IX.

Niin päättyi ensimmäinen, vaiherikas päiväni Limmeridge-Housessa.

Neiti Halcombe ja minä säilytimme salaisuutemme. Huomattuamme

sen yhtäläisyyden, josta mainitsin, ei näyttänyt sen enempää

olevan saatavana tietoja tuosta salaperäisestä, valkopukuisesta

naisesta. Ensi tilaisuudessa, jolloin sopi, johdatti neiti Halcombe

varovaisesti keskustelun sisarpuolensa kanssa heidän äitiinsä,

entisiin aikoihin ja Anna Catherickiin. Neiti Fairlie muisti

kuitenkin vähän tuosta Limmeridgessä olleesta pikku koulutytöstä.

Hän muisti yhtäläisyyden hänen ja äitinsä suojatin välillä jonakin

sellaisena, joka vain oli ollut lapsuuden aikana, mutta hän ei

lausunut sanaakaan, joka olisi todistanut, että hän muisti noiden

valkoisten hameiden lahjoittamisen, tai ne liikuttavat sanat, joilla

lapsi oli koettanut lausua kiitollisuuttaan niistä. Hän muisti Annan

olleen vain muutamia kuukausia Limmeridgessä ja sitten lähteneen

kylästä palatakseen äitinsä mukana Hampshireen; mutta hän ei voinut

sanoa, olivatko äiti ja tytär koskaan palanneet takaisin, tai oliko

heistä edes kuultu sen jälkeen. Neiti Halcombe silmäili tosin

viimeiset kirjeetkin löytämättä kumminkaan niistä mitään, joka olisi

auttanut hälventämään tätä asiaa verhoavaa hämäryyttä, mikä vielä

ikävystytti meitä. Me olimme vakuutettuja siitä, että tuo onneton

nainen, jonka minä tapasin yöllisellä kotimatkallani, oli sama kuin

Anna Catherick -- me olimme saaneet jotakin tietoa tämän ihmisraukan

sielunkykyjen heikkoudesta, minkä luultiin olevan yhteydessä hänen

kummallisen päähänpistonsa kanssa pukeutua aina valkoisiin ja hänen

jatkuvan lapsellisen kiitollisuutensa kanssa rouva Fairlietä kohtaan

myöhempinäkin vuosina -- ja siihen päättyivätkin kaikki meidän

havaintomme senaikuisen luulomme mukaan.

Päivät ja viikot vierivät, ja syksy valoi kultansa puiden

kesävehreään pukuun. Rauhaisa, kukkaisa, onnellinen aika!

Kertomukseni liukuu yhtä kevyesti ohitsesi, kuin sinä kerran liu'uit

ohitseni. Minkä verran onkaan kaikista niistä onnen aarteista,

joita sinä sydämmelleni niin runsaasti annoit, jäljellä, joka

ansaitsisi, joka tyytyisi kirjoittaa näille lehdille? Ei enempää

kuin surullisin tunnustus, minkä mies voi tehdä -- tunnustus omasta

mielettömyydestään.

Salaisuus, jonka tämä tunnustus ilmaisee, ei vaivaa minua paljoa

selittäessäni, sillä se on jo tarkoituksetta päässyt minulta. Ne

niukat, epätäydelliset sanat, joilla minä turhaan koetin kuvata neiti

Fairlietä, ovat vain voineet ilmaista sen vaikutuksen, jonka hän teki

minuun. Niin on aina meidän laitamme. Sanamme tulevat jättiläisiksi,

kun ne voivat vahingoittaa meitä -- mutta kääpiöiksi silloin, kun

niiden pitäisi hyödyttää meitä.

Minä rakastin häntä.

Oi, kuinka hyvin minä tunnen sen surullisen pilvilinnan, joka

sisältyy noihin kolmeen sanaan! Minä voin valittaa tuskaista

tunnustustani sen naisen kanssa, joka kenties lukee sitä ja säälii

minua! Minä voin nauraa sitä yhtä katkerasti kuin kovin mies, joka

halveksivasti nakkaa kirjan luotansa. Minä rakastin häntä! Säälikää

minua tai halveksikaa minua -- minä teen kumminkin tunnustukseni yhtä

järkähtämättömällä päätöksellä ilmaista totuus.

Eikö ole mitään, mikä koituisi minulle anteeksiannoksi? Hieman

anteeksi annettavaa voitanee varmaan huomata siinä tavassa, jolla

minä vietin ajan, minkä olin palkattu Limmeridge-Houseen.

Aamutunnit kuluivat rauhallisesti hiljaisessa työssä huoneessani.

Herra Fairlien maatalousten parantaminen antoi minulle juuri

tarpeeksi tekemistä pitääkseni silmäni ja käteni työssä, mutta

jätti samalla mielelleni vaarallisen tilaisuuden vapaasti nauttia

ajatuksista ja unelmista. Se oli vaarallinen yksinäisyys, sillä

se kesti kyllin kauan innostaakseen minut, mutta ei kylliksi

vahvistaakseen päätöksiäni. Niin, vaarallinen yksinäisyys, sillä

sitä seurasi päiviä ja iltoja, mitkä minä vietin viikko toisensa

jälkeen ainoastaan kahden naisen seurassa, joista toisella oli

kaikki ominaisuudet, mitkä miellyttäväisyys, nero ja hieno kasvatus

voivat antaa, toisella taas kauneuden, lempeyden ja sielun puhtauden

koko taikavoima, joka yksin voi vain jalostaa ja voittaa miehen

sydämmen. Ei päivääkään mennyt tämän vaarallisen luottamuksen

vallitessa opettajan ja oppilaan välillä, jolloin minun käteni

melkeimpä ei koskettanut neiti Fairlien kättä; jolloin minun käteni,

kumartuessamme piirustuskirjan yli, melkeimpä ei lähennyt hänen

kättään. Kuta tarkkaavammin hän seurasi siveltimeni liikettä, sitä

lähempänä olin minä hänen tuuheaa, sulotuoksuista tukkaansa, hänen

kevyttä hengitystään. Opettajatoimeni takia sain elää hänen silmäinsä

säihkeessä -- yhtenä hetkenä kumartua hänen yllensä, niin että

vapisin ajatellessani koskevani häneen, toisena taas tuntea hänen

kumartuvan ylleni, niin liki minua, seuratakseen työtäni, että hänen

äänensä muuttui melkein kiusaukseksi hänen puhuessaan minulle, ja

tuuli häilähdytti hänen nauhojansa poskeani vastaan, ennenkuin hän

ennätti ne vetää pois.

Illat, jotka seurasivat ehtoopäivän matkailuja piirustamista varten

luonnon mukaan, olivat pikemmin vaihteena kuin esteenä tälle

välttämättömälle luottamukselle. Luontainen rakkauteni soittoon,

jota hän esitti niin tunteellisesti ja naisellisen hienosti, ja

helposti ymmärrettävä tyydytys, että sillä kyvyllä, mikä hänellä oli,

palkita minun johdatukseni toisen taiteen alalla, lähensivät vain

meitä toisiimme uudella siteellä. Pikku sanankäänteet keskustelussa,

niinkin vähäpätöinen asia kuin paikkamme pöydässä, neiti Halcomben

alinomainen, iloinen leikinlasku innostani opettajana ja hänen

ihastuksistaan oppilaana, kiltin rouva Veseyn yksinkertaiset

kiitossanat neiti Fairliestä ja minusta, joita hän piti nuorten

ihmisten mallina, kun me annoimme hänen uinailla rauhassa -- kaikki

nämä pikkuasiat ja monet muut seikat olivat yhtä monena yhdyssiteenä

auttamassa meitä molempia pääsemään vähitellen samaan toivottomaan

tulokseen.

Minun olisi pitänyt muistaa asemani ja pitää varani. Sen kyllä

teinkin, mutta vasta liian myöhään. Kaikki se varovaisuus, kaikki

se kokemus, jonka minä olin saanut ja joka ennen oli suojellut

minua rakkaudelta ja muilta kiusauksilta, ei nyt tällä hetkellä

ollut ollenkaan apunani. Oli suoranainen seuraus ammatistani joutua

useampana vuotena läheiseen tuttavuuteen kaikenikäisten ja useinkin

varsin kauniiden tyttöjen kanssa. Minä olin oppinut katsomaan tätä

asiaa vallan luonnolliseksi, minä olin oppinut jättämään kaikki

ikääni kuuluvat tunteet eteiseen yhtä levollisesti, kuin minä jätin

sinne sateenvarjoni, ennenkun minä astuin ylös portaita. Minä olin

kauan sitten oppinut ymmärtämään, vähimmässäkään määrässä antamatta

sen vaivata mieltäni, että minun ammattiani pidetään jonkunlaisena

turvana estämään kenenkään naisoppilaistani saamasta persoonastani

muuta kuin kaikkein tavallisimman käsityksen ja että minulla oli

vapaa pääsy kaikkein kauneimpien ja miellyttävimpäin naisten luo

melkein samalla perusteella, kuin annetaan kesyn kotieläimen kävellä

ympäri. Tämän suojelevan kokemuksen olin aikaisin hankkinut; tämä

suojeleva kokemus oli uskollisesti ja nuhteettomasti johdattanut

minua karulla, kieltäymyksiä tuottavalla radallani ja estänyt

minua poikkeamasta oikeaan tai vasempaan. Ja nyt oli ensikerran

uskollinen taikauskoni poissa. Niin, minun vaivaloisesti hankkimani

itsehillitsemiseni oli niin täysin hävinnyt, ikäänkuin ei minulla

koskaan olisi sitä ollutkaan -- niin tyyten hävinnyt, kuin se aina

häviää sellaisessa arveluttavassa asemassa olevalta mieheltä. Minä

tiedän nyt, mitä minun heti olisi pitänyt kysyä itseltäni. Minun

olisi pitänyt kysyä, miksi joka huone koko talossa oli minusta

kotia parempi, niin pian kun hän tuli sisään, ja miksi se taas tuli

kuin erämaaksi hänen poistuttuaan? -- Miksi, minä aina huomasin ja

muistin kaikki pikku omituisuudet hänen puvussaan, joihin minä en

koskaan ole muiden naisten puvussa ollenkaan huomiotani kiinnittänyt?

Miksi minä katsoin häntä, kuuntelin häntä ja kosketin hänen kättään

aamuin ja illoin tervehtiessäni mielessäni tunne, jota en koskaan

ennen ollut tuntenut? Minun olisi pitänyt silmätä omaan sydämmeeni

ja huomata tämän uuden tunteen kasvavan siellä; minun olisi pitänyt

kiskoa se sieltä, kun se vielä oli nuori ja hento. Miksi oli tämä

itserangaistuksen helppo, yksinkertainen työ yhäti liian vaikea

minusta? Selitys on jo annettu niissä kolmessa sanassa, jotka

riittävät kyllin ja selvästi tunnustuksekseni. Minä rakastin häntä!

Päivät ja viikot vierivät; kolmas kuukausi oli melkein lopussa

tulostani Cumberlandiin. Suloinen, yksitoikkoinen elämä, jota me

vietimme tässä unhotetussa maailman sopessa, veti minua aivan

kuin hiljainen virta vetää toimettomana olevaa uijaa tasaisella

juoksullaan. Kaikki menneisyyden muisto, kaikki tulevaisuuden ajatus,

kaikki asemani petollisuuden ja toivottomuuden tunne uinahti minussa.

Oman sydämmeni sireenilaulun huumaamana, silmät ummessa huomaamaan

todellisuutta ja korvat kuuroina vaaran varotuksille kuljin minä

yhä lähemmäksi uhkaavia kareja. Se varotus, joka vihdoinkin herätti

minut nopeasti, itsesyyttävästi tuntemaan oman heikkouteni, oli

yksinkertaisin, rehellisin, lempein kaikista varotuksista, jonka minä

voin saada, sillä sen antoi, vaikkakaan ei sanoin, _hän_.

Me olimme eronneet eräänä iltana kuten tavallisesti. Ei sanaakaan

ollut päässyt huuliltani enemmän tällä kertaa kuin koskaan ennenkään,

joka olisi voinut paljastaa minut tai pelottaa häntä saattamalla

hänelle odottamattoman tiedon asian oikeasta laidasta. Mutta kun me

huomenaamuna taaskin tapasimme, oli muutos tapahtunut hänessä --

muutos, joka ilmaisi minulle kaikki.

Siihen aikaan kuten nytkin kammoin minä tunkeutumasta hänen pyhimpiin

tunteisiinsa ja paljastamasta hänen sydäntään muiden silmättäväksi,

kuten minä nyt olen paljastanut omani. Olkoon kyllin sanoessani,

että ensi kerta, jolloin hän huomasi salaisuuteni, oli varman

vakuutukseni mukaan se hetki, jolloin hän huomasi oman tunteensa, ja

siitä seurasi, että hänen esiintymisensä minua kohtaan muuttui yhtenä

ainoana yönä. Hänen mielensä, joka oli liian rehellinen pettääkseen

muita, oli myöskin liian jalo, että hän olisi voinut pettää itseänsä.

Kun se tuska, jonka minä olin tuudittanut lepoon itsessäni, ensin

laski taakkansa hänen sydämmelleen, ilmaisi hänen rehellinen muotonsa

kaikki ja sanoi yksinkertaisella koruttomalla tavallansa: Olen

suruissani hänen tähtensä, olen suruissani itseni tähden.

Se ilmaisi tämän ja paljon enemmänkin, jota minä en silloin

voinut tulkita. Minä ymmärsin vain liian hyvin tämän muutoksen

hänen esiintymisessään, suuremmasta ystävyydestä ja nopeammasta

käsityksestä kaikkien toiveideni täyttämiseksi kuin kellään muulla

-- pakkoon ja suruisuuteen ja hermostuneeseen intoon tarttua

ensimmäiseen työhön, minkä hän vain sai käsiinsä, jos me sattumalta

jäimme kahden. Minä ymmärsin, miksi nuo sulohuulet hymyilivät nyt

niin harvoin, niin pakotetusti -- miksi nuo sinisilmät katsoivat

minuun joskus enkelin säälillä, joskus taas lapsen viattomalla

hämmästyksellä. Mutta tämä muutos sisälsi vielä jotain enemmänkin.

Hänen kätensä oli niin kylmä, hänen kasvoillaan luonnottoman

jäykkyyden ilme ja kaikissa hänen liikkeissään alinomaisen pelon

äänetön leima, alituinen itsensä syyttäminen. Sitä tunnetta, jonka

minä aavistin hänessä, jonka tiesin olevan itsessäni -- tuota koskaan

lausumatonta tunnetta, joka oli meille yhteinen, ei siinä ollut.

Tässä muuttuneessa tavassa oli aineksia, jotka salaa alkoivat erottaa

meitä.

Epäilykseni ja levottomuuteni, epämääräisen pelkoni aikana jostakin

tuntemattomasta, jota minä olin pakotettu omin voimin tiedustamaan,

tutkin minä neiti Halcomben silmäyksiä ja käytöstä saadakseni niistä

jotakin valaistusta. Niin luottavassa tuttavuudessa kuin se, joka

meidän välillämme vallitsi, ei kenessäkään voinut mikään suuri muutos

tapahtua, ilman että me kaikki emme olisi sitä myötätuntoisesti

tunteneet. Neiti Fairlien muuttunut esiintyminen herätti myöskin

vastakaikua hänen sisarpuolessaan. Vaikk'ei sanaakaan päässyt neiti

Halcombelta, joka olisi todistanut hänen muuttaneen ajatustaan

minusta, niin oli hänen läpitunkeva silmänsä ottanut uuden tavan

alinomaa vartioida minua. Joskus näytti minusta tässä silmäyksessä

ilmenevän salaista vihaa, joskus myöskin salattua pelkoa -- toisinaan

taas niin yhtä kuin toistakin sanalla sanoen: minä en ymmärtänyt

häntä. Viikko kului, ja meidän välillämme vallitsi yhä tämä pakotettu

suhde. Minun asemani, jota yhä pahensi tieto väärästä heikkoudestani

ja velvollisuuteni laiminlyömisestä, oli tullut sietämättömäksi.

Tunsin että minun täytyi heti ja ainiaaksi vapautua pakosta, jossa

elin -- mutta kuinka minun piti menetellä tehdäkseni oikein tai mitä

piti ensin lausumani, oli enemmän kuin itse voin sanoa.

Tästä auttamattomasta ja nöyryyttävästä pakosta pelasti minut neiti

Halcombe. Hänen suunsa lausui minulle katkeran, välttämättömän

totuuden; hänen sydämmellinen hyväntahtoisuutensa ylläpiti

rohkeuttani kovan iskun kohdatessa; hänen ymmärryksensä ja

rohkeutensa käänsi parhaaksi tapauksen, joka uhkasi suurinta

onnettomuutta sekä minulle että muille Limmeridge-Housen asukkaille.

Valkopukuinen nainen 1 Perheromaani · 第 16 / 41 题