VI.

Seuraavana aamuna herättyäni ja vedettyäni uutimen ylös, oli meri

edessäni, loistaen kirkkaassa auringonpaisteessa ja Skotlannin

etäinen ranta siinsi kaukana taivaanrannalla.

Taulu oli hämmästyttävä -- se oli kerrassaan uutta minusta ikävien,

lontoolaisten käsityksieni jälkeen maisemasta, jossa tiili ja

muurisavi muodostavat pääosan. Ajatukseni ja koko minun elämäni

näyttivät saavan aivan uuden muodon samana hetkenä kuin minä katsoin

sitä. Sieluni valtasi sekava tunne siitä, että olin kerrassaan

kadottanut kaiken tutun menneisyyden, saamatta kumminkaan mitään

selvempää käsitystä nykyisyydestä tai tulevaisuudesta. Tapaukset,

jotka olivat ainoastaan muutamia päiviä vanhoja, hälvenivät niin

muistossani, että näyttivät kuukausia sitten sattuneilta. Pescan

omituinen kertomus, kuinka hänen oli onnistunut hankkia minulle

nykyinen paikkani; viimeinen ilta, jonka olin viettänyt äitini ja

sisareni luona -- niin, salaperäinen seikkailunikin kotimatkalla

Hampsteadista -- kaikki tämä tuntui minusta jo aikoja sitten

tapahtuneen elämässäni. Vaikka minä vieläkin ajattelin valkopukuista

naista, oli hänenkin kuvansa jo vaalennut mielessäni ja tullut yhä

muodottomammaksi.

Vähää ennen kello yhdeksää menin minä alakerrokseen. Eilisillan

juhlallinen palvelija tapasi minun kävelemässä käytävissä ja neuvoi

minulle armeliaasti tien ruokailuhuoneeseen.

Ensi silmäyksellä, kun mies avasi oven, näin minä runsaasti katetun

aamiaispöydän keskellä pitkää huonetta, jossa oli monta ikkunaa.

Heti sen jälkeen silmäsin minä pöydältä ikkunaan, joka oli etimpänä

huoneessa, ja näin naisen seisovan sen edessä selkä minuun päin.

Samana hetkenä kuin huomasin hänet, hämmästyin hänen vartalonsa

tavatonta kauneutta ja koko hänen asentonsa teeskentelemätöntä

viehättävyyttä. Hän oli pitkä, vaikka kohtuullisen täyteläinen

ja hyvin muodostunut, olematta lihava; hänen päänsä asennossa

oli samalla kertaa jotakin lempeää, luontevaa ja varmaa. Miehen

silmillä katsoen täytyi hänen ruumiinsa näyttää varsin kauniilta ja

luonnolliselta, sillä se oli tarpeellisen vankka, eikä sitä ollut

kureliivi turmellut. Hän ei ollut kuullut minun tuloani huoneeseen,

enkä minä voinut kieltäytyä ihailemasta häntä muutamia hetkisiä,

ennenkuin minä liikutin muuatta lähinnä olevaa tuolia herättääkseni

yksinkertaisimmalla tavalla hänen huomiotansa. Tästä liikkeestäni

kääntäytyi hän heti. Hänen käyntinsä ja koko olentonsa viehkeä sulo

hänen lähestyessään huoneen toiselta puolen herätti minussa innokkaan

halun saada nähdä hänen muotonsa. Hän poistui ikkunan luota, ja minä

lausuin itsekseni: "Hän on tumma." -- Hän kävi muutamia askelia

eteenpäin, ja minä ajattelin itsekseni: "Hän on nuori". - Hän

lähestyi vieläkin ja hämmästyksellä, jota en voi sanoin selittää,

mielin mielessäni: "Hän on ruma!"

Ei koskaan ole tuo vanha hyväksytty sääntö, ett'ei luonto voi tehdä

mitään erehdyksiä, ilmeisemmällä tavalla kumottu -- ei koskaan

voisi kasvonpiirteet odottamattomammasti ja murtavammasti nolata

iloisia toiveita, joita kaunis vartalo herättää. Naisen iho oli

varsin tumma ja vahvaa varjostusta ylähuulella voi melkein kutsua

viiksiksi. Suu oli leveä, ja siitä kuvastui melkein miehen voima

ja päättäväisyys; silmät olivat hieman ulkonevat, läpi tunkevat,

kirkkaat, ruskeat, hiukset pikimustat ja kasvoivat tavattoman alas

otsalle. Hänen kasvonilmeeltänsä, joka muutoin oli reipas, rehellinen

ja älykäs, näytti, hänen vaietessaan, puuttuvan kerrassaan se

naisellinen lempeys ja viehätys, jota ilman maailman kauneinkin

nainen olisi epätäydellinen kaunotar. Nähdä sellaisen pään liittyvän

olkapäihin, joita muovaellessaan kuvanveistäjä olisi pitänyt itseään

onnellisena -- tuntea ihastuneensa siihen kainoon viehkeyteen, jolla

sopusuhtaisen kaunis vartalo liikkui, ja seuraavana silmänräpäyksenä

joutua melkein peräytymään kasvonpiirteiden vahvan, miehevän

muodostuksen ja ilmeen takia -- sepä herätti tunteen, joka muistutti

sitä avutonta, epäselvää vastenmielisyyttä, mitä me varmaan kaikki

olemme nukkuessamme kokeneet, kun emme ole voineet selvästi käsittää

haaveellista ja hajanaista unta.

"Herra Hartrightko?" sanoi nainen kysyvä väre äänessään, samalla

kun hänen kasvonsa lehahtavasta hymystä saivat lempeän naisellisen

ilmeen. "Me emme toivoneet enää saavamme nähdä Teitä eilen illalla ja

menimme sen vuoksi tavallisuuden mukaan levolle. Toivon Teidän suovan

anteeksi näennäisen huomaavaisuuden puutteemme ja sallivan minun

esittää itseni toisena oppilaananne. Puristammeko toistemme kättä?

Ennemmin tai myöhemmin, luullakseni tulee se tapahtumaan, ja miks'ei

siis yhtä hyvin heti?"

Hän lausui tämän harvinaisen tervehdyksen selvällä, sulosoivalla,

miellyttävällä äänellä ja ojensi kätensä, joka kenties oli

liian suuri, mutta kaunismuotoinen, minulle hyvin kasvatetun

naisen tyynellä, huolettomalla varmuudella. Me istuimme kumpikin

aamiaispöytään niin ystävällisesti ja tuttavallisesti, kuin olisimme

tunteneet toisemme monta vuotta ja nyt saapuneet Limmeridge-Houseen

tehdyn sopimuksen mukaan luottavasti puhelemaan vanhoista ajoista.

"Minä toivon Teidän tulleen tänne sillä hyvällä edellytyksellä, että

teette asemanne tässä talossa niin hauskaksi kuin mahdollista",

jatkoi nuori nainen. "Teidän täytyy, alkaakseni puhelemistamme,

tyytyä ainoastaan minun seuraani aamiaisella ollessamme. Sisareni

on omassa huoneessaan kärsien naisten tavallista kipua, hieman

päänkivistystä, ja hänen entinen kotiopettajattarensa, rouva Vesey

-- tuo hurskas sielu! -- touhuaa valmistaessaan hänelle vahvistavaa

teetä. Setäni, herra Fairlie, ei ole koskaan ruokaillessamme läsnä;

hän on vanha ja raihnainen ja elää kuin erakko omissa huoneissaan.

Paitsi heitä ei ole ketään muuta talossa kuin minä. Kaksi nuorta

naista on ollut täällä mutta he matkustivat eilen pois aivan

epätoivoissaan, mikä ei olekkaan ihmeteltävää. Koko sinä aikana,

jonka he olivat täällä, emme voineet herra Fairlien sairauden

takia hankkia hauskuutta taloon kutsumalla ainoatakaan tanssivaa,

sukostelevaa ja rupattavaa miespuolista sielua; seuraus oli, ett'emme

me koskaan tehneet muuta kuin väittelimme, varsinkin päivällisillä.

Kuinka voi ajatella neljän naisen syövän päivällistä joka päivä

yhdessä joutumatta väittelyyn? Me olemme sellaisia höpäköitä,

ett'emme voi keskustella järkevästi toistemme kanssa ruoka-aikoina.

Te näette siis, ett'ei minulla ole varsin korkeita ajatuksia meistä,

herra Hartright -- mitä haluatte, teetä vai kahvia? -- ei kellään

naisella ole erikoisen suurta käsitystä omasta sukupuolestaan

vaikka harvat heistä sanovat sen minun laillani suoraan. Totta

tosiaan näytättepä olevan aika hämmennyksissä. Kuinka on laitanne?

Epäröittekö, mitä Teidän pitäisi syödä, vai oletteko hämmästynyt

minun huolettomasta puhetavastani? Ensimainitussa tapauksessa

neuvon Teitä ystävällisesti jättämään kylmän lammaslihan rauhaan

ja odottamaan, kunnes omeletti tuodaan pöytään. Viimemainitussa

suhteessa tahdon antaa Teille teekupin rauhoittuaksenne ja yleensä

luopua kaikesta siitä huolehtimisesta, josta nainen kykenee (mikä

kyky, meidän kesken sanoen, on varsin vähäinen) vaikenemaan."

Hän ojensi minulle teekupin iloisesti hymyten. Hänen kevyt

puheliaisuutensa ja huoleton esiintymistapansa vento-vierasta kohtaan

yhtyi teeskentelemättömään yksinkertaisuuteen ja synnynnäiseen

omanarvonsa ja asemansa tuntoon, jonka ehdottomasti täytyi taata

hänelle rohkeimmankin miehen kunnioittava huomaavaisuus. Samalla

kun oli mahdotonta jäädä kylmäksi ja vaiteliaaksi hänen seurassaan,

oli myöskin, ja vielä suuremmassa määrässä, mahdotonta edes

ajatuksissakaan omata sopimattoman vapauden vivahdustakaan häntä

kohtaan. Minä tunsin tämän vaistomaisesti silloinkin, kun minä

ihastuin hänen iloisuuteensa, ja koetin parhaani mukaan käyttää hänen

omaa, elämän raikasta, eloisaa seurustelutapaansa.

"Niin, niin", sanoi hän, esitettyäni ainoan selitykseni, jonka voin,

hämmästymiseni anteeksi-pyynnöksi, "minä ymmärrän. Te olette vielä

sellainen vieras talossa, joka hämmästyy minun hyvässä luottamuksessa

antamiani tietoja asianomaisista perheenjäsenistä. Sehän on vallan

luonnollista: minun olisi pitänyt ymmärtää se ennen. Kaikissa

tapauksissa voin minä saattaa asian oikealle tolallensa jälleen.

Sallikaa minun nyt esimerkiksi alkaa itsestäni -- koetan tehdä jutun

varsin lyhyeksi. Nimeni on Marian Halcombe, ja minä annoin äsken

näytteen naisen puuttuvasta tarkkuudesta kutsuessani herra Fairlietä

sedäkseni ja neiti Fairlietä sisarekseni. Äitini oli kahdesti

naimisissa -- ensi kerran herra Halcomben, isäni, kanssa ja sitten

herra Fairlien, sisarpuoleni isän kanssa. Lukuunottamatta sitä,

että me kumpikin olemme isättömiä, olemme me niin erilaisia kuin

mahdollista. Isäni oli köyhä, neiti Fairlien isä rikas. Minulla ei

ole mitään, _hänellä_ melkoinen omaisuus. Minä olen tumma ja ruma,

_hän_ vaalea ja kaunis. Joka ihminen arvostelee minut karmeaksi

ja omituiseksi, -- täydellä syyllä! -- ja hänet lempeäksi ja

ihastuttavaksi -- vielä suuremmalla syyllä. Sanalla sanoen: hän on

enkeli, ja minä -- ottakaa hieman marmelaadia, herra Hartright, ja

täydentäkää itse ajatukseni, niin ett'ei se tule liiaksi loukkaamaan

minun naisarvoani. Mitäpä sanon sitten herra Fairliestä? Totta

tosiaankin, tiedänpä sen! Hän kutsuttaa varmaankin Teidät luoksensa

aamiaisen jälkeen, ja silloin saatte itse tilaisuuden tehdä huomioita

hänestä. Etukäteen voin sanoa, että hän on herra Fairlie-vainajan

nuorempi veli, toiseksi että hän on naimaton, ja kolmanneksi,

että hän on neiti Fairlien holhooja. Minä en tahdo elää erillään

neiti Fairliestä, eikä hän voi elää erillään minusta -- tämä syynä

siihen, miksi minä olen Limmeridge-Housessa. Sisareni ja minä olemme

toisiimme sydämmellisesti kiintyneet, mikä Teistä luonnollisesti

näyttää aivan selittämättömältä yllämainituissa olosuhteissa ja minä

olen siitä aivan samaa mieltä kansanne -- mutta niin on asianlaita

kaikissa tapauksissa. Teidän täytyy miellyttää joko meitä molempia,

herra Hartright, tai ei kumpaakaan, ja mikä pahempaa -- Te ette saa

odottaa kenenkään muun seuraa kuin meidän. Rouva Vesey on varsin

kunnioitettava henkilö, jolla on kaikki perushyveet, mutta ei juuri

muutoin laskuun otettava, ja herra Fairlie on liian sairaloinen

ollakseen seuranpitäjänä. Minä en tiedä, mikä häntä vaivaa, ja yhtä

vähän tietävät lääkärit -- niin eipä hän itsekään tiedä. Me sanomme

kaikki olevan sen hermokipua, mutta kukaan meistä ei oikein tiedä,

mitä sillä tarkoitetaan. Tahdon kumminkin neuvoa Teitä suostumaan

hänen pikkuomituisuuksiinsa, kun tulette hänen luoksensa. Ylistäkää

vain hänen rahakokoelmiaan, piirustuksiaan ja vesivärimaalauksiaan,

niin takaampa voittavanne hänen sydämmensä. Jos Teitä huvittaa

hiljainen maaelämä, niin enpä todellakaan huomaa mitään syytä, miksi

Te ette tuntisi olevanne jotenkin tyytyväinen täällä. Aamiaisesta

kello kahteen, jolloin me syömme päivällisemme, saatte järjestellä

herra Fairlien piirustuksia. Sitten otamme neiti Fairlie ja minä

piirustuskirjamme ja menemme ulos Teidän johdollanne tekemään jonkun

onnistumattoman piirroksen luonnon mukaan. Hänen lempihuvinsa on

maalata mutta ei _minun_ -- olkaa hyvä muistakaa se. Naiset eivät

voi maalata -- heidän mielensä ei ole kyllin tyyni eikä silmänsä

kyllin tarkka. Mutta välipä sillä! minun sisartani se huvittaa, ja

hänen tähtensä tuhlaan minä väriä ja paperia yhtä hyvin kuin kuka muu

Englannin nainen tahansa. Mitä iltoihin tulee, toivon minä Teidän

parhaanne mukaan selviävän niistä. Neiti Fairlie soittaa varsin

hyvin -- minä raukka en voi erottaa nuotteja toisistaan, mutta sen

sijaan voin minä koettaa kanssanne sakkipeliä tai tricktrackia tai

hätätapauksessa biljardiakin. Mitä sanotte tästä ohjelmasta? Voiko

teitä tyydyttää meidän tyyni, säännöllinen elintapamme, vai tuletteko

ehkä tuntemaan ikävää ja kaipaamaan vaihtelua ja seikkailua tässä

Limmeridge-Housen hiljaisessa ilmapiirissä?"

Tällä tavoin jatkoi hän puheluaan omituisella, iloisella,

miellyttävällä tavallaan minun keskeyttämättäni muutoin kuin

kohteliaisuuden vaatimilla vähäpätöisillä vastauksilla. Ne sanat,

joita hän käytti viimeisessä kysymyksessään, tai oikeammin sanottuna

sana "seikkailu", niin helposti kuin se livahtikin hänen huuliltaan,

palautti mieleeni silmänräpäyksessä kohtaukseni valkopukuisen naisen

kanssa, ja mieleni teki kovin ottaa selko siitä suhteesta, joka

vieraan omien sanojen mukaan rouva Fairliestä, mielestäni täytyi

olla tuon mielisairaalasta paenneen tuntemattoman henkilön ja

Limmeridge-Housen entisen hallitsijattaren välillä.

"Vaikka olisinkin maailman levottomin ihminen", sanoin minä, "niin

puuttuisipa minulta kaikki halu joutua mihinkään seikkailuun

toistaiseksi. Tänne-tuloni edellisenä iltana tapahtui minulle jotakin

merkillistä, jonka muisto, minä voin sen vakuuttaa Teille, neiti

Halcombe, riittää minulle koko Limmeridge-Housessa oloajakseni,

jollei kauemmaksikin."

"Mitä sanotte, herra Hartright! Saanko kuulla, mitä se oli?"

"Teillä on jonkunlainen oikeus siihen. Tämän seikkailun päähenkilö

on tuiki tuntematon minulle ja kenties Teillekin, mutta sen tiedän,

että hän mainitsi rouva Fairlie-vainajan nimen sydämmellisen

kiitollisuuden ja kunnioituksen huudahduksella."

"Mainitsiko hän minun äitini nimen? Te saatte minut varsin

uteliaaksi. Kertokaa enemmän, olkaa hyvä!"

Enempää viivyttelemättä kerroin minä kohtauksen valkopukuisen

naisen kanssa siten, kuin se oli tapahtunut, ja minä toistin sana

sanalta kaiken sen, mitä hän lausui minulle rouva Fairliestä ja

Limmeridge-Housesta.

Neiti Halcomben kirkkaat, älykkäät silmät olivat elokkaalla

harrastuksella koko ajan kiintyneet minuun kertomukseni alusta

loppuun. Hänen kasvoillaan kuvastui jännitetty huomio ja hämmästys,

vaan ei mitään muuta. Selvään näkyi, ett'ei hän voinut sen enempää

ratkaista tätä arvotusta kuin minäkään.

"Oletteko aivan varma, että hän puhui näin minun äidistäni?"

"Aivan varma", vastasin minä. "Kuka tämä nainen lieneekään, olen

vakuutettu kumminkin, että hän ennen on käynyt koulua Limmeridgen

kylässä ja saanut siihen aikaan kokea rouva Fairlien erityistä

hyväntahtoisuutta, jonka vuoksi hän tuntee lämmintä harrastusta

kaikkia perheen nyt eläviä jäseniä kohtaan. Hän tiesi, että sekä

rouva Fairlie että hänen puolisonsa on kuollut, ja puhui neiti

Fairliestä, ikäänkuin he olisivat tunteneet toisensa lapsina."

"Kuulin Teidän sanovan, ett'ei hän maininnut olevansa tältä

paikkakunnalta."

"Niin, hän sanoi olevansa kotoisin Hampshirestä."

"Ettekö Te voinut saada ollenkaan selkoa hänen nimestään?"

"Se on aivan mahdotonta!"

"Varsin merkillistä! Mielestäni teitte oikein, herra Hartright,

antaessanne raukan mennä vapauteensa, sillä eipä hän näytä minusta

millään lausunnolla teidän seurassanne menettäneen oikeuttansa olla

vapaa. Mutta minä olisin toivonut Teidän sitkeämmin koettaneen saada

selkoa hänen nimestään. Tavalla taikka toisella täytyy meidän saada

valaistusta tähän asiaan. On parasta, luullakseni, ett'ette puhu

ollenkaan tästä herra Fairlien ja sisareni kanssa. Minä olen täysin

vakuutettu siitä, että he tietävät yhtä vähän kuin minäkin, kuka

tämä nainen on ja millä tavalla hänen entinen elämänsä on yhteydessä

meikäläisten elämän kanssa. Mutta he ovat myöskin, vaikka aivan

toisella tavalla, hermostuneita ja varsin tunteellisia; Te voisitte

saattaa siis vain toiselle kiihkeän hermotäristyksen ja toiselle

paljon levottomuutta varsin hyödyttömästi. Mitä minuun tulee,

niin olen tavattoman utelias ja aion käyttää kaiken ajatuskykyni

tästä hetkestä saadakseni valoa tähän pimeyteen. Kun minun äitini

mentyänsä toisiin naimisiin muutti tänne, perusti hän kyläkoulun,

juuri sellaisenaan kuin se nyt on. Entiset opettajat ovat kumminkin

kuolleet tai muuttaneet pois -- en tiedä mihin -- eikä mitään tietoa

ole odotettavana tältä taholta. Ainoa mahdollinen keino, jota minä

voin ajatella..."

Tässä kohden katkasi keskustelumme huoneeseen tullut palvelija,

joka ilmoitti, että herra Fairlie tahtoisi mielihyvällä nähdä minua

aamiaisen päätyttyä.

"Odottakaa muutamia hetkisiä eteisessä", sanoi neiti Halcombe, joka

eloisalla, varmalla tavallaan vastasi minun puolestani, "herra

Hartright tulee heti. Minä tahdoin sanoa", jatkoi hän minulle, "että

sisarellani ja minulla on tallella koko joukko äitini kirjeitä,

jotka ovat kirjoitetut sekä hänelle että isälleni. Kun ei mitään

muuta keinoa ole saada valaistusta, tahdon minä käyttää aamupäivän

silmäilläkseni äitini kirjevaihdon herra Fairlien kanssa. Herra

Fairlie piti Lontoosta ja oli alinomaa poissa maatilaltaan, jolloin

äidilläni oli tapana kirjoittaa, millä kannalla asiat olivat

Limmeridgessä. Hänen kirjeensä ovat täynnään kertomuksia koulusta,

jota kohtaan hän osoitti erikoista harrastusta, ja minä pidän varsin

luultavana, että minun on onnistunut tehdä muutamia havaintoja,

kun me uudelleen tapaamme toisemme. Kello 2 on minulla ilo esittää

teidät, herra Hartright, sisarelleni ja iltapäivällä ajelemme me

ympäristöllä ja näytämme Teille muutamia näköaloja, joista me

erityisesti pidämme. Hyvästi siis kello 2 saakka."

Hän nyökkäsi minulle sillä sulavalla miellyttävyydellä, sillä

ihastuttavalla, hienolla ystävyydellä, joka ilmeni kaikesta, mitä

hän sanoi ja teki, sekä poistui huoneen alipäässä olevasta ovesta.

Niin pian kun hän oli poissa, suuntasin minä askeleeni eteiseen ja

seurasin palvelijaa esiytyäkseni ensi kertaa herra Fairlien luona.