Edellisessä luvussa loimme yleissilmäyksen Kalevalan pääsankarien
elämään atlantilaisen magian kannalla, mutta tällä emme suinkaan
tyhjentäneet Kalevalan okkultishistoriallista sisältöä edes magian
kannalta. Kalevala näet on sepitetty arjalaisella ajalla eikä puhu
yksinomaan atlantilaisista muistoista. Kun tarkemmin syvennymme
Kalevalan sisältöön maagilliselta kannalta, teemme sen huomion, että
Kalevala selvästi puhuu ainakin kolmesta aikakaudesta: atlantilaisesta,
arjalaisesta ja niiden välisestä murrosajasta. Ja jos esim. ajattelemme,
että Suomen kansan esi-isät ammoisia aikoja sitten asuttuaan
atlantilaisena heimona keski-Aasian ylängöillä[71] alkoivat vaeltaa
Europpaan ja jäivät asumaan keski-, etelä- ja itä-Europpaan ja sieltä
vasta pitkiä aikoja myöhemmin siirtyivät pohjoiseen päin, ei meidän ole
vaikea käsittää, että he Europassa ja ehkä ennenkin arjalaistuivat ja
että Kalevala säilyttää muistoja erilaisilta aikakausilta.[72]
Varsinaisena jäännöksenä ja muistomerkkinä atlantilaiselta ajalta on
silloin kuvaus Lemminkäisestä. Tämä Kalevalan sankari on, kuten jo
edellä sanoimme, tyypillinen atlantilainen maagikko, ja Kyllikki edustaa
sitä Saaren kansaa, jonka keskuudessa hän paraiten viihtyi ja menestyi.
Olemme hänestä jo kylliksi puhuneet ja huomautamme tässä vain parista
piirteestä, jotka nekin ovat aito atlantilaisia. Lemminkäisellä on syvä
rakkaus ja luottamus äitiinsä ja hänen tottelemattomuutensa osottaa
vain, että hän tietäjänä oli enemmän itsenäistynyt kuin tavallinen
atlantilainen; voi täydellä syyllä sanoa, ettei hän ketään rakastanut
niin paljon kuin äitiään. Luonnossa liikkuessaan, vaaroja kohdatessaan
hän aina turvautuu loitsuihin; harjansa, jonka hän jättää kotiin
ennusmerkiksi, on hän täyttänyt omalla magnetismillaan ja loitsuilla
liittänyt itseensä, niin että se näyttää verta vuotavan äidin ja
Kyllikin silmissä, kun Lemminkäiselle pahasti käy. Sotaisa hän myös on
ja vetää miekkansa tupestaan, milloin eivät loitsut eläviin olentoihin,
olletikin ihmisiin tepsi.
Ilmarinen kuuluu taas kokonaan arjalaiseen aikaan, ja Pohjan neiti
edustaa niitä ihmissieluja, joiden kanssa hän paraiten luonnistui.
Ilmarisenkin älyperäistä ja pinnalta kylmähköä luonnetta olemme edellä
kuvanneet, joten tyydymme tässä viittaamaan pariin seikkaan, jotka
puolestaan osottavat, ettei llmarisen veressä ollut paljon atlantilaista
jälkeä. Hän ei milloinkaan turvaudu loitsuihin, vaan aina töihin ja
tekoihin. Hän on takoja iänikuinen. Milloin hän rukouksen tai
toivomuksen lausuu, ovat ne lyhyitä ja ytimekkäitä eivätkä lainkaan
loitsuntapaisia, vaan semmoisia kuin meikäläisenkin rinnasta nousee.
Esim. Pohjolan matkalle lähtiessään ja rekeen istuessaan hän rukoilee:
»Laske ukko uutta lunta,
Visko hienoa vitiä,
Lunta korjan liukutella,
Vitiä ve'en vilata!»
ja lisää vielä toivomuksen:
»Lähe nyt onni ohjilleni,
Jumala rekoseheni,
Onni ei taita ohjaksia,
Jumala ei riko rekeä!»
Ansiotöitä suorittaessaan kerrotaan hänen käyttäneen muuatta loitsua,
nim. käärmeen poistantosanoja, mutta se voi historiallisesti katsoen
olla metakronismi, ja tulensyntyruno, jossa Ilmarinen lukee
tulenpolttaman sanat, on niin selvästi mytologinen sisällöltään, ettei
historiallisesti tarvitse sitä lukuunottaa. Ilmarisella ei ole
hypnotista eikä suggestiivista kykyä.
Toinen arjalainen piirre hänen luonteessaan on helposti syttyvä epäilys
ja ajatuksen aavistus asian oikeasta laadusta sekä luottamus »viiteen
aistiin» (samat piirteet huomataan hänen sisaressaan Annikissakin). Tämä
tulee näkyviin heti ensimäisellä kerralla, kun llmarinen Kalevalassa
esiintyy. Väinämöinen on palannut onnettomalta Pohjolan matkaltaan, alla
päin, pahoilla mielin siitä, että oli luvannut llmarisen »oman päänsä
päästimeksi». Kun hän on kertonut Pohjan ihanasta immestä ja yllyttää
llmarista Pohjolaan lähtemään, huudahtaa tämä, aavistaen asian oikean
laadun:
»Ohoh vanha Väinämöinen,
Joko sie minun lupasit
Pimeähän Pohjolahan
Oman pääsi päästimeksi,
Itsesi lunastimeksi!...»
Ja kun Väinämöinen kertoo toisesta kummasta, kuusesta, jonka latvassa
kuuhut kumotti, inttää llmarinen:
»En usko toeksi tuota,
Kun en käyne katsomahan,
Nähne näillä silmilläni.»
Väinämöinen saakin käyttää suurta maagillista taitoansa, johon kuuluu
kyky siirtää fyysillisiä esineitä paikasta toiseen, ennenkuin Ilmarinen
Pohjolaan joutuu.
Kolmas arjalainen todistuskappale llmarisen suhteen on sammon taonta.
Vaikka sampo on täydellinen taikakalu, ei sitä loitsuilla käy luominen.
Väinämöinen esim. veistää veneen sanan voimalla, mutta sampoa hän ei ota
tehdäkseen. Tämä todistaa, että sampo on jotakin uutta ja kuulumatonta,
jota ei tunteen ja mielikuvituksen voimalla yksin voi aikaansaada, vaan
jonka laatimiseen ennen kaikkea tarvitaan nerokkuutta, järkeä ja
ajatusta. Sampo voi täten hyvin kuvata korkeampaa tieteellistä
sivistystä ja sen saavutuksia, jotka perustuvat älyn toimintaan, ynnä
sitä monimutkaista aineellista kulttuuria, joka on viidennen rodun
tunnusmerkki; vieläpä »kirjokansi» sampo voi hyvällä syyllä kuvata
kirjaa eli kirjantapaista, johon llmarisen alkuperäinen ilmotus ja
opetus oli salamerkeillä muistiin pantu.[73] Eikä oli ihmeteltävä, että
Louhi tahtoi sitä säilyttää kalliimpana aarteenaan. Mutta sammon takoja
llmarinen on silloin samalla astunut arjalaisen rotumme kasvattajien ja
hyväntekijäin joukkoon Suomen kansan edustajana.
Entä Väinämöinen? Hän on yhtä kaukana Lemminkäisestä kuin
Ilmarisestakin. Hän on atlantilainen maagikko eikä sitä ole. Hän on
älyssään kehittynyt kuin arjalainen eikä ole viidennen juurirodun
lapsia. Hän on viisain kaikista, viisaampi valkoista Ilmarista,
viisaampi Lemminkäistä, viisaampi mustaa Louhea. Ja kuitenkin hän on
traagillinen henkilö, sillä hän on personallisuudessaan murrosajan lapsi
eikä eheästi vanhan eikä uuden oma. Tämä näkyy hänen suhteestaan Ainoon,
Kalevalan naisista ainoaan, jonka Väinämöisen rinnalle voi asettaa sekä
sielun salaisen suuruuden että sen traagillisten ristiriitojen nojalla.
Hänen mahtavaan personallisuuteensa ja Ainon kohtaloon syventyminen on
tutkijalle mitä kiitollisin aihe. Koettakaamme siis Väinämöistä ymmärtää
elävänä ja viisaana, mutta kärsivänä ihmisyksilönä!
38.