tuskallisesti mielessään, tokko ne enää riittäisivät edes jouluun
saakka.
Jotakin täytyi siis tapahtua. Mutta mitä?
Kumma kyllä, ei tuo asia näyttänyt Liisaa vähintäkään liikuttavan. Hän
kulki kuin unessa. Hän eli päivänsä kuin kukkanen kedolla huomisesta
huolta kantamatta.
Hänellä näytti olevan huoli vain rakkaudestaan. Sitä kantoi hän kuin
lasta sydämensä alla, ollen itse oman rakkautensa pyhä lipas.
Johannes ei ollut vielä milloinkaan nähnyt sellaista naista. Niin
neitseellistä ja samalla niin äidillistä.
Ja kuitenkin sanottiin, että hän oli ollut kapakkanainen ja monelle
miehelle ennen Johannesta antautunut. Kuinka se oli mahdollista?
Johannes oli tuuminut sitä usein itsekseen. Myöskin keskenään he olivat
siitä mielipiteitä vaihtaneet.
--Kuinka sinä saatoit? oli Johannes joskus sanonut ja pudistanut
päätään lempeästi sekä nuhtelevasti. Vieraiden miesten kanssa!
--En tiedä, Liisa vastannut siihen. En minä mitään tehnyt. He tekivät.
Enkä minä koskaan ole ketään muuta kuin sinua rakastanut.
Se oli aina hänen loppupontensa, johon Johannes olikin vähitellen
ruvennut uskomaan, niin uskomattomalta kuin se tuntuikin ja niin
vastakkaista kuin Liisan entiset elämänmuodot hänestä todistivatkin.
--Olisit sinä voinut minua odottaa, Johannes taas toisen kerran
leikillä sanonut. Oliko sinulla niin kiire?
--Minulla ei ole ollut kiirettä milloinkaan, Liisa jälleen vastannut
siihen. Mutta minä en tuntenut sinua silloin. Kuinka minä siis olisin
voinut sinua odottaa?
--Tunsithan minut, Johannes siihen sanonut. Kun lapsuudentovereita
olemme!
--Niin sillä tavoin. Mutta enhän minä koskaan uskaltanut sinua omakseni
toivotella.
--Ja sentään rakastit minua jo silloin? Olet joskus kertonut minulle.
--Tietysti rakastin, koska kerran en ole rakastanut ketään muuta
ihmistä maailmassa.
--Ja voit sentään antautua muille miehille?
--Olethan sinäkin muita naisia rakastanut.
--Mutta minä en rakastanutkaan sinua vielä silloin.
--Sinun olisi pitänyt rakastaa. Mutta parempi myöhään kuin ei
milloinkaan.
Tuollaisia he keskustelivat.
Kun ei heillä muutakaan työtä ollut, he alituisesti vain erittelivät,
osittelivat ja repostelivat rakkauttaan. Eläen irti maasta, irti
yhteiskunnasta, irti ystävistä ja kaikesta jokapäiväisen elämän
ympäristöstä, he jauhoivat joka hetki vain toisiaan, jopa siihen
määrään, että heidän omat ajatuksensakaan eivät enää olleet
yksinpuheluja, vaan kaksinpuheluja.
Tämä oli ollut aluksi taivas Johanneksen mielestä. Hän, joka ei koskaan
ennen ollut rakastanut, oli nyt ensi kerran tullut tuntemaan oman
olentonsa syvyydet alituisen naisellisen läsnä-olon kummallisessa,
aavistuttelevassa valohämyssä.
Kesä, täysikesä, ei pohjolan valju, varjoton kesä-yö, vaan etelän
kuuma, tuoksuva, omaa runsauttaan pakahtuva kukkimis- ja heilimiskausi
oli kulkenut läpi hänen sydämensä.
Monet kukkaset olivat sieltä ilmi kummunneet ja jälleen karreksi
palaneet. Monet suloiset ja makeat lähdesuonet esille läikähtäneet ja
jälleen kuin erämaan hiekkaan haihtuneet.
Sillä mitä korkeammalle heidän rakkautensa oli kohonnut, sitä
kuumempina olivat sen säteet Johanneksen päälakeen sattuneet. Nyt
paistoi se jo kuin Saharan aurinko, pystysuoraan, peljättävänä,
hirvittävänä pätsitulena, joka uhkasi polttaa poroksi heidät molemmat
ja kaikki keitaat heidän sydämestään autioittaa ja hävittää.
Jotakin oli tehtävä, mutta mitä? Tuo oli kysymys, joka päivä päivältä
yhä enemmän mietitytti Johannesta.
Hän oli jo monesta katkerasta kokemuksesta huomannut, ettei ollut
mahdollista hänen voimilleen erota silmänräpäyksessä Liisasta. Jos hän
yritti sitä, jos hän hetkeksikään koetti itsensä hänestä irroittaa,
silloin kävi kärsimys liian suureksi ja hän oli seuraavassa tuokiossa
valmis jälleen kahta nöyrempänä ja alttiimpana samaan rauhansatamaansa
sisälle purjehtimaan.
Niin päätti hän ruveta vähitellen, vitkalleen, pala palalta ja
perisuomalaisella sitkeydellä itseään Liisalta pois ottamaan.
Oikeastaan hän oli tehnyt tuon päätöksensä jo paljon aikaisemmin. Jo
heidän ensimmäisen tulisen riitansa jälkeen, jolloin usko ehdottomaan
oli hänessä ensi kerran järkähtänyt ja samalla usko rakkauden ainoaan
autuaaksitekevään voimaan muiden elämänvaltojen seassa.
Mutta heti kun rauha heidän välillään oli jälleen rakentunut, oli tuo
usko hänessä virinnyt uudestaan. Eikä hän nyt, kohta kolmen vuoden
ponnistelujen jälkeen, ollut päässyt noissa eristymispyrkimyksissään
sen pitemmälle kuin että hän joskus, pikemmin mielenosotuksena kuin
todellisesta itsekseen-olon tarpeesta, voi aamuisin tehdä yksinäisen
kävelyretken.
Silloinkin hän aina vielä tunsi pistävää kaunaa povessaan siitä, ettei
Liisa tullut mukaan, kuten hän ylimalkaan kärsi kovasti siitä, ettei
tämä hänen mielestään viisaammin ja tehokkaammin koettanut estää hänen
sisäistä itsenäistymistään.
Miksi Liisa tahtoi päästää pois hänet, vaikka hän itse oikeastaan niin
mielellään olisi jäänyt ikeesensä?
Tuo kysymys katkeroitti suuresti Johannesta. Eikä hän voinut tulla
muuhun johtopäätökseen kuin ettei Liisa sittenkään mahtanut häntä
rakastaa, ei ainakaan niin paljon kuin Johannes häntä rakasti.
Jokainen epäsointu kasvatti Johanneksessa tätä Liisasta poispäin
pyrkivää mielialaa. Ja kun uusi kiista sattui ja vihan peikko jälleen
heitti hänen silmäänsä nurinkurisia kuvia luovan lasi-sirun, silloin
muistuivat hänen mieleensä kaikki entisetkin samantapaiset sattumat ja
niiden aiheuttamat mielialat.
Liittyivät toisiinsa kuin rengas renkaasen ja muodostuivat omaksi
maailmakseen, jossa vallitsivat aivan toiset lait ja vaikuttivat aivan
toiset elämän-arvot kuin tuossa toisessa, rakkauden, sopusoinnun,
keskinäisen ymmärryksen ja aistillisen hekkuman maailmassa.
Niin eli Johannes ja oli jo kotvan elänyt oikeastaan kahta eri
rinnakkais-elämää.
Toista päivän, toista yön, toista rakkauden, toista vihan, toista
lähentymisen, toista eristymisen mieliala-ketjua, joista edellinen
tosin vielä oli voitolla, mutta jälkimmäinenkin kasvoi hetki hetkeltä,
viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta vahvemmaksi.
Ei ollut mitään siltaa niiden maailmoiden välillä. Mikään tie hänen
sydämessään ei toisesta toiseen johdattanut.
Tuossa toisessa, ehdottoman rakkauden ja sopusoinnun mielialassa, hän
ihaili, kunnioitti ja jumaloitsi Liisaa, ei nähnyt yhtään vikaa hänessä
ja oli valmis hänet maailman ihanimmaksi, puhtaimmaksi, jaloimmaksi ja
älykkäimmäksi naiseksi vannomaan.
Tuon toisen, sisäisen kauna-tunnelman yösilmillä katsottuna oli
Liisassa vain vikoja.
Silloin hän suorastaan inhotti Johannesta. Silloin olisi Johannes
tahtonut lyödä, rääkätä ja haavoittaa tuota kevytmielistä naikkosta,
tuota kapakkatyttöä, tuota Baabelin lohikäärmettä, joka oli hänen
ylitsensä niin rajattoman vallan saanut ja uskoi nähtävästi, että hänen
valtansa oli kestävä iankaikkisesta iankaikkiseen.
Ei! Juuri siitäpä harhaluulosta tahtoi Johannes hänet vieroittaa.
Eikä hän koskaan tahtonut sitä niin kiinteästi kuin tuollaisen
tuprahduksen jälkeen, joka heille niin äkkiarvaamatta oli varieteessa
tapahtunut. Silloin hän aina seuraavana aamuna teki yksinäisen
kävelyretken.
6.
Näin vieri muutamia viikkoja.
Johannes jatkoi sisällistä eristäytymistään. Usein kiertyi hänen
sydämensä kerälle nähdessään, miten sanomattomasti Liisa kärsi siitä,
mutta silloin lohdutti hän itseään aina sillä, että tämä sittenkin oli
paras heille molemmille.
Eihän eron tarvinnut olla ikuisen. Voisivathan he erota vain hetkeksi,
muutamiksi viikoiksi, eräiksi kuukausiksi, ja sitten yhtyä jälleen, jos
niin hyväksi näkisivät.
Mutta silloin olisi heidän välttämättä myös mentävä naimisiin.
Johannes oli alkanut omalla tahollaan, huomaamatta ja aivan vähin erin
jälleen yhteiskunnallistua. Hän kaipasi työtä, toimintaa. Jotakin
ulkopuolista, jotakin reipasta, kovaa ja vaikeata, missä jälleen
koettaa voimiaan.
Sitäpaitsi hän kaipasi omaa kotia. Eikä mitään kolkkoa, kylmää
nuorenmiehen kotia vain, ei neljää seinää, joiden sisällä autius ja
tyhjyys asuisi, vaan oikeata, kotoista, lämmintä ja turvallista
tunnelmaa, jonka voisi luoda vain rakas nainen rakastavan miehen
rinnalla.
Sellaisina hetkinään hän aina tunsi ikäänkuin etääntyvänsä Liisasta.
Hän oli sittenkin kotikissa ja Liisa kyläkissa, vaikka he kumpikin nyt
kodittomina ja siinä suhteessa yhdenvertaisina maailman matkoja
taivalsivat.
Näitä ja monia muita asioita Johannes ajatteli yksinäisillä
kävelyretkillään.
Ne olivat nyt käyneet jo niin tavallisiksi, ettei Liisakaan näyttänyt
enää niihin mitään erikoista huomiota kiinnittävän. Tosin tapasi
Johannes joskus hänet itkettynein silmin kotiin tullessaan. Mutta kun
hän kysyi syytä siihen, hymyili Liisa vain ja sanoi, ettei se ollut
mitään taikka että hän oli tullut vanhaa äitivainajaansa ajatelleeksi.
Päivä päivältä eli Johannes yhä enemmän omaa elämäänsä. Tosin hän tunsi
täten rikkovansa verisesti vasten Liisaa ja heidän yhteistä
rakkauttaan, mutta hän oli kerran joutunut rikoksen polulle eikä
hänellä ollut enää mitään mahdollisuutta pysähtyä.
Kerran jäi hän pois koko päiväksi. Hän oli tavannut erään tuttavan
kotimaasta ja syönyt tämän kanssa yhdessä aamiaista, päivällistä ja
illallista.
Se oli aluksi suuri tapaus heidän elämässään. Mutta sitten sekin
mureni, pienentyi ja silisi vähäpätöisyydeksi.
Nyt voi jo sellaista sattua tuhkatiheään. Johannes kuljeskeli
kaupunkia, pistäytyi kahviloihin ja lueskeli sanomalehtiä, sillä aikaa
kuin Liisa istui yksin heidän yhteisessä hotellihuoneessaan. Ja
Johannes tunsi mielensä kummallisesti keventyvän ja voimistuvan tästä
uudesta asioiden järjestyksestä.
Eikä Liisa valittanut koskaan. Hän pysyi yhtä hiljaisena, syvänä ja
salaperäisenä.
Mitä hän mahtoi miettiä sitten?
Oikeastaan ei Johanneksella ollut siitä aavistustakaan. Aikoinaan hän
oli luullut tuntevansa Liisan. Nyt, mitä enemmän hän itse muodostui
takaisin omaksi maailmakseen, sitä enemmän täytyi hänen tunnustaa
itselleen, että tuo toinen tuossa hänen vierellään oli uppo-outo ja
vieras hänelle.
Mutta silloin hän kauhistui. Silloin hän tunsi jäätävän hallanhengen
kouraisevan sydäntään, ja hänelle tuli hätä, tuskallinen sielunhätä,
jälleen päästä Liisaa lähemmäksi.
Liisa otti aina hänet vastaan yhtä avoimesti, tyynesti ja herttaisesti.
Oli ikäänkuin hän olisi ollut aina paikallaan. Johannes puolestaan
tunsi aina liikkuvansa, aina kieppuvansa tuon kiintopisteen ympärillä,
milloin vihaavansa, milloin rakastavansa, milloin lähenevänsä, milloin
loittonevansa siitä, tietysti oman tahtonsa mukaan, mutta tahdon, jota
tuo toinen tuntui sittenkin täydellisesti hallitsevan.
Eihän se ollut miehen arvoista. Täytyihän hänen toki jälleen päästä
vapaaksi ja itsenäiseksi yksilöksi.
Johannes sanoi nuo sanat melkein ääneen itselleen eräänä aamuna
herätessään. Sitten hän säikähti, aukaisi silmänsä ja vilkaisi
vierelleen, missä Liisa vielä nukkui voitollinen, autuaallinen ilme
kasvoillaan.
Nousi, peseytyi hiljaa, pukeutui sekä otti hatun, kepin ja hansikkaat
ulos lähteäkseen.
Liisakin oli jo herännyt ja seurasi sanaa puhumatta hänen liikkeitään.
He olivat valvoneet eilen-illalla sangen myöhään, riidelleet,
selittäytyneet ja sopineet. Liisa rukoillut ja itkenyt, Johannes aluksi
pysynyt jyrkkänä ja lahjomattomana. Sulanut vihdoin Liisan hehkuvien
syleilyjen voimasta ja Liisa hänelle onnellisena ja säteilevänä
antautunut.
Näytti kuin hän vieläkin olisi ollut samassa tunnelmassa. Kuin olisi
hänen silmiensä hymyilevä, aurinkoinen syvyys tahtonut joka hetki sanoa
Johannekselle:
»Mene vain, kultapoikaseni! Mene kävelemään! Sinä palajat kyllä
takaisin, ja silloin suljen sinut jälleen syleilyyni.»
Johannesta harmitti tuo voitonvarmuus.
Entäpä minä en palajaisikaan, ajatteli hän.
Entäpä minä nyt menisinkin menojani? Tämän kerran minä vielä olen ollut
heikko, mutta ehkäpä minä olen vahvempi ensi kerralla? Sinä luulet jo,
että olen elinkautinen orjasi, mutta mitäs sanoisit, jos minulla
sittenkin olisi voimaa sinusta vapautua?
Liisa ei tiennyt näistä Johanneksen mietteistä mitään. Taikka ehkä hän
sittenkin oli niitä jonkun verran aavistanut, sillä kuin tahallaan
ojensi hän juuri silloin peiton alta pyöreät, täyteläiset käsivartensa
pitkään, raukeaan ja tyytyväiseen haukotukseen.
Niin, näyttele vain käsivarsiasi! ajatteli Johannes. Minä tiedän, että
ne ovat kauniit ja että sinulla on siellä paljon muutakin kaunista
näytettävää. Minä en halveksi sitä ollenkaan. Mutta minä en ole luotu
vain pelkästä aisti-ilosta niinkuin sinä enkä aio käyttää koko ikääni
sinun kauneutesi ihanteluun.
Hän nyykäytti päätään jäähyväisiksi ja lähti ulos raikkaaseen,
syksyiseen aamu-ilmaan, joka kuulakkaana kierteli Köpenhaminan ahtaiden
katujen yllä.
Ulkona jatkuivat hänen mietelmänsä.
Se oli varmaan pitkien, kristillisten sukupolvien sarjahenki, joka
mietti hänen aivojensa kautta.
Turhaan hän oli tullut opin tielle. Turhaan hyväksynyt nykyaikaisen
maailmankatsomuksen.
Turhaan maailmaa nähnyt ja kokenut. Turhaan Amerikassa käynyt,
sosialismia saarnannut, istunut rinnan naisten kanssa Suomen
yksikamarisessa eduskunnassa, koettaen kirkon ja yhteiskunnan
monisataisia juuria järkyttää.
Turhaan hän oli ollut naimisissa. Turhaan ottanut avio-eron, karannut
lapsenpiikansa kanssa, toteuttanut yksilöllisen sensualismin oppia ja
itse naisen orjaksi tunnustautunut, samalla kuin hän oli julistanut
rakkauden, terveen ja väkevän sukupuoli-rakkauden, korkeimmaksi
uskonnokseen.
Kaikki turhaan! Tuolta syvältä, hänen olentonsa alkulähteistä puhui
ääni, joka sanoi, että rakkaus oli syntiä ja että synnin siemen oli
tullut maailmaan naisen kera.
Suloisen, alastoman, ensimmäisen Eevan keralla. Hänen, joka ei osannut
hävetä edes, vaikka Jumala, suuri, kaikkivaltias Jehova itse, oli
luonut hänet sellaiseksi!
Koko naisruumis oli Johanneksen mielestä tällaisina hetkinä tuiki
synnillinen.
Myöskin miesruumis oli synnillinen, mutta ei siinä määrin. Ja olisihan
se ollut melkein synnitön, ellei olisi ollut olemassa tuota toista
ruumista, joka niin naurettavan pienillä eroavaisuuksillaan oli saanut
niin äärettömän paljon pahaa ja kauhistavaa aikaan maailmassa.
Saman käsittämättömän syyn takia oli Johannes jo koulunpenkillä
istuessaan tuntenut oman ruumiinsa ihmishengen korkeimmille
pyrkimyksille vihamieliseksi. Ymmärtänyt, että sitä oli rangaistava ja
kuritettava, jos mieli miehenä pysyä ja sielunsa vapaana, puhtaana ja
jäntevänä säilyttää.
Tältä kannalta hän myös myöhemmin, yliopistollisia historian-opintojaan
suoritellessaan, oli ymmärtänyt muinaisten pyhien miesten raivon
lihansa himoja vastaan, heidän paastonsa, rukouksensa, ruoskimisensa ja
itsekidutuksensa.
Eikä vain heidän itsekidutuksensa, mutta myös heidän tarpeensa kiduttaa
muita, ennen kaikkea tuota samaa kaunista, valkeaa naisruumista, joka
niin salaperäisellä ja salakavalalla tavalla oli omiaan houkuttelemaan
itse pyhän kirkon päämiesten mieliä yöhön, maahan ja pimeyteen.
Riisukaa se! Ruoskikaa se verille, polttakaa roviolla ja häväiskää!
Johannes huomasi äkkiä siirtyneensä mielikuvituksessaan keskelle
synkintä keski-aikaa. Mutta hän ei kärsinyt tuosta muutoksesta, vaan
nautti, sillä hänen mielialansa oli munkin, joka pelkää, mitä hän
vihaa, ja vihaa, mitä hän sammumattomalla intohimolla rakastaa.
Miten oli tuo kaikki mahtanut muinaisessa todellisuudessa tapahtua?
Miten väristä nuo silloiset hengenmiehet pidätetystä, polttavasta
aistillisuudesta ja millä huohottavalla, mielipuolisella
hermojännityksellä ottaa osaa noidanvainoihin ja pyhän inkvisitsionin
istuntoihin?
Johannes kulki yli pienen torin, joka tuoksui tuoretta maalais-ilmaa,
kasviksia ja vihanneksia. Sievine myymäpöytineen ja kirjavine,
kiertelevine ihmisjoukkoineen se näytti oikein miellyttävältä ja
koristeelliselta.
Tuntui mereltä suolainen tuuli, joka toi tullessaan kalan ja
laivakonttorien lemua.
Mikään ei auttanut. Mikään ei voinut haihduttaa hänen keski-aikaista,
naisvihaavaa ja naishalveksuvaa mielialaansa.
7.
Sama mieliala jatkui vielä sittenkin, kun hän oli päässyt pois
pahimmasta ihmisvilinästä erääsen kaupungin puistoon, suurten puiden
alle taivaltamaan.
Messut ja kuorolaulut kaikuivat hänen korvissaan.
Hän näki näkyjä.--Vanha munkki voihki kuolinvuoteellaan. Viisikymmentä
vuotta oli kulunut siitä kuin hän oli luostarin portille kolkuttanut.
Viisikymmentä vuotta hän oli palvellut Herraa, kiduttanut itseään ja
voittanut kaikkien kanssaveljiensä kunnioituksen, jotka jo pitivät
häntä suorastaan pyhänä ja valmiina taivaan tarhoihin astumaan.
Mutta mitäpäs tapahtui?
Saapuu ripittäjä kuolevan luo. Viipyy kauan siellä, muut munkit käyvät
jo ihmettelemään. Onhan tuo vanhus hurskain ja moitteettomin heistä
kaikista. Mitä saattaa hänellä olla niin paljon synninpäästäjälle
puhuttavaa?
Soitetaan iltamessuun. Munkit menevät kappeliin. Polvistuvat,
kumartavat ja rukoilevat kuolevan edestä. Silloin soinnahtaa etäinen,
valittava laulu, jonka synkkä kaiku täyttää heidät salaperäisellä
pelvolla ja vavistuksella.
Mitä se on? On kuin se kuuluisi kuolevan kammiosta.
Mutta eihän se ole messua! Eihän se ole virttä, ei mitään hurskasta
eikä pyhää ollenkaan. Täysin maallinen, ajallinen ja synnillinen laulu
se on, joka saa heidät omituisessa kauhussa toisiinsa katsomaan ja
kalpenemaan.
Nyt syöksyy ripittäjä itse kappeliin. Piru itse on luostarin vieraana!
Saatana itse tahtoo ryöstää pyhän vanhuksen sielun heiltä!
Priior tempaa kynttilän alttarilta. Munkit seuraavat hänen
esimerkkiään. Kaikki rientävät kuolevan munkkikoppiin. Kulkevat
veisaten läpi pitkien, kolkkojen käytävien, joiden kaiku raskaasti
vastaa heidän synkkään valitusvirteensä:
»Ah, ansoilta synnin, saatanan,
meitä varjele, valkeus Jumalan!»
Kammion ovi on auki. Veljet näkevät vanhuksen lepäävän lautsallaan.
Laihana, riutuneena, kuolemantuskaisena, mutta...
»kädet ristissä, raivolla rukoillen,
ylös silmin hehkuvin tuijottaen,
ja huulilta, joilla jo kuolema on,
soi laulu hurja ja lakkaamaton!»
Veljet kuuntelevat. Mikä onkaan tämä merkillinen kuolinvirsi?...
»Sävy sen oli outo kuin rakkaus,
kuin tuska, kuin pilkka, kuin lankeemus,
kuin tuoksunut kaukaa huumaten
ois kukkaset maiden vierahien;
sävel tuntematon, sävel laulamaton,
sävel ihmiskurkusta kuulumaton,
se tuskaa soi, se onnea soi,
se kauhuun ja riemuhun kuulijan loi----»
Munkit heiluttavat pyhiä kynttilöitään ja laulavat kaksinkertaisella
voimalla omaa manausmessuaan. Mutta myös kuolevan huulet hurjentuvat ja
hänen syntinen, herjaisa laulunsa soi syvälle kauhistuviin
munkkisydämiin...
»Kuin kalvava kaiho se munkkeihin tarttuu,
se kadotetun elon murheeksi karttuu,
he muistavat kaiken, mi päässyt ei kukkaan,
ajat nuoruuden, ammoin jo mennehet hukkaan ...»
Mitä tämä oli? Oliko Johanneksesta äkkiä tullut runoilija ja suuri
runoilija?
Hän itse kysyi sitä hämmästyen itseltään.
Ah, nyt hän muisti! Wildenbruchin »Noidan laulu» se oli, jonka hän
kerran oli kuullut Wienissä ja joka nyt äkkiä hänen mielialansa
ahdistavasta pakosta oli ruvennut kaikumaan hänen korvissaan.
Kuinka se taas oli ollutkaan? Munkit vähitellen vaienneet, oman pyhän
kirkkomessunsa unohtaneet ja jääneet vanhuksen pakanallista laulua
kuuntelemaan.
Luostarin priior tuosta säikähtänyt, suuttunut ja huutanut kuolevalle:
»Pyhät veljeni jos sinä viettelet multa,
olet kirottu, saat tuta helvetin tulta!»
Ja katso! Vanhus noussut vuoteeltaan. Hänen kasvonsa kirkastuneet, hän
tuijottanut kaukaisuuteen...
»kuin kuvaan, kuin korkeimpaan ihanuuteen.»
Puhjennut sitten kyyneliin ja alkanut kertoa kuunteleville
luostariveljille:
»Olin pappi kuin te, olin hurskas kuin te,
luin hartaana messukirjaanne,
luin tuskassa, tunsin hehkuni,
veri nuori ja kuuma kun sykkäili.
Mun vaaleat kutrini oli kuin kulta;
ens kerran kun päälaen kaljuksi multa
he leikkasivat, putos kaune sen
kuin niitetty nurmi ois keväinen.»
Piru oli siihen aikaan päässyt valtaan Saksassa. Houkutellut naiset
haureuteen, jopa noituuteenkin, josta he olivat saaneet ansaitun
palkkansa polttoroviolla.
Eräänä iltana hän oli istunut yksin työlamppunsa ääressä. Saapunut
viesti ja pyydetty pappia.
Ollut myrsky-yö. Hänet johdettu vanhan tornin juurelle, sitten sen
sisälle, maan alle, pitkin kiertoportaita, kunnes tultu eräälle
muuriaukolle. Siinä annettu hänen käteensä soihtu ja käsketty käymään
luo velhottaren, joka seuraavana päivänä oli poltettava.
Sitä ennen oli kuitenkin hänen sielunsa pelastettava ja papin annettava
hänelle edes joku tieto autuuden asiasta.
Hän tehnyt työtä käskettyä. Käynyt sisälle muuri-aukosta, kulkenut
jälleen aina alemma maan uumeniin ja kuullut vihdoin kahleiden
kalskahtavan. Kuunnellut, seisahtunut, kuullut raskaan huokauksen ja
löytänyt tyrmän synkimmästä nurkasta naisen, joka pedon tavoin istui
maassa, pää muuriin nojattuna.
Holvin katossa ollut rengas. Hän kiinnittänyt siihen soihtunsa ja
käynyt lempeästi, kuten hänen pyhä virkansa ja velvollisuutensa vaati,
naista puhuttelemaan.
Tämä heti kallistanut korvansa ahnaasti hänen sanoilleen. Ottanut kädet
silmiltään, ryöminyt polvillaan, maan matona, hänen luokseen ja
syleillyt paljain käsivarsin hänen jalkojaan. Katsonut ylös häneen ja
hän nyt vasta soihdun valossa huomannut, miten kauniit hänen kasvonsa
olivat.
Munkin rinta silloin riutunut kummallisesti. Hänen silmänsä kostuneet,
hänen huulensa vaienneet, tuska huumannut hänet ja hän sulanut kuumaan
kyynelvirtaan synnillisen naisen kanssa...
»Näki kyyneleeni hän vierivän,
käsin vapisevin minut kietoi hän,
syvä huokaus nous hänen rinnastaan,
hän kuiski kuivilla huulillaan:
'Sa voit vielä itkeä, itkeä mua,
kuin hyvää Jesusta rakastan sua!'»
Pappi kauhistunut hänen herjaisaa puhettaan. Muistuttanut hänelle,
miten sopimatonta se oli tällä hetkellä ja tässä paikassa, miten hänen
ruumiinsa oli jo huomenna palava, mutta hänen itsensä nyt kaduttava
syntinsä ja ikävöitävä ijäistä autuuttaan.
Tyttö tuosta hiukan arastunut. Luonut kysyvän katseen häneen ja
ihmetellyt, miksi hänen muka oli kaduttava, kun hän ei ollut syntiä
tehnytkään.
Kertonut sitten hänelle oman elämäntarinansa.
Hän oli orpo. Iso-äiti, joka tunsi monta terveellistä yrttiä ja oli
monta sairasta niillä parantanut, oli hänet metsäntöllissä kasvattanut.
Iso-äiti sitten poltettu roviolla. Sanottu, että hänen sielunsa oli
mennyt helvettiin.
Tyttö oppinut häneltä vanhan, kauniin laulun, josta iso-äiti oli
sanonut, että se oli virsi vierailta kaukomailta, missä ihmiset vielä
voivat olla hulluja rakkaudesta. Tyttö laulanut tuota, tietämättä sen
tarkoitusta, ja joutunut siten samaan syytökseen noituudesta.
Kovat miehet hänet tänne tyrmään syösseet ja väittäneet, että helvetin
henget lauloivat ihmisten turmiota hänen suunsa kautta. Siksi hänkin
huomenna oli roviolla poltettava.
Koskettanut munkin korvaa huulillaan. Katsonut tuskallisin, rukoilevin
silmin häneen, painanut huokaavin rinnoin hänen poveaan ja pyytänyt:
»Minut pelasta, ah! Minä rakastan sua!»
Elämä oli niin kaunis, kuolema niin kammottava ja tuli niin polttava!
Eihän hän ollut loukannut ketään. Ei tehnyt syntiä, ei harjoittanut
noituutta. Miksi ei munkki siis voisi suostua häntä täältä viemään ja
hänen kanssaan pakenemaan? Ihmiset olivat niin kovia. Heillä oli
kiviset sydämet. Hän, tuo nuori, lempeä munkki yksin, näytti olevan
hyvä.