Oli heinäkuun viimeinen päivä. Pitkä, kuuma kesä läheni loppuaan,
ja me Lontoon kaduilla kulkevat, väsyneet pyhiinvaeltajat aloimme
kaivata pilven varjostamia viljaketoja ja merenrannalla puhaltavia
syksyn raikkaita tuulia.
Mitä minuun itseeni tulee, niin oli, sanoakseni totuuden,
näännyttävän lämmin kesä voivuttanut terveyteni, iloisen luonteeni
ja -- suoraan sanoen -- kukkaronikin. Minä en ollut edellisenä
vuotena hoitanut talouttani niin viisaasti, kuin minun olisi pitänyt
hankkimiini tuloihin nähden tehdä, ja tämä tuhlaavaisuus pakotti
minut säästäväisyyden vuoksi viettämään syksyä osaksi äitini pikku
kodissa Hampsteadissa, osaksi omissa huoneissani kaupungissa.
Minä muistan aivan hyvin, että ilta oli aivan tyyni ja pilvinen.
Lontoon yli lepäävä ilma oli raskaampi kuin koskaan ennen; sorina ja
liike kaduilla kaikui yhä heikommin ja kauempaa. Minusta tuntui kuin
elämän tykintä minussa ja Cityssä, tässä suurkaupungin sydämmessä,
yhdessä laskeutuisi yhä enemmän, heikkenisi heikkenemistään mailleen
menevän auringon kanssa. Minä heitin pois kirjan, jota minä olin
lukenut, tai pikemmin jonka yli olin uneksinut, ja läksin huoneistani
saadakseni hengittää hieman etukaupunkien vilppaampaa iltailmaa.
Oli yksi niistä kahdesta illasta viikossa, jotka minä tapani mukaan
vietin yhdessä äitini ja sisareni kanssa. Minä suuntasin siis
askeleeni pohjoiseen, Hampsteadia kohden.
Ne tapaukset, joita nyt käyn kertomaan, pakottavat minun
mainitsemaan, että isäni oli jo ollut kuollut useita vuosia siihen
aikaan, jota nyt kuvaan, ja että sisareni Sarah ja minä olimme
ainoat elossaolevat viidestä sisaruksesta. Isänikin oli ollut
piirustuksenopettaja. Uutteraan työskenneltyään oli hänellä ollut
runsas menestys ammatissaan, ja hänen hellä huolenpitonsa niiden
tulevaisuudesta, joiden menestys riippui hänen ahkeruudestaan, oli
saattanut hänen vakuuttamaan henkensä paljon suuremmalla osalla
tulojaan, kuin useimmat ihmiset katsovat välttämättömäksi sellaiseen
tarkoitukseen. Kiitos olkoon hänen ihmeteltävän huolenpitonsa ja
itseuhraavaisuutensa, jäivät äitini ja sisareni hänen kuoltuaan yhtä
riippumattomaan asemaan kuin hänen eläessäänkin. Minä sain monta
hänen oppilastaan hänen jälkeensä, ja minulla oli täysi syy olla
tyytyväinen siihen tulevaisuuteen, joka näytti odottavan minua urani
alussa.
Illan viimeinen valo värähteli vielä kedon korkeimmilla töyräillä, ja
suunnaton Lontoo oli kuin vaipunut mustaan kuiluun, jossa se siinsi
kaukana, yön varjoihin verhottuna, kun minä seisoin äitini asunnon
edessä. Tuskin olin minä vetänyt soittokellonnauhasta, kun jo ovi
kiivaasti ponnahti auki, ja minun arvoisa italialainen ystäväni,
professori Pesca, näyttäytyi palvelustytön asemesta; hän töytäsi
ilosesti ulos kohdatakseen minua ja hujautti kovin muukalaisen
mukailun englantilaisesta hurraa-huudosta.
Hänen itsensä vuoksi ja - minun täytyy lisätä -- minunkin vuokseni
ansaitsee professori tulla perinpohjaisemmin esitetyksi. Tapaukset
ovat tehneet hänet ensiaiheeksi siihen, että minä jouduin sekautumaan
siihen perhejuttuun, jota tämän kirjan tarkoitus on kertoa.
Olin tutustunut italialaiseen ystävääni tapaamalla hänet muutamissa
huomattavissa kodeissa, joissa hän opetti äidinkieltään ja minä
piirustusta. Kaikkiaan tiesin minä hänen elämänsä historiasta, että
hän oli ennen ollut professorina Paduan yliopistossa, että hän oli
poistunut Italiasta valtiollisista syistä, joiden lähempää laatua hän
ehdottomasti kieltäysi kertomasta kellekään ihmiselle, ja että hän
nyt, jo useita vuosia sitten, oli ollut Lontoossa arvossapidettynä
kieltenopettajana.
Olematta oikeastaan kääpiö -- sillä hän oli kiireestä kantapäähän
varsin täydellisesti kehittynyt -- oli Pesca luullakseni pienin
ihminen, jonka koskaan olen nähnyt, lukuunottamatta sellaisia,
joita rahasta näytellään. Jo ulkomuodoltaankin tavattomana
herätti hän vielä enemmän ihmisten huomiota luonteensa hyvillä
ominaisuuksilla. Hänen vallitsevana ajatuksenaan näytti olevan, että
hänen tuli osoittaa kiitollisuutta sille maalle, joka oli suonut
hänelle pakopaikan ja mahdollisuuden tulla toimeen, pyrkimällä
äärimmäisyyteen asti täydelliseksi englantilaiseksi. Tyytymättä
osoittamaan kansallemme tarpeellista huomiota kuljettamalla aina
mukanaan sateenvarjoa sekä käyttämällä sääryksiä ja valkosta hattua
halusi hän olla englantilainen niin huvituksissa ja elämäntavoissa
kuin ulkonäössäkin. Kun hän huomasi meidän kansakuntamme erikoisesti
harrastavan vahvistavia ruumiinharjoituksia, otti tuo pieni mies
sydämmensä viattomuudessa ollenkaan valmistaumatta osaa kaikkiin
meidän englantilaisiin metsästyksiimme ja huveihimme, missä vain
sai tilaisuutta siihen, lujasti vakuutettuna voivansa omata meidän
taitavuutemme ja kestäväisyytemme kansallisissa urheiluissa yhtä
helposti, kuin hän oli omannut meidän kansalliset sääryksemme ja
valkosen hattumme.
Olin nähnyt hänen panevan sokeasti henkensä vaaraan
ketunmetsästyksellä ja pallopelissä; kohta sen jälkeen näin minä
hänen yhtä sokeasti heittäytyvän hengenvaaraan uintiretkillä
Brightonin luona.
Me olimme sattumalta tavanneet toisemme siellä ja olimme yhdessä
kylpemässä. Jos me olisimme puuhanneet jossakin huvissa, joka oli
erikoinen meidän kansakunnallemme, olisin minä luonnollisesti
huolellisemmin tarkannut Pescaa, mutta kun muiden maiden asukkaat
tavallisesti ovat yhtä taitavia varomaan itseään vedessä kuin
me englantilaisetkin, niin ei koskaan pälkähtänyt päähäni, että
uimataitokin oli niiden miehuullisten harjotusten luettelossa, joita
professori uskoi voivansa suorittaa omin neuvoin. Heti sen jälkeen
kuin me olimme lähteneet rannasta, huomasin minä, ett'ei ystäväni
ollutkaan matkassa, ja käännyin katsomaan, mihin hän oli puikahtanut.
Kauhukseni ja hämmästyksekseni en minä nähnyt itseni ja maan välissä
mitään muuta valkoista kuin kaksi pientä käsivartta, jotka hosuivat
muutamia hetkisiä veden pinnalla ja sitten katosivat näkyvistäni.
Kun minä sukelsin hänen peräänsä, makasi tuo pieni miesraukka aivan
liikkumattomana, kokoonkyyristyneenä merenpohjassa liuskakivipaasien
muodostamassa syvennyksessä ja näytti entistäänkin pienemmältä. Niinä
muutamina minuutteina, jotka kuluivat, ennenkuin minä ehdin viedä
hänet rantaan, piristyi hän ja nousi portaita ylös minun auttaessani.
Heti kun hän taas tuli tajuihinsa, valtasi hänet merkillinen
harhaluulonsa uimataidosta. Niin pian kun hän kylliksi oli lakannut
loukuttamasta leukojansa voidakseen puhua, hymyili hän väsyneesti ja
lausui, että hän luuli saaneensa suonenvedon vedessä ollessaan.
Mutta hänen toivuttuansa täysin ja seisoessamme yhdessä rannalla
mursi hänen lämmin, etelämaalainen luonteensa kaikki teennäiset
englantilaiset siteet silmänräpäyksessä. Hän vakuutti minulle
mitä innokkaimmin kiitollisuuttaan -- huudahti ihastuneena
liioitellulla, italialaisella tavallaan, että minä tästä lähtien
saisin määrätä hänen elämästään -- ja selitti, ett'ei hän koskaan
voisi tuntea itseänsä onnelliseksi, ennenkuin hän puolestaan olisi
ollut tilaisuudessa osoittamaan kiitollisuuttaan minulle jollakin
palveluksella, jota minä voisin muistella koko elämäni ajan.
Minä koetin parhaani mukaan hillitä hänen kyyneliään ja vakuutuksiaan
kääntämällä koko seikkailun leikiksi ja uskoin lopulta onnistuneeni
jossakin määrin vähentämään Pescan liioteltua kiintymyksen tunnetta
minuun. Vähän uskoin minä silloin -- vähän voin minä ajatella
sittemmin, kun meidän hupaisa loma-aikamme oli lopussa -- että se
tilaisuus palvella minua, jota kiitollinen seuraajani niin hartaasti
odotti, pian tulisi; että hän tekemällä tämän palveluksen, johtaisi
koko minun elämäntehtäväni uudelle uralle, vieläpä samalla laittaisi
niin, että minä tuskin enää olisin sama ihminen kuin ennen.
Ja kumminkin tapahtui niin. Jollen minä olisi sukeltanut
professori Pescan perästä sinne, missä hän merenpohjassa lojui
liuskakivivuoteellaan, en minä totta tosiaan koskaan olisi joutunut
osalliseksi siihen tapaukseen, jonka nämä lehdet sisältävät, --
minä en silloin kenties koskaan olisi kuullut mainittavan edes sen
naisen nimeäkään, joka on elänyt kaikissa minun ajatuksissani, joka
on vallannut koko minun sieluni, ja tullut siksi voimaksi, joka nyt
johtaa tässä elämässä minun kohtaloitani.