Väinämöisen aavistus osui oikeaan: ei olisi pitänyt Lemminkäisen laulaa,
ennenkuin »omat ovet näkyisi, omat ukset ulvahtaisi» (42: 267-268),
sillä pahimmat vaarat ja vaikeimmat tuskat vielä odottivat
samporetkeläisiä. Tähän saakka kaikki oli käynyt hyvin. Matka Pohjolaan
oli onnellisesti tehty, Louhi ja Pohjolan väki oli vaivutettu
hypnotiseen uneen ja sillä välin Sampo oli anastettu kivimäestä. Mutta
nyt Pohjola heräsi unestaan ja Louhi, Pohjolan emäntä, valmistautui
puolestaan Sampoa takaisin ryöstämään, sillä huomatessaan, että Sampo
oli viety,
Louhi Pohjolan emäntä
Tuo tuosta pahoin pahastui,
Katsoi valtansa vajuvan,
Alenevan arvionsa...
Yleisenä sääntönä on näet luonnossa, että jos ihminen hankkii itsellensä
valtaa jonkun luonnonvoiman yli, hän saa vastustajikseen ja
vihollisikseen ne, jotka sitä voimaa ovat vartioineet. Kun
aurinkoruumista luodessaan ihminen lopulta anastaa Sammon fyysillisen
ruumiinsa kätköstä, ei ole siinä kyllin, että hän on oman fyysillisen
ruumiinsa voittanut. Hänen ruumiinsa elimiä vastaavat määrätyt voimat ja
tilat kosmoksessa, ja nämä voimat, näiden tilojen asujaimet nousevat nyt
häntä, uhkarohkeata, vastustamaan. Ja koska tässä kohden on kysymys
voimista, jotka edustavat itsekkyyttä, sanotaan, että ihmistä vastaan
nyt nousevat viimeiseen toivottomaan taisteluun kaikki »pimeyden
voimat». Onhan Kalevalakin tehnyt jyrkän eron Kalevalan ja Pohjolan
välillä: Kalevala tahtoo Sammon sitä varten, että siitä olisi hyötyä ja
onnea ihmisille, pimeän Pohjolan »salajoukko» pitää sitä kivimäkeen
suljettuna, ettei kukaan siitä tietäisi. Louhi pimeyden voimien
edustajana varustaikse sentähden sampolaisia takaa-ajamaan, ja
turvautuen loitsutaitoonsa manaa ensin sumun, Iku-Turson ja rajuilman
retkeläisiä merellä ahdistamaan.
Nämä kolme ahdistusta ovat: epäilyksen ja epätoivon sumu, itsekkyyden ja
himon Iku-Turso eli »vanha lohikäärme» ja ajattelemattoman toiminnan ja
vaikutuksen rajuilma. Ne eivät ole personallisia heikkouksia, vaan
kollektiivisiä voimia ihmiskunnassa, jotka vihityn ihmisen kimppuun
hyökkäävät.
Ututyttö, neiti terhen,
U'un huokuvi merelle,
Sumun ilmahan sukesi,
Piti vanhan Väinämöisen
Kokonaista kolme yötä
Sisässä meren sinisen
Pääsemättänsä perille,
Kulkematta kunnekana.
Se on ihmiskunnan suuri epäilys, epätoivo ja väsymys, joka ympäröi
purjehtijaa ja kietoo hänen sieluaan. »Mitä sinä hourailet? Oletko sinä
parempi meitä? Äsken kehuit itseäsi niin voimakkaaksi, olit maailman
voittanut, olit jumalien tasalla, ja nyt olet väsyneistä väsynein! Missä
on voimasi, jonka jäsenissäsi tunsit, missä on Jumala, johon luotit?
Harhaa se oli, haihtuvaa ja katoavaista, niinkuin kaikki auringon alla!
Yksin sinä olet heitetty niinkuin me muutkin. Tyhjyys ja pimeys sinulle
nauraa niinkuin meillekin. Luuletko, että kukaan on jumalaksi noussut?
Petosta ja valhetta on kaikki. Ei yksikään ihminen ole voittanut, sillä
pimeys on aina valoa voimakkaampi.» Ahdistuksen yössä on ihmisen sielu,
ja hukassa hän olisi, ellei muistaisi hengen miekkaa vyöllänsä, ellei
oman lamautuneen inhimillisen tajuntansa syvyydestä nostaisi mieleensä
sitä totuutta, jonka puolesta on elänyt ja taistellut:
Yön kolmen levättyänsä
Sisässä meren sinisen,
Virkki vanha Väinämöinen,
Itse lausui, noin nimesi:
»Ei ole mies pahempikana,
Uros untelompikana
U'ulla upottaminen,
Terhenellä voittaminen.»
Veti vettä kalvallansa,
Merta miekalla sivalti,
Sima siukui kalvan tiestä,
Mesi miekan roiskehesta,
Nousi talma taivahalle,
Utu ilmoillen yleni,
Selvisi meri sumusta,
Meren aalto auteresta,
Meri suureksi sukeutui,
Maailma isoksi täytyi.
Kun ensimäinen vaara täten oli sivuutettu, ilmestyi toinen:
Oli aikoa vähäinen,
Pirahteli pikkarainen,
Jo kuului kova kohina
Viereltä veno punaisen,
Nousi kuohu korkeaksi
Vasten purtta Väinämöisen.
Ilmarinen säikähti niin kovasti, että »puna putosi hänen poskiltaan», ja
Väinämöinen katsellessaan sivulle näki kumman:
Iku-Turso Äijön poika
Vieressä veno punaisen
Nosti päätänsä merestä,
Lakkoansa lainehesta.
Tämä on ihmiskunnan vuosituhansinen itsekkyys ja eläimellisyys, joka
vanhan lohikäärmeen muodossa pistää päänsä kosmillisen tajunnan
syvyydestä. »Mihin sinä luulet epäitsekkyydelläsi pääseväsi? Mitä sillä
luulet maailmaa hyödyttäväsi? Etkö tunne minua? Etkö tiedä, että minä
pidän kourissani ihmiset? Minua kaikki palvelevat, minä olen ihmisten
jumala. Mitä sinä tiedoillasi mahdat? Kenen luulet niistä välittävän? Ja
mikä totuuden tieto sinulla on, kun et minua tunne? Minä olen se totuus,
jota ihmiset etsivät. Minä heille onnen lahjotan ja ainoan autuuden,
jota he kaipaavat: himojensa tyydytyksen. Palvele sinäkin minua ja heitä
haaveet ihmiskunnan nostamisesta!»
Ihminen pelästyy niinkuin Ilmarinen nähdessään sen mammonan hirviön,
jonka edessä ihmiskunta on polvillaan, mutta hän ei enää epäröi:
Vaka vanha Väinämöinen
Saipa korvat kourihinsa,
Korvista kohottelevi,
Kysytteli lausutteli,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
»Iku-Turso Äijön poika!
Miksi sie merestä nousit,
Kuksi aallosta ylenit
Etehen imehnisille,
Saanikka Kalevan poian?»
Ankaran vakavana hän tiedustelee itsekkyyden hirviöltä, kuinka se on
uskaltanut näyttäytyä jumalanpojalle, ja pelon valtaamana Iku-Turso
tunnustaa, että hänellä oli mielessä »surmata suku Kalevan, saa'a sampo
Pohjolahan», luvaten samalla, ettei hän sitä enää ajattele, jos hengissä
saa palata takaisin meren syvyyteen. Mitäpä hänelle olisi muuta voinut
tehdä? Itsekkyys vapisee vanhurskauden edessä ja sen äänetön rukous on:
säästä minut, anna minun vielä elää, jätän sinut rauhaan! Ja vanhurskaus
säästää itsekkyyden, sillä yhden ihmisen epäitsekkyys ei hävitä pahuutta
maailmasta. Väinämöinen heittää Iku-Turson takaisin laineisiin ja
kieltää häntä enää aalloista ylenemästä.
Senpä päivyen perästä
Ei Turso merestä nouse
Etehen imehnisille,
Kuni kuuta, aurinkoa,
Kuni päiveä hyveä,
Ilman ihailtavata.
Toinen ahdistus oli ohi, ja nyt seurasi kolmas. Kun vähän taas oli aikaa
kulunut, niin Ukko ylijumala nosti rajuilman, jonka vertaista Ilmarinen
ei ennen ollut nähnyt:
Nousi tuulet tuulemahan,
Säät rajut rajuamahan;
Kovin läikkyi länsituuli,
Luoetuuli tuikutteli,
Enemmän etelä tuuli,
Itä inkui ilkeästi,
Kauheasti kaakko karjui,
Pohjoinen kovin porasi.
Tuuli puut lehettömiksi,
Havupuut havuttomiksi,
Kanervat kukattomiksi,
Heinät helpehettömiksi;
Nosti mustia muria
Päälle selvien vesien.
Tämä on ihmiskunnan epäitsenäisyys ja ajattelematon häärääminen, joka
säästämättä ketään vetää yksilöt pyörteisiinsä. »Etkö sinä, joka tahdot
viisaasta käydä, näe, mikä sokea luonnonvoima on ihmiselämän takanana?
Etkö näe, että ihminen on kuin haavan lehti kehityksen ja kohtalon
hirmumyrskyssä? Mitä uusia uria sinä tahdot kulkea, mitä ihmisille
opettaa? Ihmisetkö itsenäisiksi, ihmisetkö vapaiksi! Ihmiset, jotka apua
kirkuvat, niin pian kuin minun käteni hellittää ja he hetkeksi saavat
hengittää tyyntä ilmaa ja ajatella! Niin, ihmiset eivät minua myrskyksi
tunne: he kutsuvat hiljaisuuttani myrskyksi ja kammoavat sitä, mutta
raivostani he hurmaantuvat. Kuta vähemmin heidän itse tarvitsee ajatella
ja ponnistaa, sitä onnellisempia ovat. Tuulen mukana he rakastavat
kulkea. Mitä sinä itsenäisyyksinesi heidän joukossaan teet? Herätät
heidän vihansa ja heidän vainonsa!»
Ilmarinen kadottaa hetkeksi malttinsa, mutta Väinämöinen nuhtelee, ettei
itku hädästä päästä eikä parku pahoista päivistä. Yhdessä Lemminkäisen
kanssa Väinämöinen sitten asettaa sanoillaan tuulia ja laineita ja
korjaa venettä, niin että se paremmin suojelee aalloista.
Niinpä vihittykin tämän viimeisen ahdistuksen voittaa siten, ettei
kuulemastaan, ei näkemästään välitä. »Olkoon kohtalon koura kuinka kova,
olkoon kehityksen pyörretuuli kuinka tuima tahansa, ihmisen tehtävä on
kuitenkin nousta kohtalonsa herraksi ja ottaa kehityksensä ohjat omaan
käteensä, sillä ainoastaan siten hän pääsee sen Jumalan pojaksi, jota
kohtalokin palvelee ja jota varten kehitys on olemassa.»
33.