Niin päättyi ensimmäinen, vaiherikas päiväni Limmeridge-Housessa.
Neiti Halcombe ja minä säilytimme salaisuutemme. Huomattuamme
sen yhtäläisyyden, josta mainitsin, ei näyttänyt sen enempää
olevan saatavana tietoja tuosta salaperäisestä, valkopukuisesta
naisesta. Ensi tilaisuudessa, jolloin sopi, johdatti neiti Halcombe
varovaisesti keskustelun sisarpuolensa kanssa heidän äitiinsä,
entisiin aikoihin ja Anna Catherickiin. Neiti Fairlie muisti
kuitenkin vähän tuosta Limmeridgessä olleesta pikku koulutytöstä.
Hän muisti yhtäläisyyden hänen ja äitinsä suojatin välillä jonakin
sellaisena, joka vain oli ollut lapsuuden aikana, mutta hän ei
lausunut sanaakaan, joka olisi todistanut, että hän muisti noiden
valkoisten hameiden lahjoittamisen, tai ne liikuttavat sanat, joilla
lapsi oli koettanut lausua kiitollisuuttaan niistä. Hän muisti Annan
olleen vain muutamia kuukausia Limmeridgessä ja sitten lähteneen
kylästä palatakseen äitinsä mukana Hampshireen; mutta hän ei voinut
sanoa, olivatko äiti ja tytär koskaan palanneet takaisin, tai oliko
heistä edes kuultu sen jälkeen. Neiti Halcombe silmäili tosin
viimeiset kirjeetkin löytämättä kumminkaan niistä mitään, joka olisi
auttanut hälventämään tätä asiaa verhoavaa hämäryyttä, mikä vielä
ikävystytti meitä. Me olimme vakuutettuja siitä, että tuo onneton
nainen, jonka minä tapasin yöllisellä kotimatkallani, oli sama kuin
Anna Catherick -- me olimme saaneet jotakin tietoa tämän ihmisraukan
sielunkykyjen heikkoudesta, minkä luultiin olevan yhteydessä hänen
kummallisen päähänpistonsa kanssa pukeutua aina valkoisiin ja hänen
jatkuvan lapsellisen kiitollisuutensa kanssa rouva Fairlietä kohtaan
myöhempinäkin vuosina -- ja siihen päättyivätkin kaikki meidän
havaintomme senaikuisen luulomme mukaan.
Päivät ja viikot vierivät, ja syksy valoi kultansa puiden
kesävehreään pukuun. Rauhaisa, kukkaisa, onnellinen aika!
Kertomukseni liukuu yhtä kevyesti ohitsesi, kuin sinä kerran liu'uit
ohitseni. Minkä verran onkaan kaikista niistä onnen aarteista,
joita sinä sydämmelleni niin runsaasti annoit, jäljellä, joka
ansaitsisi, joka tyytyisi kirjoittaa näille lehdille? Ei enempää
kuin surullisin tunnustus, minkä mies voi tehdä -- tunnustus omasta
mielettömyydestään.
Salaisuus, jonka tämä tunnustus ilmaisee, ei vaivaa minua paljoa
selittäessäni, sillä se on jo tarkoituksetta päässyt minulta. Ne
niukat, epätäydelliset sanat, joilla minä turhaan koetin kuvata neiti
Fairlietä, ovat vain voineet ilmaista sen vaikutuksen, jonka hän teki
minuun. Niin on aina meidän laitamme. Sanamme tulevat jättiläisiksi,
kun ne voivat vahingoittaa meitä -- mutta kääpiöiksi silloin, kun
niiden pitäisi hyödyttää meitä.
Minä rakastin häntä.
Oi, kuinka hyvin minä tunnen sen surullisen pilvilinnan, joka
sisältyy noihin kolmeen sanaan! Minä voin valittaa tuskaista
tunnustustani sen naisen kanssa, joka kenties lukee sitä ja säälii
minua! Minä voin nauraa sitä yhtä katkerasti kuin kovin mies, joka
halveksivasti nakkaa kirjan luotansa. Minä rakastin häntä! Säälikää
minua tai halveksikaa minua -- minä teen kumminkin tunnustukseni yhtä
järkähtämättömällä päätöksellä ilmaista totuus.
Eikö ole mitään, mikä koituisi minulle anteeksiannoksi? Hieman
anteeksi annettavaa voitanee varmaan huomata siinä tavassa, jolla
minä vietin ajan, minkä olin palkattu Limmeridge-Houseen.
Aamutunnit kuluivat rauhallisesti hiljaisessa työssä huoneessani.
Herra Fairlien maatalousten parantaminen antoi minulle juuri
tarpeeksi tekemistä pitääkseni silmäni ja käteni työssä, mutta
jätti samalla mielelleni vaarallisen tilaisuuden vapaasti nauttia
ajatuksista ja unelmista. Se oli vaarallinen yksinäisyys, sillä
se kesti kyllin kauan innostaakseen minut, mutta ei kylliksi
vahvistaakseen päätöksiäni. Niin, vaarallinen yksinäisyys, sillä
sitä seurasi päiviä ja iltoja, mitkä minä vietin viikko toisensa
jälkeen ainoastaan kahden naisen seurassa, joista toisella oli
kaikki ominaisuudet, mitkä miellyttäväisyys, nero ja hieno kasvatus
voivat antaa, toisella taas kauneuden, lempeyden ja sielun puhtauden
koko taikavoima, joka yksin voi vain jalostaa ja voittaa miehen
sydämmen. Ei päivääkään mennyt tämän vaarallisen luottamuksen
vallitessa opettajan ja oppilaan välillä, jolloin minun käteni
melkeimpä ei koskettanut neiti Fairlien kättä; jolloin minun käteni,
kumartuessamme piirustuskirjan yli, melkeimpä ei lähennyt hänen
kättään. Kuta tarkkaavammin hän seurasi siveltimeni liikettä, sitä
lähempänä olin minä hänen tuuheaa, sulotuoksuista tukkaansa, hänen
kevyttä hengitystään. Opettajatoimeni takia sain elää hänen silmäinsä
säihkeessä -- yhtenä hetkenä kumartua hänen yllensä, niin että
vapisin ajatellessani koskevani häneen, toisena taas tuntea hänen
kumartuvan ylleni, niin liki minua, seuratakseen työtäni, että hänen
äänensä muuttui melkein kiusaukseksi hänen puhuessaan minulle, ja
tuuli häilähdytti hänen nauhojansa poskeani vastaan, ennenkuin hän
ennätti ne vetää pois.
Illat, jotka seurasivat ehtoopäivän matkailuja piirustamista varten
luonnon mukaan, olivat pikemmin vaihteena kuin esteenä tälle
välttämättömälle luottamukselle. Luontainen rakkauteni soittoon,
jota hän esitti niin tunteellisesti ja naisellisen hienosti, ja
helposti ymmärrettävä tyydytys, että sillä kyvyllä, mikä hänellä oli,
palkita minun johdatukseni toisen taiteen alalla, lähensivät vain
meitä toisiimme uudella siteellä. Pikku sanankäänteet keskustelussa,
niinkin vähäpätöinen asia kuin paikkamme pöydässä, neiti Halcomben
alinomainen, iloinen leikinlasku innostani opettajana ja hänen
ihastuksistaan oppilaana, kiltin rouva Veseyn yksinkertaiset
kiitossanat neiti Fairliestä ja minusta, joita hän piti nuorten
ihmisten mallina, kun me annoimme hänen uinailla rauhassa -- kaikki
nämä pikkuasiat ja monet muut seikat olivat yhtä monena yhdyssiteenä
auttamassa meitä molempia pääsemään vähitellen samaan toivottomaan
tulokseen.
Minun olisi pitänyt muistaa asemani ja pitää varani. Sen kyllä
teinkin, mutta vasta liian myöhään. Kaikki se varovaisuus, kaikki
se kokemus, jonka minä olin saanut ja joka ennen oli suojellut
minua rakkaudelta ja muilta kiusauksilta, ei nyt tällä hetkellä
ollut ollenkaan apunani. Oli suoranainen seuraus ammatistani joutua
useampana vuotena läheiseen tuttavuuteen kaikenikäisten ja useinkin
varsin kauniiden tyttöjen kanssa. Minä olin oppinut katsomaan tätä
asiaa vallan luonnolliseksi, minä olin oppinut jättämään kaikki
ikääni kuuluvat tunteet eteiseen yhtä levollisesti, kuin minä jätin
sinne sateenvarjoni, ennenkun minä astuin ylös portaita. Minä olin
kauan sitten oppinut ymmärtämään, vähimmässäkään määrässä antamatta
sen vaivata mieltäni, että minun ammattiani pidetään jonkunlaisena
turvana estämään kenenkään naisoppilaistani saamasta persoonastani
muuta kuin kaikkein tavallisimman käsityksen ja että minulla oli
vapaa pääsy kaikkein kauneimpien ja miellyttävimpäin naisten luo
melkein samalla perusteella, kuin annetaan kesyn kotieläimen kävellä
ympäri. Tämän suojelevan kokemuksen olin aikaisin hankkinut; tämä
suojeleva kokemus oli uskollisesti ja nuhteettomasti johdattanut
minua karulla, kieltäymyksiä tuottavalla radallani ja estänyt
minua poikkeamasta oikeaan tai vasempaan. Ja nyt oli ensikerran
uskollinen taikauskoni poissa. Niin, minun vaivaloisesti hankkimani
itsehillitsemiseni oli niin täysin hävinnyt, ikäänkuin ei minulla
koskaan olisi sitä ollutkaan -- niin tyyten hävinnyt, kuin se aina
häviää sellaisessa arveluttavassa asemassa olevalta mieheltä. Minä
tiedän nyt, mitä minun heti olisi pitänyt kysyä itseltäni. Minun
olisi pitänyt kysyä, miksi joka huone koko talossa oli minusta
kotia parempi, niin pian kun hän tuli sisään, ja miksi se taas tuli
kuin erämaaksi hänen poistuttuaan? -- Miksi, minä aina huomasin ja
muistin kaikki pikku omituisuudet hänen puvussaan, joihin minä en
koskaan ole muiden naisten puvussa ollenkaan huomiotani kiinnittänyt?
Miksi minä katsoin häntä, kuuntelin häntä ja kosketin hänen kättään
aamuin ja illoin tervehtiessäni mielessäni tunne, jota en koskaan
ennen ollut tuntenut? Minun olisi pitänyt silmätä omaan sydämmeeni
ja huomata tämän uuden tunteen kasvavan siellä; minun olisi pitänyt
kiskoa se sieltä, kun se vielä oli nuori ja hento. Miksi oli tämä
itserangaistuksen helppo, yksinkertainen työ yhäti liian vaikea
minusta? Selitys on jo annettu niissä kolmessa sanassa, jotka
riittävät kyllin ja selvästi tunnustuksekseni. Minä rakastin häntä!
Päivät ja viikot vierivät; kolmas kuukausi oli melkein lopussa
tulostani Cumberlandiin. Suloinen, yksitoikkoinen elämä, jota me
vietimme tässä unhotetussa maailman sopessa, veti minua aivan
kuin hiljainen virta vetää toimettomana olevaa uijaa tasaisella
juoksullaan. Kaikki menneisyyden muisto, kaikki tulevaisuuden ajatus,
kaikki asemani petollisuuden ja toivottomuuden tunne uinahti minussa.
Oman sydämmeni sireenilaulun huumaamana, silmät ummessa huomaamaan
todellisuutta ja korvat kuuroina vaaran varotuksille kuljin minä
yhä lähemmäksi uhkaavia kareja. Se varotus, joka vihdoinkin herätti
minut nopeasti, itsesyyttävästi tuntemaan oman heikkouteni, oli
yksinkertaisin, rehellisin, lempein kaikista varotuksista, jonka minä
voin saada, sillä sen antoi, vaikkakaan ei sanoin, _hän_.
Me olimme eronneet eräänä iltana kuten tavallisesti. Ei sanaakaan
ollut päässyt huuliltani enemmän tällä kertaa kuin koskaan ennenkään,
joka olisi voinut paljastaa minut tai pelottaa häntä saattamalla
hänelle odottamattoman tiedon asian oikeasta laidasta. Mutta kun me
huomenaamuna taaskin tapasimme, oli muutos tapahtunut hänessä --
muutos, joka ilmaisi minulle kaikki.
Siihen aikaan kuten nytkin kammoin minä tunkeutumasta hänen pyhimpiin
tunteisiinsa ja paljastamasta hänen sydäntään muiden silmättäväksi,
kuten minä nyt olen paljastanut omani. Olkoon kyllin sanoessani,
että ensi kerta, jolloin hän huomasi salaisuuteni, oli varman
vakuutukseni mukaan se hetki, jolloin hän huomasi oman tunteensa, ja
siitä seurasi, että hänen esiintymisensä minua kohtaan muuttui yhtenä
ainoana yönä. Hänen mielensä, joka oli liian rehellinen pettääkseen
muita, oli myöskin liian jalo, että hän olisi voinut pettää itseänsä.
Kun se tuska, jonka minä olin tuudittanut lepoon itsessäni, ensin
laski taakkansa hänen sydämmelleen, ilmaisi hänen rehellinen muotonsa
kaikki ja sanoi yksinkertaisella koruttomalla tavallansa: Olen
suruissani hänen tähtensä, olen suruissani itseni tähden.
Se ilmaisi tämän ja paljon enemmänkin, jota minä en silloin
voinut tulkita. Minä ymmärsin vain liian hyvin tämän muutoksen
hänen esiintymisessään, suuremmasta ystävyydestä ja nopeammasta
käsityksestä kaikkien toiveideni täyttämiseksi kuin kellään muulla
-- pakkoon ja suruisuuteen ja hermostuneeseen intoon tarttua
ensimmäiseen työhön, minkä hän vain sai käsiinsä, jos me sattumalta
jäimme kahden. Minä ymmärsin, miksi nuo sulohuulet hymyilivät nyt
niin harvoin, niin pakotetusti -- miksi nuo sinisilmät katsoivat
minuun joskus enkelin säälillä, joskus taas lapsen viattomalla
hämmästyksellä. Mutta tämä muutos sisälsi vielä jotain enemmänkin.
Hänen kätensä oli niin kylmä, hänen kasvoillaan luonnottoman
jäykkyyden ilme ja kaikissa hänen liikkeissään alinomaisen pelon
äänetön leima, alituinen itsensä syyttäminen. Sitä tunnetta, jonka
minä aavistin hänessä, jonka tiesin olevan itsessäni -- tuota koskaan
lausumatonta tunnetta, joka oli meille yhteinen, ei siinä ollut.
Tässä muuttuneessa tavassa oli aineksia, jotka salaa alkoivat erottaa
meitä.
Epäilykseni ja levottomuuteni, epämääräisen pelkoni aikana jostakin
tuntemattomasta, jota minä olin pakotettu omin voimin tiedustamaan,
tutkin minä neiti Halcomben silmäyksiä ja käytöstä saadakseni niistä
jotakin valaistusta. Niin luottavassa tuttavuudessa kuin se, joka
meidän välillämme vallitsi, ei kenessäkään voinut mikään suuri muutos
tapahtua, ilman että me kaikki emme olisi sitä myötätuntoisesti
tunteneet. Neiti Fairlien muuttunut esiintyminen herätti myöskin
vastakaikua hänen sisarpuolessaan. Vaikk'ei sanaakaan päässyt neiti
Halcombelta, joka olisi todistanut hänen muuttaneen ajatustaan
minusta, niin oli hänen läpitunkeva silmänsä ottanut uuden tavan
alinomaa vartioida minua. Joskus näytti minusta tässä silmäyksessä
ilmenevän salaista vihaa, joskus myöskin salattua pelkoa -- toisinaan
taas niin yhtä kuin toistakin sanalla sanoen: minä en ymmärtänyt
häntä. Viikko kului, ja meidän välillämme vallitsi yhä tämä pakotettu
suhde. Minun asemani, jota yhä pahensi tieto väärästä heikkoudestani
ja velvollisuuteni laiminlyömisestä, oli tullut sietämättömäksi.
Tunsin että minun täytyi heti ja ainiaaksi vapautua pakosta, jossa
elin -- mutta kuinka minun piti menetellä tehdäkseni oikein tai mitä
piti ensin lausumani, oli enemmän kuin itse voin sanoa.
Tästä auttamattomasta ja nöyryyttävästä pakosta pelasti minut neiti
Halcombe. Hänen suunsa lausui minulle katkeran, välttämättömän
totuuden; hänen sydämmellinen hyväntahtoisuutensa ylläpiti
rohkeuttani kovan iskun kohdatessa; hänen ymmärryksensä ja
rohkeutensa käänsi parhaaksi tapauksen, joka uhkasi suurinta
onnettomuutta sekä minulle että muille Limmeridge-Housen asukkaille.