"Hän on karannut minun mielisairaalastani."
Minä en voi totta tosiaan päättää, että se kauhea vakuutus,
jonka nämä sanat sisälsivät, ahdisti minua aivan aavistamatta.
Muutamat kummalliset kysymykset, jotka valkopukuinen nainen oli
tehnyt minulle annettuani huonosti mietityn lupaukseni hänen saada
menetellä ja päättää oman mielensä mukaan, olivat jo saaneet
minun miettimään, että hän oli joko luonnostaan kuvitteleva ja
ajattelematon, tahi oli hänen arvostelukykynsä jonkun kiihkeän kauhun
takia joutunut pois tasapainostaan. Mutta sen voin minä kunniani
kautta vakuuttaa, ett'en minä hetkeäkään sovittanut häneen niitä
ajatuksia todellisesta mielipuolisuudesta, joita meissä kaikissa
herättää paljas nimi: mielisairaala. En enempää hänen puheessaan
kuin esiintymisessäkään ollut huomannut mitään, joka olisi voinut
antaa aihetta minulle sellaiseen käsitykseen, enkä minä voi muistaa
niissäkään häntä koskevissa uusissa tiedoissa, jotka vieras antoi
poliisikonstaapelille, mitään, mikä oikeuttaisi sellaisen lausunnon.
Mitähän olin minä tehnyt? Olinko minä auttanut mitä julmimman väärän
vankeuden uhria saavuttamaan vapautensa vai viskannut mahdottoman
suureen Lontooseen onnettoman olennon, joka olisi ollut minun ja
jokaisen ihmisen velvollisuus ottaa ihmisyyden nimessä suojaansa ja
hoitoonsa? Olin kovin levoton tehdessäni nämä kysymykset, varsinkin
kun käsitin, että ne tulivat liian myöhään.
Sen sielunlevottomuuden vallitessa, jota minä tunsin, ei ollut
ajattelemistakaan mitään yölepoa, kun minä vihdoinkin saavuin
Clements-Innissä olevaan asuntooni. Muutamien tuntien kuluttua olisi
minun lähdettävä matkalleni Cumberlandiin. Minä istuuduin alas
ja koetin ensin piirustaa ja sitten lukea -- mutta valkopukuinen
nainen tunkeutui minun ja kynäni, minun ja kirjani väliin. Olikohan
jotakin pahaa tapahtunut tuolle onnettomalle olennolle? Se oli
ensimmäinen ajatus, joka pälkähti päähäni, vaikka minä itsekkäästi
koetin karkottaa sitä. Toisia ajatuksia seurasi perästä, jotka
olivat vähemmän tuskallisia. Olivatko kiesseissä olevat miehet hänet
tavanneet ja ottaneet kiinni, vai oliko hän vielä vapaudessaan
määräämässä itse toimenpiteistänsä? Ja tapaisimmeko me varsin
erilaisilla elämämme teillä vielä kerran toisemme salaperäisessä
tulevaisuudessa?
Tunsin itseni tyytyväiseksi, kun oli aika sulkea ovi perästäni; kun
minä sain sanoa jäähyväiset lontoolaisille puuhilleni, lontoolaisille
oppilailleni ja ystävilleni ja heittäytyä uuteen toimintaan, uusiin
harrastuksiin ja uuteen elämään. Yksinpä asemalla vallitseva
mylläkkä ja sekasorto lähtiessä, joka muulloin oli niin väsyttävä ja
hermostuttava, tuntui mielestäni nyt tekevän hyvää.
Se matkasuunnitelma, joka oli annettu seurattavakseni, määräsi
ensin matkustamaan Carlisleen ja sieltä poikkeamaan rautatieltä
sivuradalle, joka kulki pitkin rannikkoa. Kumminkin tapahtui
se onnettomuus jo heti matkani alussa, että veturi meni rikki
Lancasterin ja Carlislen välillä. Se pysähdys, joka tästä seurasi,
vaikutti, että tulin liian myöhään päästäkseni lähtemään siinä
junassa, jolla olin aikonut. Minun täytyi siis odottaa muutamia
tunteja ja kun minä saavuin myöhäisemmässä junassa sille asemalle,
joka oli lähinnä Limmeridge-Housea, oli kello yli kymmenen ja ilta
niin pimeä, että minä tuskin voin hapuilla niille vaunuille, jotka
herra Fairlie oli lähettänyt minua hakemaan.
Ajaja oli nähtävästi tyytymätön minun myöhäiseen tulooni. Hän osoitti
sitä jörömäistä kunnioitusta, joka on niin ominaista englantilaisille
palvelijoille. Me ajoimme hitaasti ja aivan vaiti pimeässä. Tiet
olivat huonoja ja vaikeuttivat nopeampaa ajoa. Kelloni mukaan oli
kulunut puolitoista tuntia asemalta lähdöstämme, kun minä aloin
kuulla meren kohinaa ja huomasin, että me ajoimme sileää hiekkatietä.
Olimme ajaneet eräästä veräjästä, ennenkuin tulimme sinne, ja ajoimme
vielä toisestakin, jonka jälkeen saavuimme asuinrakennukselle. Minut
otti vastaan virkapuvuton palvelija, jolla oli arvokas ja juhlallinen
ulkomuoto, ilmoitti perheen jo menneen yölevollensa ja saattoi minut
suureen ja korkeaan huoneeseen, jossa illalliseni odotti minua
ilottomassa yksinäisyydessä, suuren mahonkisen ruokapöydän yläpäässä.
Olin liian väsynyt ja huonolla tuulella voidakseni syödä ja juoda
paljoa, varsinkin kun juhlallinen palvelija tarjoili minulle niin
huolellisesti, kuin pieni päivällisseurue olisi saapunut taloon
yksinäisen miehen asemesta. Neljännestunnin kuluttua olin valmis
menemään makuuhuoneeseeni. Juhlallinen palvelija seurasi minua hyvin
järjestettyyn huoneeseen, sanoi: "Aamiainen kello yhdeksän sir",
katsoi ympärilleen, oliko kaikki oikeassa kunnossa, ja poistui sen
jälkeen aivan ääneti.
"Mitähän minä mahdan uneksia tänä yönä?" ajattelin minä
sammuttaessani kynttilän; "uneksinkohan minä valkopukuisesta naisesta
vai tämän Cumberlandin tilan tuntemattomista asukkaista?" Minusta
tuntui omituiselta maata talossa perheen ystävänä tuntematta
kumminkaan sen asukkaita edes ulkomuodolta.