Pescan kasvojen ilme ja käytös sinä iltana, jolloin me tapasimme
toisemme äitini oven edessä, ilmoittivat minulle heti, että jotakin
merkillistä oli tapahtunut. Oli kumminkin aivan turhaa nyt heti
toivoa selitystä. Minä voin vain aavistaa hänen vetäessään minua
molemmista käsistä sisään, että hän, tuntien minun tapani, oli
saapunut tänne varmasti tavatakseen minua tänä iltana ja että hänellä
oli minulle ilmoitettavana joitakin asioita, jotka erikoisesti
miellyttäisivät minua.
Me töytäsimme vieraskamariin säädyttömän nopeasti. Äitini istui
avonaisen ikkunan ääressä, hymyillen ja löyhytellen itseänsä
viuhkalla. Pesca oli hänen erikoisia suosikkejaan, ja hänen
rajuimmatkin ominaisuutensa olivat aina anteeksi-annettavia äidin
mielestä. Hellä äitini! Ensi hetkestä, kuin hän huomasi pikku
professorin syvästi kiitollisena kiintyneen hänen poikaansa, oli hän
tuntenut sydämmensä lämmenneen häntä kohtaan ja siitä lähtien piti
kaikkia professorin hullunkurisia ulkomaalaisia ominaisuuksia hyvinä
ja luvallisina yrittämättä edes käsittää niitä.
Sisareni Sarah oli ihme kyllä, huolimatta nuoruudestaan, vähemmin
voitettavissa. Hän antoi tosin täyden arvonsa Pescan oivallisille
ominaisuuksille; mutta hän ei kuitenkaan voinut hyväksyä häntä
niin kaikessa, kuin äitini minun tähteni teki. Hänen kansallista
sopivaisuuskäsitettään loukkasi yhäti Pescan alituinen ulkonaisten
seikkojen halveksiminen, ja hän oli aina enemmän tai vähemmän
hämmästynyt äitinsä luottavasta ystävyydestä innoittelevaa pikku
muukalaista kohtaan. Minä olen huomannut, ei ainoastaan nyt sisareni
suhteen, vaan myöskin muissa tilaisuuksissa, että me, nuorempi
sukuhaara, emme läheskään ole niin sydämmellisiä ja helposti
voitettavia kuin muutamat meidän vanhemmista sukulaisistamme. Yhäti
näen minä vanhempain ihmisten innostuvan ja ilostuvan jostakin
koituvasta huvista, joka ei vähimmässäkään määrässä voi järkähdyttää
heidän lastenlastensa levollisuutta. Tahtosin tietää, olemmeko
me nuorukaiset ja neitoset, todellakin niin väärentämättömän
luonnollisia, kuin meidän esivanhempamme nuoruudessaan olivat.
Ovatkohan kasvatuksen suuret edistykset tehneet kenties liian pitkiä
harppauksia, ja olemmeko me, nykyajan lapset, liikasivistyneen
yhteiskunnan viimeisiä, arvottomia jälkeläisiä?
Yrittämättä antaa ratkaisevaa vastausta näihin kysymyksiin, mainitsen
kumminkin, ett'en minä koskaan nähnyt äitiäni ja sisartani yhdessä
Pescan seurassa huomaamatta, että äitini heistä kahdesta oli nuorempi
mieleltään. Esimerkiksi nyt, kun tuo vanha nainen sydämmellisesti
nauroi sille poikamaiselle tavalle, jolla me rymisten tulimme
vierashuoneeseen, oli Sarah totisena keräämässä teekupin palasia,
jonka professori oli pyyhkässyt alas pöydältä juostessaan ovelle
minua vastaanottamaan.
"Minä en todellakaan tiedä, kuinka olisi käynyt, Walter", sanoi
äitini, "jos sinä olisit viipynyt paljoa kauemmin. Pesca on ollut
aivan suunniltaan kärsimättömyydestä ja minä samoin uteliaisuudesta.
Professorilla on jokin tärkeä tiedonanto, jonka hän sanoo koskevan
sinua, ja hän on jyrkästi kieltäynyt antamasta hituistakaan tietää
ystävänsä Walterin tuloa."
"Kovin ikävää: kalusto on rikottu sen takia", mutisi Sarah itsekseen
seisoessaan ja kokoillessaan rikotun kupin kappaleita.
Tätä sanottaessa oli Pesca, joka kaikessa tyytyväisyydessään ja
innossaan ei mitään tietänyt tekemästään vahingosta, hilannut raskaan
nojatuolin huoneen toiselle puolelle, josta hän voi katsella meitä
kaikkia kuin puhuja kuulijakuntaansa, käännettyänsä tuolin selkänojan
meihin päin hyppäsi hän siihen, asettautui polvilleen ja puhui
harvalukuisille kuulijoilleen tilapäisestä kateederistaan.
"Nyt, hyvät parhaani", alkoi Pesca, joka aina sanoi "hyvät parhaat"
tarkoittaessaan "arvoisia ystäviä", "kuunnelkaa minua. Hetki on
tullut. Minä kerron hyvät uutiseni -- minä puhun nyt."
"Kuule kuule!" sanoi äitini, josta kuje oli varsin hauska.
"Nyt hän lyö rikki meidän parhaimman nojatuolimme selkänojan, äiti",
kuiskasi Sarah.
"Minä palaan elämäni kuluneeseen aikaan ja puhun jaloimmalle
ihmisistä", jatkoi Pesca ja kääntäytyi innostuksen liikkeellä yli
tuolin selustimen puheineen minua kohden. "Häntä, joka löysi minut
suonenvedon voivuttamana merenpohjasta ja nosti minut jälleen ylös
ihmisten ilmoille; mitähän sanoin minä toivuttuani tajuihini ja
saatuani vaatteet päälleni?"
"Paljon enemmän kuin oli tarpeen", sanoin minä niin vakavasti
kuin voin, sillä pienemmästäkin viittauksesta tähän suuntaan oli
ehdottomasti seurauksena, että professorin mielenliikutus pyrki
puhkeamaan kyyneleihin.
"Minä sanoin", jatkoi Pesca terhakasti, "että minä omistaisin elämäni
kalliille Walter-ystävälleni loppupäivikseni -- ja niin teenkin.
Minä sanoin, ett'en koskaan voisi tulla, onnelliseksi enää, ennenkun
olisin tilaisuudessa tekemään Walterille tosi palveluksen -- enkä
minä ole tuntenutkaan itseäni onnelliseksi, ennenkuin tänä siunattuna
päivänä. Mutta nyt", huusi ihastunut pikku mies voimainsa mukaan,
"nyt murtautuu tuntemani suuri onni kaikista huokosista, sillä
sieluni, uskon, kunniani kautta -- tämä palvelus on nyt tehty, ja
kaikki, mitä minun enää on sanottava, -- hyvin -- varsin hyvin tehty!"
Tässä on mainittava, että Pesca piti kunnianaan olla täydellinen
englantilainen kieleltään, yhtä hyvin kuin puvultaan,
esiintymiseltään ja huveiltaankin. Hän oli painanut päähänsä
muutamia meidän omituisimpia sanankäänteitämme ja sirotteli niitä
keskustelussa, miten milloinkin sopi, samalla kun hän ainoastaan
tarkaten niiden sulosointuisuutta ja aivan tuntematta niiden
varsinaista merkitystä, toisteli niitä milloin oikein, milloin väärin
ja aina niin nopeasti, että olisi luullut niiden olevan yhden ainoan
tavuun.
"Niiden talojen joukossa, joissa minä opetan isänmaani kieltä",
sanoi professori, joka eksyi tuohon kauan peitettyyn selitykseen
lausumatta sanaakaan tarkemmaksi johdannoksi, "on yksi, varsin kaunis,
suuren torin vieressä, jota kutsutaan Portlandiksi. Tiedättehän
kaikki, missä se on? Niin, niin -- luonnollisesti, luonnollisesti.
Siinä kauniissa talossa, hyvät parhaani, asuu kaunis perhekin: äiti,
vaalea ja lihava, kolme nuorta neitoa, vaaleita ja lihavia ja isä,
vaalein ja lihavin kaikista; hän on mahtava kauppias ja hänellä on
kultaa korvia myöten -- kaunis mies kenties aikoinaan, mutta nyt
ruma, tultuansa kaljupäiseksi ja saatuansa kaksi leukaa. Kuunnelkaa
nyt tarkoin! Minä luen jumalaista Dantea noiden kolmen neitosen
kanssa ja ah! -- Jumal' auttakoon, Jumal'! jos ihmisvoimin voi sanoa,
kuinka jumalainen Dante panee pyörälle nuo kolme sievää päätä! Mutta
vähätpä siitä -- kaikki hyvin -- kuta useampia lukutunteja, sitä
edullisempi minulle. Huomatkaa nyt! Kuvitelkaa, että minä tänään
luen nuorten naisten kanssa kuten tavallista. Me olemme kaikki neljä
Danten helvetissä. Seitsemännessä piirissä olemme kiinni, samapa se:
kaikki piirit ovat yhtäläisiä noista kolmesta, vaaleasta, lihavasta
neitosesta -- seitsemännessä piirissä kumminkin takertuvat oppilaani,
ja saadakseni heidät vauhtiin taas alan minä kertoa muististani ja
selittää, kunnes tulen tulipunaiseksi hedelmättömästä innostuksesta,
silloin -- kuuluvat saappaat narisevan käytävässä, ja sisään astuu
pappa-kulta, mahtava kauppias kaljuine paineen ja kaksine leukoineen.
-- Haa! hyvät parhaani, minä olen lähempänä selitystäni, kuin te
luulettekaan. Oletteko olleet kyllin kärsivällisiä vai oletteko
sanoneet itseksenne: mikä tuhat tulimmainen Pescaa vaivaa tänään,
hänhän on niin pitkäveteinen?"
Me vakuutimme kaikki varsin mielellämme kuuntelevamme, ja professori
jatkoi:
"Kädessään oli pappa-kullalla kirje, ja pyydettyään anteeksi, että
hän oli häirinnyt meitä hornan valtakunnassa yksinkertaisilla,
maallisilla asioillaan, kääntyi hän noihin kolmeen nuoreen neitoseen
ja alkaa, kuten te englantilaiset alatte kaiken, mitä teillä tässä
siunatussa maailmassa on toisillenne sanomista, suurella O:lla.
'O' rakkaimpani', sanoo kauppias, 'minä sain kirjeen ystävältäni
M:ltä' -- nimi on hälvennyt muististani, mutta viispä siitä sen
kyllä muistamme, niin, niin -- no niin! Pappa sanoo siis: 'minä
sain kirjeen ystävältäni M:ltä -- ja hän pyytää minua hankkimaan
piirustuksenopettajan, joka tahtoisi tulla hänen maatilallensa.
Jumal'auttakoon, Jumal', olisipa minua haluttanut käärästä, jos
vain olisin yltänyt, käteni hänen kaulaansa ja painaltaa häntä
rintaani vasten pitkään ja hartaaseen syleilyyn. Vaan kuten nyt oli,
liikahtelin minä vain levottomasti tuolillani. Minä istuin kuin
ohdakkeilla ja minun sieluni paloi halusta saada puhua; mutta minä
pidätin kieleni ja annoin papan jatkaa samaan suuntaan: 'kenties te
tunnette', sanoi tuo hyvä rauhaisa mies pujotellessaan ystävänsä
kirjettä edestakaisin peukalonsa ja sormiensa välissä, 'kenties te
tunnette jonkun piirustuksen opettajan, jonka minä voisin esittää?'
Kolme neitoa katsoi toisiansa ja sanoi sitten: 'Oi, ei hyvä pappa!
Mutta tässä on herra Pesca.' -- Kun minun nimeni siten mainittiin,
en minä voinut enempää pidättäytyä -- ajatus teistä, hyvät parhaani,
kohosi päähäni -- minä hyppään ylös niin kiivaasti, kuin olisi
naula ampuutunut lattiasta läpi tuolin täytteen -- minä käännyn
mahtavaan kauppiaaseen ja sanon: 'paras sir, mies on tiedossa!
Maailman ensimmäinen, paras piirustuksen opettaja. Kirjoittakaa
hänestä tämän illan postissa, esittäkää ja lähettäkää hän kiluineen
kaluineen (englantilainen sananparsi -- eikö niin?), lähettäkää hän
kiluineen kaluineen huomisella junalla!' -- 'No, no', sanoi pappa,
'onko hän ulkomaalainen vai englantilainen?' -- 'Englantilainen
kiireestä kantapäähän', vastasin minä. -- 'Arvossa pidettävä
mies?' kysyy pappa. -- 'Sir' sanon minä, sillä tämä viimeinen
kysymys suututtaa minua, enkä minä aio enää antautua luottavaan
puheluun hänen kanssaan, 'sir! neron kuolematon tuli palaa tämän
englantilaisen rinnassa samoinkuin hänen isänsäkin ennen muinoin!'
-- 'Nero on suuri asia hra Pesca, suuri asia!' sanoo kultainen
barbaari. 'Me emme suuriakan piittaa nerosta tässä maassa, ellei se
ole yhtynyt kunnioitettavaan luonteeseen -- mutta silloin olemme
me varsin iloisia omatessamme sen. Voiko Teidän ystävänne hankkia
joitakin todistuksia -- joitakin suosituskirjeitä?' -- 'Todistuksia?'
sanon minä. 'Haa! Jumal' auttakoon, Jumal'! Totta tosiaan, uskon
sen' kokonaisia pinkkoja suosituskirjeitä ja todistuksia, jos
Teitä miellyttää.' -- 'Pari on kylliksi', sanoo tämä rahakas mies
levollisesti. 'Ilmoittakaa hänelle, että hän lähettää ne minulle
sekä nimensä ja osoitteensa. Ja -- odottakaa, odottakaa, herra Pesca
-- ennenkun Te menette ystävänne luo, on ehkä paras, että minä
annan Teille pienen lipun.' -- 'Lipun!' minä sanoin harmistuneena.
'Ei mitään pankkilippuja, jos suvaitsette, ennenkuin minun taitava
englantilaiseni on ansainnut ne.' -- 'Pankkilippuja!' sanoo pappa
suuresti kummastuneena, 'kuka puhuu pankkilipuista? Minä tarkoitan
ainoastaan selontekoa ehdoista ja siitä, mitä häneltä vaaditaan.
Jatkakaa luentoanne, herra Pesca, ja minä jätän Teille tarpeellisen
otteen ystäväni kirjeestä.' -- Sitten tarttuu kauppias kynäänsä,
musteeseensa ja paperiinsa, ja minä syöksyn alas Danten helvettiin
ja kolme nuorta neitoani perästäni. Kymmenessä minuutissa on
muistilippu valmis ja isän saappaat narisevat taaskin käytävässä
yhä kauemmas. Tästä hetkestä lähtien voin minä uskoni, sieluni ja
kunniani kautta pyhäksi vakuuttaa, ett'en minä tiedä, mitä sitten
tapahtui. Ihana ajatus, että tilaisuus jo on tullut ja että minun
kiitollisuudenvelkani rakkaimmalle ystävälleni maailmassa on kuin
maksettu, syöksee päähäni ja tekee minun melkein juopuneeksi ilosta.
Kuinka minä lopulta toimitin neitoni ja itseni ylös manalan majoista
kuinka minun toiset luentoni sitten sujuivat, kuinka vähäinen
päivälliseni liukui alas kurkustani -- tästä kaikesta en tiedä
enempää kuin kuun ukko. Riittää mielestäni, että seison tässä,
vahvana kuin elämä, lämpimänä kuin tuli, onnellisena kuin kuningas,
mahtavan kauppiaan muistilippu kädessäni. Ha-ha-haa! hyvä -- hyvä
-- hyvä -- aivan hyvä!" Professori kieputti paperia päänsä yllä ja
päätti pitkän ja sanarikkaan kertomuksensa terävällä italialaisella
mukailullaan englantilaisesta hurraa-huudosta.
Heti hänen vaiettuaan nousi äitini ylös punertavin poskin ja
loistavin silmin. Hän tarttui lämpimästi pikku miehen molempiin
käsiin.
"Paras, hyvä Pesca", sanoi hän, "minä en ole koskaan epäillyt Teidän
todellista ystävyyttänne Walteria kohtaan -- nyt olen minä kumminkin
enemmän kuin koskaan vakuutettu siitä".
"Minä olen varma siitä, että me Walterin vuoksi olemme suuressa
kiitollisuuden velassa professori Pescalle", lisäsi Sarah. Hän
nousi puhuessaan puoleksi ylös mennäkseen nojatuolin luo. Mutta
nähdessään, kuinka Pesca ihastuneena suuteli äitini käsiä, tuli hän
vakavannäköiseksi ja istuutui jälleen. "Jos tuo luottava pikku herra
kohtelee tuolla tavalla äitiäni, miten hän sitten minua kohteleisi?"
Kasvot puhuvat joskus totuuden kieltä. Tämä oli epäilemättä Sarah'n
ajatus, hänen istuutuessaan tuolille.
Vaikka minä kiitollisena tunnustinkin Pescan ystävällisen huolenpidon
minun menestyksestäni, olin minä tuskin niin innostunut asiasta,
kuin minun olisi tullut olla, kun nyt toive tästä tulevaisuuden
tehtävästä avautui silmieni eteen. Professorin lopetettua vihdoinkin
käden suutelemisen kiitin minä sydämmellisesti häntä hänen
ystävällisyydestään ja pyysin saada nähdä sen muistilistan, jonka
hänen arvoisa isäntänsä oli lähettänyt minulle.
Pesca ojensi minulle paperin riemuitsevalla käden liikkeellä.
"Lue!" sanoi pikkumies juhlallisesti. "Minä voin vakuuttaa sinulle,
ystäväni, että pappa-kullan kirjoitus kyllä puhuu puolestaan."
Ehdot olivat yksinkertaisesti, selvästi ja hyvin asetetut; ne
kuuluivat seuraavasti:
_Ensiksi:_ että Frederick Fairlie, Esquire, Limmeridge-Housessa
Cumberlandissa, halusi ottaa täysin taitavan piirustuksenopettajan
neljän kuukauden ajaksi.
_Toiseksi:_ että työ, jota tältä mestarilta vaaditaan, oli kahta
laatua: hänen pitäisi opettaa kahta nuorta naista maalaamaan
vesivärillä ja käyttämään oppituntiensa välisen ajan järjestääkseen
ja asettaakseen hyvään kuntoon piirustus- ja gravyyrikokoelman, jota
laiminlyönnin takia oli huonosti hoidettu.
_Kolmanneksi:_ että se palkkio, joka tarjottiin tälle henkilölle, jos
hän oikein ja hyvin suorittaisi molemmat tehtävät, oli neljä guineaa
viikossa; että hänen tuli oleskella Limmeridge-Housessa ja että häntä
piti siellä kohdeltaman aivan kuin gentlemania.
_Neljänneksi ja viimeiseksi:_ ettei kenenkään henkilön pitäisi
ajatella hakea tätä paikkaa, ellei hän voi tarjota puolueettomia
suosituksia niin hyvin luonteestaan kuin taidostaankin. Todistukset
ovat jätettävät herra Fairlien ystävälle Lontoossa, joka on saanut
tehtäväkseen järjestää asian. Tässä ohjeessa oli Pescan Portland
placen varrella asuvan isännän allekirjoitus ja osoite -- ja siihen
päättyi muistilippu.
Esitys oli todellakin houkutteleva. Se työ, jota tarjottiin minulle,
näytti tulevan sekä helpoksi että mieluiseksi, se oli saatavana
syyskuukausiksi, siksi aikaa vuodesta, jolloin minulla oli vähemmän
muuta työtä, ja sen kokemuksen perusteella, jonka minä olin saanut
ammatissani, olivat ehdot aivan ihmeteltävän hyvät. Minä tiesin
tämän; minä tiesin, että minun tulisi pitää itseäni onnellisena, jos
minä saisin tarjotun paikan -- enkä kumminkaan ollut vielä lukenut
läpi muistilippua, kun minä tunsin selittämätöntä vastenmielisyyttä
ottaa vastaan paikka. En koskaan tätä ennen elämässäni ollut
tuntenut velvollisuutena ja taipumukseni -- olevan niin kiusallisen
selittämättömästi ristiriidassa keskenään kuin tässä tilaisuudessa.
"Oi, Walter, sinun isälläsi ei ollut koskaan sellaista tarjousta!"
sanoi äitini luettuaan paperin ja ojennettuaan sen takaisin minulle.
"Kuinka onnellista sinulle päästä tuttavuuteen sellaisen hyvän
perheen kanssa", lisäsi Sarah ojentautuessaan istuimellaan, "ja
päästä siihen niin tunnollisella ja yhdenvertaisella tavalla."
"Niin, niin, ehdot ovat kylläkin kaikin puolin houkuttelevat",
vastasin minä kärsimättömästi. "Mutta ennenkun minä lähetän
todistukseni, haluaisin kumminkin vähän aikaa miettiä asiaa..."
"Miettiä asiaa!" huudahti äitini. "Kuinka, Walter? Mitä tarkoitat?"
"Miettiä asiaa!" toisti sisarenikin. "Sepä merkillistä! Sellaisessa
olosuhteessa!"
"Miettiä asiaa!" kajahti kuin kaiku professorin huulilta. "Mitä
sinulla on epäilemisen syytä? Vastaa minulle heti! Etkö sinä ole
valittanut terveytesi kärsivän? Etkö ole ikävöinyt edes kerrankin
saada hengittää oikein raikasta maaseutuilmaa? No hyvä! Sinulla on
nyt kädessäsi sitoumus mitä raikkaammasta maaseutuilmasta, niin
paljon kuin sinä voit hengittää sitä neljän kuukauden aikana.
Eikö niin? Häh? Ja toisekseen -- sinä tarvitset rahaa. Hyvä!
Onko neljä guineaa viikossa pikkuasia? Jospa minä saisin sen!
-- Jumal' auttakoon, Jumal' eipä minun saappaani nariseisi yhtä
itsetyytyväisesti kuin pappakullan! Ajatteleppas vain: neljä guineaa
viikossa ja siihen saada olla kahden ihastuttavan nuoren naisen
seurassa ja mikä parempi: -- hyvä vuoteesi, ihana aamiaisesi, hieno
päivällisesi, teesi, vaahtoova englantilainen oluesi -- kaikki
ilmaiseksi -- kuinka, Walter, paras, hyvä ystäväni -- mitä tuhat
turkosta, tuhat! Ensi kerran luulen nyt saavani silmäni oikein auki
katsoakseni ja ihmetelläkseni sinua!"
Mutta ei äitini nähtävä hämmästys minun käytökseni johdosta enemmän
kuin Pescan huolekas luetteleminen kaikesta uuden toimeni loistavista
eduista voinut hävittää minun merkillistä haluttomuuttani matkustaa
Limmeridge-Houseen. Tehtyäni kaikki pikku väitteet, jotka vain
keksin, Cumberlandiin matkaamista vastaan, ja kuultuani kaikki ne
peräkkäin kumottavan, koetin minä lopulta turvautua kysymykseen,
mitä tulisi minun lontoolaisista oppilaistani sillä aikaa, kun minä
Limmeridge-Housessa opettaisin nuoria naisia maalaamaan luonnon
mukaan? Hyväksyttävä vastaus tähän oli, että suurin osa heistä olisi
tavallisilla syysmatkoillaan, ja ne harvat, jotka olisivat kotona,
voitaisiin uskoa eräälle ammattitoverilleni, jonka oppilaat minä
kerran ennen olin ottanut hoitaakseni. Sisareni muistutti, että
tämä herra juuri äskettäin, oli tarjonnut minulle apuansa, jos minä
itse tahtoisin poistua kaupungista; äitini kehotti minua vakavasti
olemaan antamatta perusteettoman oikun olla ehkäsemässä etuani ja
terveyttäni, ja Pesca vannotti minua tuskaisella äänellä, ett'en
kiusaisi häntä niin kovin hylkäämällä ensimmäisen palveluksen, minkä
hän voi tehdä ystävälleen, joka kerran oli pelastanut hänen henkensä.
Sen selvän rehellisyyden ja ystävyyden, joka oli näiden
sanojen takana, täytyi vaikuttaa jokaiseen ihmiseen, jolla oli
kipinäkin tunnetta sydämmessään. Vaikka minä en voinut voittaa
kummallista vastenmielisyyttäni, oli minulla kyllin oikeudentuntoa
sydämmellisesti hävetä sitä ja lopettaa neuvottelu toivotulla
tavalla: lupaamalla kaikki, mitä minulta tahdottiin.
Loppuilta kului varsin rattosasti tehdessä kaikenlaisia hauskoja
kuvitteluja siitä, kuinka minä viettäisin aikani noiden kahden
nuoren naisen kanssa Cumderlandissa. Pesca, joka eloutui meidän
kansallisesta groggistamme, mikä näytti ihmeellisesti kohoavan
hänelle päähän viisi minuuttia sen jälkeen, kuin se oli luisunut
alas hänen kurkustansa, osoitti taaskin haluavansa olla täysin
englantilainen pitämällä joukon puheita tiheään toinen toisensa
perästä. Hän esitti maljan äidilleni, sisarelleni, minulle; ja
sitten maljoja joukottain herra Fairlielle, molemmille nuorille
naisille ja Herra ties' kelle kaikille, sekä piti lopulta seuran
puolesta liikuttavan kiitospuheen itselleen. "Tahdon sanoa sinulle
sanasen kaikessa luottamuksessa, Walter", sanoi pikku ystäväni
salamyhkäisesti minulle yhdessä kotia mennessämme. "Tunnen melkein
päätäni viipottavan kaunopuheisuuteni tuottamasta ilosta. Kunnianhimo
hehkuu minussa. Jonakin päivänä piakkoin tulen minä teidän jaloon
parlamenttiinne. Minun elämäni kaunein unelma on saada kerran olla:
suuriarvoinen herra Pesca, M. P. (parlamentin jäsen!)"
Huomisaamuna lähetin minä todistukseni professorin rikkaalle
suosijalle Portland-placen varrella. Kolme päivää kului, ja minä
aavistelin salaisella mielihyvällä, ett'ei minun papereitani katsottu
täysin päteviksi. Mutta neljäntenä päivänä tuli vastaus. Se sisälsi,
että herra Fairlie oli ottanut minut palvelukseensa toivoen, että
minä heti lähtisin matkalle Cumberlandiin. Kaikki tarpeelliset ohjeet
matkaa varten oli selvästi ja tarkkaan merkitty jälkikirjoitukseen.
Jotenkin vastenmielisesti järjestelin minä lähtöäni Lontoosta
seuraavaksi aamuksi. Iltapuoleen pistäytyi Pesca luokseni, matkalla
kutsupäivällisille, ottaakseen minulta hyvästit.
"Kyyneleeni lakkaavat juoksemasta sinun poissaolessasi", sanoi
professori iloisesti, "nauttiessani siitä suloisesta ajatuksesta,
että juuri minun käteni on ensiksi johtanut sinut onnen radalle läpi
elämän. Mene, ystäväni! Kun sinun aurinkosi loistaa Cumberlandissa,
niin kiiruhda Herran nimessä korjaamaan heinääsi. (Englantilainen
sananlasku, vai mitä?) Mene naimisiin toisen nuoren neitosen kanssa,
tule suuriarvoiseksi herra Hartrightiksi, parlamentin jäseneksi;
ja kun sinä seisot korkeimmillaan onnen portailla, niin muista
kuitenkin, että vähäpätöinen Pesca on aikaansaanut kaikki tyyni!"
Minä koetin yhdessä pikku ystäväni kanssa nauraa hänen leikkisille
jäähyväisilleen, mutta se oli minusta mahdotonta. Oli jotakin, joka
vaikutti minuun melkein kiusallisen mielialan, hänen hyvästellessään
näin ilosesti.
Jäätyäni jälleen yksikseni ei ollut enää mitään muuta tehtävää, kuin
mennä Hampsteadiin lausumaan äidilleni ja sisarelleni jäähyväiset.