5) _Menot ja temput_. »Niinpä täytyy ennen auringon nousua kulkea monet
kerrat hautuumaitten ympäri, haudata sinne tänne ihmisluita, silmiään
kääntämättä viskata esine, mikä hyvänsä, taakseen, ripustaa taikakalu
kaulaan tai rintaan, silmääräpäyttämättä, yhdellä hengenvedolla juosta
määrätty matka» j.n.e.
6) _Ihmeelliset, intoilevat mielenliikutukset ja elkeet_. »Jos on
nostettava tai poistettava paha, niin tähän toimeen ryhdytään
kauhistuttavilla ja ikäänkuin raivoisilla elkeillä, mutinalla ja
ruumista sinne tänne mutkistelemalla.»
7) _Liitot paholaisen kanssa_. »Ei näet ole epäilemistä siitä, että on
ollut sellaisia, jotka ovat menneet niin pitkälle jumalattomuudessa ja
typeryydessä, että ovat vihkineet itsensä Jumalan ja ihmiskunnan
viholliselle, sillä lailla saadakseen jumalattomissa yrityksissään hänen
ikuista apuaan. Todenmukaista on, että jumalattomuuden siemen on
peräisin pakanuudesta. Sillä me olemme yllä osottaneet, että
esivanhempamme uskoivat löytyvän joitakin pahoja haltioita ja henkiä,
joiden apua muutamat pyysivät.»
Olemme täten saaneet ulkopiirteissään jokseenkin tyydyttävän kuvan
niistä salaisista menetelmistä--mikäli niitä tunnetaan,--joita
tavallisesti kutsutaan nimellä magia eli taikuus. Kalevalakin on täynnä
tätä magiaa. Kaikki sen sankarit ovat loitsutaitoisia, Lemminkäinen,
Ilmarinen, Joukahainen, Louhi ja ennen kaikkea Väinämöinen, jonka
sanojen ja laulun sekä soiton mahdilla ei ole ainoastaan lumoava, vaan
suorastaan luova ja ihmeitä tekevä voima. Taikakaluna esitetään
Lemminkäisen harja, joka äidin ja vaimon nähden vuosi verta, kun kuolo
oli Lemminkäistä kohdannut. Väinämöinen turvautuu kerran arpomiseen, kun
kuu ja päivä olivat lakanneet paistamasta (49: 75-110). Niinikään
kerrotaan hänestä, että hän paranteli sairaita sekä voiteilla että
magnetisilla katseilla, sekä kätten päälle panemisella että
puhaltamalla, sekä rukouksilla että loitsuilla (45: 313-362). Huomio ei
kuitenkaan Kalevalaa lukiessa niin suuresti kiinny näihin maagillisiin
yksityisseikkoihin, koska ne siinä enimmäkseen esiintyvät luonnollisina
ja jokapäiväisinä sivuseikkoina. Juoni, sen ylevä sisältö ja kuvauksen
esteettinen ehjyys herättävät syvimmän ja pysyvimmän mielenkiinnon.
Mutta kysymys, minkä jokainen tarkkaavainen lukija tekee itselleen, on:
»ei suinkaan tuonlaisissa kertomuksissa ole mitään todellista pohjaa ja
perää?!» Ja moni lukija empimättä vastaa itselleen: »ei tietenkään!»
Tässä kuitenkin on varovaisuus paikallaan. Jyrkkä kieltäminen ei
pitkälle vie. Kuten prof. Schurtz edellä toistamissamme sanoissa
huomauttaa, ei nykyajan tutkija enää ole samassa asemassa kuin
valistusajan tiedemies. Me tunnemme jo virallisesti siksi paljon
ihmissielun salaisia kykyjä (esim. hypnotismia, selvänäköisyyttä,
psykometriaa), että leimaamme itsemme tietämättömiksi tai
humbugitieteilijöiksi, jos vain kohautamme olkapäitämme »saduille» ja
»ihmetarinoille».
Mitä tämän kirjan tekijään tulee, hänellä ei ole mitään syytä kieltää
maagillisten ilmiöiden ja magian todenperäisyyttä. Päinvastoin
hänen--oman kokemuksensa nojalla--täytyy tunnustaa, että hän tietää
useiden edellä lueteltujen ilmiöiden pitävän yhtä todellisuuden kanssa,
vieläpä voisi mainita semmoisia, joita edellä ei ole lueteltu.
Kuitenkaan tämä ei merkitse, että hän siveellisesti katsoen niitä
semmoisinaan hyväksyisi.
Emme näet ihmettele yleistä mielipidettä ja niitä arvostelijoita, jotka
tuomitsevat taikuuden ja magian oleelliseksi tunnusmerkiksi kaikelle
sille maailmankatsomukselle, jonka katse ei ulotu nykyistä maallista
elämää ulommaksi. Pikkumaista ja alhaista on todella tuo alituinen
huolehtiminen aineellisen elämän eduista ja tarpeista, sen menestyksestä
ja sen turvaamisesta, ja--jos huolehtia täytyy--epäilemättä rehellinen
työ ja vilpitön käytös on aikaa myöten parempaa magiaa kuin kaikenlaiset
loitsut ja temput. Valistus, sivistys ja kristillinen maailmankatsomus
on tässä suhteessa kieltämättä vaikuttanut kohottavasti kansoihin. Mutta
yleinen mielipide ja arvostelu riippuu siitä käsityksestä magiasta, mikä
on vallalla. Jos käsitys muuttuisi, muuttuisi arvostelukin.
Emme suinkaan tässä tahdo yrittää muuttaa yleistä käsitystä magiasta.
Tahdomme vain lausua julki sen oman mielipiteemme, joka lukijalle kyllä
lienee jo selvinnyt, että magia todellisuudessa ja alkuperäisesti on
perin toista kuin yllä kuvatut temput ja loitsut. Todellisuudessa magia
on toimintaa näkymättömässä maailmassa ja siis yhtä tiedon kanssa.
Tietäjä on juuri ihminen, joka hallitsee joitain voimia näkymättömässä
maailmassa, ja sentähden hänen toimintansa tietäjänä asianmukaisesti on
magiaa eli maagillista toimintaa. Kaukana siitä, että tämä toiminta
liikkuisi aineellisen ja fyysillisen elämän alalla, sen tarkotusperät
päinvastoin ovat ylifyysillistä ja henkistä ja siveellistä laatua.
Todellinen magia ei koske ruumiilliseen elämään muuta kuin välillisesti,
se edistää vain henkistä kasvua ja ihmiskunnan sisäistä sivistystä.
Muunlainen magia, milloin siinä todella käytetään salaisia voimia, on
jumalallisen kyvyn prostituoimista.
Tietäjän maagillisessa toiminnassa ilmenee hänen tapansa suhtautua
ympäröivään maailmaan ja ihmiskuntaan. Eräs puoli hänen toiminnastaan on
suorastaan kasvattavaa laatua, on itse asiassa kasvatusta. Hänen
tehtävänsä on kasvattaa ihmisiä, vaikuttaa heihin, vieläpä saada
muutamia heistä oppilaikseen. Voimme siis sanoa, että magia tässä
rajotetummassa merkityksessä on se sielullinen menetelmä, jota tietäjä
käyttää kasvattaessaan ihmisiä ja hankkiessaan itselleen oppilaita.
Seuraavassa tahdomme esittää pari piirrettä näistä Kalevalan tietäjien
kasvatustavoista, ja silloin samalla selvinnee, minkätähden kutsumme
niitä maagillisiksi eli yhteisnimellä magiaksi.
35.