Ymmärtääksemme oikein kalevalaisten tietäjien maagillisia
kasvatusmetodeja on meidän luotava silmäys siihen taustaan, siihen
inhimilliseen ympäristöön, jossa he vaikuttivat. Eikä tämä ympäristö ole
haettava siltä ajalta, jolloin Kalevalan runoja nykyisessä muodossaan
laulettiin tai sepitettiin, vaan paljon vanhemmalta ajalta--siltä, josta
Kalevalan runot, ainakin katkelmat niistä, todella kertovat. Emme tahdo
yrittää vuosiluvuissa määritellä, kuinka kauas meidän on siirryttävä
taaksepäin: Kalevala laulaa niin monenlaisista ajoista, kuten tulemme
näkemään, että voimme puhua sadoista vuosista ja tuhansista ja
kymmenistä tuhansista. Meidän on vain siirryttävä niin kauas taaksepäin,
että tapaamme ympäristön, joka sielullisesti katsoen enimmin eroaa
nykyisestä ihmiskunnasta ja joka samalla on ensimäinen, missä Kalevalan
tietäjäsankarit vaikuttivat. Sillä huolimatta tieteellisten tutkijaimme
epäilyksistä Kalevala vie meidät, jos osaamme nähdä ja tuntea sen
maagillista ilmapiiriä, sangen kauas »historiantakaisiin» aikoihin,
aikoihin, jolloin nykyinen Suomen kansa ei vielä ollut olemassa, mutta
jolloin meidän esi-isämme--ja miksemme kutsuisi heitäkin
suomalaisiksi?--elivät ja vaikuttivat. Suomen kansan menneisyys ja
alkuperä on kätkettynä hämärään muinaisuuteen, mutta okkultisesti
katsoen on eräs seikka varma: meidän kalevalainen henkemme ja
kulttuurimme on atlantilaista alkuperää[67]. Muotonsa ja esitystapansa
puolesta Kalevala tietenkin on arjalainen tuote, mutta kun tunkee sen
henkeen, niin astuvat näkyviin atlantilaiset kuvat ja vaikutelmat. Ja
sentähden meidän täytyy ymmärtääksemme Kalevalan magiaa oikein, saada
jonkunlainen käsitys atlantilaisen ihmisen psykheestä eli sielusta.
Olemme jo ennen puhuneet tästä ihmiskunnan neljännestä, atlantilaisesta
juurirodusta ja silloin maininneet, että atlantilaiset olivat
tunneihmisiä vielä suuremmassa määrässä kuin nykyisen viidennen,
arjalaisen juurirodun ihmiset.[68] Tämmöinen lyhyt määritelmä on
luonnollisesti perin puutteellinen. Saadaksemme edes jonkunlaisen kuvan
atlantilaisesta ihmisestä on vertailun vuoksi hyvä ajatella nykyistä
europpalaista ihmisyksilöä.
Miten voisimme häntä, nykyajan ihmistä, sielullisesti määritellä?
Tunnetta on kyllä hänen sisin ja salaisin olemuksensa, mutta hän pyrkii
enemmän ja enemmän käyttämään järkeänsä ja sillä itseään hillitsemään ja
tekojaan ohjaamaan. Virallisesti hän tunnustaa järjen ylivallan ja
suree, ettei se läheskään aina ole vallalla hänen yksityisessä
elämässään; samalla hänellä on hämärä aavistus siitä, että järki on
paljon muuta kuin itsekkäästi laskeva ja omaa etua katsova neuvokkuus.
Hänen päivätajuntansa on olennaisesti ajatustoimintaa; ihminen, joka ei
kykene järkeään käyttämään, on päivätajunnassa sairas ja erotetaan
mielipuolena muista ihmisistä. Hänen ajatuselämänsä taas perustuu
havaintoihin, joita hän aistimillaan tekee. Unitajunta on hänellä
hämärä, usein sekava ja järjetön, ja hän tekee jyrkän eron päivä- ja
unitajuntansa välillä.
Kuta enemmän hän europpalaistuu, sitä itsenäisemmäksi hän pyrkii.
Sivistyksen henkinen voima on siinä, että se tekee hänet yksilölliseksi
ja personalliseksi olennoksi. Hän on oma itsensä, ei ainoastaan »isänsä
poika» tai sen ja sen perheen eli suvun jäsen. Yksilöllinen vapaus on
hänen tunnuslauseensa ja yhteiskunnassaan hän tahtoo nähdä
mahdollisimman vapaan kilpailun vallitsevan.
Sisimmässään ihminen aina on sama, mutta personallisuudessaan hän
muuttuu aikojen ja olosuhteiden mukaan. Kuinka poikkeavainen
europpalaisesta oli itse asiassa vanha atlantilainen personallisuus!
Keskinkertainen atlantilainen ei ollut järkensä kehityksessä eikä
ajatuksensa käytössä läheskään yhtä pitkällä kuin europpalainen; hän ei
ollut lainkaan niin itsenäistynyt, ei edes samassa määrin yksilöitynyt.
Hänellä ei ollut »omaa tahtoa». Hän kaikessa ajatteli ja kaikkia asioita
katseli samoilla silmillä kuin hänen vanhempansa, hänen sukunsa, hänen
heimonsa; hän ikäänkuin eli heissä, he hänessä--vainajatkin olivat aina
läsnä hänen muistissaan. Hän oli melkein paljasta tunnetta ja haavetta.
Hän oli enemmän joukkosielun osa kuin eristäytynyt yksilösielu, ja tämä
on vanhojen kansojen vainajainpalvonnan alkujuuri ja psykologinen
tausta.
Hänen päivätajuntansakin oli toisella tavalla organisoitu kuin nykyajan
ihmisen. Siinä oli ajatusta ja järkeä sangen vähäsen, mutta sen sijaan
oli tunne maailmana hänen edessään. Tämä merkitsi, että suuri osa siitä,
mitä me nyt kutsumme unitajunnaksi, kuului silloiseen päivätajuntaan.
»Unikuvia» täynnä oli atlantilaisen mieli: toisten tunteet astuivat
hänen tajuntaansa kuvina, puhetta ei keskustelussa käytetty samassa
määrässä kuin nykyään, ihmisten ja eläinten fyysillinen ulkomuoto näkyi
hänelle--varsinkin atlantilaisina alkuaikoina--melkein hämärämmin kuin
niiden tunteet, luontokin puhui hänelle omaa kieltään, kukat niityllä,
kivet maassa, puut metsässä, järvet, vuoret, pilvet, tuulet, ukkonen,
aurinko, kuu, tähdet--kaikki heijastivat hänen tajuntaansa määrätyitä
tunnelmakuvia, joten ei ole vaikea käsittää, miksi vanhat kansat myös
järjestään olivat animisteja. Manismi ja animismi on tuntemillamme
vanhoilla kansoilla suoraa perintöä atlantilaisilta muinaisajoilta.
Mutta atlantilaiseen animismiin oli toinenkin syy. Juuri sen kautta,
että atlantilaisen päivätajunta osaksi liikkui unimaailmassa, saattoi
hän havaita paitsi luonnon tunteita niitä luonnon näkymättömiä olentoja,
joita kutsutaan »haltioiksi». Nämä ovat osaksi fantastisia ja haihtuvia
muotoja, jotka syntyvät elementtien sisäisistä elonvirtauksista
kasvikunnassa, ilmassa, vedessä, tulessa, mutta osaksi myös eläviä
olentoja, varsinaisia haltioita eli luonnonhenkiä, jotka elementeissä
asuvat ja kuuluvat tykkänään toiseen kehitysjärjestelmään kuin esim.
ihmiset ja eläimet. Kun tänä päivänä selvänäköinen salatieteilijä kohtaa
tätä elämää ja näitä haltioita näkymättömässä maailmassa, hän hallitsee
niitä ilman muuta ajatuksillaan ja tahdollaan. Toinen oli atlantilaisen
suhde. Hänen ajatuksensa ei ollut kyllin kehittynyt, eikä hän
niinmuodoin osannut tahtoaankaan itsetietoisesti käyttää. Hänen täytyi
turvautua tunteeseensa ja sillä tavalla tietämättään herättää tahtoaan.
Kuinka tämä kävi päinsä? Loitsujen avulla. Atlantilaisella oli
erinomainen muisti. Pienestä pitäen hän oppi ulkoa monenlaisia loitsuja
ja »syntysanoja». Näitä hän tarpeen vaatiessa käytti jokapäiväisissä
hommissaan ja niiden avulla hän keskusteli luonnon ja sen olentojen
kanssa, osaksi rukoillen sen apua, osaksi pakottaen sitä manauksillaan
ja loitsuillaan.
Kun atlantilainen nukkui, siirtyi hänen tietoisuutensa siihen puoleen
tajunnasta, jota olemme kutsuneet sisätajunnaksi, paljon helpommin kuin
nykyisen ihmisen. Kun nykyään nukkuja saa nauttia unta, jota eivät
mitkään unikuvat häiritse, tuntee hän itsensä herätessään erityisen
virkistyneeksi ja vahvistetuksi. Hän on silloin unitajunnasta sukeltanut
sisätajuntaansa ja tämä etäisyys päivätajunnan huolista ja lepo oman
sielunsa helmassa on tietysti lisännyt sekä ruumiillisia että
siveellisiä voimia. Atlantilaiselle tämä oli jokaöinen kokemus, ja
siinäkin yksi syy, miksi muinaisajan kansat yleensä olivat terveempiä
kuin nykyajan ihmiset. (Kun heitä sairaus kohtasi, parannettiin se usein
niin, että potilas vaivutettiin uneen jossain pyhässä paikassa,
temppelissä tai muualla: seurustelu sisätajunnan maailmassa paikan hyvän
ja puhtaan haltian kanssa teki hänet pian terveeksi. Ja koska
sairaudenkin vastineena oli jokin mielikuva tajunnassa, saattoi taas
toiste »lääkäri», parantaja eli tietäjä, loitsuillaan ja manauksillaan
karkottaa mielikuvan ja sen kanssa usein myös taudin.) Atlantilaisen
nukunta erosi kuitenkin olennaisesti nykyisestä unettomasta unesta. Kun
nykyajan ihminen herää unettomasta unestaan, ei hän muista mitään: hän
vaikka luulee viettäneensä yön tajuttomassa tilassa. Toisin oli
atlantilaisen laita: silloin sisätajuntaan vaipuminen vastasi nykyistä
unitajuntaan siirtymistä ja herätessään siitä atlantilainen toi muistot
mukanaan. Hän oli ollut toisessa maailmassa, liikkunut sieluna vainajien
ja jumalien valtakunnssa, seurustellut korkeampien olentojen kanssa ja
ikäänkuin ottanut osaa maailman kosmilliseen elämään. Senpätähden
vieläkin luonnonkansojen keskuudessa uskotaan, että sielu ihmisen
nukkuessa liitelee vierailla mailla. Mutta jos nykyään sillä tavalla
tahdotaan säilyttää muisto tietoisuuden siirtymisestä sisätajuntaan, on
turvauduttava erityiseen psyykkiseen treenaukseen ja opittava »loveen
lankeemaan», johon seikkaan edellä olemme viitanneet.[69]
Silmällä pitäen näitä psykofysiologisia eli sielullisruumillisia
eroavaisuuksia vanhan atlantilaisen ja nykyisen europpalaisen välillä
ymmärrämme muitta mutkitta, että eroavaisuus niinikään on olennainen
nykyisen ja silloisen maagillisen kasvatusmenetelmän välillä.
Olettakaamme, että tietäjä-ihminen meidän päivinämme tahtoisi kääntää
maailman huomion aikain viisauteen, salaisen tiedon olemassaoloon,
tietämättömyydestä ja pahasta pelastumisen mahdollisuuteen, ja että hän
tahtoisi koota ympärilleen oppilaita,--mitähän keinoa hän silloin
käyttäisi?
Ei ole olemassa kuin yksi rehellinen, vilpitön ja totuudenmukainen
keino: herättää ihmisten ajatus ja järki toimintaan, vedota heidän omaan
totuuden- ja oikeudentuntoonsa, kehottaa heitä itseään totuutta etsimään
ja näyttää heille sitä tietä, joka totuuteen vie; mikä kaikki tapahtuu
paraiten puhutun ja kirjotetun sanan avulla. Nykyajan ihminen on niin
arka kaikenlaisen vaikutus- ja arvovallan suhteen, että hän pitää esim.
uskonnollisia kirkonmenoja ja muita juhlallisuuksia, jotka keskiajalla
kohottivat ihmismieliä hartauteen ja hurskauteen, suorastaan järjen ja
vapaan ajatuksen nukutuskeinoina. Ja jos valkoinen maagikko mielisi
saada ja kasvattaa oppilaita salaisessa tiedossa ja viisaudessa,
täytyisi hänen heti alussa selittää heille ero sokean uskon ja
luonnollisen inhimillisen luottamuksen välillä ja näyttää heille, ettei
okkultinen itsekasvatus missään suhteessa ole järjenvastainen, vaan että
päinvastoin älynkin kehitys on sen oleellisimpia tunnusmerkkejä.
Sanalla sanoen: nykyajan päivätajunnassa on järki tunnustettu hallitsija
ja sen puoleen on käännyttävä maagillisessa kasvatustyössä täysikäisten
ihmisten piirissä. Vasta järkiperäisen päivätajunnan myönnytyksellä voi
ihminen hyötyä uskostaan korkeampaan jumalsyntyiseen minäänsä ja todella
innostua sitä etsimään ja lähestymään.
Ajatelkaamme nyt tietäjä-ihmistä, joka tuhansia vuosia sitten eli
Atlantismaalla. Hänkin tahtoi ihmisiä kasvattaa oikein elämään. Hänkin
tahtoi herättää heissä halua Jumalan tuntoon ja totuuden tietoon.
Hänenkin tehtävänsä oli koota ympärilleen oppilaita näyttääkseen heille,
miten he saattoivat jouduttaa kehitystään ja kohota sen korkeamman minän
tuntoon, joka pahasta pelasti. Oliko hän, tuo muinaisaikainen tietäjä,
samassa asemassa kuin hänen veljensä meidän päivinämme? Saattoiko hän
vedota samoihin oppilaittensa kokemuksiin ja ennen kaikkea samaan
järkiymmärrykseen?
Ei suinkaan. Hänen asemansa oli aivan toinen. Se realinen minä, johon
hän saattoi vedota, oli sisällöltään perin toisenlainen, se
järkipahanen, jota hänen tuli toimintaan herättää, oli perin heikko ja
saamaton. Mutta sitä vastoin oli tunnevoima suuri ja mielikuvitus laaja
ja herkkä. Kuinka niin ollen olisi voinut sivuuttaa sitä sielullista
kykyä, sitä tajunnan puolta, joka tunnustetusti oli etualalla ja
kehittynein? Luonnollisesti täytyi tietäjän silloin vedota juuri
ihmisten mielikuvitus- ja tunnevoimaan. Ja miten se kävi päinsä?
Menetelmän avulla, jota me tänäpäivänä ehkä kutsuisimme suggestioniksi,
suggestioniksi, mutta ei hypnotismiksi. Hypnotismilla ainakin
rajotetummassa, varsinaisessa merkityksessä tarkotamme toisen tahdon ja
tajunnan kahlehtimista, niin että hän kadottaa oman itsetietoisuutensa
ja määräämisvallan itsensä yli; hypnotismi on usein keinotekoiseen uneen
vaivuttamista. Tätä ei valkoinen atlantilainen tietäjä käyttänyt
maagillisessa kasvatuksessaan, sillä siitä ei silloin enemmän kuin
nytkään olisi ollut mitään hyötyä, ainoastaan vahinkoa. Okkultinen
kehitys perustuu itsekasvatukseen eikä se voi alkaa kasvatettavan
vangitsemisella. Suggestioni, jota muinaisaikuinen tietäjä käytti,
tarkotti oppilaan vapauttamista siitä joukkosielusta eli
joukkosuggestionista, jonka alainen hän oli. Mutta suggestionia hänen
täytyy käyttää herättääkseen oppilaassaan halua vapautukseen ja
itsenäisyyteen. Tämä suggestioni oli jokapäiväistä tunne-elämää
voimakkaampien affektien herättämistä ja jokapäiväistä kokemusta
laajempien ja mieltäkiinnittävämpien näköalojen avaamista
mielikuvitukselle.
Tavallisesti tämä alkoi niin, että tietäjä herätti oppilaissaan
rakkautta itseensä. Varhempina aikoina hänen ei tähän tarkotukseen
tarvinnut käyttää mitään suggestionia. Hänen oma läsnäolonsa, hänen
rakkautta uhkuva sydämensä herätti itsestään vastakaikua herkissä
ihmisissä. Mutta kieltämättä varsinkin myöhempinä aikoina tietäjä
turvautui oman imaginatsioninsa voimaan voittaakseen toisten huomion ja
sydämen puolelleen. Ja silloin luonnollisesti vaara oli tarjona, ellei
tietäjä ollut kyllin kokenut.
Kaikki tunne saa voimansa ja ilmauksensa ihmisen sukupuolisuudesta,
kuten ennen olemme huomauttaneet.[70] Kun siis rakkaus syttyi oppilaan
rinnassa, muodostui suhde hänen ja opettajan välille. Tämä suhde oli
välttämätön ja hyvä, kun se pysyi puhtaana ja epäitsekkäänä. Se auttoi
oppilasta ulos heimosielun suggestionista ja sen avulla opettaja
kasvatti oppilaassaan itsenäisyyttä ja älyä. Vähitellen oppilas sitten
kasvoi vapaaksi opettajankin suggestionista.
Toista taas oli, jos tietäjä oli kokematon tai itsekäs. Silloin hän
lankesi herättämänsä rakkauden personallisiin pauloihin ja suhde
opettajan ja oppilaan välillä muuttui itsekkääksi, jopa
fyysilliseksikin. Emme liioin saata kieltää sitä tosiseikkaa, että
monet, joiden äly ja mielikuvitus oli enemmän kehittynyt, käyttivät
näitä voimia suorastaan väärin ja itsekkäihin tarkotuksiin: saadakseen
valtaa heikompien yli. Suurempaa älyä ja viekkautta voidaan tänäkin
päivänä käyttää väärin, jollei nyt tunteeseen vetoamalla, niin toisten
ymmärrystä ja järkeä lumoamalla ja vangitsemalla. Mustan magian tie on
aina auki.
Mutta atlantilaisesta magiasta voimme yleisenä määritelmänä sanoa, että
se perustui tunne- ja siis sukupuolivoimaan.
36.