Olemmehan me komea pari! Täytyyhän meidän käydä hyvin puettuina.
--Sinä olet komea, hymyili Liisa surumielisesti.
Johannes väänteli itsetyytyväisenä viiksiään. Mutta hän virkahti,
vastaten Liisan hymyyn kuvastimessa:
--Sinä taas olet kaunotar kerrassaan. Mutta kyllä minäkin ehkä vielä
miehestä käyn.
--Kahdesta, pisti Liisa piloillaan.
--Kaikista, tulee sinun sanoa, opetti Johannes. Niinkuin sinäkin
korvaat minulle kaikki naiset.
--Kaikkinaiset naiset, nauroi Liisa. Minä en enään muille miehille
kelpaisikaan.
Samalla keikisti hän vartaloaan ja mutristi suutaan niin viehättävästi,
että Johanneksen aivojen läpi kulki äkillinen, tuskallinen mielikuva
Liisasta jonkun toisen syleilemänä ja rakastamana.
Onneksi haihtui se siinä silmänräpäyksessä kuin oli tullutkin.
Ei, sehän oli mahdotonta! Kuuluivathan he kaksi yhteen. Seisoivathan he
kaksi tässä vierekkäin ja rakastivathan he kaksi toisiaan ikuisesti
kaikella sielullaan, mielellään ja ruumiillaan.
--Sinun ei tarvitse kelvatakaan muille kuin minulle, hän sanoi nopeasti
ja kumartui samalla suutelemaan Liisaa. Eikä kukaan, kukaan saa sinua
ryöstää minulta.
--Enkä minä koskaan elämässäni tule ketään toista rakastamaan, kuiskasi
Liisa.
Tuo kaikki oli tuhat kertaa sanottu heidän välillään. Mutta heistä oli
erikoinen nautinto kuulla sitä juuri nyt, jolloin synkät aavistukset
heidän mielessään risteilivät ja he kuin epätoivon vimmalla
tarrautuivat kiinni toisiinsa, ett'eivät he kumpikin hukkuisi ja
häviäisi.
--Enkä minä muita kuin sinua! vastasi Johannes. Sinä suuri, sinä
suloinen! Minun tumma, äänetön yö-orvokkini!
Liisa kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja katsoi häneen niin
antautuvalla, niin autuaallisella silmäyksellä, että Johanneksesta
tuntui taas kuin ei olisi maailmassa mitään muita kuin Liisa, kuin ei
kannattaisi elää minkään muun vuoksi kuin Liisan eikä mitään muuta
asiaa kuin heidän yhteistä rakkauttaan mielessään miettiä ja uneksia...
13.
Koputettiin ovelle. Tuli sisälle edeskäypä ja ilmoitti, että se
suomalainen herra, joka oli tahtonut tavata Johannesta, istui
ruokasalissa ja pyysi herrasväkeä päivälliselle.
--Se on Muttila, kuvanveistäjä Muttila, selitti Johannes Liisalle.
Kaiketi tunnet hänet?
Ei Liisa tuntenut. Nimen hän oli kyllä kuullut joskus.
--Mitä me teemme? kysyi Johannes epäröiden. Menemmekö?
Hän itse olisi nyt kyllä mieluummin jäänyt kahden Liisan kanssa. Mutta
olihan taas sangen vaikeata kieltäytyä.
--Mene sinä, sanoi Liisa. Sinua hän kutsuukin tietysti.
--Hän kutsuu meitä molempia, väitti Johannes, hän on nähtävästi ottanut
selkoa meistä. Kyllä kaiketi sinun on tultava mukaan.
--En minä viitsi. Minä olen niin nolo muiden seurassa.
--Mutta kuitenkin. Kun minä pyydän!
Johannes selitti, ett'eivät he ajan oloon kuitenkaan voisi välttää
Muttilaa, kun he nyt kerran onnettomuudeksi olivat joutuneet samaan
hotelliin asumaan. Liisan täytyi suostua lopultakin.
--Mene sinä sitten edeltä, hän sanoi. Minä tulen.
He eivät olleet kuukausiin kenenkään suomalaisen kanssa yhdessä
seurustelleet. Siksi muodostui moinen heille kerrassaan
merkkitapaukseksi.
Johannes meni ja tapasi Muttilan ruokasalissa.
Tämä istui leveästi pöydän ääressä, joka oli katettu kolmelle
henkilölle. Nähdessään Johanneksen tulevan hän päästi pari hilpeätä
intiaanihuutoa ja riensi häntä meluisasti tervehtimään.
--Hei! Hei! Vanha veikko! huusi hän. Näkeehän vielä sinuakin. Kuinka
voit? Täällä sinä elät? Mikä sattumus, että tapasimme! Oletko jo kauan
ollut Köpenhaminassa?
Hän teki monta kysymystä yht'aikaa.
Hän otti tuossa tuokiossa selvän sekä Johanneksesta että hänen
matkoistaan. Kaikki yhtä nopeasti, tuttavallisesti ja pintapuolisesti.
Äkkiä juolahti hänen mieleensä jotakin.
--Kuule! Missä sinun rouvasi viipyy. Ajattelin, että voisimme kaikki
kolme syödä yhdessä päivällistä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä juolahti hänen mieleensä jälleen jotakin.
--Se on totta, sanoi hän. Sinähän olet eronnut. Mutta sinulla on
kuitenkin joku nainen?
--On, virkahti Johannes, enempiin selittelyihin antautumatta.
--Minä olen kuullut, sanoi Muttila silmäänsä vilkuttaen. Joku
suomalainenko? Sinä elät hänen kanssaan? Tunnenko minä hänet?
--Tuskin, vastasi Johannes hiukan vastenmielisesti.
--Mutta sallinet kuitenkin, että tutustun häneen?
--Luonnollisesti. Hän tulee heti alas.
Muttila katsoi häneen ja veti suupielensä ymmärtäväiseen hymyyn.
--Minua sinun ei ole tarvis kaihtaa, sanoi hän. Minä vaikenen kuin
muuri.
--Mistä? kysyi Johannes.
--Tästä sinun suhteestasi tietysti, selitti Muttila.
--Oh! Sen saavat kyllä kaikki tietää! Ja taitavat tietääkin, koska se
on jo kolme vuotta kestänyt.
Johannes hujautti ilmaa huolimattomasti kädellään.
Muttila oli hänen mielestään auttamattomasti naivi! Vai oltiinko tuolla
kannalla todellakin vielä Helsingissä?
Hän puolestaan oli jo niin tottunut irralliseen asemaansa ja
suhteesensa, ettei hän voinut käsittää, kuinka joku voi luulla hänen
tahtovan pitää salassa sitä.
Muttila katsoi aina uteliaammalla mielenkiinnolla häneen.
--Älä! virkahti hän. Kolme vuotta! Ja hän on sinulle edelleen
uskollinen?
--Minä toivon niin, hymyili Johannes. Mehän emme juuri tapaa ketään.
Mehän olemme koko ajan ulkomailla asuneet.
--Ja sinä? Ei pienintä harha-askelta?
--Ei, vastasi Johannes vakavasti. Teen ennemmin suuren, jos sellainen
mieleeni juolahtaisi.
Muttila laski kätensä tuttavallisesti hänen olalleen ja johdatti hänet
pöydän luo.
--Minä en voi olla uskollinen, sanoi hän. Siksi minä en koskaan mene
naimisiin enkä aiokaan mitään pysyvämpää suhdetta perustaa.
--Kuinka sinä siis järjestät asiasi? hymyili Johannes. Kadulta?
--Päinvastoin, virkahti Muttila itsetyytyväisenä. Täällä ulkomailla
täytyy tosin tyytyä siihen, mitä saa. Mutta en toki kadulta
milloinkaan.
--Ja kotimaassa? kysyi Johannes huvitettuna.
--Siellä liikun minä ainoastaan parhaissa seurapiireissä. Keneksi minua
luuletkaan!
--Niinkö? Huomaan, että Helsinki on kehittynyt minun ajoistani.
--Huimaavasti. Suottako meitä edeltäjäkansaksi sanotaan.
Muttila kertoili vielä yhtä ja toista muutakin Helsingin oloista.
Johannes huomasi yhä enemmän joutuneensa jo liian kauas niistä
voidakseen edes mielenkiinnolla seurata toisen tarinaa.
Kuitenkaan se ei vaikuttanut häneen vastenmielisesti.
Hän tunsi samaa kuin mitä hän aina oli rouva Rabbingin kanssa
seurustellessaan tuntenut. Nimittäin kummallista vapautumisen ja
keventymisen iloa, joka alkoi päästä ja virtaili sitten kautta koko
hänen olentonsa.
Samalla Liisa ikäänkuin etääntyi hänestä, pieneni ja kadotti osan
kaikki-määräävää merkitystään.
--Minä olen vain läpimatkalla täällä, selitti Muttila. Tulen Parisista
ja aion jouluksi kotiin. Mutta minulla on pari hyvää tilausta täällä ja
useampia toivon. Täytyy vain tehdä paljon vieraskäyntejä ja edustaa
itseään.
Hän näyttikin pyylevässä hyvinvoinnissaan ja elegantissa syyspuvussaan
varsin edustavalta. Eikä Johannes voinut olla ihmettelemättä sitä
nopeata kehitystä, mikä tuossa entisessä maalaispojassa oli sitten
viime näkemän tapahtunut.
Parrankin, mustan, juhlallisen leukaparran hän oli kasvattanut.
Tosin se teki hänet vanhemmaksi, mutta samalla ikäänkuin
kunnioitusta-herättävämmäksi.
Lyhyeksi leikattu, pikimusta tukka, matala otsa, puhdas iho ja
levenevät leukapielet, kaikki oli saanut eräänlaisen hyvänpäivän-lapsen
ilmeen, joka etenkin paistoi hänen vilkkaista, suurista silmistään.
Kaksi leukaa, pyöristyvä vatsa ja lyhyet sääret kuuluivat vielä kuvaan.
Häntä olisi voinut luulla todellakin matkustavaksi venäläiseksi
pajariksi tai etelä-amerikkalaiseksi miljardööriksi, joka oli
pistäytynyt Europaan omalla huvipurrellaan.
Sitäpaitsi hän puhui voimakkaalla, syvällä rintaäänellä, jonka täytyi
herättää huomiota missä maanpaikassa tahansa. Täytyi oudonkin nähdä jo
päällepäin, että tuo mies oli tottunut käskemään.
--Sinun käy hyvin? kysyi Johannes. Tarkoitan, että taiteesi menestyy ja
saa tunnustusta?
--Kyllä, vastasi Muttila tyytyväisenä. Taikka oikeammin, _minä_
menestyn ja _minä_ saan tunnustusta.
--Eiköhän se mahda olla sama asia? hymyili Johannes.
--Eipä ollenkaan, väitti Muttila vilkkaasti. Kuka ei nykymaailman
aikaan tee taidetta ja tee hyvää taidetta? Kaikki! Mutta kuka osaa
edustaa taidettaan ja pitää esillä itseään? Ani harvat.
--Ja sinäkö osaat? kysyi Johannes.
--Luulen osaavani, arveli Muttila hymyillen leveästi. Ja se tekee minut
riippumattomaksi arvostelijoista.
--Kerropas, kuinka tuo tapahtuu!
--Perin yksinkertaisesti, nauroi Muttila. Ilmestyn vain johonkin
seuraan, johonkin, jossa on koolla paljon taidetta-suosivaa,
vakavaraista väkeä, ja tilaukset tipahtavat minulle kuin itsestään.
Minä _otan_ tilaukset.
--Pelkällä olennollasi? Sitä en epäile, sinä pidät hyviä hintoja
toivottavasti?
--Asianhaarojen mukaan, väitti Muttila vaatimattomasti. Mutta eiväthän
ne viitsi tämännäköiseltä pojalta toki ilmaiseksi tahtoakaan.
Muttila kehasteli vielä hetkisen itseään ja olosuhteitaan, vilkaisi
sitten syrjäsilmällä Johannekseen ja kysyi, eikö tämänkin olisi aika
tehdä häneltä jotakin tilausta.
Johannes hämmästyi.
Muttila piti nähtävästi vieläkin rikkaana miehenä häntä. Jospa hän
olisi arvannut hänen aineellisen tilansa täpäryyden!
Mutta samalla vaikutti Johannekseen hyvinkin miellyttävästi esiintyä
täten edes jollekin ihmiselle maailmassa entiseltä arvokkaalta
yhteiskunnalliselta tasoltaan.
--Mitäpäs minä sinulta tilaisin? hän hymyili. En suinkaan oman itseni
muistopatsasta!
--Sen saat sinä tilaamattakin, nauroi Muttila, vaikka vasta sadan
vuoden päästä. Mutta joku rintakuva? Taikka, nyt minä sain loistavan
ajatuksen: tilaa sinä minulta rakastajattaresi kuva!
Liisan? Johanneksen oli jälleen vuoro hämmästyä.
--Minä teen sen sinulle ilmaiseksi, jatkoi Muttila. Taikka jos nyt ei
_aivan_ ilmaiseksikaan, niin kuitenkin ystävyydenkaupalla.
--Kiitos, kiitos, sanoi Johannes hiukan hämillään. Mutta hän tuskin
suostuu malliksi.
--Tietysti hän suostuu, jos sinä tahdot kerran, heitti Muttila
huolimattomasti. Onhan hänellä hyvät muodot?
Johannekseen vaikutti kysymys vastenmielisesti. Muttila tuntui puhuvan
Liisasta kuin jostakin aivan tavallisesta naikkosesta, jonka tahtoa ei
ollut tarvis sen enempi tiedustaa.
--Eihän hänen ole pakko ruveta alastomaksi malliksi, lohdutti Muttila.
Eikä suurikaan yleisö enää oikein välitä niistä.
--Suuri yleisö? Eikö ollut kysymys yksityistilauksesta?
--Tietysti minä sen panisin näytteille, selitti Muttila. Jos saisin
ehkä myödyksi, voisit sinä saada kopian siitä.
Ajatus, että osakin Liisaa joutuisi suuren yleisön arvosteltavaksi ja
mittaeltavaksi, oli sietämätön Johannekselle. Hän kieltäytyi jyrkästi
ehdotuksesta.
--Nonoh, saammehan me puhua siitä sitten, puheli Muttila. Mutta nyt
minua jo todellakin vähän janottaa. Emmeköhän me odotellessamme joisi
vähän viiniä?
He joivat viiniä. Ja Muttila uskoi samalla Johannekselle, ettei hänen
ehdotuksensa niinkään epä-itsekäs ollut.
--Minunkin täytyy elää, hän sanoi. Luonnollisesti ei minun oikeastaan
kannata tehdä mitään polkuhinnasta, saati sitten ilmaiseksi.
--Arvattavasti ei, myönsi Johannes. Siksi minäkin ihmettelen
tarjoustasi.
--Sinä ymmärrät siis, että sen takana täytyy olla jotakin, sanoi
Muttila viekkaasti.
--Voi olla, hymyili Johannes. Toivottavasti sinulla kuitenkin on
rehelliset tarkoitusperät.
--Rakastajattaresi suhteen? ehätti Muttila nopeasti ja huolestuneesti
katkaisemaan. Vallan varmaan! Sinä saat pitää hänet minulta vaikka
kymmenen lukon takana.
--Kiitos luvasta, hymyili Johannes edelleen. Mutta etköhän ilmaisisi jo
minulle tuota taka-ajatustasi!
Muttila kohotti lasinsa ja katsoi merkitsevästi häneen.
--Minä näin sinut tänä aamuna kävelemässä kadulla erään naisen kanssa,
hän sanoi.
Johannes joutui hiukan hämilleen.
Joko tuo lempo oli ehtinyt senkin nuuskia? Kaikkeen se kerkesikin,
vaikka oli vasta samana aamuna tullut kaupunkiin!
Mitä hänen piti sanoa? Myöntääkö vai kieltää asia? Sotkeako pois vai
kertoako kaikki avomielisesti?
Hän pelkäsi Muttilan suulautta. Tämä tekisi siitä kuitenkin suuren
numeron. Ja Liisakin oli tulossa juuri. Varmaankaan ei Muttila
malttaisi vaieta asiasta, vaikka se olisi hänelle kuinka salaisuutena
uskottu, ja rupeisi sitä kenties sopivana ja pikanttina pöytäpuheena
käsittelemään.
Muttila voi olla pelottava naivissa, paksunahkaisessa
hyväntuulisuudessaan. Oli paras jättää hänet kaikkien arkojen asioiden
ulkopuolelle.
--Naisen?... Naisen? oli Johannes senvuoksi vain välinpitämättömästi
muistelevinaan. Se oli tietysti minun vaimoni, taikka kuten se veljen
kielellä kuuluu rakastajattareni.
--Ei, ei se ollut hän, jatkoi Muttila itsepintaisesti. Minä olen nähnyt
sen naisen joskus. Eikö se ollut rouva Rabbing?
Siinä se oli! Mikään ei välttynyt Muttilan kotkansilmältä.
Eikä Johanneksella ollut muuta edessä kuin tunnustaa.
--Ahaa, rouva Rabbingia sinä tarkoitat! hän virkahti jokaista ääntä
venyttäen saadakseen edes hiukan aikaa, kuinka sanansa sovittaisi. Olet
oikeassa, kävelin todellakin tuokion hänen kanssaan.
Muttila katsoi harmittavan kiinteästi häneen. Johannes tunsi
punastuvansa vasten tahtoaan, joka harmitti häntä vielä enemmän.
--Sinä tunnet hyvin hänet? kysyi Muttila.
--Aivan ohimennen, vastasi Johannes välinpitämättömästi. Senverran,
että voin sanoa tuntevani hänet. Kuten tiedät, olin ennen Rabbingin
palveluksessa.
Hän sytytti savukkeen voidakseen paremmin sietää Muttilan tutkistelevaa
silmäystä. Mitä pirua tuo mies mahtoi häneen tuijottaa noin?
Epäilikö hän jotakin? Näkikö hän läpi Johanneksen kaksinaisen
sielu-elämän? Ja jos epäili, mikä mielenkiinto saattoi hänellä olla
noin lähentelevästi Johanneksen hämärimpiin sielunsalaisuuksiin
tunkeutua?
Mielenkiinto Muttilalla kyllä oli. Mutta Johannes erehtyi sen
tarkoituksesta.
--Sinulla on hienoja tuttavuuksia, hymähti Muttila, jälleen leveäksi ja
gemyyttiseksi heittäytyen. Etköhän voisi niitä vähän muillekin
välittää.
Hm, ajatteli Johannes itsekseen, sitä hän tuskin voi. Eihän hän
tuntenut niin hyvästi rouva Rabbingia.
Sitäpaitsi oli hänelle vastenmielistä päästää ketään vierasta edes tuon
salaperäisen taikalinnan liepeillekään, jota hän itse tohti vain
suurimmalla hartaudella ja kunnioituksella lähestyä.
Muttilaa kaikkein vähimmän. Sillä varmaankaan ei rouva Rabbing pitäisi
hänestä.
--Välittää hänen tuttavuuttaan? hän sentähden kertasi jälleen jokaista
sanaa venyttäen. Missä tarkoituksessa?
--Jälleen aivan rehellisessä omanvoitonpyynnin tarkoituksessa, nauroi
Muttila. Ymmärräthän, että siinä voi piillä tilaus.
Tilaus! Sitäkö se olikin vain!
Johannes huoahti helpotuksesta. Siitä hän todellakin voisi joskus
ohimennen mainita rouva Rabbingille.
--Ja sulkea minut suosioon, huomautti Muttila, oikaisten liivejään.
Mutta etkö usko, että parhain suositukseni kenties olisi oma ajallinen
ulkohahmoni, jos hänellä olisi tilaisuutta siihen tutustua?
Muttila näytti niin hullukurisen vakavalta ja huolestuneelta kaikessa
rehevässä itseluottamuksessaan, että Johanneksen täytyi väkisinkin
hymyillä.
--Me voimme miettiä tilaisuutta, hän sanoi.
--Ja me keksimme varmasti sen! päätti Muttila. Yhteisten etujen side
olkoon tästälähtien meidän välillämme.
He kilistivät jälleen. Ja Muttila huomautti Johannekselle, että hän
kyllä aikoinaan oli tehnyt vuorineuvos Rabbingin oman rintakuvan,
vaikka hän ei ollut päässyt talon emännän tuttavuuteen.
Mutta siinä oli kaikessa tapauksessa pohja, jolle rakentaa, sanoi hän,
ja jolta Johannes voisi häntä hyvällä omallatunnolla suositella.
14.
Liisa tuli.
Ilmestyi hiukan ujona ja epävarmana ruokasalin ovelle. Johannes
kiirehti häntä vastaan ja esitteli hänet Muttilalle.
--_Hänet_ teen minä sinulle ilmaiseksi, kuiskasi Muttila Johannekselle
heidän ruokapöytään istuessaan. Hänhän on kaunotar, todellinen
kaunotar! Ei aivan klassillinen tosin, mutta sitä pikantimpi.
Samalla oli Johannes huomaavinaan, että Muttila tarkasteli Liisan
ruumiinmuotoja tuolla arvostelevalla, asiantuntevalla silmäyksellä,
joka oli taiteilijoille niin tavallinen, mutta ei aivan mieluinen
niille, jotka joutuvat sen esineiksi.
Myöskin Liisaan se näytti vaikuttavan varsin epämiellyttävästi.
Hän punastui hiukan ja hymyili puolikiusatusti ja
puoli-ylenkatseellisesti, mutta kuitenkin eräänlaisella huvitetulla
ilmeellä, joka teki Johanneksen heti mustasukkaiseksi.
Miksi ei Liisa koskaan hänelle hymyillyt noin?
Johannes koetti eritellä saamaansa vaikutusta mielessään. Mitä piili
tuon hymyn alla? Mistä sielunliikkeistä se oli syntynyt ja mistä
sydänlähteistä ilmi pulpahtanut?
Hänen ei kauankaan tarvinnut tehdä sitä, ennen kuin hän keksi muodon
vaistomaiselle, mutta kuitenkin päivänkirkkaalle aistimukselleen.
Aistillinen hymy se oli ollut. Sitäkin aistillisempi, kun se oli
ikäänkuin hillittynä, häpeiltävänä poreena vasten Liisan omaa tahtoa
pinnalle ilmestynyt.
Muttila vaikutti siis Liisaan heti ensi hetkestä aistillisesti.
Se oli hyvä tietää Johanneksen. Hän kyllä pitäisi silmällä noita
molempia!
Mutta samalla kulki kummallisen voimattomuuden tunne kautta hänen
olentonsa. Mitä auttoi siinä silmällä-pitäminen? Ihmiset olivat joko
luodut toisilleen taikka ei. Jos heidän elämänviivansa kerran kävivät
toisiaan leikkaavaan suuntaan, ei mikään mahti maailmassa voinut estää
yhteentörmäystä tapahtumasta.
Toiset törmäsivät yhteen onnekseen, toiset turmiokseen. Mutta sehän oli
tois-arvoinen seikka, jonka ei tarvinnut edes heitä itseään sen enempi
liikuttaa.
Tuo oli Johanneksen fatalistinen usko maailmanmenosta ja ihmisten
keskinäisistä suhtautumisista. Oli jo kauan ollut. Mutta vasta ensi
kerran pälähti hänen päähänsä, ettei Liisa kenties ollutkaan luotu vain
häntä varten.
Mitä jos nuo kaksi olivatkin luodut toisilleen?
Mitä jos koko tämä kolmivuotinen rakkauselämä olikin ollut Liisalle
vain suurta erehdystä ja itsepetosta? Mitä jos hän vasta nyt olisikin
tuossa tavannut oman oikean vastineensa?
Näkihän Johannes aivan selvästi, että rakentui ensi silmänräpäyksessä
luonnollinen silta noiden kahden välille.
Myöskin Muttila hymyili. Mutta ei samalla kiusatusti ja
ylenkatseellisesti kuin Liisa, vaan rohkeasti, varmasti ja
hävyttömästi, ilman mitään turhia kiertoteitä, tähdäten suoraan asian
ytimeen.
Tuo harvinainen asiallisuus se juuri mahtoi Liisan poskille punan
kohottaa.
Johannes puolestaan ei ollut koskaan hymyillyt hänelle niin. Hän tunsi
tosin tuon miesten yleisen tavan kohdella naisia, mutta hän ei ollut
sitä voinut oppia, ei parhaalla tahdollaankaan. Siksi hän tuomitsi
ankarasti sen.
Jo hamasta nuoruudesta oli se aina häntä inhottanut ja suututtanut.
Siihen aikaan hän oli sitä tosin joskus kadehtinutkin, kun hän oli sen
muiden ja useimmin itseään vanhempien miesten huulilla nähnyt ja
havainnut, miten paljon naiset itse pitivät siitä. Mutta myöhemmin oli
hänen oma ylpeytensä tukahduttanut kaikki kateuden tunteet tuossa
suhteessa ja pakottanut hänet mielipiteensä ainoan hänelle sallitun
käytännön mukaan muodostamaan.
Oman käytäntönsä mukaan nimittäin.
Ja sillä oli selvät rajansa, jotka Johannes hyvin tunsi. Muuta kuin
henkistä tietä ei Johannekselle ollut mahdollista naista lähestyä.
Naisen sielu hänen täytyi ensin valloittaa. Muu sai seurata, jos
seurasi, ikäänkuin kaupanpäälle.
Eikä Johannes voinut ymmärtää, kuinka saattoi muuten ollakaan. Kuinka
miehet ollenkaan _saattoivat_ naista millään muulla tapaa lähestyä ja
kuinka naiset puolestaan voivat tyytyä sellaiseen!
Tosin hän tiesi ja oli nähnyt, että oli toinenkin tie naista lähestyä.
Mutta sehän oli kevytmielisiä, sehän oli epäsiveellisiä naisia varten,
joille se saattoikin olla omiaan.
Eiväthän ne raukat olisi kuitenkaan mistään paremmasta ymmärtäneet. Ja
narri se mies, joka antoi heidän narrata itseään.
Ruveta moisille tunteitaan tarjoilemaan? Sehän olisi ollut samaa kuin
tuhlata ruutia harakoille.
Mutta että niinsanotut sivistyneetkin naiset saattoivat tuossa
suhteessa olla porttoja pahempia! Eikö heidän itsetuntonsa noussut?
Olivatko hekin sitten kokonaan eläimiä?
Kerran oli Johannes tuossa suhteessa tehnyt tuhmuuden ja arvotonta
naista väärästä päästä lähestynyt. Se oli ollut hänen entisen vaimonsa
serkku, Signe nimeltään, jolle Johannes jo nuorena ylioppilaana ja
toisen kerran vielä tohtorinakin oli tunnustanut rakkautensa.
Johannes tuhlannut parhaat tunteensa ja pyhimmät mielialansa hänelle.
Signe vain veikeillyt ja pitänyt häntä pilkkanaan.
Mutta siitä oli jo monta monituista vuotta. Eikä Johannes enää sen
koommin ollut tuota tuhmuutta uudistanut.
Ja Signen hän oli järkiinsä tultuaan tuominnut tuiki epäsiveelliseksi
naiseksi mielessään.
Oli ollut suoranainen onni, että Johannes oli päässyt hänestä!
Myöskään hänen vaimonsa ei ollut Johanneksen vaatiman ankarimman
sielullisen siveyden mittaa täyttänyt. Mutta kuitenkin niin paljon,
että Johannes saattoi häntä ilman vihamielisyyttä ja melkoisella
inhimillisellä myötätunnolla ajatella.
Hänessä olisi ollut edes aineksia johonkin parempaan ja korkeampaan
siveyteen. Mutta hän, raukka, oli taas ollut niin auttamattomasti
nykyaikaisen porvarillisen yhteiskunta-moraalin kahleissa, ettei
hänellä ollut mitään mahdollisuutta omia yksilöllisiä edellytyksiään
siinä suhteessa pitemmälle kehittää.
Näin olivat kaikki naiset, joita hän oli tavannut, olleet Johanneksen
mielestä aina enemmän tahi vähemmän epäsiveellisiä.
Kaikki, siihen saakka kuin hän oli tavannut Liisan.
Liisassa yksin hän oli ollut löytävinään saman ehdottomuus-vaatimuksen,
joka oli piillyt hänen sydämessään. Ja jos Johannes olikin sittemmin
Liisasta etääntynyt ja nykyään jo toisen naisen syliin
syöksymäisillään, ei se ollut tapahtunut sen vuoksi, että Liisa millään
erikoisella tavalla olisi alentunut Johanneksen silmissä, vaan sen
vuoksi, että hän itse jälleen oli kehittynyt ja muuksi muodostunut.
Oliko hänen siis pakko Liisaakin epäillä? Täytyikö hänen asettaa
Liisakin mielessään epäsiveellisten naisten joukkoon?
Se oli mitä tuskallisinta Johannekselle.
Tosin hän tiesi, ettei Liisa ennen häntä ollut mikään ehdottoman hyveen
papitar ollut, mutta ulkonaiset seikat eivät tässä suhteessa olleet
koskaan merkinneet mitään Johannekselle. Myöskin hän oli joskus surulla
huomannut Liisassa olevan muitakin ominaisuuksia kuin niitä, jotka
tulivat käytäntöön seurustelussa hänen kanssaan, mutta hän oli pitänyt
niitä aina epäoleellisina ja vähemmän merkitsevinä.
Pohjaltaan hän ei ollut koskaan epäillyt Liisaa. Liisa oli aina ollut
hänelle sisäinen siveyden ja valkeaksi-hehkuneen puhtauden perikuva.
Oliko hänen nyt pakko siitäkin luopua?
Täytyikö hänen nyt uskoa, että se, jota hän oli pitänyt
sivu-ominaisuuksina, olikin jotakin oleellista, pääasiallista? Että
Liisa nyt vasta oli oikean vastakaikunsa tavannut tai ainakin
kaikupohjan, joka houkutteli hänen omat sisimmät sointunsa ilmi
väreilemään?
Silloinhan oli kaikki valhetta! Silloinhan raukeni raunioiksi heti
kaikki tämä kolmivuotinen onnen-aika, jonka he niin yhdestä tuumin ja
yhteisvoimin olivat itselleen ja toisilleen rakentaneet.
Tuohon tapaan olivat miehet ennen mahtaneet Liisaa lähestyä.