Johannes oli katsonut selviöksi, että Liisan oli täytynyt olla siitä

sisimmässään loukkautunut. Mutta ellei hän ollutkaan ollut? Mitä jos

Muttilan häpeämätön tapa vaikuttikin häneen juuri rakkailta ja

tutunomaisilta ääniltä entisyydestä, jota hän ei ollut unohtanut ja

jonka uudistumismahdollisuudet edelleenkin piilivät hänen povessaan?

Silloinhan oli kaikki hukassa!

Kuitenkin oli Johannes kuullut niin monta kertaa Liisan omasta suusta,

miten kiitollinen tämä muka oli siitä, että Johannes ei ollut

lähestynyt häntä samalla tapaa kuin muut! Mutta sehän saattoi olla vain

teeskentelyä tai itsepetosta.

Muttila näytti ottavan Liisan sellaisena kuin hän oli. Tuon miehen

asiantuntevaa silmää ei ainakaan liika ihannoiminen ja jumaloiminen

sumentanut.

Liisa oli ehkä vain koko ajan teeskennellyt hänelle, Johannekselle?

Ehkä hän nyt vasta esiintyi oikeassa karvassaan? Ja ehkä hänessäkin

tällä hetkellä tapahtui samanlainen vapautumisen ja sisäisen

helpottumisen tunnemuutos, jota Johannes itse oli ollut viime aikoina

itsessään huomaavinaan?

Mutta silloinhan oli kaikki narripeliä! Silloinhan oli todellakin aika,

että he kaksi eroisivat toisistaan.

Näin pitkälle oli Johannes päässyt mustasukkaisissa mietteissään, kun

hän äkkiä kuuli Liisan kysyvän jotakin Muttilalta.

--Minä olen nähnyt teidät ennen jossakin, sanoi Liisa. Mutta missä?

--Minut? ihmetteli Muttila. Mahdotonta! Siinä tapauksessa minäkin

muistaisin sen.

--Odottakaapas! jatkoi Liisa miettivästi. Minä muistan sen kyllä...

Niin, nyt minä sain kiinni siitä! Parisissa, kolme vuotta sitten,

eräässä yökahvilassa.

--Kenen kanssa? kysyi Muttila mielenkiinnolla. Tarkoitan, kenen kanssa

minä muka siellä olin?

--Erään suomalaisen naisen kanssa, hymyili Liisa. Arvattavasti teidän

morsiamenne?

--Arvattavasti, nauroi Muttila, koska hän kerran oli minun kerallani.

Mutta kuinka en minä nähnyt teitä?

--Me olimme siellä Johanneksen kanssa, sanoi Liisa.

--Ja teillä oli kaikki syy mieluimmin nähdä kuin tulla nähdyksi sillä

kertaa? ilvehti Muttila.

--Voi olla, myönsi Liisa, heittäen pitkän, hyväilevän silmäyksen

Johannekseen.

--Tunnusta pois! virkahti Muttila leikillisesti myöskin Johanneksen

puoleen kääntyneenä. Meitä taisi olla siellä useampiakin morsiuspareja

yht'aikaa.

Parisin muistot tarjosivat heille sopivan puheenaineen. Mutta Johannes

kävi hetki hetkeltä aina kiusatummaksi ja hajamielisemmäksi.

Hänen olisi tehnyt niin mieli olla juuri nyt kahdenkesken Liisan

kanssa. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä niin paljon ja saada niin moneen

hämärään seikkaan vastausta. Kuulla Liisan omasta suusta, ettei heidän

kolmivuotinen lemmentarunsa ollut sittenkään erehdystä ollut ja että,

toi tulevaisuus sitten mitä toikin, se aina oli säilyvä heidän elämänsä

ihanimpana muistona ja korkeimpana, siintävimpänä kukkulana.

Mutta eihän siihen nyt ollut tilaisuutta. Ja päivällinen syötiin

keveän, hilpeän mielialan vallitessa, joka Liisan ja Muttilan puolelta

näytti olevan luonnollista ja teeskentelemätöntä, mutta Johanneksen

puolelta tuiki vaikeasti esille puserrettua.

15.

Noita yhdessä-oloja muodostui sitten useampiakin.

Muttila vuokrasi itselleen atelierin erään puutarhurin-lesken luona,

jonka pojista joku oli ollut taiteilija. Johannes ja Liisa kävivät

häntä siellä silloin tällöin katsomassa.

Aluksi ei Liisa tahtonut tulla mukaan. Mutta kun Johanneskin mielellään

soi, että Liisalla oli jotakin seuraa ja hänelle itselleen oli tullut

todellinen tarve seurustella myöskin muiden ihmisten kanssa, hän sai

Liisan sittenkin, vaikka vastahakoisesti, suostumaan.

Muttila olikin mitä hauskin isäntä. Tarjosi viiniä, näytteli

luonnoksiaan ja piti koko ajan yllä keveää, harmitonta kanssapuhetta,

joka oli täydellinen hermolepo Johannekselle.

Lopuksi mentiin sitten aina syömään ravintolaan.

Johanneksen vastenmielisyys Muttilaa kohtaan oli haihtunut kokonaan.

Sensijaan hän aina edelleen tunsi pienen pistoksen sydämessään, joka

kerta kuin tämän nimi heidän, hänen ja Liisan, kahdenkesken ollen

mainittiin. Sillä Liisa ei koskaan voinut olla silloin hiukan

punastumatta ja epämääräisesti, puolikiusatusti,

puoliylenkatseellisesti hymyilemättä.

Se kasvatti Johanneksen sisäistä kaunaa ja epäluuloa Liisaa kohtaan.

Hänen itsensä ei koskaan onnistunut omilla keinoillaan loihtia tuota

hymyä esille.

Ja yhä lujemmin hän sydämensä sisimmässä liittyi rouva Rabbingiin.

Siinä oli ainakin nainen, jota ei olisi tarvis epäillä, jos hän kerran

jollekin lahjoittaisi rakkautensa! Ja juuri tuollaista turvallista ja

kiinteätä kalliota kaipasi Johannes, jos hänen mieli maailmassa tehdä

jotakin ja asettua paikoilleen asumaan.

Ja yhä useammin tapasi Johannes itsensä kuvittelemassa, millaista olisi

elää yhdessä rouva Rabbingin kera, rakentaa koti hänen kanssaan ja

viettää hiljaista, porvarillista elämää.

He olivat nykyään jo joka päivä yksissä.

Sillä aikaa seurustelivat Liisa ja Muttila keskenään. Johannes ei

tiennyt oikein, kärsikö hän siitä syvemmin vai nautti. Toiselta puolen

sai hän täten enemmän ulkonaista ja sisäistä vapautta jatkaakseen omaa

seurusteluaan rouva Rabbingin kanssa, toiselta puolen hänestä tuntui

tuskalliselta ajatella, että joitakin hänelle outoja sielunsäikeitä

kenties kutoutui noiden kahden välille hänen poissa-ollessaan.

Muttila oli ruvennut Liisaa vähin erin ja ikäänkuin leikillään saveen

muovailemaan. Siitä piti tulla Marjatta tai jotain sentapaista.

Liisa ei aluksi tahtonut seisoa hetkeäkään paikoillaan. Mutta myöhemmin

hän tunnusti alkavansa yhä enemmän rakastaa tuota rumaa, kosteata

ainetta, jolla oli niin merkillinen kyky elävöityä ja henkevöityä

luovan ihmiskäden sitä koskettaessa.

Tavallisesti tuli Johannes hänen seurassaan. Mutta saattoi jo myöskin

tapahtua, että Liisa tuli yksin. Silloin hän selitti ikäänkuin anteeksi

pyytäen, että Johannes oli saanut jotakin hyvin tärkeää toimittamista

kaupungilla.

Ensi kerralla oli Muttila sitä hiukan hämmästellyt. Sitten hän ei

pitänyt sitä minään, vaan katsoi asiaan kuuluvaksi, että Liisa, yksin

tai Johanneksen kanssa, ilmestyi joka ilta hänen atelieriinsa.

Kerran viipyi Liisa sangen myöhään siellä.

Johannes oli jo nukkumassa, kun hän tuli. Ja seuraavana aamuna hän pani

Liisan tiukasti tilille siitä.

--Sinä tulit eilen kotiin tavallista myöhemmin, hän sanoi. Olitteko

ravintolassa?

--Kyllä, vastasi Liisa haukotellen. Ensin atelierissa, sitten

ravintolassa.

--Ja sitten jälleen ravintolassa? tiukkasi Johannes.

Hän oli itse eilen illalla istunut ulkona rouva Rabbingin kanssa. Mutta

silti häntä loukkasi syvästi ajatus, että Liisa oli ollut ravintolassa

ilman häntä, yksin vieraan miehen kanssa.

--Armaani, hymyili Liisa. Enhän minäkään ole kysynyt, missä sinä vietit

ja vietät iltasi.

Se oli totta. Liisa ei ollut koskaan kysynyt sitä.

Johannes oli joskus ollut siitä varsin kiitollinen Liisalle ja pitänyt

sitä hienotunteisuutena, jota ei voinut kyllin korkealle arvostaa.

Varmaan ei moni nainen olisi tehnyt samoin Liisan sijassa.

Nyt hän samasta asiasta kirosi Liisaa ja moitti häntä katkerasti

mielessään.

--Miksi et ole kysynyt! hän sanoi. Minä olisin kyllä vastannut totuuden

mukaan.

--Tiedänhän, että seurustelet rouva Rabbingin kanssa, lausui Liisa

tyynesti. Mitäpä se olisi kysymällä parantunut!

--Ja sinä Muttilan!

--Jos tahdot, voin minä kyllä lakata hänen kanssaan seurustelemasta.

Johannes mietti, mitä sanoisi.

Vielä voisi kaikki tulla hyväksi heidän välillään. Jos Johannes nyt

kieltäisi Liisan seurustelemasta Muttilan kanssa, sisältyisi siihen

kieltoon luonnollisesti lupaus, ettei hänkään enää olisi hetkeäkään

rouva Rabbingin kanssa.

Mutta uskaltaisiko Johannes luvata sen? Ja pitäisikö hän lupauksensa?

Ja millä tekosyyllä hän voisi kieltäytyä rouva Rabbingia tapaamasta? Ja

tahtoiko hän kieltäytyä ollenkaan? Eivätkö nuo tapaamiset jo olleet

muodostuneet tärkeäksi tekijäksi hänen sielun-elämässään?

Mutta jos hän ei taas tahtonut kieltäytyä, mitä syytä hänellä oli

kieltää Liisaa seurustelemasta Muttilan kanssa?

Sehän oli siinä tapauksessa sulaa hulluutta! Jos hän todella tahtoi

päästä Liisasta, olihan tämä mukavin tapa. Ja jos noista kahdesta

tulisi pari, jota Johannes ei voinut uskoa vielä, niin silloinhan hänen

päinvastoin oli syytä olla kiitollinen eikä mustasukkainen Muttilalle.

Kun Johannes vain olisi tiennyt, mitä hän tahtoi! Mutta juuri siinäpä

se olikin temppu.

Niin jäi asia silläkin kertaa heidän välillään keskeneräiseksi.

Toisella kertaa, jolloin he jälleen olivat eri tahoilla iltansa

viettäneet, kysyi Johannes Liisalta, mitä heidän, Liisan ja Muttilan,

oli tapana jutella keskenään.

--Milloin mitäkin, vastasi Liisa. Hän puhuu tavallisesti taiteesta,

minä muista maailman asioista.

--Mitä hän sanoi, kun sinä tulit yksin? kysyi Johannes edelleen.

--Ei mitään, vastasi Liisa välinpitämättömästi. Hän kysyi vain, missä

sinä olit ja minä selitin, että sinä olit saanut tärkeän kirjeen, joka

välttämättä vaati sinun silmänräpäyksessä kaupungille poistumaan.

Liisa lepäsi vuoteessaan, molemmat kädet takaraivonsa alla, ja katsoi

huvitetulla, ärsyttävällä ilmeellä häneen.

Johannes seisoi jo täysissä pukimissaan keskellä lattiaa, valmiina

lähtemään aamukävelylleen, missä hän tiesi rouva Rabbingin tapaavansa.

Liisan tyyneys hermostutti häntä.

--Se oli totta, hän vastasi jotenkin pikaisesti. Minähän itse

ehdottelin, että te kaksi viettäisitte iltanne yhdessä...

--Niin, pisti Liisa väliin. Ettei hänen olisi tarvis turhaan odottaa.

--Kenen hänen? kysäisi Johannes ajattelemattomasti.

--Muttilan luonnollisesti, vastasi Liisa viattoman enkelin ilmeellä.

Vai tarkoitatko sinä ehkä jotakin muuta?

Jälleen oli Liisa tyyneydellään houkutellut hänet itsensä

ilmi-antamaan.

Se harmitti suuresti Johannesta. Mutta nyt päätti hänkin pysyä tyynenä

ja pakottaa esille totuuden Liisastakin.

--Tietysti minäkin tarkoitin Muttilaa, hän sanoi. Mutta meidänhän oli

aikomus myöhemmin tavata kaikki kolme toisemme hänen atelierissaan.

--Me odotimme kyllä, selitti Liisa. Mutta sinua ei kuulunut sinne ja

sitten me menimme illalliselle.

--Minä kävin kyllä siellä, väitti Johannes. Mutta atelieri oli pimeä

eikä kukaan tullut minulle avaamaan.

--Siksi ettei siellä ollut ketään. Sinä olet mahtanut sitten kovin

paljon myöhästyä, sillä me odotimme kyllä liki puoli-yötä.

Liisa oli oikeassa.

Johannes oli omalla tahollaan viivähtänyt vielä kauemmin. Vasta kun hän

oli tullut hotelliin ja kuullut, ettei Liisa ollutkaan siellä, hän oli

säikähtänyt ja lähtenyt tätä Muttilan atelierista tiedustelemaan.

Kun ei Liisa ollut sielläkään ollut, hän oli pistäytynyt vielä parin

ravintolan ovelta vilkaisemaan ja palannut kotiin synkistyneenä ja

suuttuneena. Pannut nukkumaan ja vääntänyt sähkön sammuksiin.

Eikä hän ollut virkkanut Liisalle yhtään sanaa tämän vihdoin kotiin

varovasti ilmestyessä.

Eihän tämä käynyt! Tästähän täytyi joku loppu tulla.

--Tuo Muttila taitaa olla sinuun rakastunut, hän sanoi ilkeällä,

pistävällä äänenpainolla. Miksi hän muuten sinua niin innokkaasti

muovailisi?

Liisa purskahti nauramaan.

--Hän? Rakastunut! Hän nyt ei edes osaisi rakastua. Mutta minä luulen,

että hän pitää minua muutenkin muovailemisen arvoisena.

--Se sinä epäilemättä oletkin, katkaisi Johannes kuivasti. Mutta

kerropas minulle, mitä hän ensin sanoi sinun sisälle astuessasi.

--Hän sanoi vain: »Ja yksin?»

--Ja sinä vastasit?

--»Yksin», kuten nykyään tavallisesti.

--Siinä sinä et puhunut totta, väitti Johannes.

--Armaani, nauroi Liisa, ethän ole ollut enää viiteen päivään siellä.

Sekin oli totta. Johannes ei ollut tullut päiviä laskeneeksi.

--No niin? Ja sitten? hän kysyi.

--Sitten, nauroi Liisa tästä omituisesta kuulustelusta huvitettuna.

Sitten kerroin minä hänelle tuon kirjetarinan...

--Kuinka kerroit sen?

--Aivan kuin asia oli. Ovenvartia oli tullut hakemaan sinua alas

odotushuoneeseen. Ja ovenvartia tuonut minulle myöskin tiedon, että

joku toveri oli pyytänyt sinua ulos ja että olit jättänyt minulle vain

pienen paperilapun jäähyväisiksi.

--Ja hän? Mitä hän siihen sanoi?

Johannes piti todellakin kuin poliisikuulustelua. Hänen epäluulonsa oli

herännyt. Mitä jos tuolla atelierissa sittenkin oli ollut joku,

_vaikka_ se oli ollut pimeä ja _vaikka_ ei kukaan ollut avannut

hänelle?

Liisa katsoi häneen kummastuneena.

Sitten hän virkahti veitikkamaisesti:

--»Ei se ole ollut mikään toveri.» Niin hän sanoi.

--Mikä muu se olisi voinut olla?

--Juuri samaa kysyin minäkin Muttilalta. Mutta hän vain hymyili ja

vihelteli...

Kas vaan sitä Muttilaa! Hän uskalsi vihellellä tosiaan!

Muttila oli usein nähnyt Johanneksen ja rouva Rabbingin yhdessä ulkona.

Olikohan hän joka kerta mahtanut hänet Liisalle ilmi-antaa?

Johannes olisi hyvin mielellään tahtonut tiedon tuosta.

Jos Muttila oli katsonut asiakseen ilmoittaa Liisalle, mitä hän tiesi

Johanneksesta ja rouva Rabbingista, silloin hän ei varmaan oikeilla

poluilla liikkunut. Silloin täytyi hänellä olla omat itsekkäät

tarkoitusperänsä.

Ja silloinhan oli asia selvä. Johannes ei ainakaan tahtonut heidän

tiellään olla.

16.

Myöskin Muttila oli huomannut jotakin tulleen Liisan ja Johanneksen

väliin. Mutta hän ei pitänyt sitä niin vaarallisena.

Joskus oli Liisa saapunut hänen luokseen itkettynein silmin. Kun

Muttila oli kysynyt syytä siihen, oli Liisa vastannut vain, että

hänellä oli suruja.

Arvaa sen, ajatteli Muttila.

Hän oli jälleen samana päivänä nähnyt Johanneksen kadulla rouva

Rabbingin kanssa.

Poika pettää rakastajatartaan, ajatteli hän sitten. Rakastajatar on sen

huomannut ja siksi kyynelöinyt.

Mutta olisiko Johannes todellakin uskaltanut kurkottaa niin korkealle?

Miksei! ajatteli Muttila edelleen. Rohkea rokan syö. Ja onnenmyyrä se

on tuo Tamminen ennenkin ollut.

Hänkin oli kuullut rouva Rabbingin avioerosta ja arvasi hänen senvuoksi

oleskelevan Köpenhaminassa.

Ja Johannes taas saattoi rouva Rabbingin vuoksi täällä oleskella.

Mutta mitä Liisa sitten täällä teki? Sitä ei Muttila voinut ymmärtää.

Kerran Johanneksen kanssa kahdenkesken kapakassa ja puolikkaan

punaviiniä tyhjennettyään, hän kysyi sitä Johannekselta.

--Kuulepas, hän sanoi, vilkuttaen silmäänsä tuttavallisesti. Eikö sinun

olisi aika päästä rakastajattarestasi?

Kysymys tuli Johannekselle aivan odottamatta.

Hän ei ehtinyt suuttua edes, kun Muttila jatkoi jo samaan äänilajiin:

--Tarkoitan, sinulla taitaa olla vispilänkaupat käymässä vähän niinkuin

toisella taholla?

--Minä en ymmärrä, yritti Johannes.

--Aivan kuin tahdot, sanoi Muttila hyväntahtoisesti. Pidä vain

salaisuutenasi!

--Sinä erehdyt, erehdyt kokonaan! väitti Johannes innokkaasti. Ei

minulla ole mitään salaisuuksia.

--Ehkä ei, hymyili Muttila. Mutta milloin sinä aiot esitellä minut

rouva Rabbingille?

Hän oli jo usein ennenkin tehnyt tuon kysymyksen. Johannes oli aina

vastannut välttelevästi siihen.

--Milloin hyvänsä, hän sanoi. Heti kun sattuu tilaisuus.

--Sitä vaan ei tunnu sattuvan, pisti Muttila piloillaan. Taidat aikoa

pitää saaliisi yksinäsi.

Leikki taisi olla paras keino tässä, tuumi Johannes. Siten hän

helpoimmin suoriutuisi Muttilasta.

--Entä jos pitäisinkin! hän virkahti.

--Mutta se on väärin, väitti Muttila. Se on vasten välipuhetta.

--Mitä välipuhetta?

--Etkö muista? Minun piti muovailla sinulle rakastajattaresi kuva ja

sinun hankkia minulle tilaus rouva Rabbingilta.

--Ah, se on totta! myönsi Johannes. Sen olin minä kokonaan unohtanut.

--Muista nyt ensi kerralla, sanoi Muttila. Aika kuluu kuin siivillä. Ja

jouluksi minun täytyy olla välttämättömästi kotona.

Tuo sana lennähytti erään aatteen Johanneksen aivojen läpi.

--Jouluksi! hän toisti itsekseen hajamielisesti.

--Niin, jouluksi, sanoi Muttila. Aiotko sinäkin ehkä kotiin?

--Minä?

Johannes säpsähti. Mitä hän tiesi vielä joulustaan? Viettäisikö hän sen

siellä tai täällä? Yksin vai...?

Mutta joulun tienoilla olisivat hänen rahansa lopussa. Ja siinä oli

pulma, jota olisi kyllä sietänyt ajatella, jos olisi uskonut sen sillä

selviävän.

Mutta siitä ei Johannes nyt ollut ehtinyt pitkään aikaan huolta

kantamaan.

Ennen joulua täytyi selvitä niin paljon muuta. Ja täytyi tulla ennen

kaikkea selväksi, miten kävisi hänen ja Liisan ynnä heidän yhteisen

rakkautensa.

Eikä vain sen. Mutta myöskin, millaiseksi hänen suhteensa rouva

Rabbingiin muodostuisi.

Ja millaiseksi Liisan ja Muttilan?

Heitä oli nyt pelissä neljä. Tosin pelattiin tuo peli toistaiseksi

enimmäkseen vain Johanneksen omassa aivokopassa, mutta hän oli varmasti

vakuutettu, että sama tulisi vielä kerran myös todellisuudessa

tapahtumaan.

Mitä jos Liisa ja Muttila matkustaisivat yhdessä jouluksi kotimaahan?

Se oli se ajatus, joka äsken oli lennähtänyt läpi hänen aivojensa. Ja

mitä enemmän hän ehti sitä mielessään eritellä, sitä rohkeammalta ja

nerokkaammalta se alkoi tuntua hänestä, jos hänen vaan onnistuisi se

toteuttaa.

Miksi ei hänen onnistuisi?

Muttilahan oli juuri tuossa päässyt sanomasta, että hän kaikissa

tapauksissa matkustaisi kotiin. Oli siis kysymys vain Liisasta. Millä

saada hänet suostumaan?

Se kävisi kyllä päinsä. Olihan jo usein, aikoja sitten, ollut kysymys

heidän välillään kotimaahan matkustamisesta.

Tosin ei ollut koskaan ollut kysymystä siitä, että toinen tai toinen

heistä matkustaisi sinne yksin ja toinen jäisi ulkomaille, mutta

saattoihan sellainenkin, esim. raha-asioiden tähden, käydä

välttämättömäksi. Liisa oli järkevä nainen, joka kyllä ymmärtäisi kovan

todellisuudenkin vaatimukset.

Mutta miksi ei Johannes sitten matkustaisi hänen kerallaan? Täytyihän

hänellä olla joku syy, joku tekosyy jäädä tänne.

Saattoihan hänellä olla esim. jotakin työtä, joka välttämättömästi

vaati häntä vielä ulkomailla viivähtämään. Jotakin henkistä, jotakin

kirjallista työtä, joka vaati europalaista ilmaa ja suurten

sivistyskeskusten läheisyyttä.

Mutta mitä työtä hänellä olisi?

Nyt hän keksi sen. »Suomi tulevaisuuden valtiona!»

Se oli jo toinen nerokas ajatus parin sekunnin kuluessa. Johannes

riemastui.

Siitä tulisi siis sittenkin hänen elämänsä suuri pelastuspalkki!

Jo huomispäivästä hän ryhtyisi siihen työhön. Se kävisi kuin tanssi!

Olihan asia jo vuosikymmenen ollut valmis hänen aivoissaan.

Ja siitä saisi hän myöskin rahaa. Mainiota! Ja sitä voisi hän päivä

päivältä lukea myös rouva Rabbingille, joka varmaan tulisi hänen

työtään suurella mielenkiinnolla seuraamaan.

Aina vain erinomaisempaa!

Ja sen työn tieltä väistyisi Liisakin epäilemättä mielellään.

Taikka jos ei ehkä niin aivan mielelläänkään, niin ei hän missään

tapauksessa voisi myöskään siitä loukkautua, niinkuin hän varmaan

tekisi, jos hän tietäisi Johanneksen jäävän Köpenhaminaan jonkun toisen

naisen vuoksi.

Sehän olisi paras ratkaisu heille kaikille. Ja Johannes saisi aikaa

miettiäkseen ja tutkiakseen itseään, tekikö hänen mielensä todellakin

jäädä tänne rouva Rabbingin kanssa seurustelemaan vai matkustaa Liisan

jälestä päätäpahkaa kotimaahan.

Varmaan tulisi tuo, vaikka vain lyhytaikainenkin, ero Liisasta paljon

hänen oman sielun-elämänsä nykyään niin sekavaa vyyhteä selvittämään.

Mutta sitä varten täytyi Liisan ja Muttilan matkustaa yhdessä! Täytyi

tulla kaikki selväksi myös heidän välillään.

Jos he toisiaan jo nyt salassa rakastivat, silloin he epäilemättä

olisivat sangen mieltyneitä tuohon matkasuunnitelmaan. Jos he taas

eivät toisistaan vähääkään välittäneet...?

No niin, silloinpahan tuokin selviäisi! Ja silloin olisi hän itse

ainakin päässyt aivokummituksestaan.

Hän päätti tehdä pienen kokeen Muttilan suhteen.

--Minäkö? vastasi hän sentähden tämän kysymykseen. Olenhan minäkin

aikonut hiukan. Mutta Liisa matkustaa aivan varmasti jouluksi kotiin.

Samalla hän tarkasteli syrjästä salavihkaa Muttilaa, miten tuo

tiedon-anto ehkä tämän syntiseen sydämeen vaikuttaisi. Mutta toinen

näytti aivan tyyneltä ja luonnolliselta.

--Sepä mainiota! sanoi hän vain. Sittenhän minä voin saada miellyttävää

matkaseuraa.

Hyvin käy, ajatteli Johannes. Hän ei epäile tässä piilevän juonta

ollenkaan.

Hän päätti tehdä vielä toisen kokeen.

--Kuulepas, sanoi hän äkkiä vaihtaen puheenainetta. En ole muistanut

kysyä sinulta ollenkaan, kuinka somat tanskattaret ovat sinua

viehättäneet.

Muttila teki epätoivoisen liikkeen kädellään.

--Minulla on ollut liian paljon työtä, sanoi hän, voidakseni heihin

tarpeellista huomiota kiinnittää. Tiedäthän, nuo kaksi tilausta, kaksi

muotokuvaa...

--Ja sitäpaitsi Liisan kuva, pisti Johannes väliin.

--Niin, huokasi Muttila. Minä olen ollut liian kauan ilman naista.

Tunnen, että terveyteni jo nyt on kärsinyt siitä.

--No, katsellut sinä heitä kuitenkin lienet? uteli Johannes.

--Kyllä, hymyili Muttila. En tahdo kieltää, ettei silmäni joskus olisi

siirtynyt sinnepäin.

--Ja vaikutuksesi?

--Että ikinaisellinen on ruvennut minua päivä päivältä yhä enemmän

miellyttämään, nauroi Muttila.

Johannes nauroi mukana. Mutta hän ajoi koko ajan kiinteästi omaa

päähänpistoaan.

--Enpä tiedä, hän sanoi kuin keveimmällä kapakkaleikillä, tokko

uskallan lähettää ollenkaan Liisaa sinun matkaasi. Taidat olla kuin

kiljuva jalopeura?

--Pelkäätkö, että me kaksi lohduttautuisimme? nauroi Muttila.

--Kuka tietää. Sellaista on ennenkin tapahtunut.

--Jos pelkäät, älä laske häntä?

--Häneen luotan minä täydellisesti.

Näin punoi Johannes juoniaan. Näin siirteli hän shakkinappuloitaan,

ollenkaan huomaamatta, että ne tällä kertaa merkitsivät

ihmiskohtaloita.

17.

Eräänä päivänä joulun alla ilmoitti rouva Rabbing Johannekselle, että

hän nyt oli saanut laillisen avio-eron miehestään.

Siitä tuli suuri ilojuhla heille molemmille.

He istuivat yhdessä jo aamupäivällä. Mutta he lupasivat tavata toisensa

iltapäivällä jälleen ja syödä yhteisen illallisen Hotel

d'Angleterressä.

Sattui, että myöskin Muttila oli samaksi illaksi jonkinlaiset pidot

atelierissaan valmistanut. Hän väitti saaneensa nimittäin Liisan kuvan

valmiiksi ja tahtoi nyt pyytää heidät molemmat juomaan hiukan viiniä ja

syömään hedelmiä.

Johanneksen täytyi luonnollisesti kieltäytyä jälkimmäisestä kutsusta.

Mutta hän koetti kaikin mokomin saada Liisaa menemään sinne.

Liisa vastusteli.

--Ei en minä viitsi, sanoi hän. En, kun et sinäkään tule.

--Tiedäthän, että minä olen aikaisemmin pyydetty muuanne, huomautti

Johannes.

--Tiedän. Mutta minun ei tee mieli sittenkään.

--Mitä aiot siis siinä tapauksessa tehdä?

--Istua hotellissa, hymyili Liisa hiljaisesti. Siksi kuin menen

makaamaan.

--Ja viettää ikävän illan? kysyi Johannes tyytymättömänä.

Hän tiesi että hänen omaa iloaan d'Angleterressä olisi tärvellyt ajatus

Liisasta, joka sillä aikaa istui yksin kotona ja odotti häntä. Siksi

oli hänelle kovin tärkeätä koettaa hommata jotakin hauskaa Liisallekin.

Hän oli parantumaton egoisti.

--Minä olen viettänyt niin monta ikävää iltaa elämässäni, vastasi

Liisa.

Hänen äänensä soinnahti niin vanhalta ja kärsineeltä hänen noin

sanoessaan, että Johannes siinä silmänräpäyksessä tunsi hänen suhteensa

sulaa inhimillistä sääliä ja osan-ottoa.

Oliko Liisan tosiaankin noin vaikea olla? Mutta siinä tapauksessahan

hän oli sokea julmuri, kun ei ollut ennen huomannut sitä.

--Minun kanssani? hän kysyi tekopyhästi.

--Ei, vastasi Liisa vakavasti, mutta ennen sinua! Ja senjälkeen kuin

olen sinut kadottanut.

Johannes ojensi sydämellisesti kätensä hänelle. Liisa suuteli sitä

pitkään ja tulisesti.

--Ethän sinä ole minua kadottanut, sanoi Johannes.

--Olen, väitti Liisa, taistellen vasten itkuaan. Minä tunnen sen. Ja

minä tiedän, että sinä nykyään mietit vain keinoja päästä minusta.

Kylmät väreet kävivät pitkin Johanneksen selkäpiitä. Olihan kamalaa,

jos Liisa noin ajatteli!

Naisen orja · 第 7 / 9 段