Kalevalassa on runo, joka vielä selvemmin kuin Aino-legenda viittaa
tulevaa aikaa kohti, runo, jota pidetäänkin kristillisellä ajalla
syntyneenä ja kristillisen mielikuvituksen luomana. Tämä on Kalevalan
viimeinen eli 50:s runo, joka kertoo Marjatasta ja hänen pojastaan.
Koska Marjatta-episodikin liittyy loppukohtauksena Väinämöisen
elämänhistoriaan, kuvaten Väinämöisen poistumista uuden ajan tieltä, ja
siis välittömästi jatkaa Aino-tarua Väinämöisen kannalta, luomme tässä
silmäyksen siihenkin.
Aino on syntynyt atlantilaiseen perheeseen ja atlantilaisiin oloihin,
mutta hänen sielunsa kuuluu jo arjalaiseen aikaan ja arjalaiseen rotuun.
Hän on jo ajatteleva yksilö. Mutta kuinka hienoa ja hentoa kaikki uusi
vielä on hänessä! Hänen personallinen olemuksensa on sangen lujilla
siteillä kiinni perheessä: liikuttava on hänen rakkautensa äitiin,
isään, veljeen, sisareen ja kotiin yleensä. Kuin lintu häkissä elää
siinä personallisessa olemuksessa hänen vastasyntynyt arjalainen
yksilöllisyytensä. Suurimpaan tietoisuuteensa se herää vasta silloin,
kun sitä syvimmin loukataan. Kun hänet ihmisenä myydään, silloin hänen
siveellinen tarmonsa nousee ja hän ymmärtää onnettoman asemansa. Mutta
mihinkään positiivisuuteen hänen heräymyksensä ei häntä vie, ainoastaan
passiiviseen vastarintaan. Ylimmilleen nousee ristiriita, kun hän näkee,
ettei vanha Väinämöinenkään häntä ymmärrä. Ja kun hän samalla oivaltaa
oman sielunsa salaisuuden--rakkautensa Väinämöiseen,--käy hänen
kohtalonsa traagilliseksi. »Parempi olisi, etten olisi syntynyt
ollenkaan». Sielunsa kaiken voiman hän nyt kohdistaa siihen, ettei
kukaan saisi aavistaa, mitä hän poloinen on tuntenut ja ajatellut. Koska
kukaan ei itsestään häntä ymmärrä, ei kukaan häntä ymmärtää saakaan...
Tämä fiksi idea vie hänet lopulta--hänen itsensä
huomaamattaan--itsemurhaan: ei kukaan minua tuntenut, ei kukaan minua
sure... Aino on tavallaan neitseellisyyden apoteoosi, neitseellisyyden
ja hedelmättömyyden.
Toista on Marjatan. Marjatta on kyllä kuin Aino jälleensyntyneenä.
Pyrkimys itsenäisyyteen ja personalliseen itsesäilytykseen, joka Ainossa
on haparoiva ja epämääräinen, se pyrkimys saavuttaa Marjatassa täyden
itsetietoisuuden. Mutta Marjatan kohtalo on toinen. Se vie hänet
hedelmättömästä neitseellisyydestä hedelmälliseen äidillisyyteen, vaan
minkä kärsimyksen ja tuskan läpi!
Marjatta korea kuopus
Se kauan kotona kasvoi
Korkean ison kotona,
Emon tuttavan tuvilla...
Näin runo alkaa, ja pian se miltei pilkallisen tarkasti kertoo, kuinka
neitseellisen ylpeä ja puhtaudestaan itsetietoinen Marjatta oli:
Marjatta korea kuopus,
Tuo on piika pikkarainen
Piti viikoista pyhyyttä,
Ajan kaiken kainoutta;
Syöpi kaunista kaloa,
Petäjätä pehmeätä,
Ei syönyt kanan munia,
Kukerikun riehkatuita,
Eikä lampahan lihoa,
Ku oli ollut oinahilla.
Kun äiti käski lypsämään, vastasi tämä hienohelma:
»Ei neiti minun näköinen
Koske sen lehmän nisähän,
Jok' on häilynyt härillä,
Kun ei hiehoista herune,
Vasikkaisista valune.»
Kun veikko käski siskoaan istumaan tammalla valjastettuun rekeen,
vastasi tämä ylpeä kaunotar:
»En istu hevon rekehen,
Joka lie orilla ollut,
Kun ei varsaset vetäne,
Kuletelle kuutiaiset!»
Loppu oli, että »Marjatta korea kuopus, aina piikoina elävä» läksi
lampaita paimentamaan. Jos nyt runo olisi todenteolla tahtonut tehdä
pilkkaa tytön neitseellisyydestä, olisi se antanut tapahtumain toisella
tavalla kehittyä. Sen sijaan se tositapahtumain valossa painostaa,
kuinka viattoman puhdas Marjatan mielikuvitus todella oli. Runo lausuu
ensin pienen arvostelun:
Marjatta korea kuopus
Viikon viipyi paimenessa;
Paha on olla paimenessa;
Tyttölapsen liiatenki:
Mato heinässä matavi,
Sisiliskot siuottavi.
Ja sitten runo lähtee kertomaan legendana Marjatan ihmepuolukasta,
marjasta, jonka hän söi ja josta hän tuli raskaaksi. Ja me ymmärrämme,
että Marjatta oli kesäisenä päivänä vaipunut mättäällä syvään uneen ja
nähnyt kauniin näön, jossa »marjanen mäeltä, puolukkainen kankahalta»
kirkui hänelle: »tule, neiti, minua poimimaan!»
Marjatta korea kuopus
Meni matkoa vähäisen,
Meni marjan katsantahan,
Punapuolan poimintahan
Hyppysillähän hyvillä,
Kätösillä kaunihilla,
Keksi marjasen mäeltä,
Punapuolan kankahalta;
On marja näkemiänsä,
Puola ilmoin luomiansa,
Ylähähkö maasta syöä,
Alahahko puuhun nousta.
Tempoi kartun kankahalta,
Jolla marjan maahan sorti;
Niinpä marja maasta nousi
Kaunoisille kautoloille,
Kaunoisilta kautoloilta,
Puhtahille polviloille,
Puhtahilta polviloilta
Heleville helmasille.
Nousi siitä vyö-rivoille,
Vyö-rivoilta rinnoillensa,
Rinnoiltansa leuoillensa,
Leuoiltansa huulillensa,
Siitä suuhun suikahutti,
Keikahutti kielellänsä,
Kieleltänsä keruksisihin,
Siitä vatsahan valahti.
Semmoinen oli Marjatan uni. Mutta unella oli ilmeinen seurauksensa:
Marjatta korea kuopus,
Tuosta tyytyi, tuosta täytyi,
Tuosta paksuksi panihe,
Lihavaksi liittelihe.
Se oli hänen neitseellisyysunelmansa katkera loppu. Pian äiti alkoi
arvata asian oikean laidan, vaan salasi ajatuksensa. Mutta kun
Marjatalle vaivan päivä oli käsissä ja hän pyysi äitiään saunaa
lämmittämään, vastasi oma emo sydämettömästi:
»Voi sinua Hiien huora!
Kenen oot makaelema,
Ootko miehen naimattoman,
Eli nainehen urohon?»
Vaivan päivä muuttui siis Marjatalle samalla koston ja tilinteon
päiväksi: kaikki se mieletön ylpeys, jolla hän kotiväkeään oli
vaivannut, se kääntyi nyt häntä itseään vastaan kylmänä, tuomitsevana,
armottomana nöyryytyksenä. Mitä häntä auttoi, että hän koetti emolleen
selittää, millä tavalla hän omassa uskossaan oli raskaaksi tullut.
Isäkin kutsui häntä portoksi ja käski hänen mennä karhun louhikammioihin
poikimaan...
Niin hän menikin kotoa pois, mutta huudahti mennessään, ylpeänä vielä
epätoivossaankin:
»En mä portto ollekana,
Tulen lautta lienekänä,
Olen miehen suuren saava,
Jalon synnyn synnyttävä,
Joll' on valta vallallenki,
Väki Väinämöisellenki.»
Marjatta poloinen! Äidin pyhät tunteet olivat hänessä jo heränneet. Nyt
runo heittää viimeisenkin ivahymyn ja kertoo suurimmalla säälillä ja
myötätunnolla Marjatan kovasta kohtalosta.
Ihmisiltä hän ei apua saanut. Kaikki hänet luotaan ajoivat. Yksin ja
hyljättynä hän pakeni metsään, »huonehesen hongikkohon, tallihin
Tapiomäelle», ja rukoili Jumalaa avukseen:
»Tule luoja turvakseni,
Avukseni armollinen
Näissä töissä työlähissä,
Ajoissa ani kovissa!...»
Ja siellä hän synnytti poikansa »heinille hevoisen luoksi, sorajouhen
soimen päähän».
Pesi pienen poikuensa,
Kääri kääreliinahansa;
Otti pojan polvillensa,
Laittoi lapsen helmahansa.
Ah, kuinka hän pienokaistansa rakasti, surun ja murheen lasta. Unohdettu
oli neitseellisyyden ylpeys, äidin puhtaaksi nöyryydeksi se oli
muuttunut:
Piiletteli poiuttansa,
Kasvatteli kaunoistansa,
Kullaista omenuttansa,
Hopeista sauvoansa,
Sylissänsä syöttelevi,
Käsissänsä kääntelevi.
Ja kun poika kerran katosi suolle, mikä tuska, mikä epätoivo! Ken on
äidinrakkautta mittaillut, ken sen tuskan kuiluja peilannut? Ja ken sen
ilolle on viivoja vetänyt? Lapsi löytyi ja tuotiin suolta kotiin, ja
enää oli vain yksi huoli:
Siitä meiän Marjatalle
Kasvoi poika kaunokainen;
En tieä nimeä tuolle,
Millä mainita nimellä,
Emo kutsui kukkaseksi,
Vieras vennon joutioksi.
Lapsi oli siis ristittävä. Ja nyt astuu Väinämöinen näyttämölle.
40.