asiaankuulumattomana, osaksi luuli hän, että rouva Rabbing tiesi heidän
suhteensa. Ja kun tämäkään ei millään tavoin viitannut siihen, jäi
Liisa itsestään heidän henkisen taikapiirinsä ulkopuolelle.
Usein tunsi Johannes tuosta suuria omantunnon vaivoja. Mutta hän
lohdutteli itseään sillä, että olisihan aika kertoa tuosta kaikesta
rouva Rabhingille, silloin kun heidän suhteensa olisi kehittynyt
siihen, että se kävisi välttämättömäksi.
Jos sen nyt ollenkaan tarvitsi edes käydä välttämättömäksi?
Kenties onnistui hänen vaieta koko asiasta? Suorittaa välinsä Liisan
kanssa kahden, toimittaa hänet pois jollakin tekosyyllä tai, miksei,
pahimmassa tapauksessa, suoranaisella erokohtauksella?
Ilman että rouva Rabbing koskaan saisikaan tietää siitä mitään! Ilman
että hän koskaan edes aavistaisi, miten alhaalla Johannes kerran oli
ollut ja miten matalia naissuhteita pitänyt muka pyhinä ja ihannoinut!
Se oli tietysti kaikkein mukavinta.
Johanneksen ei siten tarvitsisi ollenkaan astua alas ylevältä
jalustaltaan, jonka rouva Rabbing nähtävästi oli hänelle sydämessään
rakentanut.
Eikä hänen koskaan tarvitsisi esiintyä tämän edessä nöyränä, kurjana ja
alastomana.
Myöskin Liisalle hän varoi visusti kertomasta mitään rouva Rabbingista.
Ehtisihän sen sittenkin! Eikähän hänen ja rouva Rabbingin välillä itse
asiassa ollutkaan mitään. Mitä hän olisi kertonut sitten?
Ei senvuoksi, ettei hän olisi uskaltanut! Eikä senvuoksi, että hän enää
olisi niin pahasti pelännyt Liisan kadottavansa. Mutta senvuoksi, että
hän aavisti Liisan puolelta toivotonta surua ja hiljaisia, syyttäviä
kyyneliä, jotka tulisivat häneen tuiki vastenmielisesti vaikuttamaan.
Näin kulki Johannes kaksinaista polkuaan.
Kumpikaan noista naisista, joiden kanssa hän päiväkaudet oleskeli, ei
tiennyt toisistaan. Ne eivät siis millään tavalla voineet myöskään
häiritä Johannesta tai vetää tilille häntä.
Mutta kumma kyllä, ne pelkällä olemassaolollaan pakottivat hänet yhä
enemmän tilille itsensä kanssa.
Hänen oli pakko päivä päivältä yhä enemmän tutkia itseään ja käydä yhä
ankarammin itsensä suhteen tuomiolle. Tutkia, missä olivat hänen
olemuksensa oikeat lähdesuonet ja mitä tietä hänen oli kuljettava, jos
hänen mieli olla itselleen uskollinen.
Muille oli Johanneksen aina ollut varsin helppoa valehdella. Mutta
itsensä edessä hän oli kuitenkin vielä toistaiseksi aina koettanut
pysyä mahdollisimman rehellisenä.
Kumpaa hän rakasti siis? Kumpi noista naisista siis vastasi syvemmin
hänen sisäistä olemustaan ja onnentarvettaan?
Jos hän rakkaudella eroottista rakkautta tarkoitti, hän epäilemättä yhä
vieläkin rakasti Liisaa. Mutta eroottinen rakkaus itse ei hänelle enää
merkinnyt niin paljon kuin ennen. Olihan maailmassa muutakin, ja kaikki
tuo muu puhui rouva Rabbingin hyväksi.
Mutta saisiko hän sitten rouva Rabbingia ollenkaan?
Olisiko hänellä ollenkaan valta valita? Kenties tuo toinen ei hänestä
välittänyt niin vähääkään?
Tuokin mahdollisuus pälkähti joskus Johanneksen päähän. Epäilemättä
saattoi asia myöskin olla niin. Mutta eihän sen silti tarvinnut hänen
päätökseensä Liisan suhteen vaikuttaa.
Olihan hän jo melkein päättänyt erota Liisasta, ennen kuin hän
ollenkaan oli tavannut rouva Rabbingia. Ja tällä aikaa oli hänen
päätöksensä siinä suhteessa vahvistunut vielä enemmän. Rouva Rabbing
oli tullut vain avuksi hänen omille sisäisille pyrkimyksilleen.
Ei hän Liisaa henkilökohtaisesti mielessään kieltänyt tai halventanut.
Hän kielsi ja halvensi vain heidän keskinäisen rakkautensa, taikka
oikeammin, ne puolet itsestään, jotka häntä vetivät siihen ja joiden
pohjalta sen väkivaltainen leimahtaminen ylimalkaan oli ollut
mahdollista.
Mutta jotakin täytyi tulla, jotakin tapahtua! Eihän voinut ijäti jatkua
näin.
Hänen suhteensa rouva Rabbingin kanssa kävi päivä päivältä
läheisemmäksi ja sydämellisemmäksi. Johannes oli saanut häneltä jo
monta pitkää, lämmintä silmänluontia, jotka hän varmasti jo olisi
selittänyt rakkaudeksi, jos olisi ollut kysymys jostakin muusta
naisesta.
Rouva Rabbingin suhteen hän ei sitä uskaltanut.
Tuo nainen oli sittenkin outo hänelle. Ei voinut tietää, mitä hän tunsi
ja ajatteli, ei arvata, mitä liikkui tuon tyynesti ja varmasti
kohoilevan poven kumpujen alla.
Kenties se oli rakkautta? Mutta saattoi se myöskin olla pelkkää
inhimillistä mielenkiintoa ja sympatiaa.
Kerran oli rouva Rabbing ottanut hänen kätensä ja pitänyt sitä kauan
käsissään. Se oli tapahtunut eräällä puistonpenkillä, johon he hetkeksi
olivat istahtaneet.
Johannes oli juuri päässyt kertomasta silloin isänsä viimeisistä,
kovista elämänvuosista ja hänen epätoivoisesta taistelustaan Rabbingin
miljoonavaltaa vastaan.
Mutta oliko sekään rakkautta? Juuri sehän saattoi olla pelkkää sääliä
ja surkuttelua.
Eikä hänellä ollut mitään keinoa päästä selville siitä. Rouva Rabbing
hallitsi täydellisesti häntä varmalla, vakavalla olennollaan.
Ei pienimmällä liikkeellä, ei sopertavimmalla sanallakaan hän olisi
uskaltanut tuoda julki, mitä liikkui hänen mielessään. Niin suuresti
hän tunsi tuota naista ihailevansa ja kunnioittavansa.
Tämäkin oli oikeastaan uusi tunne hänelle.
Uneksinut hän oli naisia ja rakastanut, himoinnut ja ylenkatsonut,
vihannut ja vilpittömästi pitänyt heistä. Mutta kunnioittanut? Ei
ketään. Ei ketään ainakaan, mikäli Johannes muisti mielessään.
Oli kenties yhtä. Auraa, hänen sosialistista aatetoveriaan, joka
hänelle entis-aikaan oli ollut korkein esikuva luonteenlujuudesta ja
vääjäämättömästä vakaumuksesta.
Mutta sekin kuva oli särkynyt muiden mukana. Eikä Aura sitäpaitsi ollut
koskaan ollutkaan älyllisesti hänen vertaisensa.
Tuo toinen oli hänen vertaisensa, vaikka hän ei ehkä ollutkaan niin
selvillä kaikista nykyaikaisen yhteiskunta-opin ongelmista. Olipa hän
toisissa suhteissa Johannesta niin paljon korkeammallakin, kuten juuri
tunteensa syvyyden ja sydämensä aateluuden puolesta, joissa suhteissa
Johannes mielellään tunnusti, ettei hänellä ollut liikoja kerskumista.
Myöskin rouva Rabbingin maailmantottuneisuus vaikutti jonkun verran
Johannekseen. Tosin hän oli maailmassa liikkunut hänkin, mutta tuon
luonnollisen ja yksinkertaisen ylimysnaisen rinnalla hän aina tunsi
itsensä enemmän tai vähemmän nousukkaaksi.
Oli hauska liikkua hänen kanssaan. Kadulla kiintyivät kaikki katseet
häneen, kahviloissa tuli hyvin palvelluksi.
Täytyi jättää alotteen-otto hänelle.
Täytyi odottaa, siksi kuin hän antaisi jonkun merkin mielentilastaan.
Jos hänen tunne-elämänsä todella oli niin hienostunut kuin Johannes
luuli, häneltä ei varmaankaan ollut jäänyt huomaamatta Johanneksen
vilpitön ihailu eikä halu omata hänet.
Silloin olisi myös aika puhua asiasta Liisan kanssa.
Ja jos Liisa taas oli se nainen, joksi Johannes häntä oli aina
kuvitellut, hän tälläkin kertaa ymmärtäisi Johanneksen ja väistyisi
hyvällä syrjään, ilman hänelle mitään sen pahempaa skandaalia
valmistamatta.
12.
Johannes tuli aina sangen iloisena takaisin hotelliin kävelyretkiltään.
Palasi hyräillen ja vihellellen niinkuin hän olisi suurenkin lahjan
saanut eikä vielä tietäisi oikein, mitä tehdä sillä.
Tänään oli rouva Rabbing ollut häntä kohtaan herttaisempi kuin
milloinkaan. Oli ihme, ellei tuo nainen häntä rakastanut!
Yhtä iloisena hän tavallisesti tuli myös Liisan luota rouva Rabbingia
tapaamaan.
Liisa rakasti häntä vielä! Ei ollut hätää ensinkään. Hän oli maailman
herra! Hän saattoi sallia itselleen mitä tahansa, kun hän vaan pysyisi
itselleen uskollisena.
Hän synkistyi sitten aina vasta myöhemmin, kun toisen naisen muisto
rupesi häntä toisen läsnä-ollessa vaivaamaan ja hän tuli omaa
pulmallista asemaansa lähemmin tuumineeksi.
Nyt hän olisi tahtonut syleillä koko maailmaa! Itse hotellin ovenvartia
sai häneltä ystävällisen pään-nyykähdyksen.
Tällä olikin hänelle jotakin asiaa. Eräs suomalainen oli asettunut
samaan hotelliin asumaan ja häntä tiedustanut.
Tuokaan jossakin muussa sieluntilassa sangen epämiellyttävä tieto ei
tällä kertaa voinut Johanneksen hyvää tuulta hämmentää.
--Mies vai nainen? hän kysyi hilpeästi.
--Mies, vastasi ovenvartia samaan äänilajiin. Vain mies valitettavasti.
--Maamies? jatkoi Johannes. Hyvä on! Sanokaa hänelle, että käyn
päivällisen jälkeen häntä tervehtimässä.
Hän ei viitsinyt ottaa selkoa edes nimestä. Mutta ovenvartia ojensi
samalla käyntikortin hänelle.
--Muttila!
Kuvanveistäjä Muttila se oli, jonka hän vuosia sitten oli tavannut
matkoillaan, ensin Berlinissä, sitten Parisissa.
--Hyvä on! hän sanoi vielä kerran ovenvartialle. Minä tunnen miehen.
Isäntäkin, pieni, tummaverinen tanskanjuutalainen saapui samassa heidän
luokseen selittämään, mistä kysymys oli.
--Arvasin heti, että hän oli tohtorin tuttavia, sanoi hän mielevällä
kumarruksella. Hän on taiteilija, suuri taiteilija?
--Epäilemättä, vastasi Johannes huvitettuna. Mutta mistä arvasitte minun
tuntevan hänet?
--Suuret taiteilijat tunnetaan aina, virkahti isäntä niin varmalla ja
vakuuttavalta äänen painolla, että Johanneksen jälleen täytyi hymyillä
herttaisesti ystävänsä Muttilan leveää, pyöreää gemyyttisyyttä
muistaessaan. Ja minä näin heti, ettei hän ollut mikään tavallinen
savenvalaja.
--Mistä sen näitte? kysyi Johannes.
--Oh, koko hänen olennostaan, selitti isäntä suurella kädenliikkeellä.
Hän oli professori?
--Ei vielä. Mutta epäilemättä hän on pian tuleva siksi.
Muttila oli kaikesta päättäen imponeerannut hotellin väkeen. Johannes
huomasi omankin arvonsa heidän silmissään äkkiä kohonneen.
Mies, jolla oli niin hienoja tuttavuuksia, ei tietysti itsekään voinut
olla tavallinen mies!
Tohtoriksi hän tosin oli, kuten oikein olikin, itsensä hotellin
päiväkirjaan kirjoittanut. Mutta kuka ei ollut tohtori ulkomailla? Joka
toinen mies, ja varsinkin sellaiset, jotka kysyivät aina halvinta
huonetta ja antoivat pieniä juomarahoja.
Varmoja maksajia muuten kyllä. Mutta heillä ei olisi mikään hotelli
elänyt.
Täytyi olla reippaita poikia, elegantteja upseereja tai rikas-isäisiä
ylioppilaita, vielä mieluummin komeita tukkukauppiaita tai tuollaisia
maailmanmies-taiteilijoita, jos mieli hotellin kostua ja menestyä!
Ne ne kultamunia munivat. Asuivat rikkaasti, tilasivat huoneesensa
hyviä viinejä ja pitivät joskus pieniä kemujakin, vaikka sen pahempi
liian harvoin omassa hotellissaan.
Heidän kauttaan tuli hotelli tunnetuksi. Ja heidän kauttaan se sai
eräänlaisen vakavaraisen, yleismaailmallisen leiman, jonka avulla voi
jo hintojakin hiukan kohottaa.
Johannes luki tuon kaiken isännän kohteliaasta, käsiä-hykertelevästä
olennosta. Muttila nähtävästi oli ollut vieras hotellin mielen mukaan.
Mikähän pomo siitä on mahtanut paisuakaan! ajatteli hän.
Eikä hän samassa silmänräpäyksessä voinut olla vertaamatta omaa
hiljaista, yksinäistä, hiukan turvatonta olentoaan tuohon
yleismaailmallisen matkustelijan mielikuvaan, jonka Muttila nähtävästi
ensi hetkestä oli hotellin väkeen istuttanut.
Epäilemättä hän ei vaikuttanut yhtä edullisesti.
Eikä mahtanut avittaa tätä vaikutusta Liisakaan, joka yhtä vaiteliaana,
silmät tavallisesti synkkinä ja maahanluotuina, pari kertaa päivässä,
hänen vierellään vaelsi näitä portaita alas.
Sangen vakava ja yksitoikkoinen pari he olivat, täytyi hänen itselleen
tunnustaa. Mahtoivat vaikuttaa kahdelta naimisiin menneeltä pedagogilta
tai kansakoulun-opettajalta.
Eikä hän portaita noustessaan voinut olla vilkaisematta sillä silmällä
peiliin, joka riippui joka kerroksen kohdalla.
No, ei hän niinkään epäsiististi puettu ollut! Mutta silinteri ei ollut
enää uuden-uusi. Ja eikös ollutkin tuo palttoonkauluksen sametti jo
käynyt laiteilta vähän nukkavieruksi?
Hän päätti heti hankkia uuden päällystakin. Kuinka monta kevättä, ja
syksyä hän lie jo tässä käynytkään!
Samassa muisti hän, että Liisankin syysjakku oli eilen näyttänyt jonkun
verran kuluneelta.
Myöskin Liisa ansaitsi uuden jakun. Tottahan heidän varojensa täytyi
vielä riittää ainakin siihen, että he kävivät siististi puettuina.
Ja elleivät riittäneet, täytyi hankkia uusia! Eihän sopinut kiertää
maailmaa kerjäläisinä.
Tällä reippaalla päätöksellä hän avasi heidän huoneensa oven ja
virkahti jo kynnykseltä iloisesti:
--Kuules, Liisa! Sinun täytyy saada uusi jakku. Miksi et ole minulle
siitä jo ennen huomauttanut?
Liisa istui ja luki.
Hän laski kirjansa pois ja katsoi suurin, kummastunein silmin
Johannekseen. Virkahti sitten hiljaisesti:
--Onhan se vielä hyvä. Miksi minun olisi pitänyt siitä sinulle
huomauttaa?
--Kun minä en itse huomaa mitään! selitti Johannes, rientäen lempeällä
isällisyydellä häntä suutelemaan. Kun minä olen sellainen pöllöpää,
sellainen tuhma-jussi!
Liisan silmät kyyneltyivät.
--Hyvä jussihan sinä olet, hän sanoi, vetäen pehmeästi kämmenellä hänen
kasvojensa yli. Oikein hyvä jussi! Missäpäin sinä olet nyt ollut
kävelemässä?
--Siellä rannalla, merenrannalla, selitti Johannes iloisesti. Et arvaa,
kuinka siellä tuulee. Voi tuskin pystyssä pysyä!
--Kävely on tehnyt hyvää sinulle? kysyi Liisa.
--Kyllä. Oletko syönyt jo? Minä puolestani olen saanut aika ruokahalun.
He söivät tavallisesti aamiaista huoneessaan. Mutta viime aikoina oli
Johannes yhä enemmän ruvennut syömään ulkona joko yksin tai kaksin
rouva Rabbingin kanssa.
Myöskin tänä aamuna he olivat einehtineet yhdessä. Mutta se oli
Johannekselta tässä silmänräpäyksessä unohtunut.
--Tietysti minä olen jo syönyt, selitti Liisa. Johan kello on lähes
kolme.
Myöskin ajanmeno oli Johannekselta unohtunut. Mutta hän ei siitä
hämmästynyt.
--Olet oikeassa, hän sanoi, katsoen kelloaan. No niin, me syömme sitten
pian päivällistä, oikein juhlapäivällisen!
--Miksi niin? kysyi Liisa. Mikä juhla sinulla on?
Sitä ei Johanneskaan tiennyt tai osannut selittää. Mutta hänen päähänsä
pisti hurja tuuma tällä ja juuri tällä tuulella ollessaan temmata Liisa
edes hetkeksi pois yksinäisyydestään ja tehdä hänet edes hiukan
osalliseksi oman mielensä nykyisistä vivahduksista.
Mitä jos hän kertoisi Liisalle jotakin rouva Rabbingista?
Täytyihän sen kuitenkin tulla esille! Ja miksi ei nyt, yhtä hyvin kuin
myöhemminkin?
Ja ehkä olikin valtioviisaampaa kertoa asiasta jo siinä asteessa, kun
ei siinä mitään ollut? Ja varovampaa anniskella vähitellen, mitä
hänellä oli sydämellään, kuin noin päätäpahkaa ja yhdessä rykelmässä
kaikki toisen eteen säälimättömästi romahuttaa?
Liisa voisi kuolla siitä. Olihan inhimillisempää pitää häntä tietoisena
asioiden menosta ja antaa hänen itsensä vähitellen arvata, minnepäin ne
kallistuivat.
Se olisi samalla sekä Liisaa kohtaan inhimillisempää että mahdollisesti
myöskin hänelle itselleen, Johannekselle, hyödyllisempää!
Liisa voisi varmalla naisellisella vaistollaan antaa montakin hyvää
neuvoa ja hienoa vihjausta hänelle. Eihän hän itsekään vielä ollut niin
aivan selvillä itsestään. Liisa tunsi hänet paremmin. Jos kukaan, voisi
juuri Liisa hänet oikealle tielle opastaa.
Ja Johannes näki jo hengessä sen suloisen ajan, jolloin he Liisan
kanssa rauhallisesti ja hyvinä ystävinä juttelisivat heidän
mahdollisesta erostaan ja Johanneksen mahdollisesta liittymisestä
jonkin toisen naisen kanssa.
Olivathan he hyviä ystäviä? Miksi ei se kävisi päinsä?
Eikä Johannes itsekään ymmärtänyt, mitä hän aikoi Liisalta vaatia ja
mikä raffineerattu julmuus oikeastaan sisältyi hänen tässä
silmänräpäyksessä syntyneesen suunnitelmaansa.
--Täällä on tuttavia! hän sanoi keveästi. Suomalaisia! Niitä asuu
tässäkin hotellissa.
--Tuttavia? toisti Liisa säikähtyneenä.
--Niin, jatkoi Johannes varsin luonnollisesti. Kuvanveistäjä Muttila!
Ja erään toisen tapasin minä äsken tuolla kävelyretkelläni.
--Kenet? kysyi Liisa arasti.
--Rouva Rabbingin, selitti Johannes. Tiedäthän, tuon miljoonamiehen
puolison. Minä olen ennenkin tavannut hänet.
--Sinä olet ennenkin tavannut hänet?
Johannes näki, että Liisan suupielet värähtelivät lapsellisesti.
Ikäänkuin hän olisi apua anonut. Ikäänkuin hän olisi tahtonut huutaa
turvaa ja pyytää Johannesta tai jotakin muuta, ketä hyvänsä, häntä
suojelemaan ja estämään häntä syöksymästä syvyyteen!
Johannes näki sen ja tunsi myöskin kummallisen piston sydämessään.
Mutta eihän nyt ollut aikaa välittää sellaisesta.
--Kyllä, pari kertaa, vastasi hän viattomasti. Hän on ollut jo jonkun
aikaa täällä ja aikoo olla jouluun asti. Oletko kuullut, että hänkin
aikoo ottaa avio-eron?
--Ja kuka muu? kysyi Liisa.
Johannes hämmentyi hiukan hänen tiukasta, tutkivasta katseestaan.
--Ei kukaan, hän koetti selittää. Tarkoitan ... ei kukaan muu tällä
kertaa. Minähän olen jo aikoja sitten ottanut sen.
--En tullut tässä yhteydessä sinua ajatelleeksi, sanoi Liisa.
Johannes huomasi, että hän oli iskenyt kirveensä kiveen. Ja koetti
avittaa asiaa kertomalla laajalti ja seikkaperäisesti rouva Rabbingin
avioerosta.
Ehkä hän puhui myös hiukan liian äänekkäästi.
--Hän on hyvin hieno ihminen, selitti Johannes toimessaan. Oikea
periaatteen ihminen. Vahinko, ettet tunne häntä.
Liisa kuunteli, kuunteli ja katsoi häneen.
Kuinka hän olisi voinut tuntea rouva Rabbingia?
Hän, entinen kapakkatarjoilijatar, maansa mahtavimman rahapohatan
puolisoa! Johannes ei näkynyt huomaavan ollenkaan, mikä loukkaus jo
liittyi hänen valitteluunsa.
Olihan sitäpaitsi tuo kaikki Liisalle niin äärettömän samantekevää.
Mitä oli hänellä tekemistä vallasnaisten, heidän ihmisyytensä ja
hienojen avioerojensa kanssa?
Hänen mieltään ei kiinnittänyt muu kuin Johannes.
Mutta Johannekseen, sen oli Liisa jo aikoja sitten tarkalla silmällään
oivaltanut, näytti tulleen jotakin uutta. Ja hän oli eräitä viikkoja
tuntenut vaistomaisesti, että Johannes jollakin tapaa pyrki poispäin
hänestä ja vierautui hänestä kävelyretkillään.
Hän oli todellakin luullut niitä yksinäisiksi. Nyt hän äkkiä kauhukseen
aavisti, että Johannes kaiken aikaa oli seurustellut jonkun toisen
kanssa.
Eihän Johanneksen tapa ennen ollut puhua noin äänekkäästi. Miksi hän
nyt puhui? Ja miksi hän nykyään aina liikkui huoneessa noin
levottomasti edestakaisin eikä Liisan viereen sohvalle istahtanut,
kuten hänen tapansa ennen oli ollut?
Liisan aivot tekivät työtä kuumeentapaisesti. Mutta hän kuunteli
äänettömänä.
Vasta kun Johannes ilman mitään ylimenoja rupesi selittämään, että
heidän elämänsä oli ollut ehkä liian sisäänpäin kääntynyttä, että
heidän kenties olisi aika ruveta ottamaan lukuun hiukan ulkopuolistakin
maailmaa, siinä toimimaan tai ainakin sen kulkua seuraamaan, hän
virkahti:
--Rouva Rabbingko sinut on saattanut noihin ajatuksiin?
Johannes loukkautui kysymyksestä, joka hänen mielestään oli aiheeton ja
liian terävällä äänellä tehty.
Oliko Liisa ehkä mustasukkainen? Mustasukkainen naiselle, jota hän ei
ollut nähnyt koskaan ja jonka Johanneskin tunsi vain ohimennen?
Eihän hän edes sinutellut rouva Rabbingia. Liisalla ei todellakaan
ollut mitään syytä noin oikutella.
--Kuinka niin? kysyi Johannes yhtä terävästi.
--Ilman vain, virkahti Liisa, ikäänkuin pyytäen anteeksi kysymystään.
Tulin vain sellaista ajatelleeksi.
--Jos rouva Rabbingilla olisi joku vaikutus minuun, jota en tahdo
edellyttää, Johannes virkahti, tällä kerta jo jotenkin kiivaasti, niin
olisi se yksinomaan hyvä. Sen verran voin jo nyt sanoa hänestä.
--Se on sangen paljon niin lyhyen tuttavuuden perästä.
Johannes vaikeni hetkiseksi.
Aivan varmaan oli Liisa mustasukkainen! Mutta hän ei nyt tahtonut
pilata hyvää tuultaan eikä siihen sen suurempaa huomiota kiinnittää.
--Tietysti olen minä itsekin ollut syynä siihen, sanoi hän nyt varsin
tyynesti, että meidän elämämme on tällaiseksi muodostunut. Mutta nyt on
meidän aika vähitellen ottaa asiat järkevästi.
Liisa vaikeni ja loi silmänsä alas.
Tiesihän hän, mistä kysymys oli. Rahat loppuivat! Tuosta oli jo joskus
ennenkin ollut puhetta heidän välillään.
Sehän oli ikävää, sen Liisakin kyllä myönsi. Mutta se oli hänen
mielestään ikävää ainoastaan sikäli, mikäli niiden keralla loppuisi
heidän rakkautensa.
Ei, ei ollut nyt siitä kysymys, selitti Johannes.
Oli kysymys muka heidän sisäisestä sielunelämästään. Se kärsi tästä
toimettomuudesta. Heidän oli aika astua aisoihin niinkuin muutkin
ihmiset eikä aina vain omaa rakkauttaan ajatella.
Tuo oli uutta oppia Liisalle. Oppia, joka syvästi loukkasi häntä.
Heidän rakkautensa ei siis enää ollutkaan kaikkein tärkein. Oli siis
olemassa jotakin sen ulkopuolella, jotakin, joka oli muka vielä
tärkeämpää.
Sitä ei Liisa parhaalla tahdollaankaan voinut myöntää! Siksi hän puhui
vain rahasta.
--Ikävä, ett'emme ole kotimaassa, hän virkahti. Siellä minäkin voisin
ansaita jotakin.
Liisa oli jo joskus ennen lausunut julki tuon ajatuksen, joka vaikutti
mitä vastenmielisimmin Johannekseen.
Tämä ei voinut olla nimittäin siinä sivussa muistamatta, mitkä Liisan
ansiokeinot ennen olivat kotimaassa olleet, ja hän oli usein kauhulla
kuvitellut, mikä oli tuleva Liisan kohtaloksi, jos hän jättäisi hänet.
Toiselta puolen liikutti häntä kuitenkin Liisan turvaton äänenpaino. Ja
vielä enemmän sen takaa kuultava tahto kantaa myöskin kortensa heidän
yhteiseen talouteensa.
Siksi lausui hän vain lempeästi:
--Sinä? Millä sinä voisit ansaita siellä?
--Millä hyvänsä, väitti Liisa urheasti. Täällähän minä vain kulutan.
--Mitäs minä sitten teen? kysyi Johannes koettaen leikillisesti hänen
päätään leuasta kohottaa.
--Sinä kulutatkin omia rahojasi, sanoi Liisa, painaen päänsä
itsepintaisesti alas. Ja siinä on ero asiassa.
--Ei mitään eroa. Kaikki, mikä on minun, on sinun. Olemmehan siitä jo
aikoja sitten sopineet.
--Sinä kenties, mutta en minä. Minua oikein hirvittää, kun ajattelen,
mitä jokainen päivä maksaa täällä.
Johannes oli nyt täydellisesti lepytetty.
Olihan hyvä, että Liisa rahaa ajatteli. Ja tuosta toisesta hän voisi
puhua joskus toisti. Kyllä hän aina Liisan kanssa toimeen tulisi. Hyvä,
että Liisa toki oli järkevä nainen, joka osasi ottaa lusikan kauniiseen
käteensä, jos niin tarvittiin.
Siksi hän rupesi vain hiljakseen selittelemään Liisalle, ettei hän
itsekään ollut tahtonut säästeliäästi elää. Eihän hän mikään saituri
ollut, vaan pikemmin päinvastoin.
Kaikkein vähimmin vaivasi hänen mieltään ajatus, että heidän kahden
elämä kenties tuli maksamaan hiukan enemmän kuin hänen yksin olisi
maksanut.
Eikä hän suinkaan, selitti Johannes vielä, tahtonut Liisan elävän siinä
nöyryyttävässä käsityksessä, että hän, Johannes, ylimalkaan muisti,
kenen rahoilla elettiin. Mutta sensijaan saattoi hänen mielestään olla
hyvä, että Liisa joskus muisti sitä voidakseen ehkä paremmin tyytyä
heidän vaatimattomiin olosuhteisiinsa.
--Kaikki maksaa, kaikkialla maksaa, hän virkahti keveästi. Mutta emme
nyt siitä puhu! Voihan olla, että me pian olemme köyhät kuin
kirkonrotat, mutta kyllä sinä nyt kuitenkin saat uuden syysjakun.
--Ei, lausui Liisa pitkään venyttäen. En minä tahdo.
--Sinun täytyy!
Johannes tunki puoliväkisin hänen käteensä pari seteliä.
--Ei, en minä. Säästän ne mieluummin johonkin todelliseen tarpeesen.
Johannes oli itsepäinen. Ja sai tahtonsa täytetyksi.
Hänen oli niin kummallisen keveä olla. Hän olisi antanut nyt vaikka
viimeiset rahansa Liisalle. Mikään huominen ei häntä huolettanut.
Hänestä tuntui kuin hän olisi kauan elänyt jossakin ahtaassa kotelossa,
pimeässä, maan alla, ja nyt jälleen päässyt perhosena laajoja
ilmanrantoja lentämään. Joku älyllinen vapautuminen se mahtoi olla.
Ja kun hän kulki peilin ohi, hän nautti itse kasvojensa täsmällisestä,
vallitusta ilmeestä ja katseensa kirkkaasta terävyydestä.