sisimmässään loukkautunut. Mutta ellei hän ollutkaan ollut? Mitä jos
Muttilan häpeämätön tapa vaikuttikin häneen juuri rakkailta ja
tutunomaisilta ääniltä entisyydestä, jota hän ei ollut unohtanut ja
jonka uudistumismahdollisuudet edelleenkin piilivät hänen povessaan?
Silloinhan oli kaikki hukassa!
Kuitenkin oli Johannes kuullut niin monta kertaa Liisan omasta suusta,
miten kiitollinen tämä muka oli siitä, että Johannes ei ollut
lähestynyt häntä samalla tapaa kuin muut! Mutta sehän saattoi olla vain
teeskentelyä tai itsepetosta.
Muttila näytti ottavan Liisan sellaisena kuin hän oli. Tuon miehen
asiantuntevaa silmää ei ainakaan liika ihannoiminen ja jumaloiminen
sumentanut.
Liisa oli ehkä vain koko ajan teeskennellyt hänelle, Johannekselle?
Ehkä hän nyt vasta esiintyi oikeassa karvassaan? Ja ehkä hänessäkin
tällä hetkellä tapahtui samanlainen vapautumisen ja sisäisen
helpottumisen tunnemuutos, jota Johannes itse oli ollut viime aikoina
itsessään huomaavinaan?
Mutta silloinhan oli kaikki narripeliä! Silloinhan oli todellakin aika,
että he kaksi eroisivat toisistaan.
Näin pitkälle oli Johannes päässyt mustasukkaisissa mietteissään, kun
hän äkkiä kuuli Liisan kysyvän jotakin Muttilalta.
--Minä olen nähnyt teidät ennen jossakin, sanoi Liisa. Mutta missä?
--Minut? ihmetteli Muttila. Mahdotonta! Siinä tapauksessa minäkin
muistaisin sen.
--Odottakaapas! jatkoi Liisa miettivästi. Minä muistan sen kyllä...
Niin, nyt minä sain kiinni siitä! Parisissa, kolme vuotta sitten,
eräässä yökahvilassa.
--Kenen kanssa? kysyi Muttila mielenkiinnolla. Tarkoitan, kenen kanssa
minä muka siellä olin?
--Erään suomalaisen naisen kanssa, hymyili Liisa. Arvattavasti teidän
morsiamenne?
--Arvattavasti, nauroi Muttila, koska hän kerran oli minun kerallani.
Mutta kuinka en minä nähnyt teitä?
--Me olimme siellä Johanneksen kanssa, sanoi Liisa.
--Ja teillä oli kaikki syy mieluimmin nähdä kuin tulla nähdyksi sillä
kertaa? ilvehti Muttila.
--Voi olla, myönsi Liisa, heittäen pitkän, hyväilevän silmäyksen
Johannekseen.
--Tunnusta pois! virkahti Muttila leikillisesti myöskin Johanneksen
puoleen kääntyneenä. Meitä taisi olla siellä useampiakin morsiuspareja
yht'aikaa.
Parisin muistot tarjosivat heille sopivan puheenaineen. Mutta Johannes
kävi hetki hetkeltä aina kiusatummaksi ja hajamielisemmäksi.
Hänen olisi tehnyt niin mieli olla juuri nyt kahdenkesken Liisan
kanssa. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä niin paljon ja saada niin moneen
hämärään seikkaan vastausta. Kuulla Liisan omasta suusta, ettei heidän
kolmivuotinen lemmentarunsa ollut sittenkään erehdystä ollut ja että,
toi tulevaisuus sitten mitä toikin, se aina oli säilyvä heidän elämänsä
ihanimpana muistona ja korkeimpana, siintävimpänä kukkulana.
Mutta eihän siihen nyt ollut tilaisuutta. Ja päivällinen syötiin
keveän, hilpeän mielialan vallitessa, joka Liisan ja Muttilan puolelta
näytti olevan luonnollista ja teeskentelemätöntä, mutta Johanneksen
puolelta tuiki vaikeasti esille puserrettua.
15.
Noita yhdessä-oloja muodostui sitten useampiakin.
Muttila vuokrasi itselleen atelierin erään puutarhurin-lesken luona,
jonka pojista joku oli ollut taiteilija. Johannes ja Liisa kävivät
häntä siellä silloin tällöin katsomassa.
Aluksi ei Liisa tahtonut tulla mukaan. Mutta kun Johanneskin mielellään
soi, että Liisalla oli jotakin seuraa ja hänelle itselleen oli tullut
todellinen tarve seurustella myöskin muiden ihmisten kanssa, hän sai
Liisan sittenkin, vaikka vastahakoisesti, suostumaan.
Muttila olikin mitä hauskin isäntä. Tarjosi viiniä, näytteli
luonnoksiaan ja piti koko ajan yllä keveää, harmitonta kanssapuhetta,
joka oli täydellinen hermolepo Johannekselle.
Lopuksi mentiin sitten aina syömään ravintolaan.
Johanneksen vastenmielisyys Muttilaa kohtaan oli haihtunut kokonaan.
Sensijaan hän aina edelleen tunsi pienen pistoksen sydämessään, joka
kerta kuin tämän nimi heidän, hänen ja Liisan, kahdenkesken ollen
mainittiin. Sillä Liisa ei koskaan voinut olla silloin hiukan
punastumatta ja epämääräisesti, puolikiusatusti,
puoliylenkatseellisesti hymyilemättä.
Se kasvatti Johanneksen sisäistä kaunaa ja epäluuloa Liisaa kohtaan.
Hänen itsensä ei koskaan onnistunut omilla keinoillaan loihtia tuota
hymyä esille.
Ja yhä lujemmin hän sydämensä sisimmässä liittyi rouva Rabbingiin.
Siinä oli ainakin nainen, jota ei olisi tarvis epäillä, jos hän kerran
jollekin lahjoittaisi rakkautensa! Ja juuri tuollaista turvallista ja
kiinteätä kalliota kaipasi Johannes, jos hänen mieli maailmassa tehdä
jotakin ja asettua paikoilleen asumaan.
Ja yhä useammin tapasi Johannes itsensä kuvittelemassa, millaista olisi
elää yhdessä rouva Rabbingin kera, rakentaa koti hänen kanssaan ja
viettää hiljaista, porvarillista elämää.
He olivat nykyään jo joka päivä yksissä.
Sillä aikaa seurustelivat Liisa ja Muttila keskenään. Johannes ei
tiennyt oikein, kärsikö hän siitä syvemmin vai nautti. Toiselta puolen
sai hän täten enemmän ulkonaista ja sisäistä vapautta jatkaakseen omaa
seurusteluaan rouva Rabbingin kanssa, toiselta puolen hänestä tuntui
tuskalliselta ajatella, että joitakin hänelle outoja sielunsäikeitä
kenties kutoutui noiden kahden välille hänen poissa-ollessaan.
Muttila oli ruvennut Liisaa vähin erin ja ikäänkuin leikillään saveen
muovailemaan. Siitä piti tulla Marjatta tai jotain sentapaista.
Liisa ei aluksi tahtonut seisoa hetkeäkään paikoillaan. Mutta myöhemmin
hän tunnusti alkavansa yhä enemmän rakastaa tuota rumaa, kosteata
ainetta, jolla oli niin merkillinen kyky elävöityä ja henkevöityä
luovan ihmiskäden sitä koskettaessa.
Tavallisesti tuli Johannes hänen seurassaan. Mutta saattoi jo myöskin
tapahtua, että Liisa tuli yksin. Silloin hän selitti ikäänkuin anteeksi
pyytäen, että Johannes oli saanut jotakin hyvin tärkeää toimittamista
kaupungilla.
Ensi kerralla oli Muttila sitä hiukan hämmästellyt. Sitten hän ei
pitänyt sitä minään, vaan katsoi asiaan kuuluvaksi, että Liisa, yksin
tai Johanneksen kanssa, ilmestyi joka ilta hänen atelieriinsa.
Kerran viipyi Liisa sangen myöhään siellä.
Johannes oli jo nukkumassa, kun hän tuli. Ja seuraavana aamuna hän pani
Liisan tiukasti tilille siitä.
--Sinä tulit eilen kotiin tavallista myöhemmin, hän sanoi. Olitteko
ravintolassa?
--Kyllä, vastasi Liisa haukotellen. Ensin atelierissa, sitten
ravintolassa.
--Ja sitten jälleen ravintolassa? tiukkasi Johannes.
Hän oli itse eilen illalla istunut ulkona rouva Rabbingin kanssa. Mutta
silti häntä loukkasi syvästi ajatus, että Liisa oli ollut ravintolassa
ilman häntä, yksin vieraan miehen kanssa.
--Armaani, hymyili Liisa. Enhän minäkään ole kysynyt, missä sinä vietit
ja vietät iltasi.
Se oli totta. Liisa ei ollut koskaan kysynyt sitä.
Johannes oli joskus ollut siitä varsin kiitollinen Liisalle ja pitänyt
sitä hienotunteisuutena, jota ei voinut kyllin korkealle arvostaa.
Varmaan ei moni nainen olisi tehnyt samoin Liisan sijassa.
Nyt hän samasta asiasta kirosi Liisaa ja moitti häntä katkerasti
mielessään.
--Miksi et ole kysynyt! hän sanoi. Minä olisin kyllä vastannut totuuden
mukaan.
--Tiedänhän, että seurustelet rouva Rabbingin kanssa, lausui Liisa
tyynesti. Mitäpä se olisi kysymällä parantunut!
--Ja sinä Muttilan!
--Jos tahdot, voin minä kyllä lakata hänen kanssaan seurustelemasta.
Johannes mietti, mitä sanoisi.
Vielä voisi kaikki tulla hyväksi heidän välillään. Jos Johannes nyt
kieltäisi Liisan seurustelemasta Muttilan kanssa, sisältyisi siihen
kieltoon luonnollisesti lupaus, ettei hänkään enää olisi hetkeäkään
rouva Rabbingin kanssa.
Mutta uskaltaisiko Johannes luvata sen? Ja pitäisikö hän lupauksensa?
Ja millä tekosyyllä hän voisi kieltäytyä rouva Rabbingia tapaamasta? Ja
tahtoiko hän kieltäytyä ollenkaan? Eivätkö nuo tapaamiset jo olleet
muodostuneet tärkeäksi tekijäksi hänen sielun-elämässään?
Mutta jos hän ei taas tahtonut kieltäytyä, mitä syytä hänellä oli
kieltää Liisaa seurustelemasta Muttilan kanssa?
Sehän oli siinä tapauksessa sulaa hulluutta! Jos hän todella tahtoi
päästä Liisasta, olihan tämä mukavin tapa. Ja jos noista kahdesta
tulisi pari, jota Johannes ei voinut uskoa vielä, niin silloinhan hänen
päinvastoin oli syytä olla kiitollinen eikä mustasukkainen Muttilalle.
Kun Johannes vain olisi tiennyt, mitä hän tahtoi! Mutta juuri siinäpä
se olikin temppu.
Niin jäi asia silläkin kertaa heidän välillään keskeneräiseksi.
Toisella kertaa, jolloin he jälleen olivat eri tahoilla iltansa
viettäneet, kysyi Johannes Liisalta, mitä heidän, Liisan ja Muttilan,
oli tapana jutella keskenään.
--Milloin mitäkin, vastasi Liisa. Hän puhuu tavallisesti taiteesta,
minä muista maailman asioista.
--Mitä hän sanoi, kun sinä tulit yksin? kysyi Johannes edelleen.
--Ei mitään, vastasi Liisa välinpitämättömästi. Hän kysyi vain, missä
sinä olit ja minä selitin, että sinä olit saanut tärkeän kirjeen, joka
välttämättä vaati sinun silmänräpäyksessä kaupungille poistumaan.
Liisa lepäsi vuoteessaan, molemmat kädet takaraivonsa alla, ja katsoi
huvitetulla, ärsyttävällä ilmeellä häneen.
Johannes seisoi jo täysissä pukimissaan keskellä lattiaa, valmiina
lähtemään aamukävelylleen, missä hän tiesi rouva Rabbingin tapaavansa.
Liisan tyyneys hermostutti häntä.
--Se oli totta, hän vastasi jotenkin pikaisesti. Minähän itse
ehdottelin, että te kaksi viettäisitte iltanne yhdessä...
--Niin, pisti Liisa väliin. Ettei hänen olisi tarvis turhaan odottaa.
--Kenen hänen? kysäisi Johannes ajattelemattomasti.
--Muttilan luonnollisesti, vastasi Liisa viattoman enkelin ilmeellä.
Vai tarkoitatko sinä ehkä jotakin muuta?
Jälleen oli Liisa tyyneydellään houkutellut hänet itsensä
ilmi-antamaan.
Se harmitti suuresti Johannesta. Mutta nyt päätti hänkin pysyä tyynenä
ja pakottaa esille totuuden Liisastakin.
--Tietysti minäkin tarkoitin Muttilaa, hän sanoi. Mutta meidänhän oli
aikomus myöhemmin tavata kaikki kolme toisemme hänen atelierissaan.
--Me odotimme kyllä, selitti Liisa. Mutta sinua ei kuulunut sinne ja
sitten me menimme illalliselle.
--Minä kävin kyllä siellä, väitti Johannes. Mutta atelieri oli pimeä
eikä kukaan tullut minulle avaamaan.
--Siksi ettei siellä ollut ketään. Sinä olet mahtanut sitten kovin
paljon myöhästyä, sillä me odotimme kyllä liki puoli-yötä.
Liisa oli oikeassa.
Johannes oli omalla tahollaan viivähtänyt vielä kauemmin. Vasta kun hän
oli tullut hotelliin ja kuullut, ettei Liisa ollutkaan siellä, hän oli
säikähtänyt ja lähtenyt tätä Muttilan atelierista tiedustelemaan.
Kun ei Liisa ollut sielläkään ollut, hän oli pistäytynyt vielä parin
ravintolan ovelta vilkaisemaan ja palannut kotiin synkistyneenä ja
suuttuneena. Pannut nukkumaan ja vääntänyt sähkön sammuksiin.
Eikä hän ollut virkkanut Liisalle yhtään sanaa tämän vihdoin kotiin
varovasti ilmestyessä.
Eihän tämä käynyt! Tästähän täytyi joku loppu tulla.
--Tuo Muttila taitaa olla sinuun rakastunut, hän sanoi ilkeällä,
pistävällä äänenpainolla. Miksi hän muuten sinua niin innokkaasti
muovailisi?
Liisa purskahti nauramaan.
--Hän? Rakastunut! Hän nyt ei edes osaisi rakastua. Mutta minä luulen,
että hän pitää minua muutenkin muovailemisen arvoisena.
--Se sinä epäilemättä oletkin, katkaisi Johannes kuivasti. Mutta
kerropas minulle, mitä hän ensin sanoi sinun sisälle astuessasi.
--Hän sanoi vain: »Ja yksin?»
--Ja sinä vastasit?
--»Yksin», kuten nykyään tavallisesti.
--Siinä sinä et puhunut totta, väitti Johannes.
--Armaani, nauroi Liisa, ethän ole ollut enää viiteen päivään siellä.
Sekin oli totta. Johannes ei ollut tullut päiviä laskeneeksi.
--No niin? Ja sitten? hän kysyi.
--Sitten, nauroi Liisa tästä omituisesta kuulustelusta huvitettuna.
Sitten kerroin minä hänelle tuon kirjetarinan...
--Kuinka kerroit sen?
--Aivan kuin asia oli. Ovenvartia oli tullut hakemaan sinua alas
odotushuoneeseen. Ja ovenvartia tuonut minulle myöskin tiedon, että
joku toveri oli pyytänyt sinua ulos ja että olit jättänyt minulle vain
pienen paperilapun jäähyväisiksi.
--Ja hän? Mitä hän siihen sanoi?
Johannes piti todellakin kuin poliisikuulustelua. Hänen epäluulonsa oli
herännyt. Mitä jos tuolla atelierissa sittenkin oli ollut joku,
_vaikka_ se oli ollut pimeä ja _vaikka_ ei kukaan ollut avannut
hänelle?
Liisa katsoi häneen kummastuneena.
Sitten hän virkahti veitikkamaisesti:
--»Ei se ole ollut mikään toveri.» Niin hän sanoi.
--Mikä muu se olisi voinut olla?
--Juuri samaa kysyin minäkin Muttilalta. Mutta hän vain hymyili ja
vihelteli...
Kas vaan sitä Muttilaa! Hän uskalsi vihellellä tosiaan!
Muttila oli usein nähnyt Johanneksen ja rouva Rabbingin yhdessä ulkona.
Olikohan hän joka kerta mahtanut hänet Liisalle ilmi-antaa?
Johannes olisi hyvin mielellään tahtonut tiedon tuosta.
Jos Muttila oli katsonut asiakseen ilmoittaa Liisalle, mitä hän tiesi
Johanneksesta ja rouva Rabbingista, silloin hän ei varmaan oikeilla
poluilla liikkunut. Silloin täytyi hänellä olla omat itsekkäät
tarkoitusperänsä.
Ja silloinhan oli asia selvä. Johannes ei ainakaan tahtonut heidän
tiellään olla.
16.
Myöskin Muttila oli huomannut jotakin tulleen Liisan ja Johanneksen
väliin. Mutta hän ei pitänyt sitä niin vaarallisena.
Joskus oli Liisa saapunut hänen luokseen itkettynein silmin. Kun
Muttila oli kysynyt syytä siihen, oli Liisa vastannut vain, että
hänellä oli suruja.
Arvaa sen, ajatteli Muttila.
Hän oli jälleen samana päivänä nähnyt Johanneksen kadulla rouva
Rabbingin kanssa.
Poika pettää rakastajatartaan, ajatteli hän sitten. Rakastajatar on sen
huomannut ja siksi kyynelöinyt.
Mutta olisiko Johannes todellakin uskaltanut kurkottaa niin korkealle?
Miksei! ajatteli Muttila edelleen. Rohkea rokan syö. Ja onnenmyyrä se
on tuo Tamminen ennenkin ollut.
Hänkin oli kuullut rouva Rabbingin avioerosta ja arvasi hänen senvuoksi
oleskelevan Köpenhaminassa.
Ja Johannes taas saattoi rouva Rabbingin vuoksi täällä oleskella.
Mutta mitä Liisa sitten täällä teki? Sitä ei Muttila voinut ymmärtää.
Kerran Johanneksen kanssa kahdenkesken kapakassa ja puolikkaan
punaviiniä tyhjennettyään, hän kysyi sitä Johannekselta.
--Kuulepas, hän sanoi, vilkuttaen silmäänsä tuttavallisesti. Eikö sinun
olisi aika päästä rakastajattarestasi?
Kysymys tuli Johannekselle aivan odottamatta.
Hän ei ehtinyt suuttua edes, kun Muttila jatkoi jo samaan äänilajiin:
--Tarkoitan, sinulla taitaa olla vispilänkaupat käymässä vähän niinkuin
toisella taholla?
--Minä en ymmärrä, yritti Johannes.
--Aivan kuin tahdot, sanoi Muttila hyväntahtoisesti. Pidä vain
salaisuutenasi!
--Sinä erehdyt, erehdyt kokonaan! väitti Johannes innokkaasti. Ei
minulla ole mitään salaisuuksia.
--Ehkä ei, hymyili Muttila. Mutta milloin sinä aiot esitellä minut
rouva Rabbingille?
Hän oli jo usein ennenkin tehnyt tuon kysymyksen. Johannes oli aina
vastannut välttelevästi siihen.
--Milloin hyvänsä, hän sanoi. Heti kun sattuu tilaisuus.
--Sitä vaan ei tunnu sattuvan, pisti Muttila piloillaan. Taidat aikoa
pitää saaliisi yksinäsi.
Leikki taisi olla paras keino tässä, tuumi Johannes. Siten hän
helpoimmin suoriutuisi Muttilasta.
--Entä jos pitäisinkin! hän virkahti.
--Mutta se on väärin, väitti Muttila. Se on vasten välipuhetta.
--Mitä välipuhetta?
--Etkö muista? Minun piti muovailla sinulle rakastajattaresi kuva ja
sinun hankkia minulle tilaus rouva Rabbingilta.
--Ah, se on totta! myönsi Johannes. Sen olin minä kokonaan unohtanut.
--Muista nyt ensi kerralla, sanoi Muttila. Aika kuluu kuin siivillä. Ja
jouluksi minun täytyy olla välttämättömästi kotona.
Tuo sana lennähytti erään aatteen Johanneksen aivojen läpi.
--Jouluksi! hän toisti itsekseen hajamielisesti.
--Niin, jouluksi, sanoi Muttila. Aiotko sinäkin ehkä kotiin?
--Minä?
Johannes säpsähti. Mitä hän tiesi vielä joulustaan? Viettäisikö hän sen
siellä tai täällä? Yksin vai...?
Mutta joulun tienoilla olisivat hänen rahansa lopussa. Ja siinä oli
pulma, jota olisi kyllä sietänyt ajatella, jos olisi uskonut sen sillä
selviävän.
Mutta siitä ei Johannes nyt ollut ehtinyt pitkään aikaan huolta
kantamaan.
Ennen joulua täytyi selvitä niin paljon muuta. Ja täytyi tulla ennen
kaikkea selväksi, miten kävisi hänen ja Liisan ynnä heidän yhteisen
rakkautensa.
Eikä vain sen. Mutta myöskin, millaiseksi hänen suhteensa rouva
Rabbingiin muodostuisi.
Ja millaiseksi Liisan ja Muttilan?
Heitä oli nyt pelissä neljä. Tosin pelattiin tuo peli toistaiseksi
enimmäkseen vain Johanneksen omassa aivokopassa, mutta hän oli varmasti
vakuutettu, että sama tulisi vielä kerran myös todellisuudessa
tapahtumaan.
Mitä jos Liisa ja Muttila matkustaisivat yhdessä jouluksi kotimaahan?
Se oli se ajatus, joka äsken oli lennähtänyt läpi hänen aivojensa. Ja
mitä enemmän hän ehti sitä mielessään eritellä, sitä rohkeammalta ja
nerokkaammalta se alkoi tuntua hänestä, jos hänen vaan onnistuisi se
toteuttaa.
Miksi ei hänen onnistuisi?
Muttilahan oli juuri tuossa päässyt sanomasta, että hän kaikissa
tapauksissa matkustaisi kotiin. Oli siis kysymys vain Liisasta. Millä
saada hänet suostumaan?
Se kävisi kyllä päinsä. Olihan jo usein, aikoja sitten, ollut kysymys
heidän välillään kotimaahan matkustamisesta.
Tosin ei ollut koskaan ollut kysymystä siitä, että toinen tai toinen
heistä matkustaisi sinne yksin ja toinen jäisi ulkomaille, mutta
saattoihan sellainenkin, esim. raha-asioiden tähden, käydä
välttämättömäksi. Liisa oli järkevä nainen, joka kyllä ymmärtäisi kovan
todellisuudenkin vaatimukset.
Mutta miksi ei Johannes sitten matkustaisi hänen kerallaan? Täytyihän
hänellä olla joku syy, joku tekosyy jäädä tänne.
Saattoihan hänellä olla esim. jotakin työtä, joka välttämättömästi
vaati häntä vielä ulkomailla viivähtämään. Jotakin henkistä, jotakin
kirjallista työtä, joka vaati europalaista ilmaa ja suurten
sivistyskeskusten läheisyyttä.
Mutta mitä työtä hänellä olisi?
Nyt hän keksi sen. »Suomi tulevaisuuden valtiona!»
Se oli jo toinen nerokas ajatus parin sekunnin kuluessa. Johannes
riemastui.
Siitä tulisi siis sittenkin hänen elämänsä suuri pelastuspalkki!
Jo huomispäivästä hän ryhtyisi siihen työhön. Se kävisi kuin tanssi!
Olihan asia jo vuosikymmenen ollut valmis hänen aivoissaan.
Ja siitä saisi hän myöskin rahaa. Mainiota! Ja sitä voisi hän päivä
päivältä lukea myös rouva Rabbingille, joka varmaan tulisi hänen
työtään suurella mielenkiinnolla seuraamaan.
Aina vain erinomaisempaa!
Ja sen työn tieltä väistyisi Liisakin epäilemättä mielellään.
Taikka jos ei ehkä niin aivan mielelläänkään, niin ei hän missään
tapauksessa voisi myöskään siitä loukkautua, niinkuin hän varmaan
tekisi, jos hän tietäisi Johanneksen jäävän Köpenhaminaan jonkun toisen
naisen vuoksi.
Sehän olisi paras ratkaisu heille kaikille. Ja Johannes saisi aikaa
miettiäkseen ja tutkiakseen itseään, tekikö hänen mielensä todellakin
jäädä tänne rouva Rabbingin kanssa seurustelemaan vai matkustaa Liisan
jälestä päätäpahkaa kotimaahan.
Varmaan tulisi tuo, vaikka vain lyhytaikainenkin, ero Liisasta paljon
hänen oman sielun-elämänsä nykyään niin sekavaa vyyhteä selvittämään.
Mutta sitä varten täytyi Liisan ja Muttilan matkustaa yhdessä! Täytyi
tulla kaikki selväksi myös heidän välillään.
Jos he toisiaan jo nyt salassa rakastivat, silloin he epäilemättä
olisivat sangen mieltyneitä tuohon matkasuunnitelmaan. Jos he taas
eivät toisistaan vähääkään välittäneet...?
No niin, silloinpahan tuokin selviäisi! Ja silloin olisi hän itse
ainakin päässyt aivokummituksestaan.
Hän päätti tehdä pienen kokeen Muttilan suhteen.
--Minäkö? vastasi hän sentähden tämän kysymykseen. Olenhan minäkin
aikonut hiukan. Mutta Liisa matkustaa aivan varmasti jouluksi kotiin.
Samalla hän tarkasteli syrjästä salavihkaa Muttilaa, miten tuo
tiedon-anto ehkä tämän syntiseen sydämeen vaikuttaisi. Mutta toinen
näytti aivan tyyneltä ja luonnolliselta.
--Sepä mainiota! sanoi hän vain. Sittenhän minä voin saada miellyttävää
matkaseuraa.
Hyvin käy, ajatteli Johannes. Hän ei epäile tässä piilevän juonta
ollenkaan.
Hän päätti tehdä vielä toisen kokeen.
--Kuulepas, sanoi hän äkkiä vaihtaen puheenainetta. En ole muistanut
kysyä sinulta ollenkaan, kuinka somat tanskattaret ovat sinua
viehättäneet.
Muttila teki epätoivoisen liikkeen kädellään.
--Minulla on ollut liian paljon työtä, sanoi hän, voidakseni heihin
tarpeellista huomiota kiinnittää. Tiedäthän, nuo kaksi tilausta, kaksi
muotokuvaa...
--Ja sitäpaitsi Liisan kuva, pisti Johannes väliin.
--Niin, huokasi Muttila. Minä olen ollut liian kauan ilman naista.
Tunnen, että terveyteni jo nyt on kärsinyt siitä.
--No, katsellut sinä heitä kuitenkin lienet? uteli Johannes.
--Kyllä, hymyili Muttila. En tahdo kieltää, ettei silmäni joskus olisi
siirtynyt sinnepäin.
--Ja vaikutuksesi?
--Että ikinaisellinen on ruvennut minua päivä päivältä yhä enemmän
miellyttämään, nauroi Muttila.
Johannes nauroi mukana. Mutta hän ajoi koko ajan kiinteästi omaa
päähänpistoaan.
--Enpä tiedä, hän sanoi kuin keveimmällä kapakkaleikillä, tokko
uskallan lähettää ollenkaan Liisaa sinun matkaasi. Taidat olla kuin
kiljuva jalopeura?
--Pelkäätkö, että me kaksi lohduttautuisimme? nauroi Muttila.
--Kuka tietää. Sellaista on ennenkin tapahtunut.
--Jos pelkäät, älä laske häntä?
--Häneen luotan minä täydellisesti.
Näin punoi Johannes juoniaan. Näin siirteli hän shakkinappuloitaan,
ollenkaan huomaamatta, että ne tällä kertaa merkitsivät
ihmiskohtaloita.
17.
Eräänä päivänä joulun alla ilmoitti rouva Rabbing Johannekselle, että
hän nyt oli saanut laillisen avio-eron miehestään.
Siitä tuli suuri ilojuhla heille molemmille.
He istuivat yhdessä jo aamupäivällä. Mutta he lupasivat tavata toisensa
iltapäivällä jälleen ja syödä yhteisen illallisen Hotel
d'Angleterressä.
Sattui, että myöskin Muttila oli samaksi illaksi jonkinlaiset pidot
atelierissaan valmistanut. Hän väitti saaneensa nimittäin Liisan kuvan
valmiiksi ja tahtoi nyt pyytää heidät molemmat juomaan hiukan viiniä ja
syömään hedelmiä.
Johanneksen täytyi luonnollisesti kieltäytyä jälkimmäisestä kutsusta.
Mutta hän koetti kaikin mokomin saada Liisaa menemään sinne.
Liisa vastusteli.
--Ei en minä viitsi, sanoi hän. En, kun et sinäkään tule.
--Tiedäthän, että minä olen aikaisemmin pyydetty muuanne, huomautti
Johannes.
--Tiedän. Mutta minun ei tee mieli sittenkään.
--Mitä aiot siis siinä tapauksessa tehdä?
--Istua hotellissa, hymyili Liisa hiljaisesti. Siksi kuin menen
makaamaan.
--Ja viettää ikävän illan? kysyi Johannes tyytymättömänä.
Hän tiesi että hänen omaa iloaan d'Angleterressä olisi tärvellyt ajatus
Liisasta, joka sillä aikaa istui yksin kotona ja odotti häntä. Siksi
oli hänelle kovin tärkeätä koettaa hommata jotakin hauskaa Liisallekin.
Hän oli parantumaton egoisti.
--Minä olen viettänyt niin monta ikävää iltaa elämässäni, vastasi
Liisa.
Hänen äänensä soinnahti niin vanhalta ja kärsineeltä hänen noin
sanoessaan, että Johannes siinä silmänräpäyksessä tunsi hänen suhteensa
sulaa inhimillistä sääliä ja osan-ottoa.
Oliko Liisan tosiaankin noin vaikea olla? Mutta siinä tapauksessahan
hän oli sokea julmuri, kun ei ollut ennen huomannut sitä.
--Minun kanssani? hän kysyi tekopyhästi.
--Ei, vastasi Liisa vakavasti, mutta ennen sinua! Ja senjälkeen kuin
olen sinut kadottanut.
Johannes ojensi sydämellisesti kätensä hänelle. Liisa suuteli sitä
pitkään ja tulisesti.
--Ethän sinä ole minua kadottanut, sanoi Johannes.
--Olen, väitti Liisa, taistellen vasten itkuaan. Minä tunnen sen. Ja
minä tiedän, että sinä nykyään mietit vain keinoja päästä minusta.
Kylmät väreet kävivät pitkin Johanneksen selkäpiitä. Olihan kamalaa,
jos Liisa noin ajatteli!