sammutettaisiin, he pääsisivät portille kenenkään huomaamatta. Portin
takana aukeni vapaiden maailma, ja ennen kuin kukonlaulu olisi
kuulunut, olisivat he jo siintävän salon sylissä...
»Salo tumma on, salo sankka on,
sen peitossa paikka on tuntematon,
sinut vanhalle aarnihaudalle vien.
Me löydämme aarteen, min kätkee rinne,
me lähdemme kauas, me jäämme sinne,
sa ijäti kaksin vain kera mun,
ma ijäti kaksin vain kera sun!
Et naista sa viel' ole syleillyt,
naislemmen et autuutta ymmärtänyt,
ma teen sinut riemusta rikkaammaksi
kuin koskaan ollut on ihmistä kaksi!»
Jo tähdet siirtyivät heidän päänsä päällä! Yön hetket kuluivat. Munkin
oli häntä autettava. Heidän oli nyt, juuri nyt paettava!
Munkki epäröi. Tyttö pyysi ja rukoili
»Kävi myrskynä kuuma kuiskeensa,
käsvarsi mun kietoi valkea,
hänen tukkansa tumma kuin siipi yön
yli lankesi uhkuvan varren vyön;
ma tunsin huimauksen läpi pään,
halun kuolettavan poven pohjassa tään,
olin vaipua valtaan jo hurman ja houran,
niin tunsin ma taapäin tempaavan kouran:
'Sa suutelet noitaa, sa siunaat kyyn,
jaat kanssansa ijäisen kuoleman syyn!'»
Munkki kauhistunut ja herännyt lumouksestaan. Ollut kuin sana olisi
otettu hänen suustaan. Sysännyt tytön sylistään, ja kiirehtinyt ulos
tyrmästä.
Tyttö tahtonut juosta itkien hänen jälestään. Vaipunut maahan, noussut
ylös, langennut jälleen ja parahtanut epätoivoisesti.
Munkki kulkenut yöhön yksinään ja viettänyt sen rukouksissa. Nähnyt
murtuvin mielin aamun koittavaksi. Nähnyt ihmisten saapuvan hartaina
kedolle, jonka keskelle oli uhkaava halkopino pystytetty.
Kaikkien silmät tähdänneet sinnepäin. Hänkin seurannut heidän
katsettaan ja nähnyt nuoren velhottarensa rovion juurella seisovan ja
odottavan...
»Kuin linnut kiitävät, harhaisat,
arat silmänsä ympäri sinkoilivat,
kävin luo, krusifiksia tarjosin,
minut huomas hän katsehin uppoovin,
ja katso, hän päätänsä nyykäytti hiljaa
kuin tuulonen illalla vainion viljaa,
hymy ilmeni armailla kasvoillaan
kuin sammuva päivä, mi jättää maan.»
Mutta:
»Jo soihtunsa tempasi pyöveli,
tytön silmä mun silmääni imeysi,
risut kuivat jo leimahti liekkeihin,
minut jähmetti silmin hän jäykistyvin,
tulihiekkana kipinät kirposivat,
syyslehtinä huulensa lepattivat
ja äkkiä liekkien keskeltä kuulin
ma kuinka hän lauloi kuolevin huulin.»
Ollut laulu, jonka tyttö oli oppinut iso-äidiltään. Virsi vieraiden
kaukomaiden, jossa ihmiset vielä voivat olla hulluja rakkaudesta...
»Yön halki kuin sade keväinen
mun kauttani humisi hurma sen,
oli kuin ois kantanut aalloillaan
sulotuoksuja tuuli vierahan maan,
kuin kertonut oisi se onneni hukkaa,
mi koskaan, ei koskaan kukkinut kukkaa.»
Hän kuunnellut kauhistuneena ja lumoutuneena. Silloin...
»Tuli tarttui jo avojalkahan,
hän nyykäytti viestin riutuvan,
savu musta jo kuolinvaippansa loi,
savun keskeltä kultana äänensä soi,
tuli tohisten karkasi korkeuteen,
hänen äänensä helkähti hopeiseen,
ma korvani peitin, ma huusin silloin:
'Tää laulu milloin on päättyvä, milloin?'»
Hän paennut kuolinpaikalta kauhuissaan. Tuo ääni seurannut hänen
askeliaan. Kuhun hän kulkikin, kunne piilikin, tuo laulu kuitenkin
löytänyt hänet. Yöt päivät, aina, joka tuokio, hän oli jo viisikymmentä
vuotta kuullut sen kaikuvan korvissaan. Kuullut unessa, kuullut
valveillaan, kuuleva sen vielä nytkin, kuolinvuoteellaan.
Tuo ollut kuolevan munkin tarina.
Hän äkkiä, hurjana syöksynyt ylös vuoteeltaan. Ollut näkevinään
hylkäämänsä velhottaren ja huutanut mielenvikaisena...
»Sa puhdas, mi noitana poltettiin,
sa hertas, min ruumiin he herjasi niin,
te paisuvat huulet, te silmät syvät,
te varren kumpuavan kukat hyvät,
sa riemun armas, min hylkäsin,
sinut syösten synkkihin liekkeihin,
sa kutsut mun onnehen kadotettuun,
sun tähtesi hylkään mä taivaan muun,
viiskymmentä vuotta ma syntiä tein,
sun helmasi on iki-autuutein!»
Jo olivat hänen viimeiset voimansa sammuneet. Hän oli kuollut.
Veljet polvistuneet. Aurinko koittanut akkunasta. Luostarin päämies
kohottanut äänensä ja jättänyt tuomion Herralle korkeudessa...
8.
Se oli kauneinta, mitä Johannes milloinkaan muisti kuulleensa tahi
lukeneensa. Eikä hän koskaan voinut sitä mielessään kertaella tulematta
liikutetuksi miltei kyyneliin.
Olihan se aivan kuin hänestä itsestään tai hänelle itselleen
kirjoitettu.
Varsinkin hän tunsi sen syvästi, aina kun hän aikoi erota Liisasta.
Silloin rupesi tuo romantinen tarina kaikumaan kahta hurjemmin hänen
korvissaan.
Nähtävästi se vastasi eräisiin salaperäisiin, alkuvaistoisiin ääniin
hänen omassa sydämessään.
Ja aina hän oli lopuksi kamppaillut itsensä siihen huumaavaan,
noidan-lauluiseen elämäntulokseen, että ainoa, minkä vuoksi voi elää,
oli Liisan valkea ruumis, joka kannatti vielä valkeampaa sielua kuin
kukkaa.
Niin tapahtui nytkin.
Hänelle tuli suorastaan hätä nähdä Liisaa. Nähdä hänet ja sulkea hänet
jälleen syleilyynsä.
Hän kiirehti juoksujalkaa kotia kohti. Ja kun hän ei kuitenkaan
mielestään sinne kyllin nopeasti päässyt, hän otti automobilin.
Liisa oli juuri noussut ylös. Johannes syöksyi hänen syliinsä
raivoisalla riemunhuudahduksella:
--Olethan vielä täällä!
--Missä minä olisin? kysyi Liisa hymyillen.
--Pelkäsin, että olisit mennyt. Että olisit mennyt pois minulta!
Hänen äänensä hukkui suuteloon ja itkunnyyhkytykseen. Myöskin Liisa
itki. Ja jälleen he tunsivat yhtä olevansa.
--Armaani, sinua painaa jokin, lausui Liisa vihdoin. Etkö voi sitä
sanoa minulle?
--Minä rakastan sinua, kuiskasi Johannes. Minä tulen hulluksi
rakkaudesta.
--Olenko minä vaivaksi sinulle?
--Oma rakkauteni on vaivaksi minulle. Minä en kestä sitä. Ei ole lupa
toista ihmistä näin paljon rakastaa.
Liisa ei sanonut enää mitään. Katsoi häneen vain silmät helottavina
kuin sade ja pouta olisi niissä yht'aikaa ylivallasta taistelleet.
Ja jälleen he yhtyivät pitkään suudelmaan ja syleilyyn.
Tällaisina hetkinä suli kaikki kauna pois heidän väliltään. Tällaisina
hetkinä he kuin onnen ja epätoivon hurjuudessa imeytyivät kiinni
toisiinsa eivätkä tahtoneet päästää toisiaan, ennen kuin heidän
nautintonsa oli muuttunut kärsimykseksi ja itse tuskan hekkuma
pistäväksi ja sietämättömäksi.
Liisa lepäsi liikkumattomana. Johannes istui vuoteen laidalla ja piti
hänen kättään kädessään, samalla kuin hänen toinen kätensä hiveli
Liisan muotoja, hiljaa, lempeästi ja kiitollisesti.
Uudestaan ja yhä uudestaan hänen täytyi peittää kaikki tuo kaunis,
valkea ja väreilevä hartailla, palavilla suudelmilla.
Lopuksi hän paljasti Liisan kokonaan. Eikä hänen korvissaan lakannut
kaikumasta se laulu, joka...
----»vierailta mailt' oli tullut,
miss' ihmiset voi olla lemmestä hullut.»
Ja kuten aina, rupesi samalla toinen laulu, hänen oma laulunsa,
kuoleman ontto ja yksitoikkoinen sävel hänen korvissaan kaikumaan.
Sitä varten hänen ei tarvinnut etsiä sanoja muilta. Sillä se laulu oli
syntynyt hänen kerallaan.
Se puhui hukkaan menneestä elämästä, murtuneista toiveista, katoavasta
kauneudesta ja hävityksestä.
Täydellisen, maailmoita-syleilevän aisti-ilon armaat höyhensaaret oli
Liisa hänelle lahjoittanut. Hänelle, kuivien käsitteiden ja sittemmin
karun käytännön miehelle, joka ei ikinä ollut voinut ymmärtää, että
ihmiset voisivat kuolla rakkaudesta.
Mutta Liisa ei ollut voinut pyyhkiä kuolemanpelkoa hänen povestaan. Ei
aavistusta siitä, että tämäkin kaikki oli katoava kuin muutkin hänen
murheensa ja nautintonsa. Haihtuva ja häviävä tyhjyyteen.
Jumalan kiitos, että hän kuitenkin oli elänyt!
Sitä eivät kaikki ihmiset voineet sanoa itsestään. Ja siitä tuli hänen
olla Liisalle ja yksinomaan Liisalle kiitollinen.
Onko ylimalkaan maailmassa, ajatteli Johannes, mitään sen
surullisempaa, sen traagillisempaa kuin tieto, että on päästänyt
pois jotakin kallista, jota kerran on pitänyt käsissään? Murhe,
elin-aikainen murhe siitä, ettei ole osannut käyttää oikein lyhyttä,
kimmeltävää tuokiotaan eikä toteuttaa oman sielunsa, oman ruumiinsa ja
koko olentonsa kaikkia ihania, äärettömiä mahdollisuuksia?
Ei! Johannesta aivan pöyristytti pelkkä ajatuskin moisesta
ihmiskohtalosta.
Entäpä hän itsekin oli nyt samoin tekemäisillään? Entäpä hänen omakin
kohtalonsa kerran sellaiseksi muodostuisi?
Tekemäisillään, jos hän tekisi eron Liisasta! Hänen kohtalonsa, jos hän
koettaisi sitä ilman Liisaa suunnitella!
Entäpä hän itsekin kerran heräisi kuolinvuoteellaan tietoisuuteen
siitä, että hän oli vaihtanut ainoan oikean ja todellisen elämänsä
johonkin aivan vieraasen, näennäiseen ja epäoleelliseen?
Sehän olisi hirmuista! Sehän olisi hirmuisinta, mitä saattoi ajatella.
Se ei olisi enää pimeyttä, vaan pilkkopimeyttä.
Hänelle, Johannekselle, joka ei uskonut mihinkään tuonen-takaiseen, oli
tuo ajatus sitäkin kammottavampi, kun siihen samalla välttämättä
liittyi hänen mielessään käsitys koko elämän, koko maailmankaikkeuden
äärettömästä turhuudesta ja tarkoituksettomuudesta. Jo varhain
nuoruudessaan hän oli kuullut tuon rintaariuduttavan, tuon
järkeäjähmetyttävän tyhjyydenkammon siipien korvissaan suhisevan.
Maailma tulisi elämään siis, kuten ennenkin, vaikka häntä, Johannesta,
ei olisikaan? Kesät menisi, talvet tulisivat, puut lehtisivät ja
lakastuisivat, eikä häntä, Johannesta, olisi ollenkaan?
Ei missään? Ei maassa, meressä eikä ihmissydämissä?
Ei enempää kuin muitakaan hänen kaltaisiaan tomuhiukkasia.
Kuitenkin he kaikki olivat eläneet kuin hänkin. Surreet ja iloinneet,
vihanneet ja rakastaneet kuin hänkin, vaikka viisaat miehet nyt
turhaan koettivat manata heitä esiin pyramiidien haudoista ja
nuolenpää-kirjastojen hämäryydestä.
Ja viisaat itse? Pian oli heidänkin aikansa tuleva, lyöpä heidänkin
kuolinkellonsa.
Oli raukeava tyhjiin heidän työnsä, häipyvä kaikki tieteet ja taiteet,
kultuurikaudet ja kansakunnat. Hukkuva kerran koko maanpiiri ja mitä
siinä oli, sammuva itse auringon pyhä alttarituli luovan, elävän ja
vaikuttavan voiman jumalille.
Ja kuitenkin puhuivat ihmiset niin paljon kuolemattomuudesta.
Johannes ei voinut olla mielessään hymyilemättä tuolle ajatukselle.
Oli muka »kuolemattomia» miehiä, »kuolemattomia» tekoja,
»kuolemattomia» aatteita, ihanteita ja muistopatsaita. Mikä hulluus!
Olihan tuo kaikki vain pisara äärettömyydessä.
Hän itse ei ainakaan kuolematon ollut. Hänellä oli vain tämä hetkensä
ja tämä aarteensa, jota hän juuri nyt piteli käsissään.
Kerran sekin häneltä riistettäisi. Vaikka hän itse ei siitä
vapaaehtoisesti luopuisikaan, otettaisiin se kuitenkin pois häneltä,
vääjäämättömästi, tinkimättömästi, edes heikointa, haurainta toivoa sen
takaisinsaannista vastalahjaksi antamatta.
Tuo ajatus voi tehdä hulluksi ihmisen.
Kuoleman ajatukseen sellaisenaan oli Johannes tottunut jo. Tottunut
siihen, että hänen elämänsä oli vain hänelle tärkeä ja että oli sikäli
samantekevää, oliko hän rikas tai köyhä, konna tai kunnon ihminen, kun
hän vain koettaisi elää elämänsä niin hyvin kuin osasi ja elää sen
niin, että se tarjosi hänelle suurinta mahdollista nautintoa.
Eikä kuoleman ajatus pitkään aikaan ollut häntä tältä kannalta
kammottanut.
Mutta rakkauden keralla oli siihen tullut lisäksi vielä jotakin muuta.
Taikka oikeammin, oli ikäänkuin se olisi kaksinkertaistuttanut koko
kuoleman traagillisuuden.
Kuolla olisi Johannes kyllä jo osannut mielestään. Mutta erota
Liisasta? ja erota ijäksi? Ei milloinkaan.
Kuoleman ajatuksen lisäksi oli tullut ikuisen eron ajatus. Ja sepä se
ehkä häntä Liisaan syvimmin ja sitkeimmin kiinnittikin.
Erota siitä, jota rakasti? Erota ijäksi? Erota ainoasta, joka ymmärsi
hänet, joka koskaan, koskaan oli hänet ymmärtänyt tai tulisi
ymmärtämään?
Jota ilman hän ei olisi ihminenkään. Ei tiennyt eläneensäkään. Kulkenut
selittämättömänä ongelmana omalle itselleen muiden samanlaisten ja yhtä
selittämättömien ongelmien seassa ja herännyt kenties ennen
kuolemaansa, tuskalliseen, tappavaan peljästykseen siitä, että onnen
lintu ehkä olisi laulanut hänellekin, ellei hän, hullu, hullujen hullu,
olisi siltä sulkenut korviaan ja sydäntään.
Mutta nythän hänellä oli onni! Nythän hänellä oli nainen, jota hän
rakasti ja joka rakastavana ja raukeana lepäsi tuossa hänen edessään.
Nainen, ihana kuin Semiramiin riippuvat yrttitarhat! Uhkuva aistiensa
riemua ja oman elämänsä autuaallista unelmaa!
Ja siitä naisesta hän aikoi erota? Ei ikinä!
Tuo oli hänen ajatustensa ainainen kiertokulku. Ensin pyrki hän irti
Liisasta, sitten lähemmä häntä. Ja kumpaankin loppupisteesen päästyään
tuli suuri sydämentuska ja sielunhätä hänelle.
Sydämentuska silloin, kun hän tunsi etääntyneensä liian paljon Liisasta
ja pelkäsi, ettei hän ehkä enää koskaan häntä jälleen löytäisikään.
Sielunhätä siitä, että hän oli mielestään tullut jo aivan liian lähelle
Liisaa ja säikähti kadottaneensa oman olentonsa.
Ei ollut mitään keinoa päästä tuosta kehästä. Se palautui aina
uudelleen ja uudelleen:
Oliko tämä mielenvikaisuutta?
Ei! Korkeinta järkeä tämä oli, pyhää järkeä, ylintä elämän, maailman ja
oman itsensä ymmärtämystä.
Johannes tunsi rakastavansa Liisaa tällä hetkellä niin rajattomasti,
että hänen oli vaikea hengittää. Hän nousi, veti kätensä hiljaa hänen
kädestään ja peitti hänet aralla, suojaavalla liikkeellä, joka oli
samalla veljellinen ja isällinen.
Ei koskaan, ei koskaan hän ehdontahdoin eroaisi Liisasta! Kuolema yksin
saisi heidät erottaa.
Mutta sitäkin oli yhtä mahdotonta, yhtä kauhistavaa ajatella.
Kumpi heistä kuolisi ensin? Ei, ei saanut, ei voinut kuolla kumpikaan.
Mihin toinen jäisi? Mitä toinen sitten tekisi? Sehän olisi
armottominta, julminta julmuutta tuota toista kohtaan, joka jäisi
elämään.
Mitä Johannes tekisi, jos Liisa kuolisi? Hänen ajatuksensa loppui
siihen. Hän ei keksinyt mitään mahdollisuutta elää.
Eihän voinut ilman rakkautta elää! Eikä hän elämässään voisi ketään
muuta kuin Liisaa rakastaa.
Ja mitä Liisa tekisi, jos Johannes kuolisi? Voisiko hän unohtaa
Johanneksen? Voisiko hän vielä jotakin toista rakastaa?
Jo pelkkä kysymyskin koski kipeästi Johannekseen.
Kenties _hän_ voisi! Kenties Liisa todellakin voisi vielä olla yhtä
onnellinen jonkun toisenkin sylissä.
Mutta siinä tapauksessahan hän ei rakastanutkaan Johannesta yhtä paljon
kuin Johannes häntä. Vai rakastiko?
Eikö voisikaan? Eikö unohtaisikaan?
_Jos_ voisi, silloin pitäisi Johanneksenkin voida ja koettaa jo ajoissa
ottaa samalta kannalta asia. Mutta _ellei_ voisi? Silloinhan Johannes
itse riistäisi suurimman onnen ja autuuden itseltään.
Mitä jos he kuolisivat yhdessä? Mutta olisihan heidän siinäkin
tapauksessa erottava.
Erottava ijäksi!
Sanoa viimeinen jäähyväinen, nähdä viime katse, tuntea viime suudelma
ja yhteisen, ainoan onnen täydellisyys? Ja sittenkö erota, sittenkö
hävitä? Eikö olla missään? Eikö enää milloinkaan tavata toisiaan?
Maailmatko kulkisivat ratojaan? Ihmisiäkö syntyisi ja kuolisi, eikä
koskaan ilmestyisi enää heitä kahta, ei Liisaa eikä Johannesta?
Olihan mahdotonta myös niin ajatella.
Oli mahdotonta ylimalkaan ajatella mitään. Täytyi vain rakastaa, vain
rakastaa, peljätä ja pitää kiinni toisistaan, keskellä tätä kauhistavaa
maailmaa, jonka ikuiset lait joka taholta jyrkkinä, järkähtämättöminä
vuorenseininä nousten uhkasivat murskata heidät ja heidän raukan
rakkautensa.
9.
Jälleen oli joku viikko vierähtänyt.
Mitään merkillistä ei edelleenkään ollut heidän välillään tapahtunut.
Liisa oli yhtä tyyni ja herttainen kuin ennenkin, kenties kuitenkin
päivä päivältä arempi, tummempi ja surumielisempi.
Oli aivan kuin hän olisi odottanut jotakin. Mitä hän odotti? Aavistiko
hän, mitä Johanneksen mielessä liikkui, ja tunsiko hän itse ehkä
jotakin samantapaista omassa sielussaan?
Tuosta kaikesta ei Johannes tiennyt mitään.
Hän itse eli ainaisessa ahdistuksen ja levottomuuden tilassa. Jotakin
oli tuleva, jotakin oli tapahtuva, mutta mitä? Hänen järkensä ei
sanonut mitään. Eikä nähnyt mitään keinoa päästä pois hänen
lemmentunnelmiensa ikuisesta, alati uudistuvasta pakkokehästä.
Usein hänen olisi tehnyt mieli kertoa niistä Liisalle, mutta hän ei
voinut. Jotakin kylmää ja vierasta näytti sittenkin tulleen heidän
välilleen.
Johannes tunsi itsensä päivä päivältä yksinäisemmäksi. Yksinomaan
kärsimystä se ei tuottanut hänelle, mutta kuitenkin suurimmaksi osaksi
kärsimystä. Hän oli niin tottunut kaksinoloon. Ja hänestä tuntui
tuskalliselta ajatella ajatuksia, joita hän ei voinut ilmaista Liisalle
ja joiden hän pelkäsi olevan tälle joko loukkaavia tai vastenmielisiä.
Eikä hän enää yksinomaan Liisaa ja heidän mahdollista eroaan tai
avioliittoaan ajatellut. Monet muut ajatukset tunkivat hänen päälleen
ja olivat jo laajoja aloja hänen aivokammioistaan valloittaneet.
Niistä tärkein oli ajatus hänen hukkaanmenneestä elämäntyöstään ja
päämäärästään.
Olihan hänkin joskus aikonut tehdä elämässä jotakin. Kostaa isänsä,
joka oli sortunut kapitalismin jalkoihin, musertaa Rabbing, hänen ja
hänen isänsä entinen esimies, ynnä osoittaa vihdoin sosialististen
aatteiden mahdollisuus suuressa teoksessaan »Suomi tulevaisuuden
valtiona».
Mitään niistä hän ei ollut tehnyt vielä. Eivätkä ne olleet enää
vuosikausiin hänelle myöskään mitään merkinneet.
Nyt ne alkoivat merkitä taas.
Hänen liian kauan levähtänyt älyllinen olentonsa tarttui ahnaasti
noihin aihepiireihin, saaden niistä uutta voimaa ja sytykettä. Eihän
hän voinut ikäänsä kulkea pelkissä eroottisissa mielikuvissa ja
hermovaikutuksissa. Täytyihän hänen yrittää jotakin! Täytyihän hänen
keksiä jotakin ulkopuolista toimintaa.
Eikä hän siinä suhteessa keksinyt muuta kuin mitä hän oli ennenkin
aikonut toimia, siihen aikaan nimittäin, kun hän ylimalkaan vielä oli
aikonut tehdä jotakin. Mutta sekin oli kaikelle, mitä hänessä vielä
henkistä tarmoa ja älyllistä harrastusta oli, kuin kuolleista
heräämistä.
Alkoi viritä jälleen kuin kaukaisia, tuttuja soittimia hänen sisällään.
Kuulua ammoin vaienneita ääniä, kangastella muinaisia, rakkaita
aivokuvia, joiden hän oli luullut jo ijäksi haihtuneen.
Jokin salaperäinen muutos tapahtui hänessä. Vitkalleen, mutta varmasti,
päivä päivältä, vaikka usein näytti siltä kuin hän ei olisi muuttunut
ollenkaan.
Hän tuli toiseksi ihmiseksi.
Vielä hän ei kuitenkaan olisi uskaltanut käyttää tuota sanaa omasta
sisäisestä sieluntilastaan. Mutta hän huomasi vihaavansa ja
halveksuvansa päivä päivältä yhä enemmän sitä aistivaltaa, joka häntä
veti syvyyteen, ja viihtyvänsä yhä paremmin omien yksinäisten
ajatustensa seurassa, jotka vain etsivät muotoa kiteytyäkseen
mielipiteiksi, teoiksi ja täsmällisiksi, miehekkäiksi päätöksiksi.
Kaupungin puistot olivat käyneet hänen mielipaikoikseen. Siellä käveli
hän syksyisinä, kuuraisina aamuina tuntikausia, käytävää ylös, toista
alas, ja suunnitteli vastaista elämäänsä.
Vieläkö siitä mahtaisi tulla jotakin? Voisiko näistä muruista ehkä
vielä jotakin eheää ja yhtenäistä rakentaa?
Oli tullut varhainen syksy tänä vuonna.
Keltaiset lehdet lentelivät hänen edessään, jäätynyt maa kapsahteli
hänen jalkojensa alla. Puhalsi raikas tuuli Langelinjeltä. Sekin tuntui
omituisella tavalla auttavan hänen sielunsa nykyistä seijastumista ja
avartumista.
Näin eräänä aamuna puistonpolkuja astuskellessaan hän kuuli äkkiä
kirkkaan, täyteläisen nais-äänen vierellään soinnahtavan.
--Tohtori Tamminen! Te täällä Köpenhaminassa?
Hän käännähti kummastuneena ja näki edessään pitkän, komean,
vaaleaverisen naisen, joka ystävällisesti hymyillen tervehti häntä.
Se oli rouva Rabbing.
Kolme vuotta sitten he olivat viimeksi tavanneet toisensa Parisissa.
Rouva Rabbing ojensi kätensä sydämelliseen tervehdykseen. Johannes
kohotti kohteliaasti hattuaan.
--Mikä odottamaton ilo! sanoi hän. Anteeksi, etten heti tuntenut teitä.
Rouva Rabbing nauroi.
--Kuinka te olisitte voinut tuntea minut? Tehän kuljitte kuin unessa.
Ja te puhuitte itseksenne.
--Puhuinko minä? kysyi Johannes teeskennellyllä noloudella.
--Varmasti, vastasi rouva Rabbing veitikkamaisesti.
--Se on paha tapa, jonka olen oppinut täällä ulkomailla, hymyili
Johannes. Vieraiden ihmisten ja vieraiden kielten kesken liikkuessani.
Johannes oli vaistomaisesti ja lupaa pyytämättä kääntynyt rouva
Rabbingia saattelemaan. Keskustelu tuntuikin sujuvan heiltä kuin
kahdelta vanhalta tuttavalta.
--Tarkoitukseni ei suinkaan ollut häiritä teitä yksinäisissä
mietteissänne, sanoi rouva Rabbing. Tahdoin ainoastaan kiittää teitä
viime tapaamisestamme.
--Te muistatte sen vielä? kysyi Johannes epävarmasti.
--Sanoinhan jo silloin teille, etten tulisi sitä ikinä unohtamaan.
Myöskään Johannes ei ollut sitä unohtanut.
Se oli sattunut siksi odottamatta ja siksi merkitsevällä hetkellä hänen
elämässään, että sen pienimmätkin seikat olivat kuin kuparipiirroksena
hänen mieleensä painuneet.
Hän oli tullut kutsuttuna Rabbingin parisilaiseen hotelli-asuntoon ja
tavannut rouvan esihuoneessa.
Hän oli juuri niihin aikoihin Liisan vuoksi rikkonut välit oman
vaimonsa ynnä tämän sukulaisten kanssa ja päättänyt erota. Rabbing
tahtonut estää julkista häväistystä ja Johannes saapunut hänen luokseen
joltisessakin mielenkuohussa.
Hän oli katsonut, että koko maailma oli vastaan häntä ja hänen
luvatonta, epäyhteiskunnallista rakkauttaan. Ja hän oli päättänyt
taistella vaikka vasten koko maailmaa tuon uuden tunteensa ja uuden
suhteensa vuoksi, joka ensi hetkestä näihin päiviin saakka oli ollut
kaikkien hänen ajatustensa ja tekojensa ohjenuora.
Silloin hän aivan äkkiarvaamatta oli saanut henkisen liittolaisen rouva
Rabbingista.
Heillä oli ollut parin minuutin keskustelu, ennen Johanneksen astumista
Rabbingin huoneesen. Rouva Rabbing ilmoittanut hyväksyvänsä hänen
tekonsa ja päätöksensä erota avioliitosta, koska hän kerran ei ollut
siinä onnellinen.
Samalla hän oli tullut sanoneeksi niin paljon itsestäänkin ja omasta
avioliitostaan tuon nerokkaan, mutta kyynillisen miljoonamiehen kanssa,
että Johannes oli voinut kehoittaa häntäkin eroamaan ja seuraamaan oman
sisäisen totuutensa vaatimusta.
Rouva Rabbing väittänyt olevansa liian heikko siihen. Hänen miehensä ei
tosin häntä rakastanut, mutta oli hänet jo heti heidän avioliittonsa
alusta kaikkivaltiaan tahtonsa alle orjuuttanut.
Johannes oli nyt utelias tietämään, kuinka nuo kaksi ihmiskohtaloa
olivat tällä välin mahtaneet toisiinsa suhtautua.
--Asutteko pysyvämmin täällä Köpenhaminassa? hän kysyi peläten ehkä
liian arkoja asioita koskettavansa.
--Olen asunut jo eräitä viikkoja täällä, vastasi rouva Rabbing
vaivattomasti. Ja te?
--Myöskin eräitä viikkoja. Ja te jäätte tänne?
--Ainakin jouluun. Te ette tiedä ehkä, että par'aikaa teen eroa
miehestäni.
Hän sanoi senkin aivan suoraan ja avomielisesti kuin vanhalle
ystävälle.
Tuntui kaikesta, että hän luotti täydellisesti Johannekseen. Ja
Johannes rupesi viihtymään aina paremmin tässä kirkkaassa, viileässä
ilmakehässä, jota eivät mitkään vipajavat auerleikit häirinneet.
--Ja onnistuuko se? hän kysyi.
--Kyllä, vastasi rouva Rabbing lujasti. Asia tulee pian Helsingin
raastuvan-oikeudessa käsiteltäväksi.
--Ja siksi te nyt oleskelette ulkomailla?
--Niin, hymyili rouva Rabbing. Minua tullaan syyttämään siitä, että
olen jättänyt mieheni. Mutta sehän on muodollisuus.
--Lakimiehet sen kyllä järjestävät, lohdutti Johannes. Vai olette jo
päässyt niin pitkälle?
--En ilman vastuksia. Te näette, minulta on mennyt kolme pitkää vuotta
siihen.
--Miehenne taivuttamiseen? uskalsi Johannes jo kysyä.