Allegorisesti käsitettynä Marjatta-legenda sangen sattuvasti kuvaa uuden
rodun syntyä; siihen viittaavat legendan päämomentit: itsetietoisesti
kauvan säilytetty neitseellisyys, yliluonnollinen raskaudentila,
hyljätty, maailmasta eristetty asema ja kovat kärsimykset. Sillä kun
luonto uutta juurirotua ryhtyy luomaan, elähyttää se ensin monen vanhaan
rotuun kuuluvan yksilön sieluelämää uusilla haaveilla ja kaipauksilla,
niin että nämä yksilöt tavoissaan ja käsityksissään poikkeavat toisista.
Sitten se lähettää jumallallisia sanansaattajiaan ja auttajiaan, jotka
saattavat noita maaperältään hedelmällisiä sieluja raskaiksi uuden
ihmistyypin ihanteella, ja vihdoin se johdattaa heidät erilleen muusta
ihmiskunnasta, että he yhdessä vaivoja ja vastuksia voittaen, suuria
kärsimyksiä kärsien, mutta jumalallista apua saaden panisivat alulle
uuden ihmisrodun. Tätä Marjatta-legendan allegorista merkitystä tukee
sen viimeinenkin momentti: pienen lapsen kohtaus Väinämöisen kanssa.
Väinämöinen edustaen vanhan rodun magiaa eli kasvatustapaa jättää
hyvästit uudelle vastasyntyneelle rodulle ja sen uudelle magialle ja
poistuu maailmasta, samalla luvaten palata niin pian kuin häntä taas
tarvitaan,--sillä onhan hän vanha ja kokenut ja edeltäjänä uuden rodun
isä. Eikä tätä allegorista merkitystä poista tai vähennä se, että runo
on muodollisesti syntynyt vasta kristityllä ajalla.
Sama vertauskuvallinen henki pysyy koko ajan takana ja on mielessä
pidettävä, vaikka otammekin viimeisen kohtauksen Väinämöisen
personallisen elämänhistorian jatkoksi ja loppuluvuksi. Olihan
Väinämöinen murrosajan tietäjä ja maagikko ja olihan hän jo Ainoa
kohdatessaan oppinut näkemään, että vanha maagillinen kasvatustapa ei
enää sopinut uuden ajan ihmisille; mutta vielä hän piti Ainoa
poikkeusolentona eikä tavannut uuden rodun ihmisiä, ennenkuin kohtalo
vei hänet yhteyteen Marjatan kanssa...
Ennenkuin Marjatan pojalle voitiin nimi antaa, selitti ristijäksi
pyydetty ukko,[75] että lasta oli tutkittava:
»En mä risti riivattua,
Katalata kastakana,
Kun ei ensin tutkittane,
Tutkittane, tuomittane.»
Millä tavalla tutkittava? Tutkittava, oliko lapsi todella jumalsyntyinen
ja kestäisikö se kohtalon koulussa? Ja kuka muu siihen toimeen olisi
pystynyt kuin vanha Väinämöinen?
Kenpä tuohon tutkiaksi,
Tutkiaksi, tuomariksi?
Vaka vanha Väinämöinen,
Tietäjä iän-ikuinen,
Sepä tuohon tutkiaksi,
Tutkiaksi, tuomariksi.
Syviin mietteisiin vaipuneena saapui paikalle vanha viisas tietäjä. Hän
saapui tuomiota lausumaan uuden ajan lapsesta, mutta hänen askeleensa
olivat raskaat ja hitaat, sillä hän itse lähestyi kuin uhrilehtoa, jossa
kallein aarre on uhrattava, tai kuin tuomaria, jonka suusta saa kuulla
tuomion itsensä yli. Ja hänen ajatuksensa laskeutuivat taivaasta
totisina ja tutkivina ja hipaisivat suurilla siivillään maan mättäitä
hänen kulkiessaan.
»Oletko kestävä, sinä Marjatan poika, jonka isää äitisi ei tunne? Oletko
kestävä isäsi katsetta? Voitko välttää hänen silmäinsä lumon? Osaatko
hallita hänen sanainsa mahdin? Oletko todella Ainon ja Marjatan
jälkeläinen, uusi ihminen maan päälle syntyneenä, tietoinen
tehtävästäsi, vanhasta vapaa,--vai vieläkö sorrut sinäkin? Horjutko,
sorrutko ja vedätkö isäsi mukaasi kadotukseen? Ovatko isäsi ponnistukset
turhia olleet? Onko kuolema kaiken loppu? Vai voitatko sinä,
jumalallinen sankari? Onko uusi päivä todella valjennut? Kirkastatko
isäsi työn? Annatko hänen viisautensa ajan tullen palata sinua
onnellistuttamaan?»
Ja Väinämöinen kysyi Marjatalta: »miten on poika syntynyt, mistä siinnyt
ja mistä saatu?» Ja Marjatta kertoi.
Silloin Väinämöinen vakavana ja synkkänä, mutta ääni salaisesti murheen
murtamana, langetti tuomionsa:
»Kun lie poika suolta saatu,
Maalta marjasta siennyt,
Poika maahan pantakohon,
Marjamättähän sivulle,
Tahi suolle vietäköhön,
Puulla päähän lyötäköhön!»
Tutkivan ankarana ja voimakkaan loihtivana lepäsi lapsessa vanhan
tietäjän katse.
Syntyi syvä hiljaisuus, odotuksen, tuskan, toivottomuuden hiljaisuus.
Silloin lapsi avasi suunsa, poika puolikuinen loihe puhumaan:
»Ohoh sinua ukko utra,
Ukko utra, unteloinen,
Kun olet tuhmin tuominnunna,
Väärin laskenna lakia!»
Jopa kirkastui tietäjän katse ja sameni taas, mutta kyyneltyneenä. Ja
ankaruus siitä katosi.
Poika jatkoi uhmaillen:
»Eipä syistä suuremmista,
Töistä tuhmemmistakana
Itseäsi suolle viety,
Eikä puulla päähän lyöty...»
Kirkkaammaksi vielä kirkastui Väinämöisen katse ja ilo ylimaallinen
siitä välähti,--ja yhä poika Marjatan puhui:
»Kun sa miesnä nuorempana
Lainasit emosi lapsen
Oman pääsi päästimeksi
Itsesi lunastimeksi...»
Jo katosi loitsun voima viisaan katseesta ja hymy silmistä helotti, kun
hänen mieleensä muistui Ilmarisen ensimäinen Pohjolanmatka.
Mutta poika jatkoi säälimättömästi:
»Ei sinua silloinkana,
Eip' on vielä suolle viety,
Kun sa miesnä nuorempana
Menettelit neiet nuoret
Alle aaltojen syvien,
Päälle mustien mutien.»
Silloin Väinämöisen katseesta hävisi viimeinen epäilys, viimeinen
epävarmuus. Kyynel vieri hänen ryppyiselle poskelleen ja taakka putosi
hänen hartioiltaan maahan. »Sinä olet voittanut, poikani», hänen
sydämensä riemusta kuiskasi, »ja minä olen vapaa, vapaa huolettomana
lähtemään, vapaa iloisena palaamaan. Luojalle kiitos ja kunnia.»
Ja ukko Virokannas
... risti ripsahutti,
Kasti lapsen kapsahutti
Karjalan kuninkahaksi,
Kaiken vallan vartiaksi.
Väinämöinen, rauha ja riemu rinnassaan, kääntyi vakavana ympäri ja astui
pois. Näytti toisista kuin hän olisi suuttunut ja hävennyt. Mutta hän
meni rannalle ja lauloi itsellensä viimeisen kerran vaskisen veneen. Sen
perään hän istui ja laski selvälle selälle. Ja purjehtiessaan veneessään
»yläisihin maa-emihin, alaisihin taivosihin» hän lausui seuraavan
loitsun:
»Annapas ajan kulua,
Päivän mennä toisen tulla,
Taas minua tarvitahan,
Katsotahan, kaivatahan
Uuen sammon saattajaksi,
Uuen soiton suoriaksi,
Uuen kuun kulettajaksi,
Uuen päivän päästäjäksi,
Kun ei kuuta, aurinkoa,
Eikä ilmaista iloa.» [76]