Puhuessamme Kalevalan sisäisestä siveysopista koetimme avata
joidenkuiden runojen merkitystä itsekasvatuksen psykologisella
avaimella, joka on yleispätevä ja ajasta riippumaton eikä kajoa
Kalevalan historialliseen sisältöön. Aivan toinen on tehtävämme nyt. Nyt
tulee meidän ymmärtää Kalevalaa okkultishistoriallisena ajan kuvauksena
ja lähestyä sen sankareita maan päällä eläneinä ihmistyyppeinä. Sanomme
»ihmistyyppeinä», sillä kuten jo 5:nnessä luvussa huomautimme, uskomme,
että Kalevalan sankarinimet, Väinämöinen, Lemminkäinen j.n.e. ovat
geneerisiä eli sukunimiä tai siinä mielessä tyypillisiä, että niitä on
annettu monille yksilöille; myöskin ja varsinaisesti siitä syystä, että
käyttämällä atlantilaisen magian avainta emme vielä lähesty
sankareitamme maan päällä eläneinä personallisuuksina. Minkätähden?
Sentähden että Kalevalan runollinen ulkoasu ei ole atlantilainen, joten
sen atlantilainen sisältö on siitä esille haettava. Kalevalan runot ovat
lauletut arjalaisella ajalla, arjalaisille kuulijoille, ja sen
katsantokanta on arjalainen, olkoon se muutamissa osissaan kuinka vanha
tahansa.
Käyttämällä siis sitä historiallista avainta, joka avaa meille Kalevalan
magian atlantilaista puolta, edellytämme, että Kalevalan pääsankarit
Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen ja Louhi ovat atlantilaisia
maagikoita, viimeinen niistä edustaen n.k. mustaa magiaa.
Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen ovat valkoisia tietäjiä, jotka
etsivät itselleen oppilaita siten edistääkseen ihmiskunnan kehitystä.
Heidän oppilaitaan kuvataan nuoriksi neitosiksi, ja sillä tahdotaan
osottaa--paitsi sitä, että oppilaiden sielut aina ovat opettajaansa
vastaanottavaisessa ja siis »naisellisessa» suhteessa,--myöskin sitä,
että ovat kokemattomia ja hyvälle alttiita ja että kasvatuksessa oli
vedottava tunteeseen ja mielikuvitukseen. Ei meidän siis tarvitse
ajatella, että opetettavat aina olisivat olleet naisia yhtä vähän kuin
sitä, että opettajat aina olisivat olleet miehiä. Niitä on kuvattu
miehiksi, sentähden että opettaja on antajan asemassa.
Lemminkäinen on tyypillinen atlantilainen maagikko. Kun häntä tältä
kannalta oikein käsitämme, nousee hän eteemme suurena, voimakkaana ja
rakastettavana. Hän on tietorikas, hän on tunteissaan voittamaton, hän
on väsymätön auttaja. Hänen lukemattomat lemmenseikkailunsa kuvaavat
niitä lukemattomia kertoja, jolloin hän rakkaudellaan ihmissieluja
auttoi. Sillä hän oli suuri rakastaja ja luotti rajattomasti
personalliseen lumousvoimaansa:
»Jos en ole koiltani korea,
Su'ultani aivan suuri,
Mie valitsen varrellani,
Otan muilla muo'oillani.»
Hän vetosi aina tunteihin ja herätti toisten tunteita yksin oman
tunteensa voimalla. Korkeintaan hän antoi huhun kertoa omasta
vastustamattomuudestaan, itse hän ei muulla tavalla mielikuvitukseen
vedonnut. Hän olikin varmuudessaan ja uskossaan itseensä väkivaltaisen
voimakas. Ken häntä miellytti, ketä hän kasvattaa tahtoi, sen ei käynyt
vastustaminen. »Saaren» (Poseidonin) Kyllikki oli päättänyt seisoa
lujana, mutta kun Lemminkäinen tuli ja vasten Kyllikin tahtoa avasi
hänelle palavan sydämensä, oli Kyllikin valta murrettu ja hän oli
onnellinen antautuessaan Lemminkäisen johdatettavaksi.
Hän kulki tietänsä suoruudessaan ja rehellisyydessään kuin pyörremyrsky.
Vasta lopulla hän oppi huomaamaan, ettei hänen personallinen
lumousvoimansa riittänyt. Kun hän ei Saarenkaan väestöstä tavannut
ihmissieluja, joita hän olisi saanut opettaa niin kauvan ja niin
pitkälle kuin olisi voinut ja tahtonut, päätti hän lähteä Pohjolaan,
jossa kuului asuvan ylpeä ja kaunis, salaisiin taitoihin perehtynyt
kansa. Sinne tultuaan hän heti oivalsi, että oli vedottava
mielikuvitukseen eikä tunteisiin yksin. Hän lauloi ja loitsi semmoisella
hehkulla, että paraimmat laulajat siellä tunsivat itsensä huonoiksi ja
mitättömiksi: heidän runo- ja taikasuonensa ehtyi ja heidän
mielikuvituksensa taipui voimattomana toisen tahtoon:
Tulta iski turkin helmat,
Valoi silmät valkeata
Lemminkäisen laulaessa,
Laulaessa, lausiessa,
Lauloi laulajat parahat
Pahimmiksi laulajiksi,
Kivet suuhun syrjin syösti,
Paaet lappehin lateli
Parahille laulajille,
Taitavimmille runoille.
Niin lauloi mokomat miehet
Minkä minne, kunka kunne:
Ahoille vesattomille,
Maille kyntämättömille,
Lampihin kalattomihin,
Aivan ahvenettomihin,
Rutjan koskehen kovahan,
Palavahan pyörtehesen,
Virran alle vaahtipäiksi,
Kosken keskelle kiviksi,
Tulena palelemahan,
Säkehinä säykkymähän.
Ja kun yksi kuulijoista--märkähattu karjanpaimen--jäi koskemattomaksi,
kun ei Lemminkäisen laulu häneen vaikuttanut ja kun hän ihmeissään, ehkä
imartelua odottaen, kysyi syytä, miksei loitsu häneen tepsinyt, vastasi
Lemminkäinen rehellisessä suoruudessaan: »sinä olet itse niin huono
ihminen, sinussa ei ole mielikuvituksen pyhää tulta ollenkaan, sentähden
ei minunkaan jumalallinen lauluni sinuun vaikuttanut.» Tuo oli toisten
kuullessa häväistys, josta paimen päätti kostaa.
Mutta kun Lemminkäinen voimannäytteensä jälkeen tahtoi oppilaita
itselleen, sai hän Louhelta vastaukseksi, ettei tässä hätää ole. Vielä
hänen tuli antaa monta näytettä tietäjä-taidostaan, ennenkuin
suostuttaisiin häneen uskomaan. Ansiotöissä Lemminkäinen näyttääkin,
että hän monenlaiseen taikatoimeen pystyy, mutta viimeistä
suorittaessaan hän kaatuukin tunnottomana maahan--Pohjan paimenen mustat
voimat olivatkin ylivoimaiset, Lemminkäinen ei osannut suojata itseään
hänen noidannuoliltaan. Ja kun Lemminkäinen myöhemmin tekee toisen
matkansa Pohjolaan, ei hänen silloinkaan onnistu saamaan jalansijaa
Pohjolan kylmäverisen väen keskuudessa.
Väinämöinen taas atlantilaiseksi tietäjäksi käsitettynä on
toisentyyppinen kuin Lemminkäinen. Hän on viisaampi ja kokeneempi, mutta
ei rakasta ihmisiä samalla tulisella intohimolla kuin Lemminkäinen. Hän
ei vetoakaan suoranaisesti tunteisiin herättäessään ihmisten
mielenkiinnon. Hän antaa viisautensa maineen panna liikkeelle heidän
mielikuvituksensa ja personallisesti läsnäollen hän hurmaa heitä
soitollaan ja laulullaan. Hänen menetelmänsä pohjasävel on toinen kuin
Lemminkäisen eikä se atlantilaisella silmällä katsoen ole yksilöllisesti
yhtä tehokas. Hän ei onnistukaan saamaan oppilaita tavallisista
ihmisistä, ainoastaan tietäjät semmoiset kuin Ilmarinen ja Lemminkäinen
kelpaavat hänen johdettavikseen.
Hän on kuitenkin niin kuuluisa, että kun hän Pohjolaan joutuu, otetaan
hänet siellä mitä kunnioittavimmin vastaan, hoidetaan, kestitään ja
pyydetään jäämään. Mutta Väinämöinen ikävöi omille mailleen, hän ei
luota Pohjolan väkeen. Kohta selviääkin, että pohjolaiset ovat itsekästä
»salajoukkoa», sillä Louhi kysyy Väinämöiseltä:
»Niin mitä minulle annat,
Kun saatan omille maille,
Oman peltosi perille,
Kotisaunan saapuville?»
Ja kun Väinämöinen tarjoo hänelle kypärin kultia, vastaa Pohjolan
emäntä, että kullat ovat lasten kukkasia, mutta kysyy samalla, osaako
viisas Väinämöinen takoa sammon; jos sen takoo,
»...Niin annan tytön sinulle,
Panen neien palkastasi,
Saatan sun omille maille...»
Väinämöinen lupaa silloin, koska hän ei itse osaa sampoa takoa, lähettää
seppo Ilmarisen sekä sampoa takomaan että »neitosta lepyttelemään».
Mutta kotimatkalla hän näkee Pohjan immen, ihastuu siihen ja pyytää
häntä itseään seuraamaan. Pohjolassa oli siten ainakin joku, joka
Väinämöisen silmissä kelpasi kasvatettavaksi ja jonka hän olisi
oppilaakseen ottanut. Pohjan impi ei kuitenkaan muitta mutkitta
suostunut, vaan tahtoi ensin nähdä, oliko Väinämöinen todella
loitsutaitoinen tietäjä. Hän antaa Väinämöisen halkaista jouhen
kärjettömällä veitsellä, vetää munan solmuun, kiskoa tuohta kivestä ja
särkeä jäästä aidaksia »ilman palan pakkumatta»; mutta kun Väinämöisen
lopulta pitäisi veistää vene immen kehrävarren muruista ja työntää se
vesille »ilman kouran koskematta», silloin hän ei heti onnistukaan, vaan
joutuu monenlaisen kohtalon uhriksi. Ja kun vihdoin vene on
Väinämöisellä tehtynä ja hän saapuu sillä Pohjan immen luo, on tämä jo
lupautunut toiselle tietäjälle, Ilmariselle. Väinämöinen tyytyy viisaana
kohtaloonsa, sillä olihan hän itse toimittanut Ilmarisen Pohjolaan ja
oli siis itse syyssä siihen, että Pohjolan kansa ihastui Ilmariseen ja
mieluummin otti hänet opettajakseen.
Ilmarinen on kaikista vähimmin atlantilaismallinen tietäjä. Jos häntä
kuvittelisimme oppilaita etsimässä, ei hän tunteisiin vetoaisi
ollenkaan; tuskin hän personallisella läsnäolollaankaan vaikuttaisi
mielikuvitukseen. Ainoa tapa, millä hän herättäisi mielenkiintoa, olisi,
että hän antaisi töittensä ja tekojensa puhua puolestaan. Mutta Kalevala
ei kerrokaan hänestä, että hän rakkaudesta ihmisiin etsisi oppilaita.
Vasta kun hän Väinämöisen toimesta joutuu Pohjolaan, herää hänen
sydämessään halu lähemmin liittyä Pohjan kansaan; mutta kun ne, joita
hän oppilaikseen haluaisi, tekevät esteitä, palaa hän murheellisena
omille mailleen.
Hän on kuitenkin takonut sammon pohjolaisille, s.o. opettanut heille
paljon semmoista, jota eivät tienneet eivätkä tainneet, ja kohtalo ohjaa
lopulta niin, että Ilmarinen saapi heidän joukostaan oppilaikseen ne,
jotka hän oli valinnut.
Louhi, Pohjolan emäntä, sanoimme, on mustan magian edustaja. Se näkyy
siitä, että hän tavottelee tietoa ja valtaa. Rakkaudesta ei hänen
yhteydessään ole puhettakaan. Lemminkäisen hän arvostelee mitättömäksi.
Kun hän Väinämöistä vävykseen toivoo, ajattelee hän salaa kaikkea sitä
mahtia ja viisautta, jota hän Väinämöiseltä voisi urkkia. Ja vaikka
Väinämöinen on liian viisas ryhtyäkseen itse Louhea opettamaan (sampoa
takomaan), on hän kuitenkin joutunut siihen määrin Louhen pauloihin,
että hänen täytyy luvata toimittaa Ilmarinen Pohjolaan. Ilmarisen Louhi
helposti taivuttaakin mieltänsä myöten. Ilmarinen on liian vilpitön
aavistaakseen pahaa, ja hän opettaa Louhelle kaikki salaiset taitonsa.
Hän kyllä vihdoin saa oman palkkansa, mutta huomaa liian myöhään, että
oli taitonsa opettanut väelle, joka ei sitä oikein käyttänyt, vaan
yksinomaan ajatteli omaa valtaansa ja hyvinvointiaan. Lopulta kohtalo
riistääkin Ilmariselta kaikki, mitä hänellä on kallista, että hän
ymmärtäisi velvollisuudekseen taistella takaisin Pohjolasta sitä tietoa
ja sitä valtaa, mitä hän sinne oli tuhlannut. Kalevala leimaa täten
Pohjolan mustan noituuden tyyssijaksi.
Moni meikäläinen lukija sanoisi ehkä, että Lemminkäinen hänen mielestään
on paljon »mustempi». Onhan hänen menetelmänsä herättää personallista
ihastusta itseensä miltei »inhottava». Ja kuvaahan Kalevalakin häntä
pienellä ivalla; lukeehan se hänelle viaksi, että hän »ain' oli naisissa
eläjä».
Niinpä niinkin. Semmoiselta asia näyttää arjalaisen silmällä katsottuna;
ja mikä paremmin todistaa, että Kalevalakin on, kuten jo sanoimme,
arjalaiselta näkökannalta kyhätty? Mutta »ajat muuttuvat ja me niiden
mukana». Mikä tänään näyttää mustalta, saattoi eilen olla valkoista, ja
päinvastoin. Siitä näemme, ettei koiraa ole karvoihin katsottava, vaan
karvain juureen!
Mutta vielä lähemmäksi Kalevalan sankareita meidän täytyy tunkeutua.
37.