VIIMEINEN TAISTELU.

Viimeinen taistelu Pohjolan pimeitä voimia, pahuuden ja pimeyden

enkeleitä vastaan tapahtuu näkymättömässä maailmassa, vaikka varjo

»taivaisesta taistelusta» heijastuisikin maalliseen elämään, saaden

täällä aikaan vihaa, vainoa, häväistystä ja sortoa maailman puolelta.

Se alkaa suurella tuskalla Getsemanessa. Ihminen aavistaa ja kamppailee

sielussaan kauhistuen lopullista uhria. »Ota pois minulta tämä kalkki»,

hän rukoilee tuskan verihiki ohimoillaan. Mutta kohta perästä:

»kuitenkaan ei niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä, Isä.»

Kalevala kuvaa tätä tuskaa niin draamallisen vaikuttavasti ja samalla

niin rauhallisin elein, että tekisi mielemme ottaa tähän 43:nnen runon

koko kuvaus (säkeet 23-101):

Vaka vanha Väinämöinen

Laskevi sinistä merta,

Itse tuon sanoiksi virkki,

Puhui purtensa perästä:

»Oi sie lieto Lemmin poika,

Ylimmäinen ystäväni,

Nouse purjepuun nenähän,

Vaatevarpahan ravaha,

Katsaise etinen ilma,

Tarkkoa takainen taivas,

Onko selvät ilman rannat,

Onko selvät vai sekavat!»

Lemminkäinen nousee mastoon ja tarkastaa taivasta. »Selvä on», hän

ilmottaa, »pieni pilvi vain on pohjoisessa».

Sanoi vanha Väinämöinen:

»Jo vainen valehtelitki;

Ei se pilvi ollekana,

Pilven lonka lienekänä,

Se on pursi purjehinen;

Katso toiste tarkemmasti!»

Lemminkäinen katsoo uudestaan ja ilmottaa, että saari näkyy kaukana,

haavat täynnä havukoita, koivut kirjokoppeloita.

Sanoi vanha Väinämöinen:

»Jo vainen valehtelitki;

Havukoita ei ne olle,

Eikä kirjokoppeloita,

Ne on Pohjan poikasia;

Katso tarkoin kolmannesti!»

Ja kun Lemminkäinen kolmannen kerran tarkastaa, hän huomaa erehdyksensä

ja ilmottaa, että Pohjan pursi on tulemassa, »sata miestä soutimilla,

tuhat ilman istumassa.»

Silloin vanha Väinämöinen

Jo tunsi toet totiset...

Ja enempää tuumaamatta hän käskee soutajia panemaan parastaan, ettei

Pohjolan pursi saavuttaisi.

Souti seppo Ilmarinen,

Souti lieto Lemminkäinen,

Souti kansa kaikenlainen;

Lyllyivät melat lyhyiset,

Hangat piukki pihlajaiset,

Vene honkainen vapisi;

Nenä hyrski hylkehenä,

Perä koskena kohisi,

Vesi kiehui kelloloissa,

Vaahti palloissa pakeni.

Pohjolan purjelaiva on kuitenkin nopeakulkuisempi kuin Kalevalan

soutovene, ja vanha Väinämöinen

Jo tunsi tuhon tulevan,

Hätäpäivän päälle saavan...

Väinämöinen aavistaa, että taistelu pohjolaisia vastaan on oleva tuhoisa

hänen omallekin väelleen, mutta ennenkuin hän heittäytyy toivottomaksi,

hän vielä koettaa viimeistä mahtikeinoa. Turvautuen hänkin puolestaan

taikataitoonsa hän loihtii mereen suuren salakarin, johon Pohjolan pursi

ajautuisi. Niin kävikin:

Tulla puikki Pohjan pursi,

Halki aallon hakkoavi,

Jopa joutuvi karille,

Puuttui luottohon lujasti;

Lenti poikki puinen pursi,

Satakaari katkieli,

Mastot maiskahti merehen

Purjehet putoelivat

Noiksi tuulen vietäviksi,

Ahavan ajeltaviksi.

Louhi Pohjolan emäntä juoksee jaloin veteen purtta nostamaan, mutta kun

huomaa sen perin hajonneeksi ja piloille menneeksi, hän vähän

mietittyään muuttaikse suunnattoman suureksi kotkaksi, jonka »toinen

siipi pilviä sipaisi, toinen vettä vieprahteli». Aseellisen väkensä

ottaa hän pyrstölleen ja siipensä alle ja ryhtyy tällä tavalla

hätyyttämään kalevalaisia.

Jo tulevi Pohjan eukko,

Lintu kumma liitelevi,

Harteista kuin havukka,

Vaakalintu vartalolta.

Yllättävi Väinämöisen,

Lenti purjepuun nenähän,

Vaatevarpahan rapasi,

Päähän pielen seisotaikse;

Oli pursi päin puota,

Laiva laioin kallistua.

Ilmarinen rukoilee jumalaltaan suojelusta tulevassa taistelussa, mutta

Väinämöinen kysyy puoleksi ivalla, joko Pohjolan emäntä nyt on saapunut

Sammon jaolle. »En lähe Sammon jakoon sinun kanssasi, katala», huutaa

Louhi vastaukseksi ja tavottaa Sampoa veneestä.

Nyt alkaa tuima taistelu. Lemminkäinen vetää miekkansa, iskee ja huutaa:

»Maahan miehet, maahan miekat,

Maahan untelot urohot,

Sa'at miehet siiven alta,

Kymmenet kynän nenästä!»

Väinämöinen näkee lopun lähestyvän:

Vaka vanha Väinämöinen,

Tietäjä iän-ikuinen

Arvasi ajan olevan,

Tunsi hetken tulleheksi...

Hän vetää melan merestä ja iskee sillä kokolta kynnen toisensa perästä,

niin ettei jää kuin yksi »sakarisormi».

Pojat siiviltä putosi,

Melskahti merehen miehet,

Sata miestä siiven alta,

Tuhat purstolta urosta;

Itse kokko kopsahtihe,

Kapsahutti kaaripuille,

Kuni puusta koppeloinen,

Kuusen oksalta orava.

Kalevalan avain · 第 61 / 79 题