Sammon vuoalti vetehen,
Kaatoi kaiken kirjokannen
Punapurren laitimelta
Koskelle meren sinisen;
Siinä sai muruiksi sampo,
Kirjokansi kappaleiksi.
Pohjolaiset oli voitettu, mutta Sampo oli samalla hävitetty!
Kuinka tämä nyt on vertauskuvallisesti ymmärrettävissä? Minkätähden
Sampo uudestaan menetettiin?
Taistelua pohjolaisia vastaan meidän ei tarvitse symbolistisesti
selittää, koska se on värikäs ja eloisa kuvaus todellisesta taistelusta
näkymättömässä maailmassa; mitä kuvauksessa on fyysillistä realismia, se
pitää paikkansa tuolla puolen sielullisina vastaavaisuuksina. Mutta
kysymykseksi meille jää, miksi Sampo, aurinkoruumis, jonka
saavuttamiseksi eli luomiseksi on niin paljon työtä tehty, niin monta
vaaraa ja vaikeutta kestetty,--miksi se vielä kerran menetetään, miksi
se pirstoutuu ja kappaleiksi hajoaa. Mielemme käy apeaksi ajatellessamme
Kalevalan sankareita, muistellessamme, että Ilmarinen alkuaan oli Sammon
takonut, ja me kysymme murheellisina: eikö tuo näennäinen voitto itse
asiassa ollut suuri tappio?
Tässä kohden Kalevala--avattuna mystillispsykologisella
avaimella--kuitenkin taas todistaa, mikä syvällinen elämänkokemus ja
viisaus sen runoihin on kätketty. Sillä jos se olisi antanut Sammon
ehjänä jäädä kalevalaisille, eikö silloin Pohjola olisi jäänyt aivan
osattomaksi? Silloin Kalevala olisi painostanut sitä dualismia, sitä
ikuista eroa hyvän ja pahan välillä, jota ei jumalallisessa viisaudessa
ole. Kalevala olisi edustanut hyvää--tietenkin,--mutta Pohjolan olisi
kohtalo tuominnut niin sanoaksemme auttamattomaan pimeyteen ja
kadotukseen, ja Kalevalan sankarit olisivat saattaneet ajatella, ainakin
olisimme me niin voineet tehdä heidän puolestaan, että hyvä ja oikeus
sai palkkansa ja paha ansaitun rangaistuksen.
Kun sitävastoin Kalevala antaa Sammon pirstoutua, terottaa se sillä
korkeimman siveellisen opetuksensa. Sampo--viisauden lähde, onnen
tuoja--ei ole yksilöä varten. Oli Ilmarinen tai Väinämöinen kuinka hyvä
tahansa, Sampo ei voinut jäädä yksin heille, niinkauan kuin he
taistelivat pimeyden voimia vastaan. Taistellessaan niitä vastaan he
erottivat ne itsestään; asettuessaan Jumalan sankareiksi he ikäänkuin
työnsivät pahuuden ulos Jumalasta. Mutta onko tämä mahdollista?
Saattaako mikään jäädä osattomaksi Jumalasta ja Hänen elämästään? Voiko
pahuutta olla, jota ei Jumala rakkaudellaan voittaisi, voiko olla
tietämättömyyttä niin mustaa, ettei Jumalan läpitunkeva valo koskaan
pääsisi siihen paistamaan?
Ei, me vastaamme tähän, ei ole. Ei ole sitä perkelettä, jota ei Jumalan
rajaton sääli kerran pelastaisi. Sentähden olisi ollut psykologinen ja
vielä enemmän okkultinen erehdys antaa Sammon jäädä ehjäksi
kalevalaisten käsiin. Sammon tuli pirstoutua ja hajota kappaleiksi, niin
että kaikki siitä saivat osansa: Louhikin kantoi siitä kannen Pohjolaan.
Täten opetettiin vihitylle kalevalaiselle viimeinen suuri läksy:
täydellisen uhrautuvaisuuden!
Ainoastaan se, joka kokonaan ja lopullisesti saattaa kieltää itsensä,
voi kokonaan ja lopullisesti kelvata Logoksen eli Jumalan edustajaksi
maan päällä. Samoinhan Kristuskin kulki tiensä Golgatalla ja kuoli
ristinpuulla ihmiskunnan hyväksi.
Syvästi inhimillinen onkin Kalevalan kuvaus Väinämöisen nöyrästä ja
iloisesta kiitollisuudesta, kun hän näki, miten tuulet ja aallot
kuljettelivat maihin Sammon siruja:
Vaka vanha Väinämöinen
Näki tyrskyn työntelevän,
Hyrskyn maalle hylkeävän,
Aallon rannalle ajavan
Noita sampuen muruja,
Kirjokannen kappaleita.
Hän tuosta toki ihastui,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
»Tuost' on siemen sikiö,
Tuosta kyntö, tuosta kylvö,
Tuosta kasvu kaikenlainen,
Tuosta kuu kumottamahan,
Suomen suurille tiloille,
Suomen maille mairehille!»
Ja Väinämöisen rukous kansansa puolesta, kun hän itse on kaikkensa
menettänyt, osottaa, kuinka tyystin hän on itsensä unohtanut:
»Anna luoja, suo Jumala,
Anna onni ollaksemme,
Hyvin ain' eleäksemme,
Kunnialla kuollaksemme
Suloisessa Suomen maassa,
Kaunihissa Karjalassa!»
Täten loppuu Kalevalan kertomus Sammosta ja siis Kalevalan esitys
vihkimyksen suuresta draamasta. Runo kyllä palaa sankareittensa
elämänvaiheisiin ja kertoo, kuinka Pohjolan emäntä, jonka valta oli
vaipunut ja arvo alentunut, mietti kostoa ja sai aikaan kaikenlaisia
vaikeuksia kalevalaisille (45 ja 46 runo) tullakseen lopulla voitetuksi
vasta 49:nnessä runossa. Mutta sota Sammosta on päättynyt eikä Sampo
enää ehjänä esiinny.
Nyt muuan kysymys on oikeutettu: eikö sitten vihitty saakaan pitää omaa
aurinkoruumistaan? Miten niin ollen on hänen omaa suhdettaan omaan
ikuiseen taikaruumiiseensa ymmärrettävä? Onko Sampo ainiaaksi menetetty?
Missä on silloin vihityn kuolemattomuus? Eiköhän tässä sittenkin piile
vielä suurempi mysterio?
Ja me vastaamme: piilee. Sammon menettämisen takana piilee sen uusi
takaisin saavuttaminen. Semmoinen on elämän laki. Kaikki mitä henkisesti
menetetään, voitetaan jälleen. »Ken henkensä menettää, hän saa
iankaikkisen elämän.»
Samporuumis kyllä kerran tulee vihityn omaksi. Siihen Kalevala selvästi
viittaa Väinämöisen sanoilla:
»Annapas ajan kulua,
Päivän mennä, toisen tulla,
Taas minua tarvitahan,
Katsotahan, kaivatahan
Uuen Sammon saattajaksi...»
Ja jos kysymme: milloin tämä vihityn elämässä tulee tapahtumaan?
löydämme vastauksen juuri edellä kerrotusta Sammon taistelusta. Tietysti
silloin, vastaa Kalevalan henkinen katsantokanta, kun ei vihitty enää
taistele, kun hän ei enää erota itseään pahasta eikä asetu Jumalan
puolelle perkelettä vastaan, vaan antaa itsensä lunnaiksi pahalle,
sanoen: »en enää taistele pimeyden voimia vastaan, vaan rakastan niitä
ja kokoan ne itseeni. Tulkoon kaikki paha minun ylitseni ja minun
sisääni, että minä voisin sen hyväksi muuttaa ja hyvänä itsestäni
lähettää. Tulkoon kaikki kirous minun päälleni, että minussa se
siunaukseksi muuttuisi!»
Tämä opetus on samalla kätkettynä runon kertomukseen ihanana
tulevaisuuden ja ylösnousemuksen lupauksena.
Tunnemme toisen vihkimysdraaman, jossa tämä ylösnousemus on kuvattu
realistiseksi todellisuudeksi. Uusi testamentti kertoo, miten Kristus
kuolemattomassa aurinkoruumiissaan murtaa Tuonen vallan ja nousee
kuolleista. Hän onkin kuollut nöyränä kuin uhrilammas tekemättä
kenellekään vastarintaa, vieläpä kieltäen Pietaria häntä puolustamasta,
kun tämä miekkaan tarttui. Mutta minkä hän suurimmassa inhimillisessä
tuskassaan ristinpuulla kadotti, sen hän suurimmassa jumalallisessa
riemussa voittaa jälleen ylösnousemuksessaan. Ja se, mihin Kalevala
aavistuksena viittaa, toteutuu siis toisen pyhän kirjan kirkkaimpana
ihmetapahtumana.