ja hänen silmäykseensä ja käteensä
keskittyneenä kumpusi minuun, saattoi minut täyteen käsitykseeni.
Me istuimme molemmat ääneti hetkisen. Tuokion kuluttua olin minä
vastannut hänen jaloon luottamukseensa -- minä olin ainakin
näennäisesti taaskin voittanut itsehillintäni.
"Oletteko rauhoittunut?"
"Kylliksi, neiti Halcombe, pyytääkseni sekä Teiltä että häneltä
anteeksi. Kylliksi, seuratakseni Teidän neuvoanne ja siten
osoittaakseni kiitollisuuttani, vaikkakaan en voi sitä tehdä millään
muulla tavalla."
"Te olette sen jo tehnyt, herra Hartright", vastasi hän, "puhumalla
siten kuin nyt. Kumminkaan ei pidä mitään salaamista välillämme nyt
tulla kysymykseen. Minä en voi salata _Teiltä_, mitä minun sisareni
on tietämättään ilmaissut _minulle_. Teidän täytyy poistua luotamme
_hänen_ tähtensä yhtä hyvin kuin itsenne tähden. Teidän läsnäolonne,
ystävällinen seurustelunne kanssamme, niin viaton, kuin se on
ollutkin -- Jumala tietää, että se kaikissa muissakin suhteissa on
ollut sitä -- on kumminkin saattanut hänet onnettomaksi. Minä, joka
rakastan häntä enemmän kuin omaa elämääni -- minä, joka olen oppinut
uskomaan tähän puhtaaseen, jaloon, viattomaan sieluun, niinkuin minä
luotan uskooni -- minä vain tunnen liian hyvin sen katkeran itsensä
nuhtelun, jota hän on kärsinyt sen jälkeen, kun ensi pilkahdus
tunteesta, ristiriidassa sen uskollisuuden lupauksen kanssa, jonka
hän on antanut, vastoin hänen tahtoaan tunkeusi hänen sydämmeensä.
Minä en sano -- olisi turhaa koettaa väittää jotain sellaista sen
jälkeen, mitä on tapahtunut -- että hänen kihlauksensa on aiheutunut
jostakin varsinaisesta mieltymisestä. Se on side, jonka kunnia eikä
rakkaus on perustanut; hänen isänsä lausui sellaisen toivomuksen
kuolinvuoteellaan kaksi vuotta sitten; hän ei iloinnut siitä enempää
kuin pelkäsikään sitä -- hän vain tyytyi siihen. Aina Teidän tänne
tuloonne asti oli hän samassa asemassa kuin sadat muut naiset, jotka
menevät naimisiin miehen kanssa, jota eivät enemmän rakasta kuin
kammokaan ja jota he oppivat rakastamaan (jolleivät vihaamaan!)
häiden jälkeen. Sydämmellisemmin kuin sanat voivat lausua, toivon
minä -- ja Teillä täytyy olla kyllin itsensä kieltävää rohkeutta
toivoaksenne samaa -- ett'eivät nuo muinoista lepoa ja tyytyväisyyttä
häiritsevät uudet ajatukset ja tunteet ole syöpyneet niin syvälle,
että niitä olisi mahdoton temmata pois. Teidän poistumisenne --
jos minä vähemmin uskoisin Teidän kunniaanne, rohkeuteenne ja
ymmärrykseenne en minä niin paljon luottaisi siihen kuin nyt --
Teidän poistumisenne täytyy auttaa minun pyrkimyksiäni tässä
suhteessa, ja aika parantaa kaikkien meidän kolmen haavat. On hyvä
tietää, ett'ei ensimmäinen luottamukseni Teihin ole ollut aiheeton.
On hyvä tietää, ett'ette Te osoita vähemmän miehuullista kunniaa,
vähemmän hienotunteisuutta oppilasta kohtaan, jonka oikean suhteen Te
olette ollut kyllin onneton unhottamaan, kuin vierasta, turvatonta
olentoa kohtaan, joka ei turhaan pyytänyt teidän apuanne."
Taaskin odottamaton viittaus valkopukuiseen naiseen! Eikö ollut
mahdollista puhua neiti Fairliestä ja minusta kutsumatta välillemme
Anna Catherickin kuvaa onnettomaksi kohtaloksi, jota oli mahdoton
välttää?
"Sanokaa minulle, kuinka voin pyytää anteeksi neiti Fairlieltä
sopimukseni rikkomisen", sanoin minä. "Sanokaa minulle, milloin minun
tulee matkustaa saatuani tämän anteeksiannon. Lupaan sokeasti totella
ja seurata Teidän neuvoanne."
"Aika on aina suuriarvoinen", vastasi hän. "Te kuulitte minun
aamiaisella puhuvan ensi maanantaista ja punaisen vierashuoneen
kuntoon laittamisesta. Vieras, jota maanantaina odotamme, on..."
Minä en jaksanut kuulla hänen puhuvan loppuun. Sen lisäksi, mitä
nyt olin saanut tietää, sanoivat neiti Fairlien silmäykset ja
esiintyminen aamiaispöydässä, että tuo Limmeridge-Houseen odotettu
vieras oli hänen tuleva puolisonsa. Minä koetin kyllä hillitä
itseäni, mutta minussa oli tällä hetkellä jotakin tahtoani lujempaa,
ja minä keskeytin neiti Halcomben.
"Sallikaa minun matkustaa tänään", sanoin minä katkerasti. "Kuta
pikemmin, sitä parempi."
"Ei, ei tänään", vastasi hän. "Ainoaksi syyksi, jonka Te voitte
herra Fairlielle ilmoittaa Teidän pikaiseen lähtöönne ennen
määräajan päättymistä, täytyy sanoa, että edeltäpäin aavistamattomat
asianhaarat pakottavat Teitä pyytämään hänen myöntämään Teille
oikeuden matkustaa takaisin Lontooseen. Teidän täytyy odottaa
huomiseen postin tulon jälkeen sanoaksenne sen hänelle, koskapa
kirjeen saapuminen Lontoosta olisi selityksenä hänelle Teidän
suunnitelmainne muutoksesta. On valitettavaa ja viheliäistäkin
turvautua petokseen, joskaan se ei koskaan ole niin viatonta
laatua kuin nyt, mutta minä tunnen herra Fairlien ja tiedän, että
jos hän hiemankaan epäilee Teidän nenästävän häntä, hän kieltää
varmasti rikkomasta sopimusta. Puhukaa hänen kanssaan perjantaina
aamupäivällä, aamiaisen jälkeen, toimikaa sitten omaksi parhaaksenne
niin paljon kuin mahdollista järjestääksenne taulut ja mennäksenne
lauantaina. Siten sujuu kaikki hyvin, herra Hartright, sekä Teistä
että meistä."
Ennenkun minä ennätin vakuuttaa hänelle hänen voivan täydellisesti
luottaa, että minä seuraan tarkasti hänen neuvoansa, hämmästytti
meitä molempia puistossa lähestyväin askelten ääni. Joku saapui
asuinrakennuksesta hakemaan meitä! Tunsin veren kuohahtavan
kasvoihini ja taaskin poistuvan niistä. Voisiko tämä kolmas henkilö,
joka nopein askelin lähestyi tällä hetkellä ja näissä olosuhteissa,
olla neiti Fairlie?
Oli lohduttavaa minusta -- niin surullisen muuttuneeksi oli minun
suhteeni häneen jo tullut -- niin, oli todellakin lohduttavaa
minusta, että meitä häiritsevä henkilö huvihuoneen ovelle tultuaan
olikin neiti Fairlien kamarineito.
"Saisinko minä puhua minuutin kanssanne, neiti?" sanoi tyttö
nopeasti, melkeinpä levottomasti.
Neiti Halcombe astui portaita alas ja poistui muutamia askelia
puistoon lähetin kanssa.
Jäätyäni yksin palasivat ajatukseni kuvaamattoman tuskan tunteella
tapahtuvaan lähtööni ja palaamiseeni Lontoossa olevaan autioon
asuntooni. Lempeän, vanhan äitini ja sisareni muisto, sisareni,
joka niin sydämmellisesti oli riemuinnut hänen kanssaan edullisesta
paikan saannistani Cumberlandissa -- tämä muisto, joka häpeäkseni
nyt ensi kerran pilkisti sieluuni -- tunkeusi mieleeni kuin
vanhojen unhoitettujen ystäväin surullinen, rakastava tervehdys.
Mille mielelle tulisivatkaan äitini ja sisareni palattuani ennen
aikojani ja tunnustettuani onnettomasti rakastuneeni -- he, jotka
niin toivorikkaina olivat eronneet minusta tuona viimeisenä iloisena
iltana Hampsteadissa?
Taaskin puikahti Anna Catherick mieleeni! Kuinka voisinkaan muistella
viime iltaani äitini ja sisareni luona joutumatta muistelemaan
palaamistani Lontooseen tuona kuuvaloisena yönä? Mitä tämä merkitsi?
Tapaisimmeko minä ja tämä nainen vielä toisemme? Olihan se
mahdollista. Tiesiköhän hän minun asuvan Lontoossa? Niin, olinhan
sanonut hänelle sen joko heti ennen tai jälkeen hänen kummallisen
kysymyksensä, kun hän niin arasti pyysi minun sanomaan, tunsinko
jonkun vapaaherran. Joko ennen tai jälkeen -- en ollut silloin kyllin
levollinen voidakseni nyt muistaa oikein, kumminko se oli.
Muutamia minuutteja kului, ennenkuin neiti Halcombe oli lopettanut
puhelunsa kamarineidon kanssa ja palannut takaisin. Hänkin oli
levottoman ja hämmästyneen näköinen.
"Me olemme sopineet kaikesta, mikä on välttämätöntä, herra
Hartright", sanoi hän. "Me olemme ymmärtäneet toisiamme, kuten
ystävien tulee, ja menemme nyt sisään. Sanoakseni totuuden, olen minä
levoton Lauran vuoksi. Hän on lähettänyt tänne sanomaan haluavansa
heti puhella kanssani, ja tyttö sanoo, että hänen emäntänsä näyttää
olevan varsin mielenliikutuksissaan kirjeen takia, jonka hän on
saanut tänä-aamuna -- epäilemättä saman kirjeen takia, jonka minä
lähetin hänelle tullessamme tänne."
Me palasimme nopeasti puiston kautta. Vaikka neiti Halcombe oli
mielestään sanonut kaiken, minkä hän katsoi tarpeelliseksi, oli
minulla kumminkin yhtä ja toista tärkeää kysyttävää. Siitä hetkestä,
jolloin huomasin Limmeridge-Houseen odotettavan vieraan olevan neiti
Fairlien tulevan puolison, olin tuntenut katkeraa uteliaisuutta,
palavaa, mustasukkaista halua saada tietää, kuka hän oli. Olihan
mahdollista, ett'ei sopivaa tilaisuutta kysyä tätä niin hevin
ilmaantuisi; minä rohkenin siis kysyä hänen nimeänsä palatessamme
asuinrakennukseen.
"Nyt, kun Te olette kyllin ystävällinen sanoaksenne minulle, että
me olemme oikein ymmärtäneet toisiamme, neiti Halcombe", sanoin
minä, "nyt, kun Te olette vakuutettu minun kiitollisuudestani Teidän
huolenpidostanne ja minun halustani seurata toivomuksianne, uskallan
minä kysyä" -- minä vaikenin; minä olin pakottautunut ajattelemaan
häntä, mutta vaikeampaa oli puhua hänestä neiti Fairlien kihlattuna
-- "kenen kanssa neiti Fairlie on kihloissa?"
Neiti Halcomben ajatukset pyörivät nähtävästi sisareltaan saamassaan
kutsussa. Hän vastasi nopeasti ja hajamielisesti:
"Erään aatelisen kanssa, joka omistaa laajoja tiluksia Hampshiressä."
Hampshire! Anna Catherickin synnyinpaikka! Taaskin tämä valkopukuinen
nainen. -- Tässähän oli kohtalo kerrassaan!
"Hänen nimensä?" kysyin minä niin levollisesti ja välinpitämättömästi
kuin voin.
"Sir Percival Glyde."
Sir -- Sir Percival! Anna Catherickin kysymys -- tämä epäluuloinen
kysymys niistä vapaaherraisista henkilöistä, joita minä mahdollisesti
tunnen, oli tuskin ehtinyt hälvetä mielestäni, kun sen hänen
vastauksensa palautti muistooni. Minä seisahduin heti ja katsoin
häneen.
Hän ei uskonut minun kuulleen hänen vastaustansa ja toisti vielä
kerran: "Sir Percival Glyde."
"Ritari vai vapaaherra?" kysyin minä mielenliikutuksen vallassa, jota
en voinut salata.
Hän vaikeni hetkisen ja vastasi sitten välinpitämättömästi:
"Vapaaherra luonnollisesti."