asioita katsomaan.
--Sinä erehdyt, erehdyt tykkänään! sanoi hän. Enhän minä tahdo päästä
sinusta. Mutta olosuhteet voivat kyllä vaikuttaa niin paljon, että
meidän ehkä joksikin aikaa on pakko erota toisistamme.
Nyt se oli sanottu! Kuinkahan Liisa mahtoi ottaa asian?
Johannes puolestaan oli pelkkää jännitettyä odotusta.
Liisa katsoi kuin peljästynyt lintu häneen.
--Olosuhteet? toisti hän tylsämielisesti.
--Niin, jatkoi Johannes julmasti, ja meidän aineellinen asemamme.
--Minä ymmärrän, virkahti Liisa hiljaa. Toivoisit ehkä, että
matkustaisin heti täältä?
Hänen silmäyksensä oli niin sydäntä-särkevä ja tulkitseva niin suurta
tuskaa, pelkoa ja sydämen katkeruutta, että Johanneksen siinä
silmänräpäyksessä olisi jälleen tehnyt mieli ottaa hänet syliinsä ja
suudella häntä.
Mutta eihän hän voinut! Hänenhän täytyi yhä edelleen pysyä pyövelinä.
Hän sanoi senvuoksi vain lyhyesti:
--Tiedät, että minä en toivo sitä, mutta voihan olla mahdollista, että
jommankumman meistä täytyy jouluksi kotimaahan matkustaa.
--Ah!
Jos Liisa olisi ollut vallasväen lapsi, niin varmaan hän olisi
pyörtynyt siinä tuokiossa.
Mutta hän ei taitanut sellaisia temppuja. Siksi painoi hän vain
sydäntään ja vaipui kokoon samalle hotellinsohvalle, jolta hän oli
noussut, vaipui ritisten kuin vanha, rikkinäinen pärekori, jonka päälle
on polkaistu juuri ja joka turhaan koettaa saavuttaa äskeistä
olomuotoaan.
Johannes tuskin uskalsi katsoa sinnepäin.
--Niin, sanoi hän. Jos sinä matkustat, jään minä tänne vielä joiksikin
viikoiksi kirjastoon työskentelemään.
--Joiksikin viikoiksi?
--Sitten me jälleen voimme tavata toisemme Helsingissä.
Johannes _tiesi_ itsensä tällä hetkellä rakastetuksi.
Hän _tunsi_, että Liisa hengitti ja oli olemassa vain häntä varten.
Mutta hän _tahtoi_ sulkea silmänsä tuolta ainoalta, silmin-nähtävältä
totuudelta, joka vaati yhtä pyhää, yhtä ehdotonta antaumusta häneltä
itseltään, ja nähdä monia muita, kirjavia ja vähemmän vaativia
totuuksia, jotka jättäisivät hiukan enemmän liikkumisvapautta ja ennen
kaikkea seikkailuvapautta heille kummallekin.
Hänen itsensä teki mieli seikkailla. Ja siksi hän niin mielellään
tahtoi Liisan samoin menettelemään.
Mutta samalla vaivasi häntä ajatus, ettei kukaan nähnyt, kuinka paljon
hän itse asiassa oli rakastettu!
Hän muisti, mitä Liisa niin usein oli sanonut, nimittäin että tämä ei
ymmärtänyt muuta kuin rakkautta eikä ollut koskaan ymmärtävä. Ja myös
muisti hän, miten kaikki nuo Liisan selitykset olivat päättyneet,
nimittäin että tämä oli pienestä pitäen, vain häntä yhtä, vain häntä
ainoaa rakastanut.
Mitä jos hän sulkisi Liisan syliinsä? Mitä jos hän ilmoittaisi tälle,
että kaikki oli ollut vain julmaa pilaa ja ettei ollut ollenkaan
tarkoitus, että he kaksi milloinkaan toisistaan eroisivat?
Varmaankin oli Liisa silloin riemuhuudolla hänen kaulaansa lankeava.
Silloin olisi koko tämä paha painajainen ohitse. Silloin voisivat he
alkaa jälleen uutta ja onnellista elämää.
Mutta hän ei voinut.
Hän tunsi puhuvansa ja toimivansa ikäänkuin toisen itseään
voimakkaamman ja ijäisemmän tahdon mukaan. Jonkun, joka oli päättänyt
heidän turmionsa eikä tahtonut millekään muille viittoville
mahdollisuuksille korvaansa kallistaa.
Miksi Liisa olikin sallinut hänen niin usein sisäisesti loukkautua?
Se oli lopussa, se oli auttamattomasti lopussa! Hänellä ei ollut muuta
tekemistä kuin todeta tosiasia ja toimia sen mukaisesti.
Mahtoiko joku toinen rakastaa häntä niin?
Ei, sanoi ääni hänen sydämestään. Ei! Rouva Rabbing ei koskaan häntä
niin rakastaisi.
Sehän olisikin miltei liikaa yhdelle miehelle. Eihän kaksi ihmistä
voinut olla noin kokonaan ja yksinomaan olemassa vain yhtä varten.
Sellainen onni ei voinut kuolevaisen osaksi tulla.
Mutta kuitenkaan hän ei voinut olla vertaamatta omaa, tässä suhteessa
miekkoisen miehen osaansa esim. Muttilan kohtaloon, jota hän tällä
hetkellä piti suorastaan säälittävänä.
Olihan Muttila tosin itse tahtonut sen niin järjestää. Ja olihan
hänellä vähemmän huolta ja mieliharmia arvattavasti niistä tilapäisistä
suhteista, joita hän solmi ja joita hän oli yhtä nopsa purkamaan.
Mutta mitä ne sitten myöskään voivat tarjota hänelle?
Eivät mitään, eivät kerrassa mitään. Eivät rakkautta ainakaan.
Hän näki Muttilan niin ilmi elävänä tällä hetkellä edessään. Kuuli,
miten sattuisivat hänen sanansa ja aavisti, kuinka hän tällaisissa
tapauksissa ajattelisi.
Rakkaus? Pah, sehän oli rahakysymys!
Kenen naisen hyvänsä voi vietellä, jos oli vain rahaa, paljon rahaa.
Ja ellei nyt juuri rahalla suorastaan, niin siroittamalla rahaa,
kylvämällä sitä ympärilleen, ostamalla kukkia ja koruja, pitämällä
päivällisiä ja illallisia. Sanalla sanoen, pyöristämällä kaikki elämän
kulmikkaisuudet ja laittamalla itse omantunnon vaivat miellyttäviksi ja
houkutteleviksi.
Ja ellei nyt juuri päivässä, niin parissa ja ellei nyt juuri viikossa,
niin kuukaudessa.
Kauemmin ei Muttila varmaankaan olisi katsonut kenenkään naisen voivan
hyvettään säilyttää, jos vain kullalla lastattu aasi olisi voinut sen
yli kohota.
Jospa hänelläkin, Muttilalla, olisi ollut rahaa, paljon rahaa! Jospa
hänelläkin olisi ollut varaa noin matkustella ja henttunsa kanssa
vuosikausia maailmaa kierrellä.
Kyllä hänkin siinä tapauksessa olisi luvannut olla yhtä paljon
rakastettu.
Siksi täytyi ansaita rahaa, paljon rahaa. Siksi täytyi hankkia hyviä
tilauksia ja tehdä niin monta ylhäistä tuttavuutta kuin mahdollista.
Noin olisi varmaankin Muttila tuuminut tässä tapauksessa.
Mutta joku ääni Johanneksen sydämestä sanoi, että Muttila erehtyi
sittenkin ja että hän oli tomppeli, joka ei koskaan ollut rakkauden
olemusta käsittänyt.
Olihan tässä, juuri tässä, hänen edessään, jotakin, joka ei ollut
rahalla ostettavissa. Ei rahalla eikä tavaralla, ei kalliilla kivillä
eikä kaikella, mitä erämaan laivat saattoivat yli kuumien hiekkamerien
tuoda tullessaan.
Koskaan ei tuo nainen jonkun toisen vuoksi kalpenisi noin.
Koskaan hän ei noin painaisi sydäntään eikä katsoisi noin avuttomalla
ilmeellä mieheen, joka juuri iski puukon hänen sydämeensä! Tuo katse ei
ikinä katoaisi hänen mielestään.
Mutta olihan se lopussa, olihan kaikki lopussa. Nyt täytyi vain katsoa
eteenpäin ja pitää huolta huomisesta.
18.
Johannes ei ehkä Muttilan suhteen kovinkaan paljoa erehtynyt.
Epäilemättä hän ylimalkaan halveksi naisia. Ja epäilemättä hän alussa
oli ollut taipuvainen käsittämään myöskin Liisan ja Johanneksen suhteen
yksinomaan kyynillisesti.
Mutta sittemmin hän oli ruvennut ikäänkuin vaistomaisesti aavistamaan,
että siinä sittenkin voi olla kysymys myös jostakin muusta.
Olihan tämä oikeastaan tuiki merkillinen pari hänen mielestään. Ja sen
merkillisemmäksi se kävi, mitä enemmän hän alkoi siihen huomiota
kiinnittää.
Näillähän todellakaan ei ollut mitään muuta kuin rakkautensa.
Ei muuta asiaa, ei muuta harrastusta, jonka vuoksi elää. He voivat
tosin tilapäisesti jostakin muustakin puhua, mutta tekivät sen silloin
aivan hajamielisesti ja pintapuolisesti.
Ja kuinka he olivat riippuvaisia toisistaan!
Jokainen toisen katse vaikutti toiseen. Jokainen ilme ja äänenväre
kohtasi heti toisessa oikean vastineensa. Välistä he olivat iloisia,
välistä surullisia. Mutta aina nähtävästi ainoastaan heidän omien
keskinäisten asioittensa vuoksi.
Sehän oli maailma, johon oli mahdoton ulkopuolisen tunkeutua.
Ja kuinka he näyttivät samalla kärsivän ja nauttivan toisistaan.
Mitä enemmän Muttila heitä tarkasteli, sitä kummallisemmilta olioilta
rupesivat nuo kaksi hänestä tuntumaan.
Jos tuo toinen petti rakastajatartaan, kuinka saattoi tuo toinen sitten
häntä yhä edelleen yhtä tulisesti ja yhtä uskollisesti rakastaa? Ja jos
tuo toinen kerran tahtoi päästä hänestä, miksi hän sitten edelleen oli
toisen jokaisesta ilmeestä ja sielunvivahduksesta niin riippuvainen?
Kenties ei rakkaus sittenkään ollut pelkkä rahakysymys.
Mahdollisesti siinä sittenkin voi olla jotakin muuta. Jotakin
salaperäistä, jotakin mystillistä ja kosmillista.
Kuka tietää, ehkä juuri tässä, aivan tässä hänen silmäinsä alla,
näyteltiin palanen sitä maailmantragediaa, josta kaikki myytit olivat
syntyneet ja josta olivat laulaneet kaikki runoilijat? Sitä, jota niin
harvat olivat tunteneet ja jolta niin moni hänen tavallaan oli ollut
taipuvainen kieltämään kaiken olemassaolon.
Muttilan mieli kävi oikein kummalliseksi hänen noin ajatellessaan.
Mutta sittenhän tässä tapahtuu jotakin suurta! välähti kerran läpi
hänen aivojensa. Sittenhän tässä olisi aihe taiteilijalle.
Ja hän päätti kuin päättikin vielä kerran oikein toden teolla muovailla
kuvan Liisasta. Ja se olisi ensimmäinen vakava työ pitkiin vuosiin,
jota hän ei tekisi tilauksesta.
Mutta kenties juuri siitä tulisi hänen elämänsä suurtyö. Ja kenties
siitä sittenkin tulisi tilaus!
Johannesta hän ei ollut enää pariin viikkoon nähnyt.
Johannes istui nykyään vain huoneessaan ja ahkeroitsi. Hän oli
todellakin päässyt työn päästä kiinni. Hän kirjoitti kuumeentapaisella
kiihkolla suurta teostaan »Suomi tulevaisuuden valtiona».
Samaa, jota hän oli nuoruudessaan uneksinut. Samaa, jonka hän oli
kerran jo osaksi kirjoittanutkin, vaikka hän eräällä epätoivon hetkellä
Berlinissä kahdeksan vuotta sitten oli tunkenut tuleen sen ja luullut
oman entisen itsensäkin samalla tuhkaksi polttavansa.
Hän oli polttanut vain oman silloisen maailmankatsomuksensa.
Muuten hän oli jäänyt entiselleen. Hänen tapansa tuntea ja ajatella oli
sama kuin ennenkin, samoin hänen yksilöllinen pohjapiirroksensa. Hänen
mielipiteensä vain olivat ajan varrella muuttuneet.
Sitä suuremmalla ylemmyydellä hän omasta mielestään voi nyt hallita
ainettaan, sitä laajemmalla mielenkiinnolla siihen nyt syventyä ja
antautua.
Hänen kynänsä juoksi kuin lyly lumella.
Hän itsekin ihmetteli sitä väli-aikoinaan.
Kaikki, mikä ennen oli ollut sekavaa ja kiertynyt kehäksi hänen
aivoissaan, oli nyt selvennyt kuin taika-iskun voimalla. Hän tunsi,
että tällä kertaa tästä tulisi jotakin. Ja jo se tunne, että hän
ylimalkaan vielä voi tehdä työtä, oli omiaan hänet oudolla,
haltioittavalla onnenhurmiolla täyttämään.
Ja voi tapahtua, että hän kirjoittaessaan unohti sekä entisyytensä että
nykyisyytensä, sekä Liisat että rouva Rabbingit! Ja että hän muisti
vain omia muinaisia unelmiaan ja mikä herttaisen naivi poika se oli
ollut, joka kerran hänen henkilöllisessä hahmossaan oli sosialististen
aatteiden palvelukseen antautunut.
Mutta aina aamulla hän kokosi paperinsa, pisti ne povitaskuunsa ja meni
näyttämään niitä rouva Rabbingille. Nykyään he tapasivat toisensa aina
rouva Rabbingin asunnossa.
Heistä oli tullut mitä parhaat henkiset toverukset.
Vielä ei ollut rakkauden sanaa vaihdettu heidän välillään. Mutta se oli
jo ilmassa, se liiteli jo kaikkien heidän keskustelujensa ja
tapaamistensa yllä niinkuin poutapilvi, niinkuin päivänsäde. He
tunsivat sen läsnä-olon kyllä molemmat ja olisivat suuresti
hämmästyneet, jos se äkkiä olisi mennyt pois ja kadonnut heiltä.
Niin tuli eräänä päivänä tuokin välttämätön sana sanotuksi.
Johannes oli juuri valittanut, että alituinen sähkökellojen kilinä
häiritsi häntä hotellissa. Rouva Rabbing sanoi silloin aivan
luonnollisesti ja teeskentelemättömästi:
--Muuttakaa minun luokseni! Täällä te ainakin saisitte rauhassa
kirjoittaa.
Hänellä itsellään oli suuri, viisi eri suojaa käsittävä vuokrahuoneusto
ja oma palvelijatar.
Johannes katsoi häneen. Rouva Rabbing vastasi ystävällisellä,
kehoittavalla hymyllä hänen katseesensa.
Silloin sai Johannes rohkeuden sanoa, mitä hänellä oli sydämellään.
--Ei, minä en voi! sanoi hän. Minä en voi parhaalla tahdollanikaan.
--Mitä te ette voi? kysyi rouva Rabbing.
--Ottaa vastaan teidän ystävällistä tarjoustanne, sopersi Johannes.
--Miksi te ette voi?
--Siksi ... siksi, että minä rakastan teitä! pääsi vihdoin Johanneksen
huulilta.
Samalla pimeni kaikki hänen silmissään. Hän tempasi rouva Rabbingin
molemmat kädet omiinsa ja suuteli niitä tulisesti, toista ja toista
vuorotellen. Mutta hän kuuli korvissaan soinnahtavan:
--Sehän ei ole mikään syy. Taikka oikeammin, se syy puhuu minun
puolestani.
--Te tarkoitatte...?
--Että te juuri senvuoksi sitä paremmin voitte muuttaa luokseni. Sillä
minäkin rakastan teitä.
Heidän sanansa hukkuivat suudelmiin. Mutta sitten painoi Johannes
päänsä hänen helmaansa ja purskahti ääneen itkemään.
Rouva Rabbing antoi hänen itkeä valloiltaan.
Mutta sitten hän kohotti hänen päänsä ylös ja kysyi vienosti:
--Sinä itket? Miksi?
--Siksi että minä en ansaitse tätä autuutta, nyyhki Johannes. Minä
tulen niin alhaalta, niin alhaalta!
Myöskin rouva Rabbingin silmissä kimaltelivat kyyneleet.
--Kumpihan meistä mahtaa tulla alempaa! kuiskasi hän. Muista minun
alennustilaani!
--Ei, minä en muista, minä en muista! purkautui Johannekselta miltei
huutamalla. Minä ajattelen vain omaa alennustilaani.
--Se ei mahda olla niin vaarallista laatua, arveli rouva Rabbing.
Sinähän olet kuitenkin aina pysynyt itsellesi uskollisena.
--Minä! huokasi Johannes keskeltä kyyneltensä. Minä, jonka koko
viimevuosien elämä on ollut vain suurta itsepetosta!
Sinä hetkenä hän kielsi Liisan. Kielsi niin täydellisesti kuin toinen
ihminen voi kieltää toisen, julistautumalla täydellisesti irti hänestä,
tahtomatta myöntää edes itselleen, että koskaan on toista tuntenut ja
tunnustanut.
Hyvä, ettei toki rouva Rabbing tiennyt siitä.
Varmaan hän olisi silloin kammolla kaikonnut Johannekselta. Varmaan hän
ei olisi ikinä anteeksi antanut hänelle, että hän kerran elämässä oli
niin alhaiseen naiseen yhtynyt ja oli vielä tälläkin hetkellä, kaikesta
tahdonponnistelustaan huolimatta, häneen niin monilla lujilla ja
sitkeillä säikeillä kiinnitetty.
Mutta samalla hän kuuli jälleen rouva Rabbingin viisaan ja lempeän
äänen korvissaan soinnahtavan:
--Minä tiedän. Minä tiedän kaikki. Minäkin luulen, että se on ollut
itsepetosta.
--Mikä? kysyi Johannes säikähtyneenä.
--Suhteesi tuon naisen kanssa. Sillä ethän sinä muuten olisi kärsinyt
niin paljon.
--Sinä tiedät siitä?
--Olen koko ajan tiennyt siitä.
--Ja kuitenkin antanut anteeksi minulle?
--Se on ollut helppoa, hymyili rouva Rabbing surumielisesti. Arvelen,
että se kuitenkin on ollut taivas verrattuna suhteesen, mikä minulla on
ollut mieheni kanssa.
Nyt ei ollut enää pilveäkään Johanneksen taivaalla. Nyt hän oli
täydellisesti onnellinen.
Päätettiin sitten, että Johannes heti ensi kuun alusta muuttaisi rouva
Rabbingin luo asumaan. Toistaiseksi hän oleskelisi siellä vain päivillä
ja kirjoittelisi siellä.
Johannes tahtoi varata itselleen täten vielä eräitä päiviä
järjestääkseen asiansa lopullisesti Liisan kanssa.
Joulu olikin ovella jo. Mutta sitä ennen täytyi Liisan ja Muttilan
välttämättömästi matkustaa.
19.
Oli päätetty, että Johannes oleskelisi päivät rouva Rabbingin
asunnossa. Mutta tapahtui, että hän viivähti siellä yönkin ja saapui
vasta myöhään seuraavana aamuna hotelliinsa.
Liisa ei koskaan kysynyt, mistä hän tuli. Eikä Johanneksellakaan
puolestaan ollut mitään halua ruveta hänelle retkistään sen lähempää
selkoa tekemään.
Voihan Liisa uskoa esim., että hän juopotteli!
Johannekselle oli tähän aikaan yleensä jokseenkin samantekevää, mitä
Liisa uskoi hänestä. Kaikki ymmärrys-mahdollisuudet olivat heidän
väliltään katkenneet.
Joskus, siihen aikaan kuin Johannes vielä oli kirjoittanut heidän
yhteisessä hotellihuoneessaan, oli Liisa osoittanut eräitä lähestymisen
oireita. Ilmestynyt suurin, kyyneleisin silmin hänen kirjoituspöytänsä
viereen ja tuijottanut häneen pitkiä tuokioita vaieten ja
surumielisesti.
Mutta sekin oli vain hermostuttanut Johannesta.
Tämä oli vain kärsinyt tuosta äänettömästä, epätoivoisesta valituksesta
ja pyytänyt Liisaa etääntymään. Hänen hermonsa olivat tähän aikaan
siinä kunnossa, että ne eivät sietäneet Liisan puolelta pienintäkään
kosketusta.
Liisan matkustaminen kotimaahan oli jo päätetty heidän välillään. Mutta
matkapäivää ei oltu määrätty vielä.
Niin tuli sekin määrätyksi kuin itsestään.
Eräänä aamuna rouva Rabbingin asunnosta kadulle astuessaan tapasi
Johannes heti oven ulkopuolella Liisan, joka sanaa puhumatta ojensi
kätensä hänelle.
--Sinä täällä? kysyi Johannes vilpittömällä hämmästyksellä, voimatta
samalla estää eräänlaista kiusautumisen ilmettä kulkemasta yli
kasvojensa. Luulin, että nukkuisit rauhallisesti vielä vuoteessasi.
--Minä en voinut nukkua, kuiskasi Liisa. Suo anteeksi! Hyvä, että
tulit. Minä olen niin kauan odottanut sinua.
--Sinä olet odottanut minua?
--Kyllä! Koko yön. Nähnyt valojen syttyvän ja sammuvan ikkunoissa.
Nyt ymmärsi Johannes.
Mutta hän kiusautui siitä vain sen enemmän. Vakoiliko Liisa ehkä häntä?
Eikö kaikki siis ollut jo selvää heidän välillään?
Ja jos ei ollut selvää, täytyi sen nyt tulla selväksi. Nyt taikka ei
milloinkaan!
Olihan Liisan jo täytynyt kaikki aavistaa. Taikka, ellei hän ollut
aavistanut, hän ei siis ollutkaan niin älykäs kuin Johannes oli
luullut, ja hänelle oli vastenmielinen totuus suorastaan päähän
nuijittava.
Johannes ei voinut ymmärtää, mitä hyödytti tämä kiusallinen kohtaus.
Täytyihän sen olla nimittäin yhtä kiusallisen heille molemmille. Miksi
Liisa välttämättä oli tahtonut valmistaa hänelle sellaisen? Ja miksi
hän ennen kaikkea itse viitsi sellaiseen antautua?
Mutta ehkä hän kuului itsekiduttajien laajaan sukukuntaan, joita oli
legionittain kaikkialla ja Suomessa kolme miljoonaa.
Ainakin Johannekselta olisi Liisa kaikissa tapauksissa voinut säästää
tämän kohtauksen. Täytyihän hänen tietää, ettei se kuitenkaan voisi
muuttaa mitään enää heidän keskinäiseen suhteesensa nähden.
Ja vain ohimennen vilahti Johanneksen aivojen läpi, mitä tuo nainen oli
mahtanut kärsiä täällä koko yön kylmässä ilmassa ja vinhassa
talvituulessa värjötellessään.
Sillä aikaa he olivat maanneet pehmeillä pieluksilla ja rakastaneet
toisiaan. Jokeltaneet joutavia sanoja ja uinahtaneet jälleen
haahkanuntuville.
Ja sillä aikaa oli tuo nainen koko ajan tuijottanut täältä pimeästä
yöstä heidän ikkunoihinsa.
Sehän oli inhoittava ajatus! Sehän täytyi saada pois aivoistaan, ellei
sen mieli jäädä elinpäiviksi sinne painamaan ja kummituksena
kiusaamaan.
Hän kysyi sentähden sangen tuimasti ja tunteettomasti:
--Mitä ikkunoita sinä tarkoitat?
--Niitä ... niitä, joiden takana olet ollut, kuiski Liisa. Tiedänhän,
että tulet rouva Rabbingin luota.
--Minä luulin, että sinä tiesit siitä, huomautti Johannes
välinpitämättömästi.
--Minä aavistin, myönsi Liisa tuskin kuuluvasti. Mutta se ei ole sama
kuin tieto. Nyt vasta, nyt vasta minä olen selvillä kaikesta.
Johannes kuuli, että Liisa itki. Sekin vaivasi häntä.
Mitä tapoja tuo oli? Itkeä keskellä katua! Sattuvat vielä ihmiset
näkemään.
Onneksi oli vasta vähän väkeä liikkeessä eikä päivä ollut valjennut
vielä.
Johannes tahtoi saattaa Liisan kiireimmän kautta hotelliin. Mutta Liisa
piti hänen kättään itsepintaisesti kädessään ja veti häntä jollekin
syrjäkadulle päin.
--Minä en ainakaan ole peittänyt sinulta mitään, tiuskasi Johannes
melkein äkäisesti.
--Et, et, nyyhkytti Liisa. Enkähän minä syytä sinua mistään. Omalle
itsellenihän minä vain näin puhelen...
Hänen äänensä sortui kyyneliin.
Myöskin Johannes vaikeni ja he kulkivat jonkun matkaa äänettöminä
edelleen, Liisa nyyhkien ja pusertaen Johanneksen kättä omassaan,
Johannes vaivautuneena ja otsa rypyssä hänen rinnallaan.
Vihdoin veti Johannes kätensä pois.
Liisa tarttui siihen ahnaasti uudelleen. Johannes tempaisi sen melkein
väkivallalla pois häneltä ja sanoi äänellä, joka ei ollut enää ihmisen
ääni:
--Anna minun olla!
Liisa horjui. Hänen polvensa lyykistyivät ja hänen täytyi tukea itseään
seinää vasten.
--Anteeksi, sai hän hädintuskin soperretuksi. Minä en tiennyt, että se
oli sinulle _niin_ kiusallista.
Johannes kärsi Liisan puolesta sanomattomasti. Hän olisi antanut mitä
hyvänsä yhdestä ainoasta ystävällisestä sanasta, jonka hän olisi saanut
huuliltaan!
Mutta hän ei voinut. Oli kuin olisi ollut salpa hänen suunsa edessä ja
samoin kaikkien hänen sympaattisten mielen-ilmaustensa tiellä.
Sitä enemmän kohdistui hänen suuttumuksensa Liisaan, joka juuri nyt
vetosi niihin ja tahtoi ikäänkuin väkipakolla ne esille manata.
Toisti, toisti! Milloin hyvänsä, mutta ei nyt. Sillä nyt oli heidän
kummankin tuskansa niin suuri, ettei voinut olla suurempi. Mihin he
kaksi oikeastaan olivat joutuneetkaan?
Myöskin Johannes voi tuskin pysyä pystyssä enää.
Mutta hänen kielensä muodosti epäystävällisiä sanoja. Ja hän kuuli
itse, miten raa'alta ja töykeältä hänen äänensä soinnahti hänen
vastatessaan Liisan viimeiseen, anteeksipyytävään lauselmaan:
--Sinun olisi pitänyt arvata se! Etkö näe, missä mielentilassa minä
olen? Minähän olen hullu, mielipuoli. Olen jo pitkät ajat ollut!
--Enhän minä ole voinut aavistaa, pyyteli Liisa edelleen anteeksi.
--Sinun olisi _pitänyt_, jos olisit minua rakastanut, jatkoi Johannes
julmasti. Mutta sitä sinä et ole tehnyt etkä osannut tehdä.
--Älä sano niin! Älä sano niin! aneli Liisa sammuvalla äänellä.
--Kyllä, minä sanon niin. Sinä et ole minua ikinä rakastanut etkä ikinä
osannut minua oikein arvostaa.
Liisa itki seinää vasten. Itki suurta, pitkää, valittavaa särkyneen
elämän itkua, joka tunki Johanneksen luihin ja ytimiin.
Jos hänellä nyt olisi ollut revolveri, hän varmaan olisi ampunut heidät
molemmat.
Mutta sekin puuttui häneltä juuri nyt.
Ainoa, mitä hän voi, oli viheltää ajuri ja antaa heidän hotellinsa
osote hänelle.
Kuomuun saakka hän jaksoi vielä saattaa Liisan. Mutta siellä laukesi
hänenkin hermojännityksensä.
Hän putosi kuin kuollut omaan nurkkaansa. Hän ei itkenyt, hän ei
tahtonut itkeä. Hänen kurkustaan tuli vain kummallisia ääniä, jotka
tulkitsivat yht'aikaa tuskaa, raivoa, rakkautta ja epätoivoa.
Hotellin edessä hän ojensi hiljaa kätensä Liisalle.
Ennen kuin hän ehti mitään ajatellakaan, oli Liisa vienyt sen
huulilleen ja suudellut tulisesti sitä.
Sitten he katsoivat silmiin toisiaan.
--Tähän saakka me siis olemme tulleet, virkahti Johannes vaikeasti.
Näin paljon me siis olemme toistemme vuoksi kärsineet!
--Ei, älä sano niin! oikaisi Liisa kiihkeästi. Vaan näin paljon me
olemme toisiamme rakastaneet!
--Eiköhän se mahda olla sama asia, arveli Johannes.
He nousivat ajurista ja menivät huoneeseensa. Mutta täällä he jälleen
jäivät toisiinsa tuijottamaan ikäänkuin eivät olisi tienneet mitä tehdä
ja mistä päästä nyt elämää alottaa.
Talvinen aamu hämärsi jo ulkona. Sen valo tunkeutui viheriäin uutimien
läpi huoneesen täyttäen sen epämääräisellä, kammottavalla
kalmanvärillä, joka heittyi kaikkialle, seiniin, kattoon,
koskemattomaan sänkyyn, vieläpä heidän omille kasvoilleenkin.
Olihan koko huone kuin ruumiskammio.
Niinkuin olisi jotakin kallista, jotakin korvaamatonta ijäksi viety
pois. Niinkuin olisi lapsi kuollut talosta ja vanhemmat seisoneet
keskellä lattiaa vastakkain, vielä täysin tajuamatta, mikä ääretön
onnettomuus oli tapahtunut.
He seisoivat todellakin vielä täysissä pukimissaan, sellaisina kuin
olivat kadulta tulleet, ja tuijottivat toistensa silmäteriin, ikäänkuin
etsien sieltä vastausta tälle julmalle arvoitukselle, joka oli heidät
molemmat perinjuurin järkyttänyt.
Miksi he olivat eronneet? Ja mikä oli heidät toisistaan erottanut?
Vaikka heiltä olisi kysytty, vaikka heitä olisi kiusaten ja rääkäten
pakotettu puhumaan, he eivät sittenkään olisi voineet antaa mitään
järjellistä vastausta siihen.