VII.

Saattajani vei minut ylös portaita samaan käytävään, jossa minun

makuusuojani sijaitsi; hän avasi sen viereisen oven ja pyysi minun

silmäämään tähän huoneeseen.

"Herrani on käskenyt näyttää Teille työhuoneenne, sir", sanoi mies,

"ja kysyä, hyväksyttekö Te laitokset ja valaistuksen."

Olisipa minua totta tosiaan ollut vaikea tyydyttää, jollen minä olisi

hyväksynyt tätä huonetta joka suhteessa. Siinä oli suuri, kaareva

ikkuna, josta oli sama kaunis näköala, mitä minä huoneestani heti

aamulla olin ihaillut. Kalustus oli samalla kertaa komea ja kaunis;

pöytä keskellä lattiaa täynnään kauniisti sidottuja kirjoja, muhkeita

kirjoitusneuvoja ja kauniita kukkia; toisella pöydällä lähellä

ikkunaa oli erityisiä tarpeita vesivärimaalausta varten ja siihen oli

kiinnitetty pieni maalausteline, jota mielensä mukaan voi kohottaa

tai laskea. Seinillä oli loistoväriset sitsipaperit ja lattialla

punakeltainen itä-intialainen matto. Se oli sievin ja muhkein pikku

atelieri, jonka milloinkaan olin nähnyt, ja minä ihmettelin sitä

todellisella ihastuksella.

Juhlallinen palvelija oli kumminkin liian hyvin kasvatettu

ilmaistakseen vähintäkään mielihyvää. Hän kumarsi jäisen

kunnioittavasti minun lausuttuani kaikki kiitossanani ja avasi ääneti

oven minulle tullakseni uudelleen käytävään.

Me kaarsimme erään kulmauksen, tulimme sen jälkeen toiseen pitkään

käytävään, kävimme muutamia porrasaskelia ylös, sitten poikki

pienen, pyöreän etuhuoneen ja pysähdyimme vihdoin oven eteen, joka

oli peitetty tummalla oviverholla. Palvelija avasi tämän oven ja

saattoi minua muutamia kyynäriä etemmäksi toisen samanlaisen luo,

avasi senkin ja osoitti minulle sen läpi kahta vaaleata, merensinistä

uudinta, jotka riippuivat edessämme ääneti kohotti hän toista niistä,

lausui matalalla äänellä: "herra Hartright", ja poistui.

Minä olin suuressa ja korkeassa huoneessa, jossa oli komea

veistoskuvainen katto ja lattialla niin paksu ja pehmeä matto, että

luulin astuvani koko pinkoille samettia. Huoneen toisen seinän

täytti pitkä kirjakaappi, joka oli kallisarvoista, silailtua työtä,

tähän asti minulle aivan uutta. Sen korkeus oli ainoastaan kuusi

jalkaa ja sen yläreuna oli koristettu pienillä marmorikuvilla, jotka

olivat järjestetyt määrätyn matkan päähän toisistaan. Vastapäisellä

seinällä oli kaksi vanhanaikuista kaappia ja niiden välillä taulu:

madonna Kristus-lapsineen; sitä suojasi lasi ja kullatussa levyssä

kehyksen alareunassa oli Rafaelin nimi. Sekä oikealla että vasemmalla

puolellani, minun seisoessani siinä oven edessä, oli piironkeja ja

pikku telineitä, kaikki koristellut kultauksilla ja loistavilla

väreillä, täynnään hienosta posliinista valmistettuja kuvia,

kalliita kukkamaljakolta norsunluukoristeineen sekä leikkikaluja

ja kalleuksia, joista kulta, hopea ja jalokivet loistelivat.

Vastassani olevat ikkunat olivat verhostetut; auringonvalon heikensi

kallisarvoiset, samanväriset verhot, kuin ovessakin. Se valaistus,

joka täten pääsi huoneeseen, oli lienteä, salaperäinen ja hillitty.

Se levisi yhtä vahvana kaikille esineille ja soveltui siihen hyvin

syvään hiljaisuuteen ja rauhaisaan yksinäisyyteen, joka kuului tähän

asuntoon; niin, se antoi jonkunlaisen pyhän levon huoneen herralle,

kun hän siinä istui väsyneesti nojaten suuressa tuolissaan, jonka

toiseen käsinojaan oli kiinnitetty pieni kirjateline ja toiseen pieni

pöytälevy.

Jos miehen persoonallinen ulkonäkö, hänen täytettyään neljäkymmentä

vuotta ja puettuaan itsensä, voidaan ottaa määräämään hänen ikäänsä

-- mitä minä suuresti epäilen -- niin voitaisiin siihen aikaan,

kuin minä näin herra Fairlien, jotenkin varmasti otaksua hänen

olevan viidenkymmenen ja kuudenkymmenen ikävuoden välillä. Hänen

huolellisesti ajetut kasvonsa olivat laihat ja surkastuneet ja

melkein läpikuultavan kalpeat, mutta silti rypyttömät; nenä oli suuri

ja koukkuinen, silmät laimean harmaansiniset, suuret ja ulkonevat,

punaiset reunat silmäluomissa; tukka oli ohut ja pehmeä ja väriltään

tuhanharmaa, joka on viimeinen vivahdus, ennenkun se tulee harmaaksi.

Hänellä oli tumma nuttu, joka oli tehty verkaa paljon ohuemmasta

kankaasta, ja liivi sekä loistavat, lumivalkoiset alusvaatteet.

Hänen naisellisen pienissä jaloissaan oli ihonväriset silkkisukat

ja pikkuiset, hienot pronssinahkaiset tohvelit. Kaksi sormusta

koristi hänen hienoja, valkoisia sormiansa, sormusta, jotka minäkin

vähäisen kokemukseni perusteella arvostelin varsin kalleiksi. Koko

olennossa oli jotakin arkaa, voimatonta, hienostuneen äreätä --

jotakin kummallista ja epämiellyttävän velttoa miehelle, ja samalla

huomasi, ett'ei se naisellekaan olisi ollut enemmän luonnollista

kuin sopivaakaan. Aamullinen tutustumiseni neiti Halcombeen oli

saattanut minut etukäteen suopeamieliseksi kaikkia talon asukkaita

kohtaan, mutta ensi silmäykseni hera Fairlieeseen oli omiaan täysin

kylmentämään kaikki ystävälliset käsitteet hänen persoonataan kohtaan.

Lähestyessäni huomasin, ett'ei hän ollutkaan niin toimeton, kuin

olin otaksunut. Muiden kalliiden ja kauniiden esineiden joukossa,

jotka olivat hänen vieressään olevalla suurella pyöreällä pöydällä,

oli myöskin pienoinen mustastapuusta ja hopeasta valmistettu kaappi,

jossa oli kaiken muotoisia ja suuruisia rahoja järjestettyinä

laatikoihin, mitkä olivat tummalla purppurasametilla peitetyt.

Eräs näistä laatikoista oli sillä pienellä pöytälevyllä, joka oli

kiinnitetty tuolin reunaan, ja vieressä oli muutamia kultasepän

harjoja, säämyskänahkainen tölkki ja jotakin nestettä sisältävä

pullo, joiden kaikkien tarkoituksena oli eri tavoin poistaa

rahoista tilapäiset pilkut ja tahrat. Hänen ohuet, valkoiset

sormensa hieroskelivat varovasti jotakin, joka minun oppimattomista

silmistäni näytti likaiselta tinamitalilta rikkinäisine reunoineen,

minun lähestyessäni kunnioittavan matkan päässä nojatuolista ja

pysähtyessäni tervehtimään.

"Minua miellyttää tavattomasti saada Teidät tänne Limmeridgeen,

herra Hartright", sanoi hän surkean särisevästi, mikä varsin vähän

miellyttävästi yhdisti epäsointuvan, karhean äänen uniseen ja

venyttävään lausumiseen. "Olkaa hyvä, istukaa. Älkääkä vaivatko

itseänne muuttamalla tuolia, minä pyydän! Siinä surkuteltavassa

kunnossa, jossa minun hermoni ovat, on jokainen liike varsin

kiusallinen minulle. Oletteko nähnyt työhuonettanne? Meneekö se

mukiin?"

"Tulen juuri sieltä, herra Fairlie, ja minä vakuutan Teille..."

Hän keskeytti minut sukkelaan sulkemalla silmänsä ja rukoillen

nostamalla toisen valkoisen kätensä. Minä vaikenin kummastuneena, ja

naukuva ääni kunnioitti minua seuraavalla selityksellä:

"Suokaa anteeksi, olkaa hyvä. Mutta voitteko puhua hieman hiljempaa?

Onnettomassa hermosairaudessani tuottavat kaikki voimakkaat äänet

minulle sanomatonta tuskaa. Suottehan anteeksi sairas-raukalle? Sanon

Teille vain, mitä heikko terveyteni pakottaa kaikille sanomaan. Vai

niin, Te pidätte huoneesta?"

"En voisi toivoa itselleni mitään miellyttävämpää ja parempaa",

vastasin minä hiljaisella äänellä. Minä aloin jo huomata, että herra

Fairlien heikot hermot merkitsevät samaa kuin itsekäs teeskentely.

"Miellyttää minua sanomattomasti. Te olette huomaava, että Teidän

arvonne tunnustetaan sopivalla tavalla talossamme, herra Hartright.

Täällä ei ole mitään tavallista englantilaista barbarisuutta

taiteilijan aseman suhteen yhteiskunnassa. Minä olen viettänyt

niin suuren osan aikaisempaa elämääni ulkomailla, että minä olen

päässyt vapaaksi loukkaavista ennakkoluuloista tässä suhteessa.

Minä toivoisin voivani sanoa samaa paikkakunnan muusta hienostosta

-- varsin epämiellyttävä sana, mutta täytyyhän minun käyttää sitä.

-- He ovat todellisia vandaaleja taidetta kohtaan, herra Hartright.

Vakuutan teille, ettei tuo kunnon väki olisi uskonut silmiänsä,

jos se olisi saanut nähdä Kaarlo V:nnen nostavan siveltimen ylös

Titianille. Vaivaisiko Teitä asettaa kaappiin tämä rahalaatikko ja

antaa sijaan seuraava? Siinä onnettomassa tilassa, jossa hermoni

ovat, on pieninkin ponnistus minulle sanomattoman kiusallinen. Niin,

juuri se! Kiitän Teitä."

Niiden vapaamielisten yhteiskunta-teoriiain todenperäisyyden

todistuksena, joista hän juuri minulle oli puhunut, ei herra Fairlien

huolimaton pyyntö voinut olla minua huvittamatta. Minä panin

laatikon kaappiin ja annoin hänelle toisen kaikella mahdollisella

huomaavaisuudella. Hän alkoi heti arvotonta työtänsä pikku harjoilla

ja katseli rahaa väsyneillä, mutta ihailevilla silmäyksillä koko ajan

puhellessaan kanssani.

"Kiitän tuhannesti ja pyydän tuhannesti anteeksi! Pidättekö

rahoista? Vai niin -- minua miellyttää, että me, paitsi taiteiden

suhteen, ajattelemme samoin toisessakin tapauksessa. Tullaksemme nyt

sopimuksemme rahalliseen puoleen, niin -- olkaa hyvä ja sanokaa,

oletteko tyytyväinen siihen?"

"Aivan tyytyväinen, herra Fairlie."

"Miellyttää minua sanomattomasti. Ja -- mitäpä minun piti sanoa?

Niin, sen korvauksen suhteen, jonka Te olette kyllin hyvä

vastaanottamaan siitä voitosta, jonka minä nautin Teidän kyvystänne,

saapuu hovimestarini ensi viikon loputtua kuulemaan, onko Teillä

jotain käskemistä. Ja -- mitäpäs minun vielä piti lausua? -- Varsin

merkillistä! ettekö ajattele niin? Minulla oli vielä aika paljon

puhumista kanssanne, mutta enkös kautta kunniani ole kaikkea

unhottanut. Tahtoisitteko soittaa? Kellonauha on nurkassa. Kas niin.

Olen sanomattoman kiitollinen!"

Minä soitin. Uusi palvelija tuli hiljaa huoneeseen -- ulkomaalainen,

jolla oli alinomainen hymy kasvoilla ja hyvin harjattu tukka --

kamaripalvelija kiireestä kantapäähän asti.

"Louis", sanoi herra Fairlie uinaillen puhdistaen sormenpäitänsä

pikku harjalla, "minä tein muutamia muistoonpanoja lompakkooni tänä

aamuna. Mene hakemaan se. Pyydän tuhannesti Teiltä anteeksi, herra

Hartright -- pelkään väsyttäväni Teidät."

Kun hän läpiväsyneenä sulki silmänsä, ennenkuin minä ennätin

vastata, ja kun hän todellakin mitä suurimmassa määrässä väsytti

minua, jäin minä vaiti ja katselin Rafaelin madonnaa. Sillä välin

poistui kamaripalvelija huoneesta ja palasi pian takaisin, tuoden

pienen norsunluukantisen kirjan. Kevennettyään ahdistettua sydäntään

heikolla huokauksella levähdytti herra Fairlie kirjan auki toisella

kädellään ja piti toisella pikku harjaa pystyssä merkiksi, että

palvelija odottaisi.

"Niin, niinpä se oli!" sanoi herra Fairlie silmättyään kirjaan.

"Louis, ota alas salkku." Hän osoitti tällöin useita salkkuja,

jotka olivat järjestetyt lähelle ikkunaa mahonkitelineille. "Ei, ei

viheriäselkäistä -- se sisältää minun Rembrandtilaiset piirustukseni,

herra Hartright. Pidättekö piirustuksista? Vai niin, pidättekö?

Miellyttää minua sanomattomasti, että me olemme yhtämieltä tässäkin

tapauksessa. Punaselkäinen salkku, Louis, älä pudota sitä! Te ette

voi käsittää niitä kipuja, joita minä kärsisin, herra Hartright,

jos Louis pudottaisi tuon salkun. Onko se vakavasti tuolilla?

Luuletteko sen olevan vakavasti tuolilla, herra Hartright? Vai niin

-- miellyttää minua sanomattomasti. Tahdotteko tehdä minulle sen

palveluksen, että katsotte tauluja, jos Te todellakin katsotte salkun

pysyvän vakavasti. Mene matkoihisi, Louis. Mikä aasi sinä olet! Etkö

näe minun tässä istuvan ja pitävän muistikirjaa? Luuletko minun

tahtovan pitää sitä ainaisesti. Miksi et voi ottaa sitä pois erikseen

sanomatta? Pyydän tuhannesti anteeksi, herra Hartright, palvelijat

ovat sellaisia aaseja! -- Ettekö te ole samaa mieltä? Sanokaa

minulle nyt -- mitä ajattelette tauluista? Ne ovat saapuneet eräältä

taulukauppiaalta surkeassa kunnossa. Viimeksi nähdessäni niitä

lemusivat ne mielestäni kauhean pahalta siksi, että tyhmät ihmiset

olivat sormeilleet niitä. Voitteko ottaa hoitaaksenne ne."

Vaikka minun hermoni eivät olleet kyllin hienot huomatakseen

plebejimäisten sormien hajua, joka niin oli loukannut herra Fairlien

nenää, niin oli minun makuni kyllin jalostunut voidakseni arvioida

taulujen arvon selaillessani läpi ne. Ne olivat enimmäkseen tosihyviä

näytteitä meidän kotimaisten taiteilijaimme taidosta maalata

vesiväreillä ja olisivat ne ansainneet paljon paremman kohtelun, kuin

ne näyttivät entiseltä omistajaltaan osakseen saaneen.

"Maalaukset", vastasin minä, "täytyy pingoittaa ja huolellisesti

parannella. Minun mielestäni ne ovat varsin arvokkaita..."

"Pyydän Teidän suomaan minulle anteeksi", keskeytti herra Fairlie,

"että minä taaskin pidän silmäni suljettuina Teidän puhuessanne.

Tämäkin valo vaivaa niitä. Kuinka Te sanoittekaan?"

"Minä tahdoin vain sanoa, että maalaukset ovat hyvin sen ajan ja työn

arvoiset..."

Herra Fairlie avasi taaskin silmänsä ja pyöritti ne avuttoman

kauhistuksen ilmeellä ikkunaan päin.

"Minä rukoilen Teidän suomaan anteeksi minulle, herra Hartright",

sanoi hän vapisevalla äänellä, "mutta varmaan minä kuulin jotakin

lasten hirmuista meteliä alhaalla puutarhassa -- minun yksityisessä

puutarhassani -- tuolla alhaalla..."

"En tiedä todellakaan, herra Fairlie. Minä en kuullut mitään."

"Tehkää minulle palvelus -- Te olette ollut jo niin hyvä ja sietänyt

minun heikkoja hermojani -- tehkää minulle palvelus ja nostakaa

uutimen toista kulmaa. Älkää päästäkö auringonvaloa luokseni, herra

Hartright! Oletteko kääntänyt uutimen? Vai niin. Kenties tahtoisitte

olla hyvä ja katsoa alas puutarhaan saadaksenne asian oikein

selville?"

Minä täytin tämän uuden pyynnön. Puutarha oli huolellisesti aidattu

joka taholta. Ei ketään ihmisolentoa, ei suurta eikä pientä, näkynyt

missään tässä rauhallisessa puutarhassa. Minä ilmoitin herra

Fairlielle tämän lohduttavan tiedon.

"Kiitän tuhannesti! Kuvittelin siis vain, luullakseni. Ei ole,

Jumalan kiitos, yhtään lasta tässä talossa, mutta palvelusväki,

nuo hermoitta syntyneet olennot, houkuttelevat lapsia tänne

kylästä. Sellaisia likaisia penikoita. -- Hyi, sellaisia

talonpoikaispenikoita! -- Sanonko suoraan Teille, herra Hartright,

erään asian? -- Hartaimmin toivoisin uudistusta lasten rakenteessa.

Luonnon ainoa tarkoitus niiden suhteen näyttää nyt olevan saada

aikaan meteliä niin paljon kuin mahdollista Kieltämättä on

ihastuttavan Rafaelimme käsitys ehdottomasti suositeltava."

Hän osoitti madonnan yläpuolella olevaa taulua, jonka yläosassa

olivat italialaisen maalaustaiteen tavalliset kerubit, joilla oli

mukavat istuinpaikat vaaleanpunervain pilvien muodostamilla palloilla.

"Kas tuossa todellinen malliperhe!" sanoi herra Fairlie, katsoessaan

kerubeja. "Sellaisia suloisia, pyöreitä kasvoja! Niin kauneita,

pehmeitä siipiä -- eikä mitään muuta. Ei likaisia pikku koipia

juoksennella kaikkialla, ei väsymättömiä pikku keuhkoja kiljua.

Kuinka sanomattomasti parempi nykyistä ihmiskuvaa! Jos sallitte

tahdon minä taasen sulkea silmäni. Te voitte siis todellakin asettaa

maalaukset kuntoon? Olen sanomattoman kiitollinen! Onko muutoin

mitään selvittämistä meidän välillämme? Jos on, niin luulen melkein

unhottaneeni sen. Soitammeko taas Louista?"

Kun minä tällä hetkellä olin aivan yhtä innokas lopettamaan

keskustelun, kuin herra Fairliekin nähtävästi oli, luulin voivani

ehkästä kamaripalvelijan kutsumisen esittämällä itse jäljellä-olevan

osaa.

"Ainoa kysymys, herra Fairlie, johon mielestäni enää on saatava

määräyksenne", sanoin minä, "koskee sitä maalauksen opetusta, ota

olen sitoutunut antamaan kummallekin nuorelle naiselle."

"Aivan niin! Juuri sitä!" sanoi herra Fairlie. "Toivon itselläni

olevan kyllin voimia käydäkseni käsin tähän sopimuksemme kohtaan

-- mutta sepä näyttää todellakin mahdottomalta. Nuoret naiset,

jotka saavat käyttää hyväkseen Teidän hyväntahtoista ohjaustanne,

herra Hartright, saavat itse sopia asian kanssanne. Veljentytärtäni

miellyttää se kaunis taide, jota Te harjoitatte. Hän on juuri

riittävästi oppinut sitä huomatakseen puutteensa. Olkaa hyvä, pitäkää

huoli hänen opetuksestaan. Vai niin, Onko mitään neuvoteltavaa vielä?

Eikö? Me olemme siis täysin yksimielisiä -- eikö niin? Minulla ei

ole oikeutta kauemmin pidättää Teitä mieluisista harjoitelmistanne

-- vai kuinka, nuori ystäväni? Niin sanomattoman suloista saada

järjestetyksi kaikki -- niin ihanaa saada levätä sopimuksien

tuottaman ponnistuksen jälkeen! Vaivaisiko Teitä soittaa Louista,

että hän kantaisi salkun Teidän huoneeseenne?"

"Sen otan itse matkaani, jos sallitte, herra Fairlie."

"Tahdotteko todellakin tehdä sen? Oletteko todellakin kyllin

vahva kantamaan sen? Merkillistä olla niin vahva! Jos vain olette

varma, ett'ette kadota sitä? Minua miellyttää sanomattomasti saada

pitää Teidät täällä Limmeridgessä, herra Hartright. Terveyteni on

niin huono, ett'en minä valitettavasti saa paljon nauttia Teidän

seurastanne. Uskallanko pyytää Teitä olemaan varsin varovainen ja

käymään tuiki hiljaa ovesta eikä suinkaan pudottamaan salkkua?

Kiitän. Päästäkää hiljaa alas uudin, jos olette hyvä -- sen vähinkin

ääni menee lävitseni kuin puukonterä. Kas niin, juuri niin! Toivotan

hyvää päivää!"

Kun vaaleanvihreät verhot takanani olivat laskeutuneet ja

otsikkoverhoinen ovi varovasti suljettu, pysähdyin minä muutamiksi

silmänräpäyksiksi pieneen, ympyriäiseen eteiseen ja henkäsin

syvään ja helpottavasti. Tultuani ulos herra Fairlien huoneesta

tuntui minusta aivankuin pitkän sukelluksen jälkeen olisin tullut

vedenpintaan.

Niin pian kun minä olin ehtinyt hauskasti järjestää kaikki pienessä

sievässä atelierissäni ja päässyt aamupäivätyöhöni, oli ensi

ajatukseni tehdä luja päätös olla koskaan suuntaamatta askeleitani

huoneisiin, joissa talon herra asui, ellei se uskomaton juttu

tapahtuisi, että hän kunnioittaisi minua varmasti kutsumalla

uudestaan käymään. Tehtyäni täydelliseksi mielihyväkseni tämän

suunnitelman esiintymiseeni nähden herra Fairlien suhteen, palasi

jälleen iloinen luontoni, jonka ylhäisen herran kopea luottavaisuus

ja hävytön kohteliaisuus oli hetkeksi hävittänyt. Aamupäivän

jäljellä-olevat tunnit kuluivat aika hauskasti tarkastamalla

maalauksia, järjestämällä niitä eri laatunsa mukaan, tasoittamalla

niiden rikkinäisiä reunoja ja ryhtymällä muihin valmistaviin

toimenpiteihin niiden kuntoonsaamiseksi. Minun olisi pitänyt ennättää

tehdä enemmän; mutta kuta likemmäksi kello läheni kahta, tunsin minä

tulevani yhä kärsimättömämmäksi ja haluttomammaksi kiintymään työhön,

vaikkapa se olikin kokonaan niin käsityöntapaista.

Kellon lyötyä 2 menin taaskin ruokailuhuoneeseen hieman levottomana.

Odotin yhtä ja toista käydessäni tähän osaan taloa. Nythän

esitettäisiin minulle neiti Fairlie; nythän oli aika saada joitakin

tietoja valkopukuisesta naisesta, jos neiti Halcomben otaksumisessa

hänen äitinsä kirjeiden suhteen oli jotakin perää.