Ainon tuskan. Tyttö parka, jonka hänen veljensä vihamiehelleen möi ja
jonka omaa mieltä ei kaupassa kysytty. Kuinka voi hän muuta kuin pelätä
ja vihata minua?
Kyynel silmässä, sääli ja suru sydämessä Väinämöinen istahti kivelle. Ja
taas hän kysyi itseltään, kuinka tämä kaikki oli mahdollista, kuinka
tyttö jo syntymästään saattoi omata tietäjän sielun. Eihän ihmiset vielä
olleet muuttuneet. Eihän uutta rotua vielä ollut maailmassa. Sen kyllä
tuleman piti, mutta vasta aikojen perästä...
Silloin hänen silmänsä aukenivat ja hän näki elämän ja kuoleman esiripun
taa. Hän näki tyttölapsen, joka kävi koulua tietäjän luona. Tietäjä
kasvatti hänestä ajattelevan ja itsenäisesti tuntevan ihmisen, ja nuoren
sielunsa koko voimalla tyttö kiintyi opettajaansa. Mutta kuolo tuli ja
tempasi tytön pois, juuri kun hänen kiitollinen sydämensä oli tulvillaan
halua vastapalveluksella palkita rakasta opettajaa. Mutta tyttölapsen
sydämelle ei kuolema mitään mahtanut. Se jatkoi haaveitaan tuonelassa,
se unelmoi ja rakenteli tuulentupiaan. Ja kun sen hetki löi, se syntyi
jälleen maan päälle--ja syntyi Ainona... Ja tuossa tietäjässä
Väinämöinen jo oli tuntenut itsensä.
Nyt oli arvotus ratkaistu. Nyt oli selvä, että Aino oli tietäjäsielu jo
syntyissään, ja miksi hän sitä oli, nyt oli luonnollista, että hänen
kohtalonsa häntä katkeroitti. Ei semmoisia sieluja saanut kohdella kuin
tavallisia ihmisiä, he katselivat asioita jo toiselta kannalta. Tietysti
tyttö häntä vihasi, sillä eihän se muistanut eikä tiennyt, kuka
Väinämöinen oli. Eikä se omaa menneisyyttäkään muistanut. Nyt oli ensi
tilassa annettava sana tytölle ja hänen vanhemmilleen ja päästettävä
Joukahainen lupauksestaan--Ainon takia...
Hyvän päätöksen nyt tein, ajatteli Väinämöinen, mutta onnelliseksi hän
ei tuntenut itseänsä. Sillä Ainon katseessa oli ollut jotakin
salaperäistä, jonka perille hän ei vieläkään ollut päässyt...
Vaan sekin selveni aikoinaan. Ja selveni suuremman surun ohella...
Mitä kummia nyt kuuluu, mitä viestejä tuodaan? Joukahaisen nuori sisar
on hukuttanut itsensä, Ainotyttö on aalloista etsinyt viihdytystä
oudolle surulleen!
Väinämöinen ei ollut uskoa korviaan ensin, mutta kun kaamea totuus
vihdoin hiipi hänen tajuunsa, oli hän, vanha, vakaa tietäjä iänikuinen,
murheesta menehtyä.
Itki illat, itki aamut,
Yöhyet enemmän itki,
Kun oli kaunis kaatununna,
Neitonen nukahtanunna,
Mennyt lietohon merehen,
Alle aaltojen syvien.
Ja minun tähteni, huokaili Väinämöinen, minun mielettömyyteni,
tyhmyyteni ja ymmärtämättömyyteni tähden:
»Ohoh hullu hulluuttani,
Vähämieli miehuuttani,
Olipa minulla mieltä,
Ajatusta annettuna,
Syäntä suurta survottuna,
Oli ennen aikoinansa,
Vaanpa nyt tätä nykyä,
Tällä inhalla iällä,
Puuttuvalla polveksella
Kaikki on mieli melkeässä,
Ajatukset arvoisessa,
Kaikki toimi toisialla!»
Sillä nyt hän Ainoa ymmärsi! Kuolema oli selvittänyt sen, mikä oli
salaperäistä tytön katseessa: Aino oli tuntenut hänet, tiennyt, kuka hän
oli, rakastanut häntä.
»Kuta vuotin kuun ikäni,
Kuta puolen polveani
Ikuiseksi ystäväksi,
Polviseksi puolisoksi,
Se osasi onkeheni,
Vierähti venoseheni,
Minä en tuntenut piteä,
En kotihin korjaella,
Laskin jälle lainehisin,
Alle aaltojen syvien!»[74]
Niin, hän ei osannut ystävätänsä pitää, sillä hän ei itse osannut
rakastaa. Hän ei ollut ennen ymmärtänyt sitä rakkauden syvyyttä, joka
nyt kuoleman kautta hänelle selvisi. Lapsi sen hänelle opetti. Hän,
vanha ja viisas, ei ollut ymmärtänyt uuden rakkauden salaisuutta, sen
rakkauden, joka liitti kaksi vapaata, itsenäistä ihmissielua toisiinsa.
Niin kauas hänen tietäjäkatseensa ei ollut tulevaisuuteen tunkenut.
Mutta kun se rakkaus itse tuli, se otti asuntonsa nuoren naisen
sydämeen, lapsen puhtaaseen mieleen ja opetti sille sen, mikä viisailta
oli salattu. Ja nyt lapsi vapaaehtoisesti kuolemalla oli viisaankin
tietämättömyydestä pelastanut! Oi sinä kohtalon kumma kulku, sinä luojan
pohjaton viisaus!
39.