NAISEN ORJA
Kirj.
Eino Leino
1913.
[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja,
Onnen orja.]
»Se laulu, se vierailta mailt' oli tullut,
miss' ihmiset voi olla lemmestä hullut.»
Wildenbruch.
1.
Pitkin erästä Köpenhaminan puistokäytävää kulki mies ja nainen
toistensa käsikynkässä. He keskustelivat niin vilkkaasti, että he eivät
näyttäneet ohikulkijoita huomaavan ollenkaan.
Mies jo noin neljänkymmenen korvissa. Nainen jonkun verran nuorempi
häntä.
Välillä he vaikenivat kuin hengähtääkseen. Kuin tullakseen
vakuutetuiksi, että tämä ei ollut unta, vaan totta, että he elivät
todellakin, että he kaksi tässä kävelivät todellakin!
Pysähtyivät, vaihtoivat syvän silmäyksen ja puristivat lujasti kädestä
toisiaan.
--Eikö totta? kuiskasi mies. Olemmehan _me_ kaksi onnelliset?
Nainen ei vastannut mitään. Hymyili vain suullaan ja silmillään sekä
puserti vielä kerran ja vieläkin kovemmin hänen kättään.
Sitten he jälleen hoipertelivat eteenpäin.
He olivat hulluja rakkaudesta. Elämän onni ja tämä lämmin syyshämärä
oli heidät täydellisesti juovuttanut.
Heidän nimensä oli Johannes ja Liisa.
Kolme vuotta jo oli kestänyt heidän rakkautensa.
Kolme pitkää vuotta, jotka he olivat viettäneet melkein
puustavillisesti kahden kesken. Olleet aina yksissä, yötä päivää,
lakkaamatta, sekunnista sekuntiin ja minuutista minuuttiin, ilman työn,
toverien, seura-elämän tai toimeentulon asettamien velvollisuuksien
häiritsevää keskeytystä.
Niinkuin vain matkoilla ja niinkuin vain ulkomailla on mahdollista.
Juuri siitä he nyt juttelivat.
--Emmekä me sittenkään ole saaneet kylläksi toisistamme, virkahti Liisa
leikillisesti.
--Emme saaneet sadatta osaa siitä, mitä me tahdomme toisistamme,
kuiskasi Johannes tulisesti. Emme tuhannetta siitä, mitä me tahdomme
antaa ja sanoa toisillemme.
--Luuletko, että koskaan saamme toisemme kokonaan?
--Minä olen sinun omasi kokonaan.
--Mutta luuletko että koskaan voimme tyhjentää toisillemme rajattoman
rakkautemme ja riutumuksemme?
Tuntui kummastakin kuin ei iankaikkisuus riittäisi siihen.
Tuota samaa he olivat taukoamatta toisilleen kolme vuotta vakuuttaneet.
Eivätkä he vieläkään olleet saaneet siitä kylläkseen.
Kukaan ei heidän mielestään koskaan ollut ollut niin onnellinen kuin
he. Eikä kukaan, ei missään maassa eikä missään aikakaudessa ketään
niin rakastanut.
Olivathan he tutkineet yhdessä kaikki entisyyden suuret rakkaustarinat.
Se olikin ollut heidän ainoa työnsä näiden kolmen vuoden aikana.
Työnsä teattereissa, konserteissa ja museoissa. Mutta ennen kaikkea
kotona, pitkinä iltoina, yksitoikkoisissa hotellihuoneissa, jolloin
heidän kummankaan ei ollut tehnyt mieli mennä ulos ja jolloin he olivat
lukeneet ja lausuneet ääneen toisilleen.
He näkivät vain rakkautta, he lukivat vain rakkautta. Mikään muu ei
heidän mieltään koko maailmassa kiinnittänyt.
Tarujen syvyyteen he olivat menneet. Etsineet historian ja legendain
hämärästä esille jokaisen, jonka sanottiin rakastaneen toista ihmistä
enemmän kuin elämäänsä, ja tulleet kuitenkin aina uudelleen siihen
samaan yksimieliseen johtopäätökseen, että heidän kahden rakkautensa
sittenkin oli suurin kaikista.
Mikään ei ollut siihen verrattavaa. Mikään ei ihmeellisempää kuin se
eikä mikään niin kaunista, suloista ja korkeata.
--Eikö totta? _Olenhan_ minä antanut sinulle elämäni? kysyi Johannes.
--Olet, vastasi Liisa kostein, kiitollisin silmin.
Työnsä, isänmaansa, perheensä, yhteiskunnallisen asemansa oli Johannes
uhrannut hänelle. Mitään, ei mitään hän ollut säästänyt itselleen.
--Mutta myöskin sinä olet antanut kaikkesi minulle, huomautti Johannes.
--Minulla on ollut niin vähän annettavaa, väitti Liisa hiljaisesti.
--Vähän? innostui Johannes puhumaan. Ruumiisi ja sielusi sinä olet
antanut minulle...
Eikä ainoastaan sitä, vaan vielä paljon muuta. Rauhan, omantunnon
rauhan oli Liisa antanut hänelle. Hänelle, jolla lapsuudesta saakka oli
aina ollut paha omatunto.
Liisa salli hänen puhua. Painoi vain päänsä alas ja nautti
sanomattomasti.
Ja katsoi häneen silloin tällöin syrjästä kirkkaalla, kiitollisella
silmäyksellä, joka nieli kuin vetävä koskenpyörre.
Näin he hoippuivat edelleen.
Kumpikin he olivat kotoisin samasta kylästä. Kumpikin kasvaneet samassa
talossa, Johanneksen isänkodissa, vaikka maailma, paha maailma, oli
heidät sitten toisistaan vieroittanut.
Johanneksesta oli tullut maisteri, tohtori, valtiollinen henkilö ja
vihdoin liikemies. Liisa käynyt vain eräitä tyttökoulun luokkia ja
joutunut sitten maailmanrannan kouluun.
Elämä, kärsimysten ja kovien koettelemusten väkäleukainen eukko itse,
oli siellä hänelle Herran pelkoa ja hyviä tapoja opettanut.
Mutta Liisa ei ollut luotu kärsimään. Ja siitä oli ollut seurauksena,
että hän aluksi oli oppinut vain pahoja.
Hänen verensä oli ollut kuuma, mutta hänen sydämensä oli pysynyt
kylmänä ja koskemattomana.
Hänen hyvä opettajansa oli ollut vasta Johannes. Taikka oikeammin:
hänen rakkautensa Johannekseen, joka hänelle vasta oli oikean ilon ja
nautinnon opettanut.
Liisa voi tulla hyväksi vain nauttimalla.
--Jo lapsena rakastin minä sinua, sanoi, Liisa, hellästi Johanneksen
käsivarteen painautuen.
Jo pienenä, keskenkasvuisena tyttönä hän oli hehkunut varhaisvanhaa,
epätoivoista intohimoa häneen.
--Mutta se sammui sitten, virkahti Johannes.
Hän tunsi itsensä hiukan noloksi. Sillä eihän hänellä ollut mitään niin
varhaista tunnetta Liisaa kohtaan omalta puoleltaan esille tuotavana.
--Ei, väitti Liisa innokkaasti. Se vain peittyi. Se vain painui
syvemmälle, kun et sinä minusta ollenkaan välittänyt.
--Välitinhän sinusta. Olithan jo silloin rakas minulle.
--Enpähän. Mutta minä en sittenkään lakannut sinua rakastamasta.
Heti kun Johannes oli perheen perustanut, hän oli ottanut Liisan
lapsenhoitajattarekseen. Ja silloin oli vanha rakkaus kahta
voimakkaampana leimahtanut tämän sydämessä.
Ennen lapsena se oli ollut Liisalle jotakin pahaa, luvatonta ja
hävettävää. Nyt se oli ollut pyhää rakkautta, kun hän oli tullut
myöskin arkipäiväisen tuntemaan.
Ennen hän oli rakastanut Johannesta aistillisesti. Nyt
yli-aistillisesti.
Ennen hän oli tahtonut kieltää rakkautensa ja salata sen omalta
itseltäänkin. Nyt hän oli ollut ylpeä ja iloinen siitä.
Ennen se oli täyttänyt hänet tuskalla ja kiduttavalla,
tyydyttämättömällä kärsimyksellä. Nyt sanattoman onnen ja mitään
pyytämättömän, vastalahjaa-vaatimattoman autuuden hekkumalla.
Eikä hän ollut aluksi uskaltanut antaa mitään muotoa tuolle
tunteelleen.
Kuin orjatar hän oli palvellut Johanneksen talossa.
Lämmitellyt elämän pakkasissa paleltunutta sieluaan Johanneksen lieden
ääressä. Katsonut kuivin silmin, mutta murhe sydämessä hänen aviollista
kurjuuttaan.
Tohtinut vain Johanneksen lapsen kanssa kahdenkesken ollen oman
rajattoman rakkautensa ilot ja surut ilmi jokeltaa.
--Ja minä kun en tuosta tiennyt mitään! valitti Johannes.
Hän oli miltei mustasukkainen omalle lapsivainajalleen, että tämä oli
saanut kehdossaan kuulla niin paljon kaunista ja elämän-tärkeätä.
--Minä olinkin päättänyt ijäksi salata rakkauteni, vastasi Liisa.
--Mikä mielettömyys!
--Niin. Minä en nähnyt mitään muuta mahdollisuutta.
Vanhoja, tunnettuja seikkoja he näin kukaties kuinka monetta sadatta
kertaa toisilleen muistuttelivat.
Mutta he nauttivat kumpikin siitä. He palasivat aina uudelleen niihin
kuin liittyäkseen jälleen yhä lujemmin toisiinsa ja tunteakseen kahta
kiihkeämmin koko nykyisen täydellisen onnentilansa.
--Mutta sitten kävi mahdoton mahdolliseksi, hymyili Johannes.
--Niin, kolme vuotta sitten, virkahti Liisa hiukan surumielisesti.
Silloin sinä vihdoinkin huomasit minut.
--Huomannut minä olin sinut jo ennen, väitti Johannes. Mutta minä näin
kuin uusin, ensikertaisin silmin sinut.
--Ja mitä näit minussa? keimaili Liisa.
--Rakastavan naisen, vastasi Johannes vakavasti. Ja rakastuin itse
siinä silmänräpäyksessä.
Se oli totta. Sokeasti, ehdottomasti, mielipuolisesti hän oli
rakastunut.
Niinkuin mies, joka pitkää, pimeää vuorisolaa taivallettuaan äkkiä
näkee edessään taivaan valkeuden, kukkivat kedot ja solisevat, hopeiset
laaksopurot, lankeaa maahan polvilleen ja huutaa kiitosta kaiken hyvän
antajalle hengestään ja ihmeellisestä pelastuksestaan.
Tuo oli tapahtunut Parisissa. Ja Parisi oli edelleenkin hänen lempensä
pyhä kaupunki hänelle.
Siellä oli tapahtunut hänen koko olemuksensa syvä, perinjuurinen
vallankumous.
Siellä hän oli tuntenut voiman murtaa kahleensa. Katkaista äkillisellä,
väkivaltaisella tempaisulla kaikki onnettoman avioliittonsa ja väärän
yhteiskunnallisen asemansa siteet, jotka jo kauan olivat täyttäneet
hänet sisällisellä kauhulla ja häpeällä.
Siellä hän oli tullut ihmiseksi jälleen. Ja siitä oli alkanut hänen
rakkaustarinansa.
Ei niin, että Liisa olisi Johannesta ja hänen vaimoaan toisistansa
erottanut. Se asia oli ollut kyllin kypsä jo ennen häntä. Mutta hän oli
ulkoapäin tulevana syynä, aiheena siihen syvästi vaikuttanut.
Eikä vain ulkopuolisena syynä.
Myöskin sisäpuolinen syy, sisäpuolinen aihe hän oli ollut
Johannekselle. Sillä eihän hän olisi ilman Liisaa tiennyt ollenkaan,
että oli niin hyvää ihmistä maailmassa.
Liisa oli haihduttanut hänen ihmisvihansa ja ihmis-ylenkatseensa. Ja
siitä tunnusti Johannes olevansa hänelle ijät kaiket kiitollinen.
Ensi kerran Johanneksen elämässä oli päivä paistanut hänen sydämeensä.
Paistanut pimeihin, routaisiin onkaloihin. Etsinyt ennen tuntemattomat
voimat ja elämänvirrat esille sieltä.
Himoinnut oli Johannes ensin Liisaa. Oppinut vasta myöhemmin häntä
syvästi ja kauniisti rakastamaan.
2.
Liisa oli ollut ensin kuin kuolla havaitessaan, ettei Johannes enää
nähnyt pelkkää kasvinsisarta hänessä.
Sitten oli ääretön, suunnaton riemu täyttänyt hänet.
Hänen ei ollut pistänyt päähänsä edes peittää riemuaan. Vielä vähemmän
vastustella tai keimailla hänelle.
Aivan heti hän oli Johannekselle antautunut. Ikäänkuin se olisi ollut
luonnollisin ja yksinkertaisin asia maailmassa.
Tuota he olivat usein itsekin yhdessä ihmetelleet. Johannes nauranut ja
tehnyt pilaa, Liisa luonut silmänsä alas ja ollut häpeissään. Mutta hän
oli aina löytänyt siihen saman selityksen, joka nytkin Johanneksen
korvaa hurmaten soinnahti hänen syyshattunsa tiheän harson takaa.
--Olithan sinä jo lapsuudesta saakka, sanoi Liisa, ollut kuin korkeampi
olento minulle.
Kuinka hän olisi voinut sysätä luotaan häntä, jota hän niin kauan oli
halannut sielullaan ja ruumiillaan? Kuinka evätä mitään niin pyhältä ja
aineettomalta olennolta, jonka hän oli luullut olevan kohotetun
kaikkien maallisten intohimojen yläpuolelle?
--Jäljestäpäin tulit ehkä sentään huomaamaan erehdyksesi, naljaili
Johannes.
--Kyllä, vastasi Liisa samaan nuottiin. Et sinä niinkään pyhä ja
aineeton ollut.
Siinä hän oli sangen oikeassa. Johannes oli päinvastoin perin
aistillinen.
Mutta Liisa oli iloinnut siitäkin ja ottanut vastaan hänen kuumat
hyväilynsä ikäänkuin hymyilevällä, äidillisellä lempeydellä ja
anteeksiantavaisuudella.
Tällä alalla oli Liisa taituri. Ja hän tuli vielä suuremmaksi
taituriksi, kun hän tiesi siten tuota jumaloitua miestä ilahduttavansa.
--Sinä oletkin ainoa nainen, joka koskaan on vaikuttanut aistillisesti
minuun, virkahti Johannes ikäänkuin puolustuksekseen.
--Ja sinä ainoa mies, vastasi Liisa silmänräpäyksessä.
--Sinulla on ollut niin paljon miehiä, uskalsi Johannes huomauttaa.
--Juuri siksi minä olen heidän suhteensa niin palovakuutettu.
--Minunkin suhteeni?
--En. Mutta tosi on, ettei aistihurmaus juolahda ensimmäiseksi
mieleeni, kun sinua ajattelen.
Syvemmät juuret kiinnittivät häntä Johannekseen. Yhteistunteen,
yhteenkuuluvaisuustunteen, luonnollisen valikoimisen ja
turvanlöytämisen tunteen ijäisyyteen ojentuvat, ajallisuutta uhmaavat
säikeet, joiden vuoksi hän ilolla antoi, mitä toinen voi ottaa hänestä.
Muuten hän oli itse niin paljon aistirakkautta väärinkäyttänyt, että
hän oli oppinut sitä miltei vihaamaan ja halveksimaan. Johannes yksin
saattoi enää siinä suhteessa olla hänelle miellyttävä.
Oikeastaan olisi Johannes voinut olla isä, olla vanhempi veli hänelle.
Liisa olisi ollut siihenkin täysin tyytyväinen.
Mutta Johannes ei ollut tahtonut niin. Tahtonut samalla olla hänen
sulhonsa ja rakastajansa.
Siitä oli Liisa iloinnut vielä enemmän. Tuntenut siten tulevansa yhä
lähemmä häntä ja hänet itseensä aina lujemmilla siteillä
kiinnittävänsä.
Ja alistunut hänen oudoimpiinkin pyyteisiinsä niinkuin alistutaan
rakastetun lapsen oikuille, koska hän kerran tahtoo niin. Sillä
rakkaudessa, aistillisessa rakkaudessa, oli Liisa todellakin kuin äiti
ja Johannes kuin pikkupoika hänelle.
Näin he olivat kolme pitkää vuotta eläneet.
Nyt heidän olisi ollut enää hyvin vaikea omaansa toisen omasta erottaa.
He olivat kasvaneet yhteen. Heistä tuntui kuin ei heissä enää olisi
ollut yhtään solua, joka olisi ollut vain toisen eikä samalla toisen
omaa.
Ei yhtään ajatusta, tunnetta tai mielenliikettä, jota he eivät heti
olisi rientäneet rakkaaksi, jakamattomaksi yhteis-omaisuudekseen
tunnustamaan.
Myöskin heidän hermo-elämänsä oli monessa suhteessa yhteiseksi
muodostunut.
Eikä vain eroottisessa suhteessa.
Kun toisella särki päätä, alkoi pian särkeä päätä toisellakin. Kun
toinen valitti väsymystä tai tunsi itsensä tavallista virkeämmäksi,
vilkastui toisenkin koneisto tai joutui kokonaan epäkuntoon.
Usein oli heillä myös samoja unia ja aavistuksia.
Eivätkä he kuitenkaan päässeet koskaan kyllin lähelle toisiaan. Se oli
se ikuinen pilvi heidän onnensa taivaalla, josta olivat johtuneet
heidän ainoat riitansa ja sisäiset loukkautumisensa.
Rakkaus oli ollut kaikki kaikessa heille.
He eivät olleet muuta tehneet eivätkä muuta muistaneet. Eivät muuta
miettineet eivätkä muusta puhuneet.
Rakkaus oli täyttänyt heidän koko elämänsä. Koko heidän henkinen
ilmakehänsä oli ollut rakkaudella tihennetty.
Kumpikin he tunsivat vaistomaisesti, ettei aina voinut jatkua näin.
Mutta kumpikin tarrautuivat he vain sitä lujemmin toisiinsa, mitä
selvemmin he aavistivat tämän tulvehtivan autuutensa lopun olevan
lähenemässä.
He tahtoivat ummistaa silmänsä. He eivät tahtoneet muistaa sitä. He
tahtoivat vain hetki hetkeltä kerrata toisilleen:
»Eikö totta? Me kaksi olemme onnelliset?»
Niin oli ainakin näinä heidän hyvinä hetkinään.
Tuokioina, jolloin he sulivat toisiinsa. Jolloin he elivät tätä
armainta, tätä autuaallisinta lakkaamattoman kosketuksen hekkumaa. Tätä
täydellisen, sora-äänettömän sopusoinnun mieli-alaa, jossa ei ollut
aikaa eikä paikkaa ja jossa kaikki ihmisyyden rajat tuntuivat
ratkeavan.
Tänään heillä oli ollut koko päivän tuollainen yhtämittainen,
sydänpäiväinen hyvä hetki.
He eivät itsekään tienneet, mistä se oli tullut. Yhtä vähän kuin he
ylimalkaan olisivat voineet sanoa, miksi he tällä hetkellä niin
rajattomasti toisiaan rakastivat.
Se oli tullut tuulen mukana. Se oli koittanut syksyn korkean auringon
keralla. Se oli lemahtanut heitä vastaan heti aamulla, kun he olivat
hotellistaan kadulle astuneet.
He olivat olleet koko päivän ulkona. Käyneet Eläintarhassa, katselleet
petoja, surkutelleet elefanttia, pelotelleet toisiaan jalopeuroilla ja
nauraneet katketakseen giraffin koomilliselle juhlallisuudelle.
Ja olleet onnelliset.
Ei pilveä taivaalla, ei etäisintä viriä, joka olisi voinut myrskyä
ennustaa.
Tällaisia päiviä ei heille enää sattunut usein. Siksi he olivatkin
siitä sydämensä pohjasta nauttineet ja nauttivat vieläkin illan
hämärtyessä Frederiksbergin puistoteitä kaupunkia kohti rakkaudesta
juopuneina osotellessaan.
Eivätkä he voineet ymmärtää ollenkaan, kuinka ja miksi he milloinkaan
olivat riidelleet.
--Onhan nyt kaikki hyvin, oli Johannes aina vähäväliä sanonut,
ikäänkuin vakuuttaakseen itseään ja Liisaa, ettei kaikki tämä kaunis ja
suloinen suinkaan ollut vain hetken iloa, vaan nyttemmin, ainakin tästä
lähtien, halki elämän jatkuvaa.
--On, hyvin on, Liisa joka kerta vastannut siihen, ellei aina sanoilla,
niin tuikkivilla, tummansinisillä silmillään ja huultensa
aurinkokukkaisella armaudella.
Ja Johannes oli viehättynyt vielä kerran uskomaan, että kaikki oli
hyvin todellakin.
Että kaikki voisi tulla vielä hyväksi jälleen! Ettei heidän koskaan
olisikaan tarvis erota toisistaan! Ettei intohimon aina olisikaan pakko
päättyä traagillisesti ja ettei suuren rakkauden olemukseen suinkaan
tarvitsisi välttämättä kuulua murheen, tuskan ja musertumisen!
Hän oli jälleen, vielä kerran, tämän kiitävän aamupäivän, lumoutunut
sielullaan ja ruumiillaan Liisan viettelevästä, tuhatsärmin
säteilevästä olennosta.
Jälleen, vielä kerran, sydämensä kipeimmän kaipuun riuduttamana, nähnyt
mielikuvansa täydellisyyden. Nähnyt sen tuossa edessään,
olennoituneena, tulleena lihaksi ja vereksi ja lämpimiksi,
kukoistaviksi ajatuksiksi.
Niin narrautunut vielä kerran vaatimaan valoa ilman varjoa, päivää
ilman yötä. Mutta hän olikin siitä pian saapa rangaistuksensa.
Hän ehdotteli, että he eivät vielä menisi hotelliin.
--Mitä me siellä teemme? hän kysyi. Me vietämme nyt ulkona tämän illan.
Hänellä oli heti ohjelmansa valmis. He söisivät nyt ensin päivällistä
ja menisivät sitten Tivoliin tai varieteehen. Tässä lähellä oli eräs
puutarharavintola.
Liisa suostui luonnollisesti.
Hän oli yleensä tottunut Johanneksen mielialoihin mukautumaan. Ja tällä
hetkellä hän itsekin todella tahtoi jatkaa tätä perhosleikkiä, pitentää
sitä äärettömiin, rajattomiin.
Niin ettei siitä tulisi koskaan loppua! Niin ettei ehdottoman,
kaikki-syleilevän antaumuksen side koskaan heidän väliltään katkeaisi!
He menivät puutarha-ravintolaan.
He söivät lehtimajassa. He joivat viiniä ja leikkivät vasta-naineita.
Samalla saavutti heidän mielialansa korkeimman eroottisen
jännityksensä.
He rupesivat juttelemaan sangen rohkeasti ja julkeasti keskenään. Kuin
kaksi apashia, kuin kaksi katu-lasta. Ja kun he jälleen lähtivät sieltä
tuonne lämpimään syys-iltaan, he kulkivat tahallaan huolimattomasti.
Tyrkkivät toisiaan ja huojuttelivat ilakoiden ruumistaan.
Liisa hyräili erästä kevytmielistä laulua. Johannes kysyi:
--Mistä sinä tuon olet oppinut?
--Sieltä, mistä muutkin taitoni, vastasi Liisa.
Samalla heitti hän vartaloaan niin viettelevästi ja turmeltuneesti,
että Johanneksen olisi tehnyt mieli hetipaikalla, siinä kadulla, ottaa
hänet syliinsä ja suudella häntä.
--Mitkä taitosi? hän kysyi, vaikka tiesi kysymättäkin.
--Ne, joista sinä pidät, kuiskasi Liisa.
Eikö hän osannut ehkä? Oliko Johanneksella jotakin valittamista?
--Niissä ei kukaan ole sinun vertaisesi, vastasi Johannes
hurmautuneena.
He rupesivat vallattomuudessaan arvostelemaan vastaantulevia miehiä ja
naisia. Etenkin naisia. Ja etenkin ottaen lukuun heidän pyöreimmät
ääriviivansa ja peitetyimmät mahdollisuutensa.
Nauroivat ja kikattivat. Kertoilivat hävyttömiä juttuja ja nimittivät
yleensä kaikki asiat oikeilla nimillään.
Sen he uskalsivat, hyvin tietäen, ettei kukaan tästä muukalaisesta
yleisöstä heidän ympärillään voinut tajuta heidän vieraskielisiä,
pakanallisia huudahduksiaan.
Ja he tunsivat, että tämä alaston, älyllinen irstailu tuotti aivan
omituista ja ennen tuntematonta iloa heille.
Oli vaikea sanoa, kumpi heistä sen oli ensin alottanut. Toinen
heittänyt vain pienen, tavallista vapaamman kompasanan ja toinen
vastannut siihen astetta ylempää.
Niin sitä jatkui sitten.
He tahtoivat kumpikin kuin tahallaan sukupuolisesti kiihottaa toisiaan.
Ja asettua kuitenkin samalla kyynillisesti kaiken sukupuolikiihotuksen
yläpuolelle.
Riipiä rakkauden hennoimmat terälehdet, viskata ne ilmaan ja ikäänkuin
kädestäpitäen huomauttaa toisilleen:
»Näetkö? Eihän se ole mitään! Palanen aistiherkuttelua vain. Tuokio
erinäisten molekyylien kosketusta!»
Kumpikin he tunsivat näin tehdessään kiusaavansa jumalia. Lemmen
jumalia!
He kaksi, jotka eivät olleet vuosikausiin mitään muita jumalia edessään
pitäneet, tahtoivat nyt kuin yksissä neuvoin ja selittämättömän, sokean
intohimon ajamina uhmata heitä. Osoittaa älynsä voimalla, kuinka vähän
he oikeastaan heistä välittivät ja kuinka naurettavan typerää, rivoa ja
vähäpätöistä olikaan itse asiassa heidän huudettu maailmanherruutensa!
Pyhyydenloukkausta se oli. Rakkauden, pyhän rakkauden, heidän oman
ainoan uskontonsa hirveintä herjausta ja kieltämistä.
Sen he kumpikin selvästi käsittivät.
Mutta tuo musta messu oli tällä hetkellä liian suloista heille, että he
kerran vauhtiin päästyään olisivat voineet siitä luopua ja sen
lopettaa.
3.
Heidän poskensa olivat alkaneet hohtaa. He kieppuivat toistensa
käsivarressa ja nimittelivät uskalletuilla lempinimillä toisiaan.
--Nyt me menemme varieteehen!
He eivät olleet pitkiin aikoihin käyneet sellaisissa paikoissa. Liisa
suostuikin heti Johanneksen ehdotukseen.
Vielä varieteessakin he koettivat aluksi jatkaa samaa kevytmielistä
tunnelmaa. Istuivat selin näyttämöön, kuhertelivat vain keskenään ja
kuiskailivat kieltä, jota Aadam ja Eeva mahtoivat käyttää ennen
syntiinlankeemusta.
Liisa oli hurmaavampi kuin milloinkaan, Johannes rakastuneempi ja
sanasukkelampi.
Yleensä ei Johannes mielellään nähnyt Liisaa moisessa mielentilassa.
Tuo viritys muistutti hänelle liian selvästi Liisan epäilyttävää
entisyyttä.
Jumala ties kenen sylissä tuo nainen ennen oli samoin nauraa
hekotellut! Jumala ties minkä mieskonnan karkea himo oli ensi kerran
tuon irstaan silmänluonnin ilmi houkutellut!
Tuli liian paljon esille entinen kapakka-nainen, yökukka siinä.
Siksi se tavallisesti vaikutti niin vastenmielisesti Johannekseen.
Ainakin vakavimpina hetkinään hän tahtoi nimittäin käsittää heidän
suhteensa mitä ihanteellisimmin ja haaveilla sille myös jotakin pyhää,
elämän-kestävää tarkoitusta.
Mutta annas kun hän itse oli sillä tuulella! Silloin vaikutti tuo
kaikki häneen varsin miellyttävästi.
Nyt oli Johannes otollisessa mielialassa.
Liisakin näytti tuntevan tuon ja siitä ikäänkuin vertyvän ja
virkistyvän.
Yökukka aukeni. Tuhlasi välkkyvimmät värinsä ja huumaavimmat tuoksunsa
sille, joka oli hänet valinnut ja hänet ijäksi rintapieleensä
kiinnittänyt.
Tuolle yhdelle, tuolle armaalle, tuolle ainoalle miehelle, joka ei
ollut niinkuin kaikki muut! Joka ei ollut tahtonut häntä vain hetkensä
iloksi taittaa, vaan hänet pohjalta pelastanut ja yöstä valkeuteen
vapauttanut!
Eikä se tällä kertaa Johanneksenkaan mielestä mitään pahaa tai
sopimatonta ollut.
Eihän rakkaus, eihän intohimo sellaisenaan vielä suinkaan ollut mitään
kevytmielistä. Olihan se juuri päinvastoin kaiken kevytmielisen
vastakohta, syvin, vakavin ja raskain uskonto koko avarassa maailmassa.
Siis eivät olleet kevytmielisyyttä rakkauden muodotkaan. Ei keimailu,
ei veikeily, ei naljailu, ei alastomin ja kevytjalkaisin
lemmenleikkikään, kunhan se kaikki vain kohdistui _häneen_,
Johannekseen. Häneen, jolle rakkaus todella oli jotakin pyhää ja joka
samoin oli kaikkensa Liisaan keskittänyt.
Liisa oli ainoa nainen, joka ihmisten tytärten seasta oli hänen
edessään hypännyt ja kelvannut hänelle.
Siinä oli ero. Kaikki, mikä tapahtui heidän ja vain heidän kesken, oli
jo itsestään pyhää ja vakavaa kuin uhritoimitus. Mutta kevytmielisyyttä
oli pisaraakaan heidän ja ainoastaan heidän välisensä rakkauden
jumalallisesta ehtoolliskalkista maahan hylkyttää.
Sitä hän vaati Liisalta, sillä hän tunsi itse siinä suhteessa puhdas
olevansa.
Ei tarjota mitään, ei kerrassaan mitään, ensimmäiselle
vastaantulijalle, Pekalle tai Paavolle, joka ei kuitenkaan olisi
annetun lahjan kalleutta ymmärtänyt! Ei hymyä, ei katsetta, ei pienintä
päänliikettä tai kengänkeikahdusta.
Eikä sallia myöskään Pekkojen ja Paavojen ihailla itseään! Vielä
vähemmän heitä siihen kiihottaa tai iloita ja nauttia siitä, vaan
kulkea ylpeänä, tunteettomana ja koskemattomana heidän ohitseen.
Aivan niinkuin Johannes itse kulki vieraiden naisten ohitse.
Aivan niinkuin Johannes itse kohteli kaikkia muita naisia. Paitsi tätä
yhtä, tätä omaa, tätä ainoaa, jota hän rakasti ja jota hän siksi olisi
tahtonut lakkaamatta pitää hyvänä, miellyttää ja huvittaa.
Eikä Liisa saanut muuta epäilläkään Johanneksesta. Olihan se aivan
luonnollista. Eihän voinut muuten ollakaan.
Jos kerran rakasti yhtä ihmistä, niin eihän voinut rakastaa kahta tai
kolmea. Täytyihän kaikkien muiden ja kaiken muun silloin olla arvotonta
hänen rinnallaan.
Eivätkä he kumpikaan ansainneet siitä kiitosta eivätkä moitetta
toisiltaan. Olihan se luonnonpakko, jos mieli heidän rakkautensa
ollenkaan olla rakkautta. Mutta juuri senvuoksi heidän tuli myös
täydellisesti luottaa toisiinsa ja tuntea joka hetki, lähellä tai
kaukana, läsnä tai poissa ollen, kaksin tai muiden seurassa, itsensä
toistensa suhteen täysin turvallisiksi.
Ehdottomuus oli rakkauden olemus.
Missä sitä ei ollut, siellä ei ollut oikeaa rakkautta. Siellä oli vain
irstautta ja kevytmielisyyttä.
Erikseen oli sangen vähän heille sallittua. Mutta yhdessä he saattoivat
kiusata vaikka jumalia!
Tämä oli Johanneksen rakkaus-ihanne. Taikka oikeammin: hänen uskonsa ja
hänen uskontonsa, sitten kun hän oli kaikki muut kadottanut.
Mennyt oli häneltä jo ennen usko työn vapauttavaan evankeliumiin.
Mennyt sitten usko rahaan, valtaan ja yhteiskunnalliseen asemaan.
Hänellä ei ollut enää muuta kadotettavaa kuin rakkautensa.
Juuri siksi hän niin kynsin hampain piti kiinni siitä.
Siksi kuunteli hän niin tuskallisella jännityksellä, mitä ääniä
milloinkin nousi heidän sydämiensä syvyydestä. Siksi seurasi hän
henkeään pidättäen, kussa kulloinkin liikkui heidän elonsa arpa.
Nyt arpa painui. Nyt sattui sora-ääni.
Lavalla karkeloi juuri eräs keveäpukuinen, sirotekoinen tanskatar.
Nosteli helmojaan, sipristi silmiään ja mutristi huuliaan samalla niin
intiimisti, hävyttömästi ja rikkiviisaasti, ettei hänelle parhaalla
tahdollaankaan voinut olla vastaan hymyilemättä.
Johannes istui jonkun verran edessäpäin eikä voinut nähdä Liisaa ilman
päätään kääntämättä. Liisa sensijaan saattoi koko ajan syrjästä seurata
hänen kasvon-ilmeitään. Ja Johanneksesta tuntui, että Liisan katse
silloin tällöin kuin salavihkaa hipoi hänen kulmaluitaan.
Äkkiä käännähti Johannes.
Hän tunsi kuin pistoksen takaraivossaan. Aivan oikein! Liisa ei
katsonut häneen enää samalla sydämellisellä silmäyksellä kuin ennen.
Liisan katseessa oli jälleen tuo vieras, tuo vihamielinen, tuo
petollinen ilme, jonka Johannes oli joskus ennenkin niissä nähnyt ja
joka aina silloin oli järkyttänyt perinjuurin hänen hermostonsa.
Miksi se tulikin, aina juuri hänen aseettomimmalla hetkellään? Tuli, ja
iski arimpaan.
Tällä kertaa oli siinä vielä jotakin voitollista ja ilkkuvaa. Mitä hän
ilkkui?
Johannes oli samassa silmänräpäyksessä jääkylmäksi sävähtänyt.
Poissa oli tuossa tuokiossa kaikki herttainen, kaikki lapsellinen ja
avomielinen heidän väliltään. He olivat nyt kaksi vihollista.
Kaksi sitäkin sokeampaa vihollista, kun he kumpikin rakastivat toisiaan
ja kun heidän vihansa syy ei ollut sanoin selitettävissä. Ei
poistettavissa eikä anteeksi pyydettävissä, vaan yksinomaan heidän
omasta tahdostaan riippumattomien vaistojen, perittyjen ominaisuuksien
ja sukupuoli-eroavaisuuksien aiheuttamaa.
Pilvi se oli, joka heidän syystään tai ansiostaan vähääkään
välittämättä vaelsi heidän rakkautensa peilikirkkaan pinnan yli. Kupla
se oli, joka kohosi syvyyksissä.
--Mitä katsot? kysyi Johannes jyrkästi.
Liisa ei aluksi vastannut mitään.
Katsoi vain edelleen häneen samalla ärsyttävällä, salakavalalla
silmäyksellä, jossa Johannes aavisti piilevän hänen voimansa syvimmän
salaisuuden. Aivan kuin hänen oma voimansa oli tuo kylmä, karski
ankaruus, jonka hän jälleen tunsi jähmetyttävän koko olentoaan.
Kuin olisi kaikki äkkiä mennyt lukkoon hänen sisällään. Kuin olisi
kuurainen rautakanki syösty kiireestä kantapäähän hänen lävitseen.
--Mitä katsot? kysyi hän toisen kerran, jyrkemmin ja jo valmiina
kuohahtamaan.
--Ilman vain, virkahti Liisa viivytellen. Sinä näytit siinä äsken niin
lystikkäältä.
--Koomilliselta? kysyi Johannes terävästi.
--Enhän minä sitä ole sanonut. Eikä se mitään ollutkaan.
Johannes vaikeni peläten sanovansa liikaa. Hän kääntyi sentähden selin
Liisaan ja mykistyi kokonaan.
Mutta hänen aivonsa kiehuivat ja kihisivät.
Että Liisa ilkesi! Että Liisa kehtasi! Että Liisa suorastaan _viitsi_
pilata tämän onnellisen hetken häneltä!
Häneltä ja itseltään.
Olihan se rikos! Olihan se kaksinkertainen rikos. Rikos heidän kahden
rakkauttaan ja siis kaikkein pyhintä vastaan maailmassa!
Eikö Liisa siis pelännyt ollenkaan?
Eikö heidän rakkautensa siis merkinnyt mitään Liisalle? Kuinka Liisa
ollenkaan _uskalsi_ heittää hänelle vasten kasvoja tuon syytöksen,
jonka Johannes juuri oli ollut lukevinaan hänen silmistään?
Sillä olihan se syytös. Eihän Johannes voinut siitä erehtyä.
Kyllä hän tiesi asian. Hän oli kysynytkin vain näön vuoksi, mitään
oikeaa vastausta kysymykseensä odottamatta. Sillä eihän Liisa olisi
voinut vastata, jos olisi tahtonutkin.
Eihän Liisa ollut mikään hiuksenhienojen sielunliikkeiden erittelijä.
Mutta juuri se häntä aina niin tulisesti harmitti kohtauksissa Liisan
kanssa, että tämä ei myöntänyt hänen esitystään oikeaksi, vaikka ei
voinut itsekään mitään parempaa sijalle asettaa.
Jos Liisa olisi sen tehnytkin, tehnyt suoraan ja vilpittömästi, kuten
Johannes olisi katsonut oman luonteensa vaatimuksen samantapaisessa
tuokiotilassa olevan, silloin ei tietysti mikään kauna olisi jäänyt
hänenkään, Johanneksen, sisälle kasvamaan.
Silloin olisi Johannes tietysti antanut heti jalomielisesti anteeksi
eikä enempää muistellut asiaa.
Olihan Liisalla tietysti heikkoutensa. Mutta Johanneksen olisi ollut
kovin helppo suvaita niitä, jos Liisa vain olisi ollut taipuvainen ne
heikkouksiksi tunnustamaan.
Näin olisi Johannes aina tahtonut järjestää heidän yhteisen
rakkaus-elämänsä, jos se vain olisi riippunut hänen tahdostaan. Mutta
juuri tällaiseksi se ei ollut koskaan järjestäytynyt.
Liisalla oli kummallinen, itsepintainen tapa pitää kiinni omasta
tahdostaan.
Tuo oli Johanneksen mielestä sitäkin turhempaa, kun hänen oma tahtonsa,
hänen elämänkäsityksensä, hänen tapansa tuntea, havaita ja ajatella
hyvin olisi voinut riittää heille molemmillekin. Myös Liisa näytti jo
tuohon usein varsin tyytyväiseltä, kun kaikki muu vain oli hyvin heidän
välillään.
Mutta annas kun sattui joku solmu lankaan!
Silloin Liisa heti siinä silmänräpäyksessä itsenäistyi. Kävi
vastahakoiseksi, asettui poikkipäin, tahtoi siirtää taistelun omalle
tasolleen, ja olisi tuossa varmaan onnistunutkin, ellei myöskin
Johannes olisi yhtä itsepintaisesti pitänyt kiinni omastaan. Siitä
tasosta, jolla hän vaistomaisesti tunsi olevansa voimakkaampi.
Ja juuri silloin oli Liisa Johanneksen mielestä aivan sietämätön.
Johannes aavisti hämärästi, ettei Liisa tuollaisina hetkinään ollenkaan
ollut taipuvainen tunnustamaan hänen yliherruuttaan.
Nytkin hän luonnollisesti tahtoi kieltää kaikki, vaikka asia oli aivan
selvä.
»Ilman vain!» »Eikä se mitään ollutkaan!» vaikka oli tapahtunut jotakin
Johannekselle hyvin loukkaavaa.
Mutta juuri tuohan se oli niin Liisan tapaista. Loukata ensin ja
kieltää sitten! Ja juuri tuohan se saattoi kaikki hermosäikeet
Johanneksen takaraivossa pistämään ja tikkuilemaan.
Eikä siellä tuntunut enää ainoastaan yhtä pistosta, vaan monta.
Kokonainen tulipora siellä tuntui käyvän, olevan täydellinen
sorvinpenkki, josta teräksiset lastut joka suuntaan singahtelivat.
Johannes tiesi jo, että hänen iltansa kaikissa tapauksissa oli nyt
pilattu.
Myöskin Liisa tuntui tietävän sen, sillä hän ei vastustanut
sanallakaan, kun Johannes, kooten kaiken itsehillitsemis-kykynsä,
jaksoi vielä jotenkin tyynesti ehdotella poislähtöä.
Miksi hän ei vastustanut? Tuokin alistuvaisuus oli omiaan Johannesta
tässä mielentilassa ainoastaan suututtamaan.
Nainen, jolla ei ollut omaa tahtoa ollenkaan!
Joka ei koskaan ehdottanut mitään, ei vaatinut mitään eikä ensin
väittänyt mitään! Mutta nainen, joka kuitenkin vikuroi ja telkkusi,
vastusteli ja hangoitteli kuin hänellä olisi hyväkin oma tahto ollut ja
josta ei senvuoksi koskaan näyttänyt tulevan kunnollista rekivetoa.
Jos hänellä oli oma tahto, miksi hän ei sanonut sitä sitten? Ja ellei
hänellä ollut, miksi hän ei sitä sitten tunnustanut ja ollut valmis
kaikessa Johannesta kuulemaan ja tottelemaan?
Joko--taikka! Kolmatta mahdollisuutta ei ollut Johanneksen mielestä.
Kuitenkin suuttui hän vielä enemmän, kun Liisa ulos mentäessä laski
kätensä hiljaa hänen käsivarrelleen ja kysyi lepyttävästi:
--Oletko vihainen?
Johannes ei vastannut mitään. Tuo pumpuloiva tekopyhyys, tuo laupias,
tuo laastaroiva samarialaisuus, nehän ne juuri voivatkin saattaa hänet
suunniltaan.
Hänen olisi sillä hetkellä tehnyt mieli lyödä Liisaa.
4.
Mitä oli sitten tapahtunut oikeastaan?
Mistä äkkiä tämä ukkonen ja salama? tämä vihamielisten voimien
vastakkainen ryntääminen?
Johannes oli sen selvittänyt itselleen tuossa tuokiossa. Olipa hän
vielä kaivannut saman pikkutapahtuman synnyt syvätkin esille, joten hän
oli aivan varma asiastaan.
Pikkutapahtumanko?
Suuri tapaus, maailmantapaus se oli Johanneksen mielestä.
Eihän hänellä ollut muuta maailmaa kuin Liisa. Eihän ollut hänelle
mitään suurempaa ja tärkeämpää kuin heidän kahden sisällinen
sielunelämänsä.
Sieltä kuunteli hän elämän salaisia oraakkelisanoja.
Sieltä otti hän osviittaa myös ulkonaisille elämänkohtaloilleen ja
koetti joka hetki tuskallisella, hermoja kiusaavalla jännityksellä
urkkia, mitä hämärä vastaisuus hänelle ja heille kummallekin mahtoi
kätkeä helmassaan.
Eihän voinut ijäti jatkua näin. Täytyihän tulla joku ratkaisu, piste
pitkän lauseen jälkeen.
Ja ongelma, jolle Johannes ratkaisua odotti, jonka ratkaisusta kaikki
riippui ja jota ennen ei voinut mitään varmaa ja kestävää alottaa, oli
tämä: Menisivätkö he kaksi naimisiin? Asettuisivatko he kaksi toisin
sanoen pysyväisesti yhteen asumaan vai olisiko heidän kenties jo
piankin erottava?
Eikä tuo ratkaisu voinut enää viipyä kauan.
He eivät voineet enää kauan jatkaa tällaista mustalais-elämää. Sen
kielsi Johanneksen kukkaro ja osaksi myös hänessä päivä päivältä
kasvava henkisen työn, ulkopuolisen toiminnan, älyllisen ja
käytännöllisen askartelun tarve.
Heidän oli ennen pitkää juurruttava, paikalleen asetuttava. Otettava
lusikka kauniisen käteensä ja lakattava leijailemasta rajattomuudessa.
Mutta juuri sitä ei Liisa näyttänyt Johanneksen mielestä tahtovan
ymmärtää ollenkaan. Hän luisui aina ohi siitä kysymyksestä, kun
Johannes varovasti ja hienotunteisesti tahtoi siihen koskettaa. Myönsi
kaikki, mitä Johannes sanoi, mutta teki sen niin hajamielisesti ja
ulkopuolelta itseään, ettei Johannes hänestä tullut hullua
hurskaammaksi.
Hän olisi kuitenkin niin halusta tahtonut tehdä Liisan mielen mukaan.
Mutta Liisalla ei näyttänyt olevan siitä asiasta mieltä ollenkaan.
Kuitenkin katsoi Johannes, että sen juuri Liisalle olisi pitänyt olla
kaikkein oleellisinta ja merkitsevintä maailmassa.
Mikä hänelle sitten merkitsi jotakin, ellei hänen oman rakkautensa
tulevaisuus? Sen tukeminen, sen vahvistaminen, sen jokapäiväinen
varjeleminen ja viljeleminen? Sitä, juuri sitähän, kaikki Johanneksen
pyrinnöt vain tähtäsivät. Ja juuri siksi hän myös niin usein suuttui
Liisalle, kun hän oli huomaavinaan, ettei heidän yhteinen asiansa
ollutkaan toiselle yhtä kallis.
Nyt oli Johannes ollut Liisan katseesta lukevinaan, että tämä epäili
hänen äskeisen kevytmielisen hymynsä johtuneen tuon puolialastoman
varietee-diivan viehätyksestä.
Olihan se loukkaus. Olihan se maailmantapaus. Mitään sellaista ei ollut
ikinä sattunut Johannekselle.
Mikään ei olisi voinut häntä tällä hetkellä pahemmin loukata. Mikään ei
ilkeämmin eikä myrkyllisemmin haavoittaa.
Hän, Johannes, joka oli uskollisuus itse!
Hän olisi luonut silmänsä mokomaan renttutanssijattareen häntä
himoitakseen!
Hän, joka ei tahtonut nähdä ketään muuta naista, ei kuulla ketään muuta
naista kuin Liisaa ja oli tehnyt tämänkin ehdotuksen varieteehen
menemisestä ainoastaan Liisaa huvittaakseen, kun tämä joskus
puolipiloillaan oli väittänyt sellaisesta pitävänsä ja ikävystyvänsä
tässä heidän ainaisessa erakkoisuudessaan!
Johannes tunsi, että Liisa jollakin muotoa oli tahtonut häntä alentaa.
Siitä hänen äkillinen suuttumuksensa.
Juuri niin, alentaa! Vetää omalle tasolleen, porton, naaraan,
kapakkapiian tasolle, joka ei ollut oikeastaan taso ollenkaan, vaan
pohjaton kuilu, luotu miesten päänmenoksi!
Kaikki miehisen ylpeyden ja ylenkatseen vietit olivat heränneet
Johanneksessa. Hän tunsi itsensä tällä hetkellä niin tuhatkertaisen,
niin sanomattoman paljon paremmaksi ja puhtaammaksi ihmiseksi kuin tuo,
joka tuossa kulki hänen vierellään.
Irti hänestä! Se oli oleva tästä lähtien Johanneksen tunnussana, tuima
ja järkkymätön.
Jo joskus ennenkin oli Johannes tuontapaisia päätöksiä tehnyt, mutta
huonolla menestyksellä. Hän ei ollut koskaan voinut pitää niitä.
Kuitenkin hän uskoi edelleen niiden ehdottomuuteen.
Joka kerta, tuossa mielialassa ollessaan, hän tunsi syvimmällä
sisäisellä mahtiponnellaan, että juuri tämä oli jotakin lopullista,
ratkaisevaa ja peruuttamatonta. Eikä tarvittu kuitenkaan kuin hetkinen
lepyttävää, naisellista lirkkausta Liisan puolelta, kun hän jo oli
valmis jättämään kaiken pateettisen asenteensa ja mitä suurimmalla
mielihyvällä entisiin valjaisiinsa astumaan.
Naisen orja hän oli. Sen hän itsekin tunsi selvästi ja halveksi tuon
vuoksi joskus ankarasti itseään.
Orja, joka kalisteli kahleitaan!
Ja niinkuin kaikki orjat valmis vihaamaan, kiroamaan ja sadattelemaan
sitä, jonka hän tunsi ja tunnusti itseään voimakkaammaksi. Mutta myös
yhtä valmis tottelemaan siinä silmänräpäyksessä, kun kuului käskijänsä
ääni.
Kumpikin tuotti hänelle yhtä suuren, mutta varsin vastakkaisen
mielenliikutuksen.
Vihata Liisaa? Se oli pistävin tuska hänelle. Rakastaa ja ihannoida
häntä? Se oli ylin onni ja autuus hänelle.
Ihmekö siis, että Johannes mieluummin rakasti kuin vihasi Liisaa? Että
hän ennemmin suli herkäksi, hyväksi ja leikkiväksi pikkupojaksi jälleen
kuin paatui häntä kohtaan pahaksi, kylmäksi ja itsepintaiseksi?
Eikä hän mistään ollutkaan niin vihainen kuin siitä, ettei Liisa häntä
heti lepyttänyt.
Että Liisa ollenkaan päästi hänet suuttumaan ja tuohon harmajaan,
hallaiseen ilmakehäänsä vetäytymään! Hän itse kärsi kipeästi
siitä, mutta kuitenkin se oli ainoa puolustuskeino, minkä hänen
itsesäilytys-viettinsä voi tarjota hänelle.
Ja varsinkin siitä kasvoi hänen vihansa aivan vimmatuksi, että Liisa
hänen mielestään usein aivan kuin tahallaan viivytteli anteeksipyytävää
lepyttelyään. Ikäänkuin olisi tahtonut antaa hänen ensin oikein kovaksi
kohmettua, sitten sitä lämpimämmäksi ja pehmeämmäksi hyvitelläkseen!
Ja saatuaan hänet jälleen sellaiseksi?
Vain sitä syvemmin, sitä vihlaisevammin uudestaan haavoittaakseen.
Tuo oli heidän keskinäisen suhteensa ikuinen kiertokulku. Oli ollut jo
kolme vuotta, ilman että sen pääpiirteet olivat ollenkaan muuttaneet
muotoaan tai näkynyt edes etäisyydessä mitään mahdollisuutta päästä
siitä surmanrenkaasta, jonka rakkaus oli heidän elämänkeinukseen
rakentanut.
He herkistyivät, mitä enemmän he kärsivät. Ja he nauttivat, mitä
enemmän he herkistyivät, joka jälleen oli omiaan lisäämään heidän
hirvittäviä kärsimyskykyjään.
Sillä Johannes ei suinkaan yksin kärsinyt. Hän uskoi aivan varmasti,
että Liisa kärsi yhtä paljon kuin hänkin, vaikka tämä osoitti sen vain
itkullaan, katseillaan ja koko käytöksellään eikä sanoilla, joihin
Johanneksen useimmin täytyi turvautua.
Mutta juuri tuo Liisan äänetön tapa kärsiä vaikutti mitä tuskallisemmin
Johannekseen.
Hän tuli siitä aivan hulluksi. Silloin tuntui kuin olisivat kaikki
sillat heidän väliltään katkenneet. Mennyt poikki viimeinen sähkölanka,
jonka kautta hän vielä sai viestit ulkomaailmasta, ja hän jäänyt
yksinäiseksi pisteeksi, tyhjään, autioon avaruuteen.
Sitähän ei _voinut_ kestää! Tavallista, inhimillistä kylmyyttä kyllä,
mutta ei kosmillista, maailmankaikkeuden pakkasta, joka tuollaisina
hetkinä tuntui hänet joka taholta ympäröivän ja käärivän hänet
kuolettavaan syleilyynsä.
Miksi ei Liisa sanonut mitään? Miksi hän ei ilmaissut itseään?
Miksi hän _salli_ hänen kovettua näin paatiseksi patsaaksi, vaikka hän
hyvin tiesi, ettei olisi aluksi tarvittu muuta kuin yksi ilme, yksi
sana Johannesta lepyttämään?
--Mitä mietit? kysyi Johannes äkkiä töykeästi lopettaakseen tämän
tuskallisen äänettömyyden.
Liisa ei ensin vastannut mitään. Käänsi vain häntä kohden suuret,
surulliset silmänsä ja katsoi rukoilevasti häneen.
--En mitään, vastasi hän sitten hiljaisesti.
--Minä ajattelin mennä illalliselle.
Johannes puhui tahallaan tavallista kovemmin peittääkseen sisällistä
liikutustaan ja voidakseen ylimalkaan puhua ollenkaan.
--Niin, sinä kaiketi menet sitten, vastasi Liisa kuten äsken.
He olivat tulleet Tivolin varieteesta ja seisoivat torinkulmassa
epätietoisina.
--Tarkoitan tietysti, selitti Johannes, että menisimme yhdessä.
Liisa ei sanonut siihen enää mitään, vaan seurasi verkalleen
Johannesta.
He menivät Wiveliin.
Johannes odotti joka silmänräpäys, että Liisa sanoisi jotakin, mitä
hyvänsä, johon hän voisi vastata ärtyisästi ja osoittaa onnetonta
mielipahaansa. Mutta Liisa vaikeni itsepintaisesti. Vaietkoon sitten!
ajatteli Johannes. Kyllä hänkin tämän keinon taisi.
Illallinen syötiin synkän hiljaisuuden vallitessa.
--Tahdotko viiniä? kysyi Johannes.
--Tahdotko sinä? vastasi Liisa vastakysymyksellä.
--Minä kysyin, tahdotko _sinä_ viiniä, huomautti Johannes.
--Tilaa sinä vain, vastasi Liisa jälleen yhtä välttelevästi ja
alistuvasti.
Viini tuli, sillä Johannes tahtoi itse sitä, helpottaaksen sen avulla
edes siedettäväksi hermojännitystään. Mutta hän ei voinut olla laseihin
kaataessaan virkahtamatta:
--Olet sinä omituinen. Eikö sinun itsesi tee koskaan mieli mitään?
--Minun tekee mieleni sitä, mikä on sinulle mieleen, vastasi Liisa.
Nyt hän on varuillaan, ajatteli Johannes. Kas vain, miten taitavasti
hän osaa hillitä itsensä ja sanansa sovittaa!
Nyt ei ole hyvä käydä hänen kimppuunsa. Nyt hän on vaarallisin kuin
lepäävä voimalähde, josta ei tiedä vielä, kuinka paljon energiaa se voi
seuraavassa silmänräpäyksessä ympäristöönsä lähettää.
Mutta juuri tuollaisena, hiljaisena, toimettomana, tutkimattomana hän
parhaiten hallitsi Johanneksen koko hermokeskustaa, joka
välttämättömästi pyrki päästä kosketukseen tuon toisen, vastakkaisen
sähköpatterin kanssa.
Miksi? Siksi että jännitys laukeaisi, että sininen liekki singahtaisi,
että syntyisi ukonilma ja iskisi kaksi maailmaa vastakkain!
Mutta kumpikaan ei tahtonut alottaa taistelua. He tiesivät, että siinä
joka hetki oli kysymys elämästä ja kuolemasta, itsensä säilyttämisestä
ja toisen musertamisesta.
Tämä taistelu, tämä ikuinen aaltoileminen, sepä juuri olikin heidän
rakkautensa.
Johannes tiesi, että hänen oli alotettava. Liisa ei sitä kuitenkaan
tehnyt koskaan, hyvin tietäen, mikä hänen voimansa oli.
Aktivisen, ulospäin kohdistuvan iskun tarve souti Johanneksen joka
sormen päässä.
Sitä vastaan ei Liisalla ollut muuta asetettavaa kuin oma naisellinen
passivisuutensa. Ja siitä hän tiesi, ettei Johannes tällä alalla
voittaisi häntä milloinkaan.
Liisa jaksoi kyllä odottaa, mitä tuleva oli, jos Johannes vain jaksoi
pidättää purkautumasta voiman, joka synkisti hänen silmänkulmiaan.
Tunsihan ja tiesihän Liisa, ettei se mitään oikeata vihaa ollut.
Eroottista vihaa se oli, rakkauden leimuavaa vaatimusta vallita
kokonaan olento, johon se oli kohdistunut.
Mutta hänelläkin oli oma ylpeytensä, oma itsenäisyytensä. Siitä hän ei
ollut valmis ilman taistelua hetkeksikään luopumaan ja se juuri
vaikutti niin ärsyttävästi Johannekseen.
Oma tumma, salaperäinen syvyytensä, jota Johannes vihasi, koska hän ei
saanut sitä tietonsa ja tahtonsa piiriin milloinkaan täydellisesti
valloiietuksi. Niinkuin voi tiedemies epätoivon hetkellä vihata työnsä
pettävää, kangastelevaa päämäärää tai taideniekka unikuvaa, joka alati
väistyy hänen edessään.
Ja jos hän pääsisi päämäärään, saisi tulkituksi, mitä mielikuvitteli?
Silloin ei se enää hänelle merkitsisi mitään ja hän heittäisi sen
luotaan kuin tyhjän raakunkuoren.
Mutta täytyihän sanoa jotakin. Eihän voinut jatkua enää kauemmin tätä
hiljaisuuden helvettiä.
--Minulle olisi mieleen, virkahti Johannes, että sinäkin tahtoisit
jotakin.
--Taitaa käydä minulle vaikeaksi, vastasi Liisa hymyillen vaikeasti.
Mitä minun pitäisi tahtoa sitten?
--Mutta juuri sehän sinun olisi itse keksittävä, iski Johannes
epätoivoissaan.
--En minä keksi mitään, vastasi Liisa, kuten äskenkin. Keksi sinä! Sinä
tiedät paremmin ne asiat.
Ei, Liisan suhteen ei päässyt puuhun, ei petäjään, kun hän tuolle
tuulelleen rupesi.
Mutta täytyihän Johanneksen päästä purkautumaan.
--Ja sinä? Sinä et mitään tiedä? hän sanoi koettaen ivallista
äänenpainoa teeskennellä.
--En mitään muuta kuin että rakastan sinua, vastasi Liisa kyyneltyvin
silmin.
--Rakastat? ähkäsi Johannes. Mahtaako sekään olla totta?
--Kuinka saatat sitä epäillä?
--Usein tuntuu minusta kuin et sinä rakastaisi minua ollenkaan.
Nyt se alkoi käydä jo. Johannes pääsi nyt hyökkäämään ja syyttämään
Liisaa, jolloin Liisan tehtävä taas oli puolustautua.
Mutta jokaisessa puolustuksessa piili samalla syytös, joka antoi
aihetta uuteen syytökseen. Se olikin ainoa muoto, johon saattoi
purkautua heidän sisällinen jännityksensä.
Kaikki kävi kuin matemaattisen kaavan mukaan. Ja Liisan onnistui
jälleen saada Johannes leppymään.
5.
Mutta se kävi päivä päivältä aina vaikeammaksi.
Tosin he kumpikin koettivat vilpittömästi välttää noita kiusallisia
yhteentörmäyksiä, jotka järkyttivät heidän koko elimistöään. Mutta
niitä sattui vain sitä tiheämmin.
Kumpikin kuunteli ja kuunteli, mitä nousi oman ja toisen sydämen
syvyydestä. Ja kumpikin oli yhtä valmis rakkaudestaan viimeiseen
hengenvetoon saakka taistelemaan kuin syrjään ponnahtamaan, ettei vain
tuottaisi tuskaa ja vaivaa toiselleen.
Juuri siten he toisiaan enimmän kiusasivat. Sillä kumpikin tiesivät he
sentään, että toinen oli joka hetki varuillaan ja tarkkasi alituisesti
toisen sanoja, ilmeitä ja sielunliikkeitä. Niistä etsivät he kuin
tähdistä kohtaloaan.
Tekivät sen hartaudessa, pelvossa ja pyhässä vavistuksessa kuin heille
uskottua temppelipalvelusta suorittaen.
Eihän heillä toistaiseksi mitään muuta tehtävää ollutkaan. Eikä ollut
ollut siitä lähtien, jolloin he kerran otollisena hetkenä ja oikeassa
mielialassa olivat toisensa Parisissa löytäneet.
Kahdeksan vuotta oli Johannes aluksi laskenut rahansa riittävän viettää
tällaista elämää. Kenties kymmenenkin, jos he olisivat oikein
säästeliäästi eläneet.