Väinämöinen oli vanha, vanha viisaudessaan ja vanha iältään, mutta ei
vanha sielultaan eikä mieleltään. Hänellä oli pitkä elämäntaival
takanaan ja kun hän loi silmäyksen sinnepäin, nousi hänen muistiinsa
monta kaunista tekoa kansansa hyväksi. Olihan hän erehtynytkin--ken ei
sitä ollut?--mutta tunnollisesti hän oli koettanut sitä elämäntyötä
suorittaa, mikä hänen osakseen oli langennut. Kuinka monta ihmissielua
hän oli kasvattanut! Vanhemmat olivat hänelle lapsiaan uskoneet.
Soitolla ja laululla, satuja kertomalla ja ihmeitä tekemällä oli hän
kiinnittänyt itseensä heidän nuoret sielunsa ja siten auttanut heitä
ulos heimo- ja sukuveren kahleista. Perisynnistä oli hän heidät
puhtaiksi pessyt ja herättänyt heissä minuutensa tunnon, opettanut
heille ajatuksen alkeita ja ohjannut heidän hapuilevia askeleitaan
itsenäisyyden ja tiedon tiellä. Paljon hänellä olikin kansassaan entisiä
kiitollisia oppilaita, tervetullut hän oli aina tuhansissa kodeissa,
kuuluisa hän oli ja mainehikas yli maiden ja merien...
Ja kuitenkin hänen sydämensä oli tyhjä. Sillä hän, vanha, viisas ja
kuuluisa Väinämöinen, oli sittenkin yksinäinen ja hyljätty.
Muinaiset viisaat, ne aina ottivat jonkun oppilaistaan läheiseksi
ystäväkseen ja omaisekseen. Menivät nuorena jo naimisiin, ettei vanhana
olisi katumisen varaa. Olisihan hänkin, Väinämöinen, ollut nuorempana
tilaisuudessa liittämään itseensä toisen ihmisen katkeamattomilla
siteillä. Monen äidin hän muisti ja monen isän, jotka sydämestään
olisivat suoneet, että hän olisi vienyt heidän tyttärensä kainaloiseksi
kanakseen. Ja monen tytön hän muisti ja monen neidin, siveän ja kauniin,
joka varmaan olisi onnesta punastunut, jos hän kosijana olisi sitä
lähestynyt. Mutta hän oli itse aina jäänyt kylmäksi--ei sykähtänyt hänen
sydämensä koskaan niin rajusti, että hän olisi uskonut aikansa
tulleen--eikä hän semmoisissa asioissa osannut noudattaa toisten
neuvoja.
Ja niin vierivät vuodet ja Väinämöinen vanheni. Ja yhä hän yksin eleli.
Silloin kohtalo toi hänen tielleen Joukahaisen. Kun hän loitsutaidollaan
oli nuoren yltiöpään masentanut ja tämä lunnaiksi lupasi sisarensa,
nuoren Ainon, silloin Väinämöisen sydän oudosti vavahteli. Mistä tämä
ilo äkkiä siihen syöksyi? Oliko se enne? Saisiko hän nyt ystävän
vanhojen päivien varaksi? Kohtaisiko hän nyt sielun, johon hän osaisi
ihastua, oppilaan, jolle hän saisi kaikkensa antaa?... Kuinka hyvä hän
silloin olisi, kuinka hellä ja hienotunteinen. Kädestä pitäen kuin paras
ystävä hän sitä sielua kuljettaisi tiedon tarhoissa, näkyjen ja
aavistusten pitkillä pihoilla. Sävelet hän houkuttelisi soimaan sen
tunteiden kultaisista kielistä ja sävelet sanoiksi pukeutumaan. Ja kun
hän opettaisi sitä taivaan kaarelle nousemaan ja ilman vempeleelle
istumaan ja itse sisäisessä loistossaan astuisi tervehtien vastaan, mikä
silloin heidän sydämiään erottaisi?
Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen heittäytyi haaveiluihin. Se
ennusti jotain...
Se ennusti suurta surua. Sillä kohta sen perästä Väinämöinen tapasi
tytön metsässä vastaksia taittamasta. Iloisena ja luottavaisena hän
lähestyi Ainoa, joka oli ylen soman näköinen helyillä koristetussa
puvussaan, ja sanoi leikillisesti:
»Eläpä muille, neiti nuori,
Kun minulle, neiti nuori,
Kanna kaulan helmilöitä,
Rinnan ristiä rakenna,
Pane päätä palmikolle,
Sio silkillä hivusta!»
Silloin nuori tyttö ensin punastui korvia myöten ja loi katseensa
maahan. Mutta puna putosi ja posket kalpenivat ja katse nousi maasta
ylös. Se kohtasi vanhuksen hellää ja hyväntahtoista katsetta ja oli kuin
tyttö olisi hetken epäröinyt, kuin hän olisi hetkeksi tuntenut noiden
silmien selittämätöntä lämpöä ja voimaa. Mutta äkkiä hän riuhtaisi
itsensä irti epäyksestään ja huudahti:
»En sinulle, enkä muille
Kanna rinnan ristilöitä,
Päätä silkillä sitaise,
Huoli en haahen haljakoista,
Vehnän viploista valita,
Asun kaioissa sovissa,
Kasvan leivän kannikoissa
Tykönä hyvän isoni,
Kanssa armahan emoni.»
Itkuun purskahtaen hän riisti koristeet päältään, helmet ja sormukset ja
nauhat ja helyt, ja viskasi ne maahan. Ja ennenkuin Väinämöinen ehti
hämmästyksestään toipua, oli tyttö juossut tiehensä.
Miettiväisenä, syviin ajatuksiin vaipuneena Väinämöinen palasi kotiinsa.
Hän ei saanut nuoren Ainon katsetta silmistään karkotetuksi, sillä hän
ei päässyt täysin selville kaikista sen vivahduksista. Siinä oli pelkoa
ja pyyntöä, nuhdetta, vihaa, katkeruutta, mutta siinä oli vielä
muutakin... Tytön tunteet välkehtivät hänen silmissään, mutta niissä oli
takana jotain salaperäistä, jota hän ei ymmärtänyt... Eikä hän muuten
ymmärtänyt tytön käytöstä ollenkaan. Oliko hän millään tavalla Ainoa
loukannut, oliko hän mitään väärää tehnyt? Eikö Aino ollut hänen omansa?
Eikö Joukahainen oman henkensä lunnaiksi luvannut hänelle sisartaan?
Eikö tässä noudatettu oikeutta ja kohtuutta, isiltä perittyjä pyhiä
tapoja?... Mutta tytön silmät ja hänen välkehtivät tunteensa! Ei hän
koskaan ollut semmoista katsetta kohdannut. Miksi tyttö häntä pelkäsi,
nuhteli, vihasi? Olisiko hän jo...?
Ja Väinämöinen seisahtui äkkiä kuin salaman iskusta, niin outo oli
ajatus, joka hänen mieleensä juolahti. Jos tyttö ei ollutkaan enää
kiinni perheessään ja heimossaan, jos sielun langat jo oli katkaistu!
Jos hän jo oli ihminen, ajatteleva, itsenäistyvä!... Mutta kuinka tämä
olisi mahdollista? Ei kukaan tietäjä ollut tyttöä kasvattanut, missä hän
siis olisi ajattelemaan oppinut? Vai joko ihmiset alkoivat syntyä
itsenäisiksi? Oliko uusi aika tulossa?... Jos niin oli, silloin lapset
eivät enää olisi vanhempainsa, eivät perheensä, eivät heimonsa
omaisuutta--silloin he itse hallitsisivat itseään... Ah, jos niin oli,
silloin hän Ainonkin ymmärsi. Silloin oli ihmisyyttä hänessä loukattu,
ja silloin ei ollut muu edessä kuin tytöstä luopuminen...
Syvä huokaus pääsi vanhuksen rinnasta. Hyvästi haaveeni, hyvästi utuiset
unelmani...