siitä edellytyksestä.
Johannes ensimmäisenä heistä sai sen ilmi sanotuksi.
--Mitä me nyt teemme? hän kysyi yksinkertaisesti.
--Minä matkustan tietysti, sanoi Liisa.
Johannes nyykäytti päätään hänelle ikäänkuin olisi ymmärtänyt, vaikka
hän itse asiassa ei ymmärtänyt mitään ja kaikki oli vain sumua ja
sekasortoa hänen aivoissaan.
Liisa matkusti vielä samana iltana Muttilan kanssa.
Mutta vielä ennen matkaansa hän viimeisen kerran vietteli Johanneksen.
Teki sen pukua muuttaessaan, keskellä avattuja matkakirstuja ja huiskin
haiskin heiteltyjä vaatekappaleita, jotka vaikuttivat hävityksen
kauhistukselta.
Vielä viimeisen kerran piteli Johannes tuota valkeaa, väreilevää
autuutta käsissään. Vielä viimeisen kerran hän tunsi Liisan hänelle
täydellisesti, rajattomasti, intohimoisesti antautuvan ja elämän,
pyhän, salaperäisen alku-elämän, kulkevan tulimyrskynä kautta koko
olentonsa.
Sitten oli kaikki lopussa!
Sitten he eivät sanoneet enää toisilleen sanaakaan, vaan lähtivät
samassa ajurissa asemalle, jossa Muttila jo odotti heitä.
Asemalla tahtoi Johannes antaa Liisalle rahaa. Liisa sanoi:
--Kiitos vain. Ei, minä en tarvitse mitään.
--Kuinka et? kysyi Johannes hämmästyneenä.
--Sinähän annoit minulle kerran uutta syysjakkua varten, vastasi Liisa
hymyillen surumielisesti.
Nyt vasta huomasi Johannes, että Liisa oli edelleen kulkenut vanhassa,
ohuessa päällysvaatteessaan, joka ei mitenkään voinut riittää tässä
kylmyydessä häntä suojaamaan.
--Liisa! pääsi Johannekselta. Ethän sinä mitenkään voi tuossa
matkustaa!
--Se käy kyllä, väitti Liisa hiljaisesti. Ja sisällähän me tulemme
enimmän matkamme olemaan.
--Miksi et ostanut jakkua? kysyi Johannes vielä ikäänkuin matkien
entistä isällistä ankaruuttaan.
--En raatsinut, hymyili Liisa. Säästin rahat tähän tarkoitukseen.
--Kuinka? Sinä aavistit siis jo silloin?
--Olen tätä jo pitkän aikaa aavistanut.
--Etkä sanonut mitään! ähkäisi Johannes epätoivoissaan.
--Emmehän me voineet sille mitään, lohdutti Liisa soinnuttomasti.
Kuolema teki tehtäväänsä.
Kuitenkin tuntui Johanneksen mielestä, että olisi voitu jotakin.
Ainakin hän puolestaan olisi voinut ehkä tehdä jotakin yhteisen vaaran
torjumiseksi ja heidän suuren, heidän sammuneen rakkautensa
säilyttämiseksi.
Mutta oliko se sammunut todellakin?
Ainakin Johannes tunsi sen tällä hetkellä entistään korkeammalle
povessaan leimuavan.
Yksi sana, ja kenties Liisa jäisi vielä!
Mutta Johannes tunsi itsekin, että hänen oli mahdoton sanoa tuota
sanaa. Olihan hän itse syypää Liisan lähtöön, olihan hän itse sitä
usein sydämessään toivotellut.
Kaikki oli liian myöhäistä jo. Juna lähti.
--Kirjoita nyt edes joskus, virkahti Liisa vaununsillalta.
--Tietysti minä kirjoitan sinulle.
Liisa koetti viimeiseen saakka pysyä tyynenä. Katsoi ja katsoi vain
Johannekseen syvällä, surumielisellä, paljon-kärsineen orpolapsen
silmäyksellä, joka tuntui ikäänkuin kysyvän, miksi hänet näin oli
heitetty autioon maailmaan ja miksi ei kukaan, ei kukaan pitänyt huolta
hänestä.
Kysyvän ja almua anelevan.
Pyytävän edes hiukan lempeyttä osakseen, kun muilla oli niin iloiset
pirtit ja lämpimät asuinsijat. Rukoilevan edes palasen rakkautta, edes
yhdeltä ainoalta ihmiseltä maailmassa, kun muilla oli niin monta, jotka
heitä rakastivat, hellivät ja hyväilivät.
Johannes tunsi, ettei hän ikänään tulisi tuota silmäystä unohtamaan.
Aina, aina, öin ja päivin, valveilla ja unessa, tulisi tuo katse häntä
seuraamaan. Aina, aina, lakkaamatta samoin kysymään, tutkimaan ja
anelemaan...
Kuinka hän voisi kestää sitä? Kuinka elämä ollenkaan tästälähtien
saattoi olla hänelle siedettävissä?
Jospa se syyttäisi edes!
Mutta ei! Se ei syyttänyt ketään. Se vain pyysi, mietti, kärsi ja
ihmetteli.
Äkkiä tuo katse särkyi. Se tapahtui junan lähtiessä loittonemaan.
Silloin siihen tuli lisäksi tuskaa, hätää ja mielipuolisen parahdusta.
Aivan kuin se ei olisi mitään kysynyt enää, vaan huutanut hukkuvana
armoa, laupeutta ja pelastusta.
Kuinka? Eikö parahtanutkin joku? Eikö hän kuullut nimeään mainittavan?
--Liisa! huusi Johannes epätoivoisesti. Älä mene! Älä mene! Palaja
takaisin!
Liisa meni. Ja kuin painajaisen ajamana kiirehti Johannes asemalta,
nähden silmissään vain yhden ilmeen, yhden katseen ja kuullen vain
yhden huudon korvissaan.