Kuumuus oli koko päivän ollut painostava, ja nyt oli tyyni ja lämmin
yö.
Äidilläni ja sisarellani oli niin paljon puhumista minulle, ja he
olivat niin monta kertaa pyytäneet minua viipymään vielä viisi
minuuttia, että oli lähes puoliyö talonveräjää takanani suljettaessa.
Minä kuljin muutamia askelia eteenpäin lähintä Lontooseen johtavaa
tietä, mutta pysähdyin sitten epäröimään.
Täyskuu loisti kirkkaana tummansiniseltä taivaalta ja levitti niin
kummallisen valon kedon kummuille ja laaksoille, että se näytti
olevan ainakin sata peninkulmaa suuresta kaupungista, joka oli
tuolla alhaalla. Ajatus tulla ennen, kuin todella tarpeen oli,
kuumaan tukahduttavaan Lontooseen kiusasi minua. Mennä levolle
kuumentuneihin huoneihini tai vähitellen tukahtua näytti minusta,
tuntiessani nyt sekä ruumiillista että sielullista levottomuutta,
olevan melkein sama. Minä päätin mennä kotiin pisintä kiertotietä,
jonka voin löytää, saadakseni olla kauemmin raikkaassa ilmassa;
minä halusin kulkea erästä valkosta polkua, joka koukertelee aution
kedon poikki ja lähenee Lontoota Finchleyn tiellä, ja siten palata
erään sen raikkaimman etukaupungin kautta, päivän ensi koitteessa --
Regents-Parkin länsipuolelta.
Minä aloin siis kulkea aivan hitaasti ketoa nauttiessani maiseman
ihanasta hiljaisuudesta ja ihmetellessäni valon ja varjojen kauneita
värähdyksiä, kun ne seurasivat toisiansa epätasaisella maalla
kaikkialla ympärilläni. Niin kauan kun minä vielä etenin tällä
ensimmäisellä ja kauneimmalla osalla yöllistä matkaani, valtasi
sieluni avonaisesti se vaikutelma, jonka ympäröivä näytelmä loitsi,
ja minä ajattelin aivan vähän mitään muuta -- niin, totta tosiaan
voin minä sanoa ajatelleeni tuskin mitään.
Mutta kuljettuani kedon ja tultuani eräälle syrjätielle, jossa ei
ollut mitään nähtävää, alkoi minun ajatuksissani aivan luonnollisesti
kierrellä pian koituva muutos elämäntavoissani ja tehtävissäni. Kun
minä olin saapunut tämän pienen tien päähän, olin minä aivan vaipunut
unelmiini ja epämääräisiin kuvitelmiini Limmeridge-Housesta, herra
Fairliestä ja kahdesta nuoresta naisesta, joiden opetuksesta maalata
vesivärillä minun tuli heti pitää huolta.
Minä olin nyt kulkiessani tullut siihen kohtaan, jossa neljä tietä
yhtyy -- Hampsteadiin johtava, jota olin tullut, Finchleyhin vievä,
West-Endiin vievä ja Lontoosta tuleva. Koneellisesti olin minä
poikennut viimemainitulle ja astuskelin autiota maantietä mietteissä,
jotka minä varsin hyvin muistin, miltähän nuo Cumberlandin nuoret
naiset näyttäisivät -- kun silmänräpäyksessä veri jähmettyi
suonissani siitä, että joku takanani laski olkapäälleni käden,
nopeasti, kevyesti.
Minä pyörähdin samassa ympäri ja puristin kiivaasti kävelykeppini
kädensijaa.
Siinä, keskellä leveää, kuun valaisemaa maantietä seisoi -- ikäänkuin
hän olisi samana hetkenä kohonnut maasta tai pudonnut taivaasta --
yksinäinen nainen puettuna kiireestä kantapäähän valkoseen pukuun,
hänen silmänsä tarkastivat vakavalla, tutkivalla ilmeellä minua,
hänen ojennettu kätensä osoitti Lontoon yllä olevaa tummaa pilveä
siinä seisoessamme vastakkain. Hämmästyin liian paljon ja vakavasti
nähdessäni aavistamatta tuon kummallisen olennon tällä yksinäisellä
paikalla sydän yöllä kysyäkseni, mitä hän tahtoi. Omituinen nainen
puhui ensin.
"Johtaako tämä tie Lontooseen?" kysyi hän.
Minä katsoin tarkkaan häntä hänen tehdessään tämän kummallisen
kysymyksen. Kello oli nyt melkein yksi. Kuunvalossa voin minä
huomata, että hänellä oli väritön, nuorekas muoto, laiha ja kuihtunut
poskilta ja leuan ympäriltä; suuret, suruiset, tavattoman tarkastavat
silmät, hermostunut, päättämätön ilme suupielissä ja vaalea,
kullankeltainen tukka. Ei ollut mitään rohkeata, mitään häpeämätöntä
hänen esiintymistavassaan; se oli hiljaista ja välttelevää -- hieman
surullista ja epäilevää; se ei näyttänyt olevan aivan ylhäisen
naisen, mutta ei taas alhaissäätyisenkään. Ääni oli -- sikäli
kuin olen vielä kuullut sitä -- jotenkin kummallisen hiljaista ja
yksitoikkoista, ja hän puhui tavattoman nopeaan. Hänellä oli pieni
matkareppu kädessä ja hänen pukunsa -- hattunsa, kaulahuivinsa
ja hameensa, kaikki tyyni valkosia -- ei mielestäni näyttänyt
hienolta eikä kalliilta. Hänen vartalonsa oli solakka ja hieman yli
keskipituuden, käynti ja liike vapaat sopimattoman vallattomuuden
viitteestäkin. Kaiken tämän voin minä huomata epävakaisessa
kuunvalossa ja ällistyksissäni kohtauksemme johdosta. Millainen
nainen hän oli ja miksi hän oli maantiellä yksin kello yhden aikaan
sydänyöllä, en minä ollenkaan voinut ymmärtää. Siitä olin aivan
varma, ett'ei kukaan mies, olkoonpa kuinka halpa ajatustavaltaan
tahansa, olisi voinut selittää väärin hänen syitään puhutella minua
näin myöhäisenä aikana ja noin yksinäisellä paikalla.
"Kuulitteko, mitä minä sanoin?" jatkoi hän samalla kertaa
levollisesti ja kiireesti, mutta ilman vähintäkään kärsimättömyyttä
ja tyytymättömyyttä. "Minä kysyin, viekö tämä tie Lontooseen."
"Kyllä", vastasin minä, "tämä on oikea tie; se johtaa S:t
Johns-Woodin ja Regents-Parkiin. Teidän täytyy suoda anteeksi,
ett'en minä heti vastannut. Minä hämmästyin todellakin Teidän
odottamattomasta näkemisestänne tässä tiellä -- nytkään en voi
ymmärtää Teitä."
"Ettehän epäile minun tehneeni jotakin pahaa? Sitä en ole tehnyt.
Minulle on tapahtunut onnettomuus -- tunnen itseni kovin onnettomaksi
ollessani yksin näin myöhään. Miksi epäilette minun tehneen väärin?"
Hän puhui tarpeettoman vakavasti ja liikuttavasti ja peräytyi
muutamia askelia takaisin. Minä koetin kaikin tavoin rauhoittaa häntä.
"Pyydän, ett'ette epäile minun pahaa ajattelevan Teistä", sanoin
minä, "tai mitään muuta toivovan kuin saavani auttaa Teitä voimieni
mukaan. Minä hämmästyin vain, että Te niin aavistamatta ilmaannuitte
tälle tielle, joka hetkinen sitä ennen oli aivan typi tyhjä."
Hän kääntäytyi ja osoitti sitä kohtaa, jossa Lontooseen ja
Hampsteadiin johtavat tiet yhtyivät; siellä voi huomata pensasaidassa
olevan aukon. "Minä kuulin Teidän tulevan", sanoi hän, "ja kätkeydyin
sinne nähdäkseni, minkälainen mies Te olitte, ennenkuin uskaltaisin
puhutella Teitä. Epäröin ja pelkäsin, kunnes olitte kulkenut
ohitseni, jolloin minun oli pakko hiipiä perästänne ja koskettaa
Teitä".
Hiipiä perästäni ja koskettaa minua! Miksi ei yhtä hyvin huutaa
minulle? Tämä oli, lievimmin sanoen, varsin kummallista.
"Uskallanko minä luottaa Teihin?" kysyi hän. "Ettehän ajattele pahaa
minusta, vaikka minä olen joutunut onnettomuuteen?" Hän vaikeni
hämillään ja muutteli matkareppuansa kädestä toiseen ja huoahti
syvästi.
Naisen yksinäinen ja turvaton asema säälitti minua. Minun
luonnollinen haluni auttaa häntä voitti viisauden, varovaisuuden ja
maailman kokemuksen -- nämä ominaisuudet, jotka vanhempi, viisaampi
ja kylmempi mies olisi käyttänyt apunaan niin tavattomassa asemassa
kuin tämä.
"Te voitte turvallisesti luottaa siihen, ett'en minä tahdo mitään
pahaa Teille", sanoin minä. "Jos Teitä vaivaa selittää ikävän
asemanne syy, niin pyydän minä, ett'ette virka sanaakaan siitä
asiasta enää. Minulla ei ole mitään oikeutta vaatia Teiltä sellaista
selitystä. Sanokaa minulle vain, kuinka minun on autettava Teitä; jos
voin auttaa, niin tahdon tehdä sen."
"Te olette kovin hyvä, ja minä olen suuresti iloissani, että olen
tavannut Teidät." Ensimmäinen pilkahdus naisellista tunnetta, jonka
tähän asti olin huomannut hänessä, pani hänen äänensä vavahtelemaan
lausuessaan nämä sanat, mutta ei ainoakaan kyynel loistanut noissa
suurissa, surullisissa, tarkkaavissa silmissä, jotka yhä tuijottivat
minuun. "Minä olen ainoastaan kerran ennen ollut Lontoossa", jatkoi
hän entistä nopeammin, "enkä minä löydä ollenkaan tietä sinne tältä
taholta. Voinko saada vuokravaunut tai mitkä ajoneuvot tahansa? Onko
liian myöhäistä? En tiedä sitä itse. Oi, jospa Te tahtoisitte sanoa
vain minulle, mistä voisin saada vaunut! Jospa Te vain tahtoisitte
luvata; ett'ette huoli minusta sen enempää, vaan -- annatte minun
mennä seurastanne, milloin minua miellyttää -- minulla on Lontoossa
ystävä, joka ilostuu saadessaan vastaanottaa minut -- mitään muuta en
minä tarvitse -- tahdotteko luvata minulle tämän?"
Hän katsoi levottomasti edes ja taakse tietä; muutteli taaskin
matkareppuansa kädestä toiseen, toisteli sanoja: "Tahdotteko
luvata sen?" ja katsoi tutkivasti minuun rukoilevalla, aralla ja
alakuloisella silmäyksellä, joka teki minuun kiusallisen vaikutuksen.
Mitä voin minä tehdä? Tässä oli turvaton vieras, joka oli pyytänyt
apuani, -- ja tämä vieras oli nainen. Ei yhtään ihmisasuntoa ollut
läheisyydessä, ei yhtään ihmistä näkynyt, jolta minä olisin voinut
neuvoa kysyä, eikä mikään maallinen voima antanut minulle sitä paitsi
oikeutta määrätä hänen tekojansa, vaikka minä olisin tietänytkin,
kuinka minä voisin käyttää tätä voimaa. Minä kirjoitan nämä rivit,
puoleksi epävarmana, teinkö minä viisaasti, kun niiden tapausten
varjo, jotka seurasivat, lankeaa paperille -- ja kumminkin sanon
minä: -- mitä pitäisi minun tehdä?
Mitä tein, tein voittaakseni aikaa kyselemällä häneltä yhtä ja toista.
"Oletteko varma, että lontoolainen ystävänne ottaa Teidät vastaan
näin myöhään?" kysyin minä.
"Kyllä, aivan varma. Luvatkaa vain, että päästätte minun menemään,
milloin vain tahdon -- sanokaa vain, ett'ette sekaannu siihen, mitä
minä päätän. Tahdotteko luvata sen?"
Kun hän kolmannen kerran toisti nämä sanat, tuli hän aivan luokseni
ja laski kätensä, kiireesti ja huomaamatta, rintaani vasten --
käsi oli niin laiha, se oli niin kylmä tänä lämpöisenä yönäkin.
Muistettakoon vain, että minä olin nuori; älköön unhotettako, että
tämä käsi oli naisen.
"Tahdotteko luvata sen?"
"Kyllä."
Se oli vain yksi sana! Tämä pieni, hyvin tunnettu sana, joka on
kaikkien huulilla joka hetki päivästä. Mutta voi! kuinka minä vapisen
kirjoittaessani sitä.
Me käännyimme Lontoota kohti ja vaelsimme yhdessä uuden päivän
ensimmäisenä, hiljaisena tuntina -- minä ja tämä nainen, jonka nimeä,
jonka arvoa, kohtaloita ja tulevaisuuden tuumia minä en ollenkaan
tuntenut, niin, jonka paljas läsnäolo vierelläni tänä hetkenä oli
minusta syvä salaisuus. Kaikki oli kuin unelma. Olinko minä Walter
Hartright? Oliko tämä hyvin tuttu, epärunollinen maantie, jota
juhlapukuiset ihmiset kulkivat sunnuntaisin? Olinko minä todellakin
hiukan enemmän kuin tunti sitten lähtenyt äitini rauhaisasta,
kunnioitetusta talosta? Minä tunsin itseni liian sotkeutuneeksi --
liian levottomaksi jonkin epämääräisen tunteen ja itsenuhtelujen
tähden voidakseni useampien minuuttien aikana puhutella kummallista
seuraajaani. Sen vuoksi alkoi hän taaskin ensiksi puheen.
"Minä haluan kysyä Teiltä jotakin", sanoi hän nopeasti. "Tunnetteko
paljon ihmisiä Lontoossa?"
"Kyllä, varsin paljon".
"Monta ylhäistä ja rikasta herraa?" Selvästi oli vahva epäluulon ilme
tässä merkillisessä kysymyksessä. Minä epäröin ennen vastaamistani.
"Muutamia", sanoin minä pari silmänräpäystä vaiettuani.
"Montako" -- hän astui pari askelta edelleni ja katsoi minua
tutkivasti suoraan silmiin -- "montako vapaaherran arvoista?"
Liiaksi kummastuneena voidakseen vastata, kysyin minä puolestani
häneltä:
"Miksi kysytte sitä?"
"Koska toivon itseni vuoksi olevan yhden vapaaherran, jota ette
tunne".
"Tahdotteko sanoa hänen nimensä?"
"Minä en voi -- en uskalla -- tulen aivan suunniltani, jos mainitsen
sen." Hän puhui äänekkäästi, melkein rajusti, kohotti nyrkkinsä
ilmaan ja pudisti sitä rajusti; pian hillitsi hän kumminkin itsensä
ja lisäsi, hiljentäen äänensä kuiskaukseksi: "Sanokaa minulle niiden
nimet, jotka Te tunnette."
Minä en katsonut voivani kieltäytyä täyttämästä niin vähäpätöstä
pyyntöä ja mainitsin kolme nimeä. Kaksi näistä herroista oli
perheenisiä, joiden tyttäriä minä opetin maalaamaan; kolmas oli
nuorimies, joka kerran oli ottanut minut mukaansa huvimatkalle
merelle piirustamaan hänelle muutamia paikkoja.
"Ahaa! Te ette tunne _häntä_", sanoi hän hengittäessään jälleen
vapaasti. "Oletteko itse ylhäinen mies?"
"Kaukana siitä. Minä olen vain piirustuksenopettaja."
Kun tämä vastaus pääsi suustani -- kenties jollakin katkeruuden
tunteella -- tarttui hän minun käteeni nopealla, äkkinäisellä
tavallansa, joka oli ominaista kaikille hänen hankkeillensa.
"Ette ylhäinen mies", toisti hän itseksensä. "Jumalan kiitos! _Häneen_
voin minä luottaa."
Tähän asti oli minun huomaavaisuudesta seuraajaani kohtaan onnistunut
hillitä uteliaisuuttani; nyt voitti se kumminkin paremman tietoni.
"Minä pelkään Teillä olevan vakavat syynne valittaa jonkun ylhäisen
miehen menettelyä?" sanoin minä. "Minä pelkään vapaaherran, jonka
nimeä ette tahdo mainita, tehneen Teille jonkun suuren vääryyden?
Onko hän syypää siihen, että Te olette tässä tähän merkilliseen
vuorokauden aikaan?"
"Älkää kysykö minulta; älkää pakottako minua puhumaan siitä", vastasi
hän. "Minä en voi sitä nyt sanoa. Minua on julmasti kohdeltu, minua
on julmasti loukattu. Osoitatte sitä enemmän hyvyyttänne, jos
tahdotte käydä nopeammin ettekä puhele kanssani -- minä haluan niin
paljon kuin mahdollista koettaa rauhoittua."
Me jatkoimme kulkuamme nopein askelin, ja puolisen tuntia kului,
ennenkun kumpikaan meistä lausui sanaakaan. Vaikkakin minua
kiellettiin puhumasta, en kumminkaan malttanut olla väliin varkain
silmäämättä häntä kasvoihin. Ne olivat entisenlaisensa, huulet
tiukkaan yhteenpuristetut, silmät tuijottaen suoraan eteenpäin
tutkivasta, mutta kumminkin hajamielisen ilmeellä. Lähestyessämme
ensimmäisiä huonerivejä ja ollessamme aivan likellä Weslegan Collegea
alkoivat ensin hänen kasvonsa saada elostuneemman ja ihmisellisemmän
leiman, ja hän puhui taas.
"Asutteko Te Lontoossa?" kysyi hän.
"Kyllä." Vastatessani pälkähti päähäni, että hänen tarkoituksensa
oli kenties edelleenkin kääntyä puoleeni saadakseen minulta neuvoa
ja apua, ja mielestäni täytyi minun poistaa häneltä pettävä toive
ilmoittamalla, että minä aion heti matkustaa pois. Minä lisäsin siis:
"Mutta huomenna matkustan minä Lontoosta joksikin ajaksi. Matkani on
maalle."
"Mihin?" kysyi hän. "Pohjoiseenko vai etelään?"
"Pohjoiseen -- Cumberlandiin".
"Cumberlandiin!" toisti hän vienolla äänellä. "Ah! minäkin
toivoisin saavani matkata sinne. Minä olin kerran niin onnellinen
Cumberlandissa."
Minä koetin taaskin kohottaa sitä huntua, joka oli tuon naisen ja
minun välillä.
"Olette kenties syntynyt järvien kauniissa maassa?" kysyin minä.
"En", vastasi hän. "Olen syntynyt Hampshiressä; mutta minä olin
lyhyen ajan Cumberlandissa koulussa. Järviäkö? Minä en voi muistaa
mitään järviä. Tahtoisin jälleen nähdä Limmeridgen kylän ja maatilan."
Nyt oli minun vuoroni pysähtyä. Niin jännittynyt kuin uteliaisuuteni
olikin tällä hetkellä, ei tämä kummallisen seuralaiseni odottamaton
herra Fairlien tilan mainitseminen voinut muuta kuin suurimmassa
määrässä hämmästyttää minua.
"Kuulitteko jonkun huutavan perästämme?" kysyi hän ja silmäsi arasti
eteenpäin tietä samana hetkenä, kuin minä pysähdyin.
"Ei, ei. Se oli vain nimi, Limmeridge-House, joka herätti minun
huomiotani. -- Minä kuulin muutamien Cumberlandista kotoisin olevien
henkilöiden mainitsevan sen joku päivä sitten."
"Ah! ne eivät olleet _minun_ ystäviäni! Rouva Fairlie on kuollut;
hänen miehensä on kuollut, ja heidän pikku tyttärensä on varmaankin
naimisissa ja viety pois näihin aikoihin. En voi sanoa, ketkä nyt
asuvat Limmeridgessä. Jos ne ovat joitakin samasta perheestä, tiedän
vain rakastavani heitä rouva Fairlien tähden."
Hän näytti aikovan sanoa vielä enemmän, mutta hänen vielä puhuessaan
tulimme. Avenue-kadun päässä olevalle tulliportille.
"Onko portinvartija näkyvissä?" kysyi hän.
Vartijaa ei näkynyt; ei kukaan muukaan ollut läheisyydessä meidän
mennessämme portista. Kaasulyhtyjen ja talorivien näkeminen näytti
tekevän hänet levottomaksi ja vaivaavan häntä.
"Tämä on Lontoo", sanoi hän. "Näettekö Te yhtään ajuria, jonka
voisin saada? Minä olen väsynyt ja peloissani. Minä tahdon sulkeutua
vaunuihin ajaakseni matkoihini."
Minä sanoin hänelle, että meidän täytyi kulkea hieman etemmäksi
tullaksemme paikalle, jossa olisi ajureita ellemme olisi kyllin
onnellisia tavataksemme jonkun vastaanajavan; sen jälkeen koetin minä
palata Cumberlandia koskevaan keskusteluumme. Mutta se oli turhaa.
Toive päästä vaunuihin ja ajaa tiehensä oli kokonaan vallannut hänet.
Hän ei voinut ajatella eikä puhua mistään muusta.
Me olimme tuskin ennättäneet kävellä kolmanneksen Avenue-katua,
kun minä huomasin vuokra-ajurin erään portin edustalla muutamia
taloja meistä toisella puolen katua. Eräs herra hyppäsi vaunuista ja
aukaisi itse puutarhan portin ja meni sinne. Minä huusin ajuria hänen
hypätessään istuimelleen. Mennessämme viistoon yli kadun tullaksemme
sinne oli seuralaiseni kärsimättömyys kohonnut siihen määrään, että
hän melkein pakotti minun juoksemaan.
"On niin myöhäistä", sanoi hän. "Kiiruhdan siksi niin paljon, että on
niin myöhäistä."
"Minä en voi lähteä ajamaan, sir, jollette aio
Tottenham-court-tielle", sanoi ajuri kohteliaasti, kun minä avasin
vaununoven. "Hevoseni on lopen väsynyt, enkä minä saa sitä enää
muualle kuin talliin."
"Kyllä, kyllä. Aivan hyvä. Minä aijon juuri sinne päin -- minä aion
juuri sitä tietä!" Hän voi tuskin hengittää kärsimättömyydeltään ja
tunkeutui ohitseni vaunuihin.
Minä olin tullut vakuutetuksi, että mies oli raitis ja kohtelias,
ennenkuin sallin hänen nousta vaunuihin. Hänen otettuaan paikkansa
pyysin minä saada seurata häntä nähdäkseni, saapuiko hän onnellisesti
ja hyvin tarkoittamaansa paikkaan.
"Ei, ei ei", sanoi hän varmasti. "Nyt on kaikki hyvin; nyt olen
niin tyytyväinen. Jos Te olette gentleman, niin muistakaa, mitä
olette luvannut. Antakaa hänen ajaa nyt, kunnes minä käsken hänen
pysäyttämään. Kiitän Teitä -- ah! kuinka kiitän Teitä!"
Minun käteni oli vaununovella. Hän puristi sitä molemmilla käsillään,
suuteli sitä ja lykkäsi sen luotaan. Samassa läksi hevonen liikkeelle
-- minä juoksin katua eteenpäin mielien epävarmasti pyytää ajuria
seisauttamaan, tietämättä itsekään miksi -- epäröin pelottavani ja
murehduttavani naista -- huusin vihdoin, mutta liian hiljaa, että
ajuri olisi kuullut huutoni. Vaununpyöräin räminä kaikui yhä kauempaa
-- vaunut katosivat varjoihin kaukana kadulla -- valkopukuinen nainen
oli poissa!
Kymmenen minuuttia tai hieman enemmän oli kulunut. Minä viivyin vielä
samalla puolen katua, milloin kuljin minä koneellisesti muutamia
askelia eteenpäin, milloin pysähdyin hajamielisenä. Yhtenä hetkenä
epäilin minä seikkailuni todellisuutta, toisena tunsin jonkun
kiusallisen tunteen, että olin tehnyt jotakin väärin, saavan minun
levottomaksi ja sekaannuksiin, vaikka minä samalla olin kerrassaan
kykenemätön ymmärtämään, kuinka minun olisi pitänyt toisin menetellä.
Minä tuskin tiesin, mihin kuljin ja mitä minun piti tehdä. En
tietänyt mitään muuta varmaa kuin omien ajatuksieni sekavuuden,
kun minä pian sain käsitykseni -- heräsin, voisin melkein sanoa --
kuullessani ajoneuvojen kolinan kiiruusti lähenevän takaani.
Olin pimeällä puolen katua ja sitä paitsi muutamain tuuheiden puiden
varjossa, jotka ojensivat latvojansa erään puutarhamuurimme yli, kun
pysähdyin ja katsoin ympärilleni. Toisella, valaistulla puolella,
lähellä minua, käveli eräs poliisikonstaapeli hitaasti eteenpäin
Regents-Parkia.
Ajoneuvot vierivät sivutseni, avonaiset, kevyet kiesit; kaksi miestä
istui niissä.
"Pidätä!" huusi toinen. "Tuossa menee poliisikonstaapeli. Kysykäämme
häneltä."
Hevonen seisahtui heti muutamia syltä siitä paikasta, jossa olin.
"Poliisikonstaapeli!" huusi se, joka oli ensin puhunut. "Oletteko
nähnyt erään naisen kulkevan tätä katua?"
"Minkälaisen naisen, sir?"
"Hän oli puettu lavendelinväriseen hameeseen."
"Ei, ei", puuttui toinen mies puheeseen. "Teidän antamanne vaatteet
olivat hänen sängyssään. Hän on varmaankin mennyt matkoihinsa niissä
vaatteissa, jotka hänellä olivat tullessaan meille. Valkoisessa
puvussa, poliisikonstaapeli. Valkopukuinen nainen."
"En ole nähnyt häntä, sir."
"Jos Te tai joku Teidän tovereistanne tapaa sellaisen naisen, niin
ottakaa hän talteen ja lähettäkää varmasti vartioittuna tällä
osotteella. Minä maksan kaikki kustannukset ja lupaan Teille sievän
palkkion päälle päätteeksi."
Poliisikonstaapeli katsoi korttia, jonka hän oli saanut.
"Miksi pitää meidän ottaa hänet kiinni, sir? Mitä hän on tehnyt!"
"Mitäkö tehnyt? Hän on karannut minun mielisairaalastani. Älkää
unhottako: valkopukuinen nainen. Aja!"