Huoneeseen tultuani näin minä neiti Halcomben ja vanhemman naisen
pöydän ääressä.
Tämä "vanhempi" nainen, jolle minut nyt esitettiin, oli neiti
Fairlien entinen kotiopettajatar, rouva Vesey, jonka neiti
Halcombe aamiaispöydässä oli kuvannut omaavan "kaikki päähyveet,
mutta jota muutoin ei juuri ole laskuun otettava". Minulla ei ole
mitään lisäämistä, vaan on minun nöyrästi myönnettävä, että tämä
arvostelu oli täysin sattuva. Rouva Vesey oli itse mielentyyneys
ja naisellinen hiljaisuus. Hiljainen tyytyväisyys suruttomaan
olemassa-oloon kuvastui siitä uneliaasta hymystä, joka peilaili
hänen pyöreillä, kiiltävillä kasvoillansa. Muutamat meistä ihmisistä
hyökkäävät läpi elämän -- toiset käyvät laiskasti -- rouva Vesey
_istui_ koko elämänsä. Huoneessa istui hän sekä aikaisin että
myöhään; hän istui puutarhassa, hän istui käytävissä, hän istui
paikoissa ja ikkunanloukoissa, joita ei kukaan koskaan ollut
ajatellutkaan; hän istui telttatuolilla, kun hänen ystävänsä
koettivat houkutella häntä kävelylle; hän istuutui ennenkuin hän
voi katsella mitään tai puhua mitään, niin, ennenkuin hän edes
voi vastata niin tai ei yksinkertaisimpaan kysymykseen -- aina
samalla tavoin hyväntahtoisesti hymyten, ajattelematta, mutta
kohteliaasti nyökyttäen päätään, ja pikku mukavasti lepuuttaen
käsiään ja käsivarsiaan kaikissa kotoelämän vaihteluissa. Hän oli
hurskas ja myöntyväinen -- niin, uskomattoman tyyni ja vaaraton
vanha rouva, jota syntymänsä jälkeen ei mikään tapaus koskaan ollut
johtanut kiusaukseen epäilemään _elikö_ hän todellakin. Luonnolla
on niin paljon puuhaamista tässä maailmassa, sillä on niin paljon
erilaatuista hankkimista yht'aikaa, että sen epäilemättä kerran tai
toisen täytyi olla väsynyt ja hämmennyksissä, kun sen on erotettava
niitä eri luomuksia, jotka samalla kertaa menevät sen käsistä.
Kun minä katson asiaa tältä kannalta, jää aina minun yksityiseksi
vakaumuksekseni, että luonto on syventynyt kysymykseen luoda
kaalinpäitä, kun rouva Vesey näki päivänvalon, ja että tuo hyvä
rouva sai kärsiä meidän kaikkien emon kasviharrastusten tuottaman
hajamielisyyden seurauksista.
"No, rouva Vesey", sanoi neiti Halcombe näyttäen iloisemmalta,
vilkkaammalta ja viisaammalta kuin ennen tuon säveän vanhan rouvan
rinnalla, "mitä tahdotte? Kyljyksenkö?"
Rouva Vesey pisti pyöreät kätensä ristiin pöydän reunalle, hymyili
tyytyväisesti ja vastasi: "niin, kiitos!"
"Mutta mitä on siellä, herra Hartrightin edessä? Keitettyä kanaako,
eikö niin? Minä luulin, että Te pitäisitte enemmän keitetystä kanasta
kuin kyljyksestä, rouva Vesey."
Rouva Vesey muutti lihavat kätensä pöydän laidalta polvelleen, katsoi
miettivästi kana-paistivatiin, nyökkäsi ja sanoi: "niin, kiitos!"
"Hyvä! Mutta mitä tahdotte Te syödä tänään? Ottaako herra Hartright
hieman kanaa, vai saanko antaa Teille kyljyksen?"
Rouva Vesey pani taas toisen kätensä pöydän reunalle, näytti
uneliaalta ja päättämättömältä ja vastasi: "Kumpaa tahansa
miellyttää, ystäväni."
"Ei, ei suinkaan, tämähän on kysymys, joka koskee Teidän makuanne,
hyvä rouvani, eikä minun. Ajatelkaapa, ettekö ottaisi hieman
kumpaakin lajia? Jospa Te nyt ottaisitte aluksi kanaa, jota minä
huomaan herra Hartrightin haluavan varsin innokkaasti leikata Teille."
Rouva Vesey muutti toisenkin kätensä pöydän reunalle; kasvot saivat
hetkiseksi enemmän eloa, mutta se sammui pian jälleen; hän nyökäytti
kohteliaasti päätänsä ja sanoi: "Niin jos tahdotte olla niin hyvä,
sir".
Epäilemättä hurskas ja myöntyväinen -- uskomattoman tyyni ja vaaraton
vanha rouva! Riittää kumminkin tällä kertaa rouva Veseystä.
Koko tällä aikaa ei neiti Fairlietä näkynyt. Me lopetimme
päivällisemme, mutta sittenkään ei hän tullut näkösälle. Neiti
Halcombe, jonka nopealta silmäykseltä ei mikään jäänyt huomaamatta,
huomasi kuinka minä vähän väliä katsoin oveen päin.
"Ymmärrän Teitä, herra Hartright", sanoi hän, "Te ihmettelette, missä
Teidän toinen oppilaanne on. Hän on ollut alhaalla ja voi nyt hyvin,
mutta kumminkaan ei hänellä ollut kyllin ruokahalua ottaakseen osaa
päivälliseemme. Jos suvaitsette minun tulla saattajaksenne, niin
luulenpa Teidän tapaavan hänet jossain puutarhassa."
Hän otti päivänvarjostimen, joka oli tuolilla hänen vieressään, ja
johti minut parin korkean lasioven kautta nurmikolle. Minun tarvitsee
tuskin sanoa, että me jätimme rouva Veseyn istumaan pöydän ääreen
kyhmyiset kädet ristissä sen laidalla, nähtävästi aikoen jäädä siihen
lopuksi aamupäivää.
Kun me kuljimme nurmikon yli, silmäsi neiti Halcombe merkitsevästi ja
pudisti päätänsä.
"Teidän salaperäinen seikkailunne", sanoi hän, "on edelleenkin
hämärään kätketty. Minä olen koko aamun selaillut äitini kirjeitä
huomaamatta vielä mitään. Älkää olko lohduton, herra Hartright.
Tällaisen tapauksen täytyy kiihoittaa uteliaisuutta, ja Te olette
saanut nyt naisen liittolaiseksenne. Sellaisissa olosuhteissa on
menestys melkein varma ennemmin tai myöhemmin. Minulla on kolme
kokonaista kimppua jäljellä, ja Te voitte vakavasti uskoa, että
niiden lukeminen vie minulta koko illan."
Tässä oli minulla siis yksi aamuisia harrastuksia tyydyttämättä. Minä
halusin heti tietää, eikö neiti Fairlien persoonallisuus myöskin
pettäisi sitä odotusta, joka minulla oli hänen suhteensa aamiaisen
jälkeen.
"No niin, kuinka luonnistui käyntinne herra Fairlien luona?" kysyi
neiti Halcombe ennätettyämme nurmikon yli ja tultuamme varjoon
kävelemään. "Oliko hän erittäin hermostunut tänä aamuna? Älkää
punnitko niin tarkkaan vastatessanne minulle, herra Hartright. Paljas
tieto, että Te katsotte itsenne velvolliseksi tekemään sen, on
minulle kylliksi. Minä huomaan Teistä, että hän oli hermostunut, ja
koska minä en tahdo olla kyllin epäinhimillinen saattaakseni Teitä
samaan tilaan, niin en halua kysyä enempää."
Me jatkoimme matkaamme mutkittelevaa käytävää hänen puhuessaan ja
lähenimme sievää, puista huvimajaa, joka oli rakennettu sveitsiläisen
pikkuhuvilan malliin. Sen yhteen huoneeseen voimme me katsoa vapaasti
sisään käydessämme ylös portaita; siellä oli nuori nainen. Hän seisoi
yksinkertaisen pöydän vieressä ja silmäili laakson ja kukkulan
muodostamaa nuorteata maalaistaulua, joka näkyi puistoon hakatusta
aukosta, ja käänsi välillä hajamielisesti pienen, pöydällä olevan
piirustuskirjan lehtiä. Se oli neiti Fairlie.
Kuinka voisin kuvata häntä? Kuinka erottaa siitä mahdottomasta
tunteesta, jota olen itse kokenut -- kaikesta, mitä on tapahtunut
tämän hetken jälkeen? Kuinka voisin nähdä hänet jälleen aivan kuin
_silloin_, kun ensiksi silmäsin häneen? -- sillä _sellaisena_ pitäisi
hänen kuvansa näkyä niille silmille, jotka nyt lukevat näitä
lehtiä -- -- --
Se muotokuva, jonka minä myöhemmin maalasin Laura Fairliestä juuri
tässä huoneessa ja juuri siinä asennossa, missä minä silloin ensin
näin hänet, on pöydälläni kirjoittaessani tätä. Silmäni katselevat
sitä, ja kirkkaassa, voimakkaassa valossa esiintyy huvihuoneen
tummalta taustalta solakka, nuorekas vartalo yksinkertaisessa
musliinihameessa, jossa oli leveät, valko- ja heleänsiniset
raidat. Samasta kankaasta valmistettu rypistetty kaulus on hänen
olkapäillään, ja pikku olkihattu, joka on vaatetettu puvun väriin
soveltuvalla nauhalla, peittää hänen päänsä ja heittää viehkeän
varjon hänen kasvojensa yläosaan. Hänen tukkansa on niin vaalean
ruskean kullanvärinen, mutta melkein yhtä vaalea -- ei punainen,
mutta melkein yhtä loistava, -- että se melkein sulautuu hänen
hattunsa varjoon. Se on jakauksella ja sileästi pyyhkäisty yli
korvien ja aaltoilee hienoissa, luonnollisissa kiharoissa otsalla.
Kulmakarvat ovat hieman tukkaa tummemmat; ja silmät tuota suloista,
kirkasta tummansiniväriä, josta runoilijat niin usein laulavat, mutta
jota niin harvoin todellisuudessa nähdään. Silmät, kaunisväriset,
kaunismuotoiset -- suuret, hellät ja tyynen miettivät -- mutta
ennen kaikkea kauniit sen puhtaan totuuden vuoksi, joka asuu niiden
syvyydessä ja loistaa yhtä kirkkaana kuin heijastus paremmasta
maailmasta sekä ilon että surun kaikissa vaihtelevissa ilmeissä.
Se lumous, jonka ne levittävät koko muodolle, peittää ja kaunistaa
niin kaikki pienet inhimilliset puutteet, että on vaikeata oikein
selvästi voida päättää muiden piirteiden vioista tai eduista. On
vaikeata huomata, eikö kasvojen alaosa ole melkein liian hento ja
hieno ollakseen täydessä ja oikeassa suhteessa yläosaan: eikö nenä,
vältettyään koukkuisen muodon, joka on ankara ja epänaisellinen,
olkoonpa se kuinka täydellinen kauneussääntöjen mukaan, sen sijaan
ollut taipunut hieman vastakkaiseen suuntaan ja siten häipynyt
ihanteellisesta linjasta, ja vihdoin, eikö nuo pienet sulohuulet
olleet pikkuisen hermostuneesti vinossa toiselle puolelle hänen
hymyillessään. Olisi käynyt laatuun huomauttaa näitä pikku virheitä
toisen naisen muodossa, mutta ei ole helppoa huomata niitä hänessä,
niin hienosti ovat ne yhtyneet kaikkeen omituiseen, kaikkeen
luonteenomaiseen ilmeessä ja niin suuressa määrässä riippuu tämä ilme
muissa piirteissä silmien elävyyttä luovasta voimasta.
Voisiko minun muotokuva-raukkani hänestä -- minun rakas, sitkeä työni
pitkänä ja onnellisena aikana -- oikein näyttää minulle kaiken tämän?
Ah, kuinka vähän minä huomaan tässä epätäydellisessä, koneellisessa
taulussa -- kuinka paljon siinä tunteessa, siinä muistossa, jolla
minä katselin sitä! Hieno, solakka, kauniissa, vaaleassa puvussa
oleva tyttö, joka selailee albumin lehtiä katsoessaan ylös siitä
uskollisin, viattomin, sinisin silmin -- siinä kaikki, mitä valokuva
voi kuvastaa, kaikki mitä kenties paljon mahtavampi ajatuksen ja
kynän voima voi kielellään ilmaista. Se nainen, joka ensin antaa
valon ja elämän ja muodon meidän uinuvalle kauneuskäsitteellemme,
täyttää sielussamme tyhjän sijan, joka on ollut meille itsellemme
tuntematon aina siihen asti, kunnes hän kohtasi meidät. Sellaisina
hetkinä herättää sympatiioja, jotka ovat liian syviä sanojen,
niin ehkäpä ajatustenkin kuvata, toinen lumousvoima kuin se, joka
vaikuttaa mieliin ja jolle kielellä on kyllä ilmaisumuotonsa. Naisen
kauneuden salaisuus ei koskaan mene yli kuvaamiskykymme, ennenkun
se on tullut meidän omassa sielussamme olevan syvemmän salaisuuden
yhteyteen. Silloin, ja ainoastaan silloin on se mennyt sen ahtaan
alueen rajan ulkopuolelle, jolle tässä maailmassa jotakin valoa
lankeaa siveltimen ja kynän kautta.
Ajatteleppas häntä, lukija, niin kuin sinä ajattelet ensimmäistä
naista, joka on saanut sinun sydämmesi nopeammin sykkimään -- tuon
sydämmesi, jota eivät kaikki muut hänen sukupuolelaisensa ole
voineet liikuttaakaan. Anna lempeiden, uskollisten sinisilmien
kohdata omiasi, kuten ne kohtasivat minun silmiäni, tuolla ainoalla,
sanomattomalla silmäyksellä, jonka me kumpikin muistamme niin hyvin.
Anna hänen äänensä puhua tuota musiikkia, joka kerran oli rakkainta
sinusta, jonka kuunteleva korvasi mitä mieluimmin käsitti, kuten
minunkin teki. Anna hänen askeleensa kun hän näillä lehdillä tulee
kävelemään, olla yhtä iloiset, kevyet askeleet kuin ne, joille
sinun oma nuori sydämmesi muinoin löi tahtia. Ota vastaan hän kuten
muistat oman sielusi rakastettua, ja hänen kuvansa on edessäsi niin
paljon kirkkaampana -- tämän naisen kuva, joka niin elävästi pysyy
sielussani!
Kaikkien tunteiden seassa, jotka valtasivat mielen nähdessäni
hänet ensi kerran -- näiden tunteiden, jotka ovat meille kaikille
niin uskollisia, jotka heräävät elämään useimmissa sydämmissä,
jotka kuolevat jälleen niin monessa ja taas herätetään kauniiseen
ailasteluunsa niin _harvoissa_ -- kaikkien seassa oli yksi, joka
häiritsi ja hämmensi minua -- tunne, joka näytti vähän sopivan neiti
Fairlien läheisyyteen ja vaikutukseen.
Sen lumoavan vaikutuksen ohessa, jonka hänen vartalonsa ja
muotonsa tekivät, suloisen ilmeen, hänen käytöstapansa viehättävän
yksinkertaisuuden ohessa tunsin minä toistakin vaikutelmaa, joka
varjon tavoin herätti minussa tunteen, että jotakin puuttui. Yhtenä
hetkenä tuntui minusta, että tämä puute oli _hänessä_, toisena
hetkenä että minulta itseltäni puuttui käsitys ymmärtää häntä
niin, kuin minun olisi pitänyt. Tämä vaikutelma oli, ihmeellistä
kyllä, aina voimakkain hänen katsoessaan minuun tai toisin sanoen
tuntiessani tehokkaimmin hänen kasvojensa sopusointuisen viehätyksen,
tunsin samalla enimmän minua kiusaavan tämän _puutteen_, jota en
kumminkaan voinut selvittää itselleni. Jotakin puuttui, mutta missä
ja mitä, sitäpä en voinut sanoa.
Tämä mielikuvitusvoimani kummallinen oikku, joksi minä sen silloin
katsoin, sai aikaan, ett'en minä oikein voinut tuntea olevani
oikealla mielialalla tavatessani ensi kerran neiti Fairlien.
Niihin muutamiin ystävällisiin sanoihin, joilla hän toivotti
minut tervetulleeksi, voin minä tuskin vastata tavallisilla
kohteliaisuuslauseilla. Neiti Halcombe, joka huomasi epäröimiseni ja
luonnollisesti katsoi sen tilapäiseksi nolostumiseksi, ryhtyi heti,
kevyesti ja vaivatta kuten aina, keskustelusta huolta pitämään.
"Katsokaapas, herra Hartright", sanoi hän ja osoitti pöydällä olevaa
piirustuskirjaa ja pientä, hienoa kättä joka, vieläkin käänteli
lehtiä. "Nyt täytyy teidän toivoakseni huomata tavanneenne kaikkien
oppilaiden esikuvan. Samana hetkenä, jolloin hän kuulee Teidän
tulleen, tarttuu hän rakkaaseen piirustuskirjaansa, katsoo suurta
luontoa suoraan kasvoihin ja ikävöi saada alkaa!"
Neiti Fairlie nauroi, ja tämä iloinen hymy lehahti kuin
auringonpaiste hänen rakastettaville piirteillensä.
"En omista itselleni mitään kiitosta, jota en ansaitse", sanoi
hän ja katsoi vuoroin neiti Halcombeen ja minuun. "Niin paljon
kuin minua huvittaakin piirustaa, tunnen kuitenkin liian hyvin
taitamattomuuteni, ett'en ole enemmän arka kuin innokaskaan alkamaan
työtäni. Saatuani tietää Teidän saapuneen, herra Hartright, aloin
minä ehdottomasti silmäillä läpi piirustuksiani aivan kuin lapsena
oli tapana kerrata läksyni kovin pelätessäni, ett'en voisi lukea
niitä oikein."
Hän tunnusti tämän mitä sievimmällä ja yksinkertaisimmalla tavalla ja
veti piirustuskirjan luoksensa naivilla, lapsellisella vakavuudella.
Neiti Halcombe teki taaskin reippaalla, ratkaisevalla tavallaan
jyrkän lopun toisen hämilläolosta.
"Olkootpa oppilaan piirustukset hyviä, huonoja tai keskinkertaisia",
sanoi hän, "ovat ne kumminkin jätettävät mestarin järkähtämättä
arvosteltaviksi -- sehän on selvä asia. Ajatteleppas jos me
ottaisimme ne vaunuun mukanamme, Laura, ja antaisimme herra
Hartrightin silmäillä ne ensi kertaa läpi huviajelun pysähdysten
ja keikutusten kestäessä? Jos meidän vain onnistuu koko matkalla
saattaa harhaan hänen arvostelunsa luontoon nähden, sellaisena kuin
se todellakin on hänen katsellessaan ympärillensä, ja luontoon
nähden, sellaisena kuin se _ei ole_ hänen silmäillessään meidän
piirustuskirjojamme, niin saatamme me kyllä lopulta hänet tarttumaan
viimeiseen, epätoivoiseen keinoon sanomaan meille kohteliaisuuksia,
joten me pääsemme hänen arvostelevista silmäyksistään ilman mitään
turhamaisuutemme loukkausta".
"Minä toivon, ett'ei herra Hartright minua kiitä", sanoi neiti
Fairlie poistuessamme yhdessä huvimajasta.
"Uskallanko kysyä, miksi toivotte sellaista?" kysyin minä.
"Koska minä uskon kaikki, mitä Te sanotte minulle", vastasi hän
teeskentelemättömästi.
Näillä sanoillaan antoi hän tietämättään minulle avaimen koko
luonteeseensa -- tämä jalo luottamus toisiin perustui hänen omaan
viattomaan totuudenrakkauteensa; silloin minä sen ainoastaan
aavistin, nyt tiedän sen omasta kokemuksestani.
Me menimme sisään herättääksemme vain rouva Veseyn, joka vieläkin
istui ruokapöydän ääressä, ja nousimme sitten avonaisiin vaunuihin
tehdäksemme päätetyn huviajelun. Vanha rouva ja neiti Halcombe
ottivat ensi paikan vaunuissa, Neiti Fairlie ja minä ajoimme
takaperin, piirustuskirja auki välillämme minun tarkasteltavanani.
Kaikki vakavampi piirustusten arvostelu olisi, joskin olisin ollut
halukas siihen, ollut mahdoton neiti Halcomben hauskan huomautuksen
johdosta, että kaunotaiteita on katsottava naurettavassa valossa
sellaisenaan kuin hän itse, hänen sisarensa ja naiset yleensä
niitä harjoittivat. Minä muistan paljon paremmin sen puhelun, joka
meillä oli, kuin nämä piirustukset, joiden yli silmäykseni aivan
koneellisesti kiiteli. Varsinkin se osa keskustelua, johon neiti
Fairlie otti jotakin osaa, on yhtä selvästi painunut mieleeni, kuin
olisin kuullut sen vain muutamia tunteja sitten.
Niin, suokaa minun tunnustaa, että minä jo tänä ensimmäisenä päivänä
annoin hänen läsnäolonsa lumousvoiman viehättää itseni unhottamaan,
kuka minä olin, ja yhteiskunnallisen asemamme erilaisuuden.
Hänen tekemänsä vähäpätöisinkin kysymys, kuinka parhaiten on
käytettävä sivellintä ja sekoitettava värejä; vähäisinkin vaihde
noiden rakastettavien silmien ilmeessä, jotka silmäsivät minuun
niin vakavalla toiveella oppia ja käsittää minun opetustani,
kiinnitti paljon suuremmassa määrässä minun huomiotani kuin kaunein
maisema, jonka läpi kuljimme, tai komeimmat valojen ja varjojen
vaihtelut niiden sulaessa yhteen aaltomaisella alankomaalla tai
tasaisella merenrannalla. Eikö ole merkillistä nähdä, kuinka vähän
tosivaikutusta, jokaisen puhtaan inhimillisen mielihartauden
vallitessa, esineillä ulkonaisessa maailmassa, jossa me elämme, on
meidän sydämmeemme ja mieleemme? Ainoastaan kirjoissa me pakenemme
luontoon hakeaksemme osanottoa iloomme, lohdutusta suruumme. Tämä
sieluttoman maailman kauneuksien ihmetteleminen, jota nykyaikainen
runous niin sanarikkaasti ja kaunopuheliaasti kuvailee, ei ole
parhaimmillakaan meistä luontomme alkuperäisiä tunteita. Lapsena
emme tunne sitä ollenkaan. Ei kellään oppimattomalla miehellä tai
naisella sitä ole. Nekin, joiden elämä pian yksinomaan on kulunut
maalla ja merellä tapahtuvain, alinomaan vaihtelevain ihmeiden
joukossa, eivät ollenkaan piittaa mistään luonnon taulusta, mikä ei
suoranaisesti ole yhteydessä heidän todellisen ammattiharrastuksensa
kanssa. Kykymme käsittää sen maan kauneutta, jossa elämme, on
todellakin yksi sivistyksen tuottamia täydellisyyksiä, kuten taide
-- ja mikä merkillisempää: joku joukostamme käsittää tämän harvoin
muutoin kuin silloin, kun mielemme on välinpitämättömin ja sopivan
toiminnan puutteessa. Kuinkahan paljon osaa on luonnon viehätyksellä
meidän ja meidän ystäviemme iloisissa tai tuskaisissa harrastuksissa
ja tunteissa? Kaikki mitä sielumme voi ymmärtää, mielemme oppia,
voimme saavuttaa yhtä varmasti, yhtä hyödyttävästi ja tyydyttävästi,
asuimmepa sitten autiommassa tai rehevimmässä luonnossa. Tosin
on yksi syy tähän syvemmän sympatiaan puutteeseen luodun olennon
ja sen luomuksen välillä, jossa hän elää -- syy, joka kenties on
löydettävissä niin äärettömän erilaisessa tarkoituksessa, jonka
sallimus on määrännyt ihmiselle ja hänen maalliselle asunnollensa.
Korkein vuori, jonka huippua silmä tuskin voi nähdä, tulee tomuksi;
pieninkin ihmisen harrastus, jota puhdas sydän voi tuntea, on
kuolemattomuuteen osallinen.
Olimme, olleet ulkona lähes kolme tuntia, kun vaunut vierivät
takaisin ajoportin kautta Limmeridge-Houseen.
Paluumatkalla olin minä nuorten naisten antanut itse valita
sen näköalan, jonka he seuraavana iltapäivänä minun johdollani
piirustaisivat. Kun he olivat vetäytyneet pois pukeutuakseen
päivällisille ja minä taas olin yksin työhuoneessani, tunsin minä
itseni kerrassaan alakuloiseksi. Tunsin olevani pahoillani ja
tyytymätön itseeni -- en tietänyt oikein miksi. Kenties havaitsin
minä vasta nyt, että minä ajomatkallamme olin liian paljon
unhottanut toimeni palkattuna piirustuksenopettajana: huvin vuoksi
olla rakastettavan perheen vieraana. Kenties oli se myöskin tuo
merkillinen tunne jostakin puutteesta joko minussa tai neiti
Fairliessä, joka, ensi kertaa nähdessäni häntä, oli niin hämmentänyt
minut -- kenties se oli tämä, joka vieläkin kiusasi minua. Olipa
tämän laita kuinka tahansa, tunsin minä todellista kevennystä, kun
päivällistunti lopetti yksinäisyyteni ja saattoi minut taas talon
naisten seuraan.
Tultuani ruokasaliin hämmästytti minua pikemmin niiden pukujen
kankaiden kuin värien suuri vastakohta, jotka heillä oli päällään.
Kun rouva Veseyllä ja neiti Halcombella olivat kalliit puvut
(kummallakin sellaiset, jotka parhaiten sopivat heidän ijällensä),
edellisellä hopeanharmaa ja jälkimäisellä vaaleankeltainen väri,
joka niin hyvin soveltui tummaan ihoon ja mustaan tukkaan, oli
neiti Fairliellä aivan yksinkertainen valkoinen musliinipuku. Se
oli hohtavan valkoinen ja aistikkaasti ommeltu, mutta kaikissa
tapauksissa oli hänen pukunsa sellainen, joka olisi sopinut köyhän
miehen tyttärelle tai vaimolle, ja teki hänet ulkonäöltään paljon
vaatimattomammaksi kuin entisen kotiopettajattarensa. Myöhemmin,
opittuani tuntemaan paremmin neiti Fairlien luonteen, huomasin minä
tämän olevan seurauksena hänen luontaisesta kohtuullisuudestaan ja
vastenmielisyydestään loistaa omaisuudellaan. Ei rouva Vesey enemmän
kuin neiti Halcombekaan voinut saattaa häntä, rikasta perijätärtä,
käyttämään puvussaan sellaista komeutta, joka olisi voittanut heidän,
köyhäin henkilöiden.
Päivällisen päätyttyä palasimme me yhdessä salonkiin. Tosin oli herra
Fairlie (verratakseni armollista yksinvaltiasta, joka otti ylös
Titianin siveltimen lattialta) käskenyt pöydänkattajaansa kysymään
minulta, mitä viiniä minä haluaisin juoda päivällisen jälkeen,
mutta minulla oli kumminkin voimaa kyllin vastustaa kiusausta istua
yksinäisessä suuruudessa valitsemieni pullojen ääressä, ja ymmärrystä
kyllin muiden maiden enemmän sievistettyjen tapojen mukaan pyytää
naisten suostumusta saada nousta pöydästä samalla kertaa kuin he niin
kauvan, kuin minä oleskelin Limmeridge-Housessa.
Salonki, johon me menimme viettääksemme siellä lopun iltapäivää,
oli alakerroksessa ja muodoltaan ja suuruudeltaan ruokasalinlainen.
Korkeat lasiovet sen alapäässä johtivat pengermälle, jota pitkin
pituuttaan koristivat mitä ihanimmat kukat. Suloinen, hiljainen
hämärä oli juuri levittänyt varjonsa kukille ja lehdille huoneeseen
tullessamme, ja illan rikas kukkaistuoksu lehahti meitä vastaan
tervetulotoivotuksena avonaisista lasiovista. Kiltti rouva Vesey,
aina ensimmäinen seurasta istuutumaan, vaipui suloisesti nurkassa
olevaan nojatuoliin ja otti heti pienen päivällisunen. Minun
pyynnöstäni asettui neiti Fairlie pianon ääreen. Kun minä seurasin
häntä soittokoneen läheisyydessä olevalle tuolille, näin minä
neiti Halcomben vetäytyvän ikkunakomeroon jatkaakseen viimeisellä,
lempeällä päivänvalolla äitinsä kirjeiden lukemista.
Kuinka selvästi tämä kodin rauhaa ja hauskuutta kuvaava taulu päilyy
muistossani kirjoittaessani tätä! Siltä paikalta, jossa istuin,
voin nähdä neiti Halcomben miellyttävän vartalon puoleksi suloisen
viehkeässä valaistuksessa, puoleksi kätkettynä salaperäiseen varjoon,
kumartuneena kirjeiden yli, jotka olivat hänen polvellaan, samalla
kun pianonsoittajattaren valoisat kasvonpiirteet loistivat kauniissa
selkeydessään huoneen vastaisen seinän tummempaa, syvää taustaa
vasten. Ulkona pengermällä keinutti iltatuuli kukkia, ruohoa ja
köynnöskasveja niin hiljaa, että humina ei voinut kuulua korviimme.
Taivas oli pilvetön ja salaperäinen kuuvalo alkoi jo väristen levitä
itäiseltä taivaanrannalta. Rauhan ja yksinäisyyden tunne muutti
kaiken ajatuksen ja mielen levottomuuden hurmaavaksi, ylimaalliseksi
levoksi, ja puutarhan tuoksu, joka lisäytyi illan varjojen kanssa,
näytti tempaavan meidät vielä suuremmalla voimalla, kun Mozartin
musiikki hiipi sieluihimme taivaallisella sulolla. Oli ilta,
jollaista ei koskaan voi unhottaa!
Me istuimme kaikki hiljaa valitsemillamme paikoilla -- rouva Vesey
uinuen, neiti Fairlie vielä soittaen ja neiti Halcombe lukien, kunnes
päivänvalo aivan häipyi. Kuu alkoi nyt kohoutua yli pengermän ja sen
säteet loistivat jo kirkkaasti huoneen alaosaan. Vaihdos hämärästä
pimeään oli niin kaunis, että me kaikki yhteisestä suostumuksesta
pyysimme, ett'ei lamppuja sytytettäisi, kun palvelija toi ne sisään
ja suuren huoneen ainoaksi valaistukseksi jäi edelleenkin kaksi
pianolla palavaa kynttilää.
Vielä puoli tuntia jatkui soittoa. Sen jälkeen houkutteli kaunis
kuuvalo neiti Fairlien pengermälle ihailemaan sitä, ja minä seurasin
häntä. Kun pianolla olevat kynttilät olivat sytytetyt hetkinen
ennen, siirtyi neiti Halcombe jatkamaan lukemistaan niiden valossa.
Me jätimme hänet istumaan matalalle tuolille soittokoneen viereen
niin kiintyneenä työhönsä, ett'ei hän edes näyttänyt huomaavan meitä
noustessamme.
Me olimme olleet ulkona pengermällä aivan vastapäätä lasiovia noin
viisi minuuttia, ja neiti Fairlie oli juuri neuvoni mukaan sitonut
valkoisen nenäliinansa päähänsä suojaksi iltakylmää vastaan, --
kun minä kuulin neiti Halcomben äänen -- hillityn innokkaasti ja
tavallisesta varmuudestaan eroavasti -- lausuvan nimeni.
"Herra Hartright", sanoi hän, "tahdotteko tulla sisään hetkiseksi?
Minä haluaisin puhua kanssanne."
Minä menin heti sisään. Piano oli melkein keskellä huonetta
sisäpuoleisella seinällä. Soittokoneen sillä sivulla, joka oli
kauimpana pengermästä, istui neiti Halcombe kaikki muut kirjeet
levitettyinä polvilleen paitsi yksi, jonka hän oli valinnut niiden
joukosta ja jota hän nyt piti ylhäällä valoa kohden. Sillä sivulla,
joka oli lähinnä pengermää, oli matala sohva, jolle minä istuuduin.
Tällä paikalla en ollut kaukana lasiovista ja minä voin aivan selvään
nähdä neiti Fairlien käyvän niiden ohi hänen hitaasti kävellessään
edestakaisin pengermällä kirkkaassa kuuvalossa.
"Toivoisin Teidän haluavan kuulla lukevani tämän kirjeen lopun",
sanoi neiti Halcombe. "Sanokaa minulle, katsotteko tämän mitenkään
valaisevan merkillistä seikkailuanne tiellä Lontooseen. Kirje
on äidiltäni hänen toiselle miehellensä herra Fairlielle, ja on
kirjoitettu yksitoista tai kaksitoista vuotta sitten. Siihen aikaan
olivat herra ja rouva Fairlie sekä sisarpuoleni Laura asuneet
useampia vuosia tällä paikalla. Minä olin erilläni heistä saadakseni
kasvatukseni eräässä Pariisin kasvatuslaitoksessa."
Hänen äänensä ja ilmeensä kuvastivat suurta vakavuutta ja,
kuten minusta näytti, jonkunlaista levottomuutta. Samassa
silmänräpäyksessä, kun hän kohotti kirjeen kynttilän luo lukeakseen,
meni neiti Fairlie pengermältä ohi, katsoi sisään läpi oven, mutta
käveli hitaasti edelleen nähdessään meillä olevan tekemistä.
Neiti Halcombe alkoi lukea seuraavaa:
"Pelkään väsyttäväni sinua, hyvä Filippini, alinomaisilla
kertomuksillani koulustani ja koululapsistani. Syytä siis, paras
ystävä, Limmeridgen yksitoikkoista elämää äläkä minua. Tällä kerralla
on minulla kumminkin jotakin todellakin hauskaa ilmoitettavana
sinulle eräästä uudesta oppilaasta.
"Sinä muistat vanhan rouva Kempen, jolla oli puoti kylässä. No niin,
useamman vuoden sairauden jälkeen on lääkäri nyt selittänyt hänen
tilansa toivottomaksi, ja hän lähenee päivä päivältä kuolemaansa.
Hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, sisar, saapui viime viikolla
hoitamaan häntä. Tämä sisar on tullut koko tuon pitkän matkan
Hampshirestä saakka -- hänen nimensä on Catherick. Neljä päivää
sitten tuli rouva Catherick tapaamaan minua ja hänellä oli mukanaan
ainoa lapsensa, pikku herttainen tyttö noin vuotta vanhempi kuin
armaamme Laura..."
Kun viimeinen sana valahti lukijan huulilta, meni neiti Fairlie
taaskin ohi ulkona pengermällä. Hän lauloi hiljaa itsekseen erästä
sävelmää, jota hän äsken oli soittanut. Neiti Halcombe odotti, kunnes
hän taas oli poissa, ja jatkoi sen jälleen lukemistaan näin:
"Rouva Catherick on keski-ikäinen nainen, jolla on siisti ja
kunnioitusta herättävä muoto, missä huomataan vain keskinkertaisen
kauneuden jälkiä. On kumminkin jotakin hänen esiintymistavassaan, ja
näössään, jota minä en voi oikein selittää. Hän on siihen määrään
sulkeutunut kaikessa joka koskee häntä itseään, että se menee aivan
salaperäisyyteen asti, ja on jotakin hänen silmäyksessään, -- en
voi selittää sitä -- mikä antaa aihetta minulle vakuutukseen, että
hänellä on jotakin omallatunnollaan. Hän on täydellisesti 'elävä
arvoitus'. Hänen asiansa minulle oli kuitenkin aivan yksinkertainen.
Kun hän läksi Hampshirestä hoitaakseen sisartaan, rouva Kempeä, tämän
viimeisen sairauden aikana, oli hän pakotettu ottamaan mukaansa
tyttärensä, koskapa ei ollut ketään kotona, joka olisi voinut pitää
huolta hänestä. Voi käydä niin, että rouva Kempe kuolee viikon
kuluttua, mutta voi olla yhtä mahdollista, että hän elää muutamia
kuukausia, ja rouva Catherickin asiana oli pyytää, että hänen
tyttärensä Anna saisi käydä minun koulussani ja lähteä taas pois
rouva Kempen kuoltua, palatakseen kotiinsa äitinsä kanssa. Minä
suostuin heti, ja kun Laura ja minä menimme kävelemään, otimme me
mukaamme tuon 11-vuotiaan pikku tytön kouluun jo samana päivänä."
Taas kulki neiti Fairlie vaaleana ja viehättävänä valkoisessa
puvussaan ja sievät kasvot suloisesti sitaistuina valkoiseen liinaan,
jonka hän oli kiinnittänyt leuan alle, ohitsemme kuuvalossa. Taas
odotti neiti Halcombe, kunnes hän oli poistunut, ja jatkoi sitten:
"Huomioni on kiintynyt erityisesti, Filip, uuteen oppilaaseeni
syystä, jonka tahdon ilmoittaa viimeiseksi, koska tiedän, että
sen täytyy kummastuttaa sinua. Hänen äitinsä oli yhtä sulkeutunut
lapsensa kuin itsensäkin suhteen, ja minun täytyy siis itse
huomata -- minkä minä teinkin ensi päivän läksyistä --, että hänen
sielunkykynsä eivät olleet niin kehittyneet, kuin niiden olisi
pitänyt olla hänen ijällään. Huomattuani tämän tuotatin minä
seuraavana päivänä tuon pikku raukan luokseni, kutsuin kaikessa
hiljaisuudessa lääkärin puhelemaan hänen kanssaan ja tekemään,
havaintonsa sekä sanomaan sitten minulle mielipiteensä. Lääkäri
uskoo hänen tulevan mielipuoleksi. Mutta hän sanoo kumminkin, että
hellä ja huolellinen johto ja opetus juuri nyt on hänelle mitä
suurimmasta merkityksestä, koska hänen tavaton vaikeutensa käsittää
edellyttää myöskin tavatonta voimaa säilyttää ne käsitteet, jotka
hän on voinut omata. Nyt et saa kumminkaan uskoa, kallis ystäväni,
että minä osotan hellyyttä hölmölle. Tämä pieni Anna Catherick-raukka
on herttainen, viehättävä ja kiitollinen tyttönen, joka lausuu
mitä viattomimpia ja kauneimpia ajatuksia -- joista minä heti
esitän näytteen -- mitä kummastuttamimmalla, omituisimmalla ja
usein peljästyneimmällä tavalla maailmassa. Vaikka hän on varsin
siististi puettu, niin todistaa hänen pukunsa kumminkin täydellistä
maun puutetta sekä väriin että malliin nähden. Minä pidin siis
eilen huolta siitä, että muutamia Lauramme vanhoista, valkoisista
hameista ja hatuista muutettaisiin Anna Catherickille, sekä koetin
saada häntä käsittämään, että hänen näköisensä pikku tytöt näyttivät
sievemmiltä ja somemmilta valkoisessa kuin muun värisessä puvussa.
Hän näytti ensin kummastuneelta ja epäröivältä, mutta pian punastui
hän kovin ja näytti hyvin ymmärtävän, mitä minä tarkoitin. Hänen
pikku kätensä tarttui minun käteeni. Hän suuteli sitä, Filip, ja
sanoi niin liikuttavan vakavasti: 'Minä tahdon aina olla valkoisiin
puettu, rouva, niin, niin kauvan kuin minä elän. Minulle on oleva
avuksi muistaa Teitä ja toivoa, että minä vielä teen Teille mieliksi,
vaikka minä menenkin pois enkä koskaan saa enää nähdä Teitä.' Tämä
on vain pieni näyte niisti kauneista ajatuksista, joita hän lausuu
niin selvällä tavalla. Pikku raukka! Hän saa koko kokoelman
valkoisia hameita, joissa on syvät poimut laskettavaksi alas hänen
kasvaessaan..."
Neiti Halcombe vaikeni ja katsoi minuun yli pianon.
"Näyttikö se eksynyt nainen, jonka te tapasitte maantiellä,
nuorelta?" kysyi hän. "Näyttikö hän kyllin nuorelta ollakseen 22 tai
23 vuotias?"
"Niin, neiti Halcombe, juuri sen ikäiseltä."
"Ja oliko hän omituisesti puettu? Aivan valkoiseen kiireestä
kantapäähän asti?"
"Aivan valkopukuinen."
Ennenkun tämä vastaus vielä oli päässyt huuliltani, näkyi neiti
Fairlie kolmannen kerran pengermällä, vastapäätä ovea. Sen sijaan
että olisi jatkanut matkaansa, pysähtyi hän selkä meihin päin,
kumartui yli rintanojan ja silmäsi alas puutarhaan. Minä tuijotin
hänen musliinihameeseensa ja päässä olevaan nenäliinaansa, jotka
molemmat loistivat hohtavan valkoisena kuuvalossa, ja tunne, jolle en
löydä mitään nimeä -- tunne, joka alkoi saada sydämmeni vapisemaan ja
suoneni rajummin sykkimään -- hiipi vähitellen mieleeni.
"Aivan valkopukuinenko?" toisti neiti Halcombe. "Tärkeimmät kirjeen
lausunnot ovat sen lopussa, ja minä luen heti sen Teille, herra
Hartright. Mutta minä en voi olla pysähtymättä hieman yhtäläisyyteen
sen naisen puvun, jonka Te kohtasitte, ja niiden valkeiden hameiden
välillä, jotka äitini pikku oppilaan tavaton vastaus aiheutti.
Lääkäri on voinut pettyä luullessaan huomaavansa lapsessa puuttuvia
sielunkykyjä ja ennustaessaan hänen tulevan mielipuoleksi. Kenties
ei hän koskaan ole tullut siksi, ja muinainen kiitollinen ajatus
pukeutua aina Valkoseen, joka oli vakava aie lapsella, on kenties
yhtä vakava tunne täyskasvuisella naisella."
Sanoin muutamia sanoja vastaukseksi -- en tiedä oikein mitä. Koko
minun huomioni oli kiintynyt neiti Fairlien valkoiseen pukuun.
"Kuulkaa nyt kirjeen viimeisiä rivejä", sanoi neiti Halcombe. "Uskon
varmaan niiden hämmästyttävän Teitä."
Kun hän nosti kirjeen ylös, että kynttilä voisi valaista sitä,
kääntäytyi neiti Fairlie rintanojalta, katsoi epäröiden pitkin
pengermää, astui pari askelta lasiovia kohden ja seisahtui sitten
vastapäätä meitä.
Sillä välin luki neiti Halcombe kirjeen lopun näin:
"Ja ennenkuin minä lopetan kirjeeni, täytyy minun sanoa todellinen
syy, merkillinen syy hellyyteeni pikku Anna Catherickia kohtaan.
Kallis Filippini, sinun täytyy tietää, että, vaikka hän ei ole
puoleksikaan niin kaunis, hän on kuitenkin sellaisen ihmeellisen
luonnon oikun kautta jommoisen joskus tapaa, kasvojensa muodolta,
hiustensa väriltä ja silmiltänsä aivan ilmeinen kuva..."
Minä hypähdin sohvalta, ennenkun neiti Halcombe ennätti lukea
enempää. Väristys, samanlainen, jota tunsin silloin, kun käsi
laskeutui olkapäälleni tuolla autiolla maantiellä puistatti minua.
Siinä seisoi neiti Fairlie, valkoinen olento, yksin kuuvalossa --
asennoltaan, kasvojen muodoltaan, iholtaan ja pään pitämistavaltaan,
ainakin näin etäämpää katsoen -- ilmeisenä kuvana valkopukuisesta
naisesta. Se epävarmuus, joka useana tuntina oli ahdistanut minua,
selvisi nyt silmänräpäyksessä. Tämä "jotakin, joka puuttui",
oli vain minun oma havaintoni ihmeellisestä yhdennäköisyydestä
mielisairaalasta karanneen pakolaisen ja Limmeridge-Housessa olevan
oppilaani välillä.
"Tekin huomaatte sen", sanoi neiti Halcombe. Hän laski kirjeen nyt
kun ei enempää selitystä kaivattu, ja hänen silmänsä leimusivat
kohdatessaan minun. "Te huomaatte sen nyt, samoinkuin minun äitini
huomasi sen yksitoista vuotta sitten!"
"Minä huomaan sen -- vastenmielisemmin kuin voin sen kuvata. Verrata
tätä sekaunutta, turvatonta, kadotettua naista neiti Fairliehen,
vaikkapa vain satunnaisen, ulkonaisen kauneuden vuoksi, tuntuu
minusta samalta kuin heittää tumma varjo tuon ihastuttavan olennon
tulevaisuudelle, joka nyt seisoo katselemassa meitä. Jospa minä taas
pian voisin vapautua tästä painostuksesta! Pyytäkää hänen tulemaan
sisään tuosta kamalasta kuuvalosta -- minä rukoilen, että tahdotte
kutsua hänet sisään!"
"Herra Hartright, Te kummastutatte minua. Olkoon kuinka tahansa
naisten laita, mutta kylläpä uskoin 19:nnen vuosisadan miesten olevan
vapaita taikauskosta."
"Minä pyydän, että Te kutsuisitte hänet sisään!"
"Hiljaa, hiljaa! Hän tulee jo itsestäänkin. Älkää sanoko mitään hänen
läsnä-ollessaan. Jättäkäämme tämän yhdennäköisyyden huomaaminen
keskinäiseksi salaisuudeksemme. Tule sisään, Laura; tule sisään
herättämään rouva Vesey soittamalla hieman. Herra Hartright pyytää
myöskin saada kuulla hiukan lisää ja tällä kertaa tarvitsee hän
jotakin keveintä, hauskinta lajia."