viivähdellen. Oman yhteiskunnallisen itseni. Eikä se ole ollut niinkään
helppoa kuin luulin alussa.
--Minä arvaan, myönsi Johannes hiljaisesti.
--Te tiedätte sen omasta kokemuksestanne, lausui rouva Rabbing
tunnustavalla, kunnioittavalla silmäyksellä.
--Mitäs minun kokemuksistani! väitti Johannes rehellisesti. Minähän
olen koko ajan asunut ulkomailla ja päässyt siten kaikista ikävistä
kosketuksista. Mutta te!
--Niin, se ei ole ollut todellakaan helppoa, myönsi rouva Rabbing. Te
arvaatte, että tämä on ollut mitä suurin julkinen häväistys meidän
piireissämme.
Nuo sanat »meidän piireissämme» vaikuttivat hiukan kiusallisesti
Johannekseen.
Hän koetti katsoa syrjästä rouva Rabbingiin. Hän tahtoi nähdä, oliko
tämä ne sanonut ylimyksellisellä, synnynnäisellä suku-ylpeydellä tai
tuolla ahtaalla, pois-sulkevalla luokkakäsityksellä, joka oli niin
tavallista helsinkiläisten herras-nurkkakuntien keskuudessa.
Ei, hän ei nähnyt niistä kummastakaan pienintä vivahdusta.
Rouva Rabbing oli nähtävästi sanonut sanansa aivan luonnollisesti,
ilman mitään enempiä koristuksia tai sivutarkoituksia. Kenties hän luki
Johanneksenkin »heidän piireihinsä».
--Minä arvaan, vastasi Johannes. Ja minä ihmettelen teidän lujuuttanne.
--Te olette minut siihen opettanut, sanoi rouva Rabbing.
--Minä? kysyi Johannes hämmästyneenä.
--Niin. Teidän esimerkkinne herätti ensimmäiset itsenäistymisen oireet
mielessäni. Ja siitä minä olen teille ikäni kiitollinen.
Ajatus, että hän oli vaikuttanut tuon upean maailmannaisen sisäiseen
kehitykseen ja sen kautta itse Rabbingin perhe-oloihin, oli mitä
miellyttävin Johannekselle.
--Te? Kiitollinen minulle? puhkesi hän vilkkaasti puhumaan. Minun
tulisi päinvastoin olla teille kiitollinen. Te olitte ainoa ihminen,
joka minun vaikeimmalla hetkelläni osoititte myötätuntoa minulle ja
tuitte päätöstäni.
--Te olitte niin varma, väitti rouva Rabbing vakavasti. Te ette
näyttänyt tarvitsevan juuri minun tukeani. Mutta en tahdo kieltää, että
sillä hetkellä todellakin suuresti teitä ihailin ja ihmettelin.
Se oli jo melkein liikaa Johannekselle.
Rouva Rabbing piti häntä nähtävästi mitä jaloimpana ja
ihanteellisimpana aatteen palvelijana, joka ainoastaan oman sisäisen,
yksilöllisen kasvamisensa vuoksi oli särkenyt arvottomat aidat
ympäriltään.
Jospa hän olisi voinut kurkistaa Johanneksen sydämeen!
Jospa hän olisi tiennyt, että tuo kaikki oli tapahtunut vain Liisan
takia!
Rehellisyydestä tosin uutta intohimoa ja uutta suhdetta kohtaan,
mutta ei suinkaan mistään niistä korkeammista, yksilöllisen
maailmankatsomuksen tarkoitusperistä, jotka näyttivät rouva Rabbingia
itseään hänen ratkaisevaan päätökseensä elähyttäneen.
Ja jospa hän olisi tiennyt, miten heikolla pohjalla Johanneksen koko
epäyhteiskunnallinen, yksilöllisten elämän-arvojen vaatimus lepäsi
oikeastaan ja kuinka hän tälläkin hetkellä nautti sanomattomasti saada
kävellä tuon rikkaasti ja aistikkaasti puetun vallasnaisen vierellä,
jota useat vastaantulijat kääntyivät katsomaan!
Olikin kauan siitä kuin hän oli jutellut sivistyneen naisen kanssa.
Liisaahan ei juuri voinut pitää sellaisena.
Tuo vallasnainen nähtävästi piti häntä parempana kuin hän oli. Ja
Johanneksen teki heti mieli tulla paremmaksi.
Mutta samalla teki hänen mielensä sentään kaikin mokomin säilyttää
rouva Rabbingissa tuota mielikuvaa itsestään, vaikka hän hyvin kyllä
tiesi sen vääräksi ja liian imartelevaksi itselleen.
--Minussa ei ole mitään ihailtavaa, hän virkahti ulkokultaisesti. Olen
vain koettanut elämässäni olla tosi ja oman sisäisen vakaumukseni
mukaan ulkonaiset olosuhteeni järjestää.
Hän tunsi hyvin, miten verisesti hän valehteli. Mutta hän ei suurin
surminkaan olisi voinut olla sitä sanomatta.
Siihen määrään tärkeää oli hänelle jo nyt, että rouva Rabbing vain
saisi mahdollisimman kauniin käsityksen hänestä.
--Sitäpä juuri minä ihmisessä enimmän kunnioitan, sanoi rouva Rabbing.
Mutta minä en ollut ennen teitä tavannut koskaan sellaista ihmistä.
Ja jälkeen? teki Johanneksen mieli kysyä. Mutta hän ei uskaltanut.
--En ennen enkä jälkeen teitä, jatkoi rouva Rabbing samassa
silmänräpäyksessä. Ihmiset minun ympärilläni ovat olleet pelkkiä
konnia, tekopyhiä tai heikkoja nahjuksia. Te yksin olitte mies,
_ihminen_ tarkoitan, ja minunkin korkein päämääräni on siitä saakka
ollut ainakin jossakin määrin samoja ihanteita saavuttaa.
Moista ylistyspuhetta itsestään ei Johannes ollut ikinä kuullut.
Hän ihminen! Hän, Johannes Tamminen, malli-ihminen ja uuden, nousevan
ihmisyyden perikuva!
Johan harakatkin nauraisivat moiselle mielikuvalle.
Mutta tuossa oli nainen, vakavan ja viisaan näköinen nainen, joka sanoi
sen kaikesta päättäen aivan tosissaan.
Hän tie, totuus ja elämä tuolle naiselle! Se oli uskomatonta, sehän oli
päätä-huimaavaa.
--Te laskette leikkiä, hän sanoi, tällä kertaa jotenkin vilpittömästi.
Minä häpeän. Pelkään, että te itse olette minua ja minun ihanteitani
siveellisesti niin paljon korkeammalla.
Hän käytti tahallaan sanaa »siveellisesti», vaikuttaakseen edullisesti
tuohon naiseen, joka hänelle itselleen tällä hetkellä esiintyi korkean
inhimillisen siveyden esikuvana.
Muuten ei tuo sana ollut tainnut kymmeneen vuoteen tulla hänen
huulilleen.
--Minä olen ollut niin heikko, virkkoi rouva Rabbing. Mutta minä tahdon
tulla voimakkaammaksi.
--Vielä voimakkaammaksi? hymyili Johannes.
--Paljon voimakkaammaksi, vastasi rouva Rabbing hänen hymyilyynsä. Ja
te ymmärrätte että se onkin minulle välttämätöntä, kun kuulette, ettei
minua kukaan pakottanut avioliittoon Rabbingin kanssa.
--Te teitte sen omasta vapaasta tahdostanne?
--Kevytmielisyydestä, jatkoi rouva Rabbing järkähtämättä. Sulasta
anteeksiantamattomasta kevytmielisyydestä. Mutta minä sain
rangaistukseni.
Johannes kuunteli henkeä pidättäen.
Tämähän merkillinen keskustelu oli! Kuinka suoravaisesti tuo nainen
kosketteli arimpiakin asioitaan! Kuinka rohkeasti hän painoi sormensa
juuri kipeimpään kohtaan ja kuinka säälimättömästi hän sen heti nimitti
oikealla nimellään!
Hän tuntui olevan hirmuinen ja vanhurskas tuomari itseään kohtaan.
Johannesta pöyristytti ajatella, että tuo sama siveellinen ankaruus
kerran häneen itseensä kohdistuisi. Hän ei sitä kestäisi hituistakaan.
Todellakin näytti tuo nainen luottavan häneen täydellisesti. Muuten hän
ei niin avomielisesti ilmoittelisi hänelle, ventovieraalle henkilölle,
omia intiimejä perhesalaisuuksiaan eikä niin kursailematta luonteensa
puutteita paljastaisi.
Tietysti olemattomia, tietysti kuviteltuja puutteita.
Kuka ei ole ollut kevytmielinen nuoruudessaan? Kuka ei tahtonut tulla
rikkaaksi, suureksi ja mahtavaksi, vaikkapa omien sisäisten
elämänarvojensa kustannuksellakin?
Eikä Rabbing kosijana mahtanut olla ollut niinkään halveksittava.
Kaunis hän tosin ei ollut, mutta älykäs ja sukkela, jopa siro ja
sievisteleväkin, jos niin tarvittiin.
Tuo nainen arvosteli todella liian ankarasti itseään.
Mutta täytyi koettaa säilyttää hänen luottamustaan ja mikäli
mahdollista, ansaita sitä. Sillä tuo nainen voisi vielä paljon
vaikuttaa hänenkin, Johanneksen, kehitykseen.
Hän tunsi jo nyt tuota naista vilpittömästi ihailevansa.
--Te syytätte itseänne heikkoudesta, sanoi hän, _te_, joka olette
voittanut itse Rabbinginkin. Tiedättekö, kuinka korkealle minä sen
voimankoetuksen arvioin?
--Te hänet olette voittanut enkä minä, vastasi rouva Rabbing
yksinkertaisesti.
--Minä? Mitä ansiota minulla muka siinäkin voi olla? kysyi Johannes.
--Te erositte ensin. Muuten hän ei ikinä olisi antanut eroa minulle.
--Ah, niinkö te tarkoitatte!
--Niin. Te olitte uran-uurtaja. Minä seurasin vain teidän jälkiänne.
--Minä erosin vain hänen liikkeestään.
--Koko maailma oli vain suuri kauppakamari hänelle. Liikehuone, jossa
hän oli tottunut yksinvaltiaana käskemään ja määräämään.
--Eikö hän enää niin tee?
--Tuskin enää samalla itseluottamuksella. Teidän luja käytöksenne sai
sen ensiksi järkähtämään.
--Ja teidän vielä enemmän!
--Sitä en tiedä. Se meni helpommin kuin luulinkaan. Nähtävästi
senvuoksi helpommin, että hän jo kerran ennen minua oli nähnyt ihmisen,
joka ei taipunut hänen tahtonsa alle.
Näin he juttelivat.
Heillä tuntui riittävän kuinka paljon hyvänsä puhumista. Ja mitä
enemmän he puhuivat, sitä korkeammalle kohosi Johanneksen itsetunto ja
sitä arvokkaampi mies hän tunsi olevansa mielestään.
10.
Että hän oli voittanut Rabbinginkin! Sitä ei Johannes ennen olisi ikinä
todeksi uskonut.
Tuon miehen, joka aikoinaan oli seisonut hänen elämänsä tiellä kuin
synkkä kallio, estävänä, pelättävänä vastavoimana, jota ei voinut
kiertää, josta ei voinut päästä ylitse, mutta joka näytti myös aivan
mahdottomalta porattavaksi tai maan tasalle hajoitettavaksi.
Hänen, ja vielä enemmän hänen isänsä tiellä!
Hänen isänsä oli murtunut siihen. Hän puolestaan oli jo hamasta
nuoruudestaan pannut päähänsä tuon kallion kukistamisen.
Kun Johannes joskus oikein elämänsä polkua ajatteli, hän ei voinut olla
hämmästymättä huomatessaan, missä määrin Rabbing, hänen tietensä tai
hänen tietämättään, oli sen suuntaa viivoitellut.
Mistä olivat aikoinaan johtuneet hänen sosialistiset taipumuksensa?
Eivätkö vihasta Rabbingia vastaan? Mistä hänen väsähtymisensä työhön ja
hänen antautumisensa tuon rahapohatan palvelukseen? Eivätkö hämärästä
vaistosta taistella samoilla aseilla ja kohota tätä tietä
yhteiskunnallisen vallan ja kunnian kukkuloille, kun tuo toinen ei
näyttänyt kyllin pian johtavan toivottuihin tuloksiin?
Ja lopuksi: mistä oli johtunut hänen avioeronsa ynnä hänen ääretön,
patoutunut ylenkatseensa tuota samaa yhteiskuntaa kohtaan, jonka
kukkuloille hän jo oli ollut pääsemässä joka tuntui vaativan siitä
vastalahjaksi hänen sisäisen itsenäisyytensä?
Aina vaan samasta vihasta Rabbingia kohtaan, vaikka vihaan jo silloin
oli sekoittunut jonkun verran pelkoakin.
Noina viitenä vuonna, jotka hän oli ollut osastopäällikkönä Rabbingin
konttorissa, hän oli nimittäin ehtinyt tulla tuntemaan, kuinka voimakas
tuo mies oikeastaan oli. Eipä ollut alkanut olla kysymys enää niin
paljoa Rabbingin kukistamisesta kuin Johanneksen omasta henkisestä
olemassa-olosta.
Hänen itsesäilytys-viettinsä sen oli sanonut. Ja sama myös hänen
haparoivan, epävarman kätensä kohti Liisaa kurkottanut.
Liisan avulla hän oli hetkeksi päässyt irti painajaisestaan ja samalla
kaikesta siitä, jonka avulla tuo mies painoi: rahasta, vallasta,
kunniasta, koko porvarillisesta yhteiskunnasta, toisin sanoen.
Irti henkisesti. Sillä niillä kaikillahan ei ollut enää mitään
painovoimaa, mitään vaikutusvaltaa häneen, niin pian kuin hän itse ei
antanut niille enää mitään merkitystä.
Kuitenkin hän oli viime päivinä usein tavannut itsensä Rabbingia
ajattelemasta.
Mitä mahtoi tuo mies nyt tehdä? Mitä toimia? Mikä mielikuva mahtoi
hänellä olla Johanneksesta? Vai oliko tämä jo kokonaan hävinnyt hänen
harrastuspiiristään?
Hän oli tuntenut, että hänen elämänsä työ jäisi kesken, niin kauan kuin
tuo mies seisoi kunniansa kukkuloilla.
Ja hänen oli täytynyt tunnustaa itselleen, että hänellä nyt vähemmän
kuin koskaan näytti olevan keinoja tuon kallion järkyttämiseksi, saati
sitten sen musertamiseksi ja hävittämiseksi.
Rabbing jäisi siis edelleen valtaan. Rabbingin henki tulisi siis ijäti
liikkumaan hänen syntymämaansa tuhansien vetten päällä.
Heti kun hän noin ajatteli, hän ei nähnyt elämällään olevan mitään
tarkoitusta.
Ei mitään ulkopuolista ainakaan. Hänen sisäinen tarkoitusperänsä taas
oli nyt kolmen vuoden aikana ollut Liisa, tai oikeammin, hänen oma
sekunnittainen, epikurealainen, harhakuvaton, tulevaisuus-toiveeton ja
menneisyys-muistoton elämän hekkumansa.
Sekin oli ollut jo viime viikkoina haihtumaisillaan.
Nyt tuli rouva Rabbing ja auttoi pelkällä olennollaan voimakkaasti
Johanneksen omia pyrkimyksiä takaisin ulkopuolisiin tarkoitusperiin.
Rouva Rabbingin seura vaikutti häneen yksinomaan miellyttävästi ja
hyvää-tekevästi. Hän oli niin kauan Liisaa ja yksinomaan Liisaa
ajatellut, että hän tunsi vilpitöntä helpotusta saadessaan jotakin
muutakin henkistä jauhettavaa.
Huomaamattaan hän tuli samassa silmänräpäyksessä kokonaan
yhteiskunnalliseksi.
Niin pian kuin Rabbing ja Rabbingin kukistaminen jälleen hänelle
jotakin merkitsivät, täytyi hänen itsensä myös ruveta täysin
yhteiskunnallisesti ajattelemaan. Ei ollut kysymys enää yksinomaan
Liisasta, hänestä ynnä heidän keskinäisestä suhtautumisestaan. Oli
kysymys jostakin tuon kaiken ulkopuolella olevasta, joka ei ollut
toteutettavissa muuten kuin ulkonaisia, yhteiskunnallisia olosuhteita
lukuun-ottamalla.
Se oli omiaan häntä vielä enemmän Liisasta vieroittamaan. Painamaan
alas Liisaa ja häntä itseään omissa silmissään korkeammalle
kohottamaan.
Tuossa ulkonaisessa, tuossa yhteiskunnallisessahan ei Liisa merkinnyt
mitään. Siinähän hän oli vain nainen, vain naikkonen, onneksi
tuntematon useimmille, mutta sangen huonosti tunnettu, jos jonkun
päähän pälkähti ruveta hänen epäiltävää entisyyttään kaivelemaan.
Myöskään Johannes ei merkinnyt paljoa siinä. Mutta kuitenkin hiukan
enempi. Hän oli mies, hän oli tohtori, hänellä oli _ollut_ kuitenkin
joku yhteiskunnallinen asema, josta hän ei ollut luopunut pakosta, vaan
vapaaehtoisesti.
Hän saattoi koska tahansa palata takaisin tuohon yhteiskuntaan.
Liisalle se taas oli mahdollista ainoastaan hänen avullaan.
Hänelle itselleen se taas oli oikeastaan helpompaa ilman Liisaa.
Eihän Liisa ollut yhteiskunnallisesti hovikelpoinen. Hän olisi voinut
_tulla_ hovikelpoiseksi, jos Johannes olisi mennyt hänen kanssaan
naimisiin, antanut oman nimensä ja arvonimensä hänelle. Mutta
samallahan olisi hänen, Johanneksen, täytynyt luopua kaikesta
yhteiskunnallisesta vastustuksestaan ja myöntää, että hän siis
sittenkin oli perinpohjin erehtynyt kaikki ulkopuoliset siteensä niin
täydellisesti katkoessaan.
Palata takaisin tuhlaajapoikana? Kulkea jälleen tuttuja katuja, tavata
jälleen tuttuja ihmisiä katuvaisena syntisenä?
Ei, sehän _ei_ ollut mahdollista! Ei ainakaan Johanneksen luonteelle.
Kerran hän oli tehnyt omasta mielestään henkisen haaksirikon. Se oli
tapahtunut, silloin kun hän oli mennyt kirkolliseen avioliittoon ja
ruvennut Rabbingin palkolliseksi.
Toista kertaa hän ei tahtonut sitä tehdä. Hän oli mielestään jo kyllin
kalliisti ostanut yksilöllisen vapautensa.
Sitä hän ei tahtonut myödä eikä pantata uudestaan. Mutta hän tahtoi
taistella itsensä irti Liisan orjuudesta, johon hän juuri oli joutunut
kaikki muut elämän-arvot ympäriltään niin tyysti hävittäessään.
Paras tapa päästä Liisasta oli ajatella häntä itselleen epämukavaksi.
Epämukavaksi Johanneksen tulevaisuudelle ja kaikelle, mitä hän ehkä
vast'edes aikoi tehdä ja yrittää maailmassa. Epämukavaksi oikeastaan jo
hänen nykyisyydelleenkin, sillä Liisa ja Liisan rakkaushan juuri esti
hänet mitään tekemästä ja yrittämästä.
Epäilemättä oli Liisan rakkaus varsin epämukava hänelle, niin pian kuin
hän vähänkin alkoi korvaansa heräävien, yhteiskunnallisten
kansalaisvaistojensa äänille kallistaa. Sekä raskas että epämukava!
Raskas siten, että se piti Johannesta ainaisessa, tuskallisessa
hermojännityksessä, ja epämukava siten, että se sulki häneltä kaikki
tiet saada purkaa tuota jännitystä mihinkään ulkopuoliseen.
Jospa se edes olisi ollut täydellistä, sopusointuista ja pilvetöntä
onnea! Sellaista, joksi Johannes oli sitä kerran toivotellut ja joka
olisi vastannut hänen omaa onnenkaipuutaan ja onnenkäsitystään!
Silloin ei Johannes vieläkään olisi epäillyt kokonaan ja täydellisesti
tuolle onnelle antautua, vaikka se sitten olisikin vienyt hänet
yhteiskunnallisesti perikatoon.
Sehän oli vain ainaista soutamista ja huopaamista, luodetta ja vuoksea,
nautintoa ja tuskaa, sadetta ja päivänpaistetta. Kaikki sangen kaunista
ja mieltäkiinnittävää tosin, mutta varsin vähässä määrässä sellaista,
jonka pohjalta voi jotakin tehdä, toimia ja saada aikaan maailmassa.
Mitä hän aikoi tehdä? Mitä toimia sitten?
Ei mitään, olisi vielä joitakin viikkoja sitten ollut vilpitön
vastauksensa. Nyt hän ei enää suurin surminkaan olisi tahtonut sanoa
niin.
Takaisin yhteiskuntaan tosin! Mutta takaisin pyhänä, peljättävänä
kostajana.
Olihan hänen tehtävänsä ollut kukistaa Rabbing. Kuinka hän oli voinut,
kuinka hän oli saattanut sen näin kauan, kokonaiset pitkät vuodet,
unohtaa?
Tehtävä, jonka hän oli perinnyt isältään! Tehtävä, jonka takana
seisoivat harmaat, sorretut ja sortuneet sukupolvien sarjat, vaatien
oikeutta, kostoa ja vanhurskautta.
Viha Rabbingia vastaan oli samalla vihaa koko Suomen ruotsalaista
herrassäätyä vastaan.
Tuota itsekästä, tuota voitonpyyntistä, tuota ilkkuvaa, korskeilevaa ja
valtikoivaa verenimijäluokkaa vastaan, joka aina vieläkin tahtoi pitää
kaikki asemat hallussaan. Määrätä kaikki henkisen ja aineellisen elämän
alat ja sulkea pois niistä kansan suuren enemmistön.
Niinkuin se oli satoja vuosia sulkenut, käyttäen sitä vain
tarpeellisena raaka-aineena, astinlautana ja liikevoimanaan.
Ruotsalaista ja suomalaista herrassäätyä vastaan! Sillä joskin
Johanneksen viha olikin suureksi osaksi synnynnäistä rotuvihaa, piili
siinä myöskin paljon yhtä synnynnäisiä sosialisen vihan aineksia, jolle
koko yläluokka sellaisenaan, kaikkialla, kautta maailman, oli yhtä
vihattava.
Viha Rabbingia vastaan laajeni siis samalla maailmanvihaksi koko vanhaa
yhteiskuntajärjestystä vastaan.
Edellisen kukistaminen oli jälkimmäisenkin vertauskuvallista
kukistamista.
Olihan siinä elämäntehtävä. Olihan siinä näköalat, jotka voivat hurmata
mielen ja täyttää sen suloisella kostonhekkumalla.
Varsinkin kun siihen samalla yhtyi sukukosto.
Sitä hän ei saanut, sitä hän ei voinut laiminlyödä. Sen hän oli isänsä,
onnettoman, murtuneen isänsä, muistolle velkapää.
Rouva Rabbing oli sanonut, että tuo mies horjui jo sisällisesti ja että
juuri Johannes oli ollut siihen ratkaisevana tekijänä.
Mainiota! Hänen oli horjuttava vielä enemmän. Hänet oli murrettava sekä
sisällisesti että ulkonaisesti, kokonaan, kerrassaan, maan tasalle,
niin ettei hänestä jäisi jälelle muuta kuin tomu, josta uuden ajan,
uusien, parempien olojen ja sukupolvien siemen voisi versoa ja
tuleentua.
Niinhän oli Johannes joskus ennen tuota kostoa kuvitellut. Nyt se
viittoi jo tuossa lähellä hänelle.
Tuo mies horjui, tuo mies horjui jo!
Hänelle oli armonpisto annettava.
Mutta miten? Mutta kenen avulla?
Tietysti juuri rouva Rabbingin, joka ilmoittautui hänen
liittolaisekseen ja aatteelliseksi asetoverikseen.
Rouva Rabbing oli sanonut, että hän, Johannes, oli jotakin vaikuttanut
Rabbingin sisäelämään. Jos se oli totta, silloin hän tahtoi vielä
enemmän vaikuttaa, tulla turmiollisena voimana, joka oli kaikki
voittava, tuhoava ja hävittävä.
11.
Moisia mietteitä oli jo hänen ensi tapaamisensa rouva Rabbingin kanssa
omiaan Johanneksessa synnyttämään.
Ne eivät olisi vaikuttaneet häneen niin syvästi, elleivät ne olisi
käyneet yhteen hänen omien sisäisten suuntaviivojensa kanssa. Hän pyrki
sinnepäin. Hänen oma selvä järkensä ja tahtonsa sanoi hänelle, että
siellä oli vielä jotakin, jota hän ei ollut kokenut, ja että hänen
elämänsä jäisi ijäti vaillinaiseksi, ellei hän saisi tuotakin
mahdollisuutta itsessään toteuttaa.
Yllämainittua kohtausta seurasi useampia. He tapasivat toisiaan siellä
täällä, kaupungin puistoissa ja kahviloissa, mutta mieluimmin suurten
puiden alla, siellä, missä he olivat pitkien vuosien jälkeen
ensimmäiset sanansa vaihtaneet.
Eikä kulunut kauan, ennen kuin Johanneksen täytyi itselleen tunnustaa,
että hän ajatteli rouva Rabbingia jo melkein enemmän kuin Liisaa ja
että edellisen vaalea, vakava, intohimoton kuva alituisesti pyöri hänen
aivoissaan.
Minkälainen mahtoi tuo nainen olla rakkaudessa?
Johannes säikähti itsekin aluksi tuota ajatusta ja painoi sen
tavallista nopeammin takaisin sydämen onkaloihin.
Mutta se nousi uudelleen. Se tuli kaksinkertaisella voimalla ja vaati
vastausta.
Johannesta värisytti vastata siihen. Niin korkealle hänellä ei ollut
lupa kohota! Oli mielenvikaista niin pitkälle kättään kurkottaa.
Eikä hän kuitenkaan voinut olla siihen vastaamatta.
Epäilemättä tuo nainen olisi rakastavanakin ihana, sopusointuinen ja
täydellinen. Nyt hän kulki kuin marmoripatsas. Mutta entä jos hänen
viileytensä muuttuisi lämmöksi, hänen periaatteellinen vakavuutensa
hymyileviksi, inhimillisiksi tunteiksi ja rakkaudeksi?
Varmaan se olisi sangen toisenlaista rakkautta kuin Liisan. Mutta
kenties juuri sitä rakkautta, jota Johannes tarvitsi noustakseen ja
saadakseen ilmaa aatteellisten siipiensä alle.
Voisihan hän koettaa kuitenkin. Eihän hän mitään häviäisi, ellei
voittaisikaan.
Täytyi vain olla varovainen. Täytyi vain edetä tuuma tuumalta ja tiima
tiimalta, ettei äkkiä tulisi naurettavaksi ja vaikuttaisi tuhmalta
talonpojalta, joka on riihivaatteissaan lähtenyt kuninkaantytärtä
kosimaan.
Johannes tunsi vaistomaisesti, että rouva Rabbing oli kehittynein
nainen, minkä hän oli ikinä kohdannut vielä.
Hän puki pyhävaatteet ylleen. Hän tarkasteli, mitä saattoi vielä
sydämen ja aivojen komeroissa olla tallella hänen entisestä
nuoruudenaikaisesta aatevarastostaan.
Paljon siellä ei ollut enää. Ja sekin, mikä oli, oli vain vanhoja,
koinsyömiä riekaleita, joilla tuskin enää sopi päivän valossa totuuden
sankarina esiintyä.
Mutta kun hyvin valehteli, kävi sekin päinsä.
Johannes oli heti huomannut, että tuo nainen oli valloitettava
aatteellisesti.
Miksi hän siis välttämättä tahtoi hänet valloittaa? Siksi että hän
tunsi sydänjuuriin saakka tarvitsevansa tuota naista ja että jo pelkkä
onnistumisen mahdollisuuskin imarteli ja häikäisi hänen uudelleen
herännyttä yhteiskunnallista kunnianhimoaan.
Ja sehän olisi kosto! Mitä sanoisi Rabbing, mitä koko Suomen
vallassääty siitä?
Ajattelisivat varmaan, että rouva Rabbing juuri senvuoksi olikin tehnyt
eron miehestään ja senvuoksi oleskelikin täällä Köpenhaminassa.
Mitään erikoista eroottista intohimoa ei Johannes tuntenut tuota naista
kohtaan, mutta sitä enemmän järjen, tahdon ja koko älyllisen itselönsä
ponnistusta.
Hänen täytyi valloittaa tuo nainen! Jos ei totuudella, niin valheella,
jos ei oikeilla, niin väärillä keinoilla! Hänen kanssaan käsi kädessä
olisi sitten helppo eteenpäin ja ylöspäin taivaltaa.
Hän alotti valehtelemalla.
Mutta hän oli kyllin tunnelma-ihminen voidakseen vähitellen valehdella
itsensä todelliseksi. Hänen äänensä sai hänen omissakin korvissaan
uskottavan kaiun ja toisinaan jyrisi jo hänen siveellinen
yhteiskunta-suuttumuksensa yhtä syvänä ja mahtipontisena kuin konsanaan
hänen parhaina päivinään.
Rouva Rabbing kuunteli hiljaisena ja myönsi kaikki. Ja Johannes
havaitsi oudolla, diabolisella ilolla, miten hän näytti imevän jokaisen
sanan hänen huuliltaan ja kätkevän sen sydämensä syvimpään.
Näillä aloilla oli rouva Rabbing vielä lapsi, vaikka hirmuisen vakava
ja ajatteleva lapsi. Johanneksen tehtäväksi tuli hänet älyllisesti
täysi-ikäiseksi kasvattaa.
Rouva Rabbing piti nähtävästi häntä yhteiskunnallisena apostolina ja
maailmanparantajana.
Mutta eivät he aina aatteista keskustelleet.
Vähitellen ja melkein kuin huomaamattaan tuli Johannes kertoneeksi
hänelle yhä enemmän itsestään. Ensin omasta erostaan ja avioliitostaan,
sitten nuoruudestaan ja kehitysvuosistaan, vihdoin vanhemmistaan,
isänkodistaan ja varhaisimmasta lapsuudestaan.