Väinämöinen alussa suostuu Ilmarisen pyyntöön, että Pohjolanmatka
tehtäisiin maitse. »Koska et vielä käsitä asiaa, mennään maitse.»
Etsitään siis hevonen, painetaan päähän kullan päitset ja ajaa
ratustellaan »kahen miehen rantamaata» (39: 127-146).
Syy, miksi Ilmarinen epäilee merta ja tahtoo mennä Pohjolaan maitse, on
sangen luonnollinen. Hän on vastikään tehnyt matkoja Pohjolaan,
sisätajuntansa salattuun maailmaan, unitajunnan avulla, ja matkoista
hänellä on ollut vain huolta ja harmia (Pohjan nuoremman neidin
kosiminen). Kuitenkin hän on tehnyt matkansa »maitse» siinä mielessä,
että on säilyttänyt fyysillisen »maaruumiinsa» päivätajuisen minän. Nyt
hän sitä vastoin ymmärtää Väinämöisen tarkottavan »merimatkalla»
toiselta puolen, että päivätajunnasta on luovuttava, toiselta puolen
että on turvauduttava tuohon vaaralliseen unitajuntaan, jonka tähden ei
tule ihmetellä, että Ilmarinen alussa tuntee rohkeutensa pettävän.[59]
Kauas eivät uroot ole ratsastaneet, ennenkuin tapaavat »purren
itkemässä, venosen valittamassa.» Kun Väinämöinen tiedustaa surun syytä,
vastaa vene:
»...Muut purret, pahatki purret,
Ne aina sotia käyvät...
Minä veistämä venonen,
Satalauta laaittama
Tässä lahon lastuillani,
Venyn veistännäisilläni...»
Silloin Väinämöinen pitää kohtausta kohtalon viittauksena ja virkkaa
lohdutellen:
»Elä itke, puinen pursi,
Vene hankava havise,
Kohta saat sotia käyä,
Tappeloita tallustella!
Lienet pursi luojan luoma,
Luojan luoma, tuojan tuoma...»
Ja, kuulustelun jälkeen, josta käy selville, ettei tämä vene ole toisia
ihmeellisempi, Väinämöinen
Heitti hiekalle hevoisen,
Painoi puuhun marhaminnan,
Ohjat oksalle ojenti,
Lykkäsi venon vesille,
Lauloi purren lainehille.
Tällä episodilla Kalevala tahtoo kuvata, mikä heräymys tapahtuu
Ilmarisen tajunnassa, kuinka hänen käsityksensä Sammon hankinnasta
muuttuvat ja laajentuvat, ja kuinka unimaailmakin esiintyy hänelle
uudessa valossa.
Veneen valitus on kuin heräävän muistin ääni hänen sielussaan. »Etkö
luota enää minuun, Ilmarinen? Olenhan minä paljon vanhempi sinun
päivätajuntaasi. Päivätajuntasi sait, kun viimeksi synnyit maan päälle,
mutta minut sinä sait Pohjolan häissä. Etkö muista, että olet
vihkiytynyt Pohjolan ihanaan impeen? Etkö muista, että puolisosi ja sinä
olitte yhtä minussa? Etkö muista, että päivätajuntasi yhtyessäsi
Pohjolan impeen kasvoi ja laajeni aivankuin maasta taivaaseen? Missä
tajuntasi silloin liikkui, minkä avulla se toimi? Juuri minun! Sinä
säilytit silloin aivoissasi sen tietoisuuden, mikä sinulla oli minussa;
nyt kun sinulla on uudet aivot, olet unohtanut. Mutta herätä muistosi
uudestaan eloon! Kaikki, jotka konsanaan ovat Pohjan immen saaneet ja
lähtevät sotaan Sammon puolesta, käyttävät veneitä semmoisia kuin minä
olen. En minä ole toisia ihmeellisempi.»
Ilmariselle alkaa selvitä, ettei hänen tarvitsekaan turvautua äskeiseen
vaaralliseen unitajuntaan. Se tajunta ja se tajunnanväline, mikä hänellä
on tarjona, on tosin unimaailmasta kotoisin, mutta tämä ei ole itsessään
vaarallista. Vaara oli siinä, että hän tahtoi siirtää päivätajuntansa
unimaailmaan, kun sitä vastoin unimaailman suurempi tajunta vähitellen
on heräävä päivätajunnassa.
Ilmarinen alkaa muistaa, mikä valtava henkinen kokemus hänellä on
menneisyydessä takanaan, ja hänessä herää aivan kuin uusi luottamus
omiin voimiinsa. Ei hänen tarvitse pelätä mitään tajuttomuutta,
heittäytyessään oman salatajuntansa huomaan. Päivätajunnan takana ei
ammota kuilu, ei tyhjä ja pohjaton avaruus, vaan laajempi tajunta,
suurempi ja syvempi tietoisuus, joka jo ennestään on hänelle tuttu.
Ja Ilmarinen ymmärtää, että Sampoa ei muulla keinoin voi tavotellakaan.
Päivätajunta yksin jätettynä ei omin voimin kykene sitä rakentamaan.
Aurinkoinen ruumis on rakennettava sisästä ja ylhäältäpäin, sen siemen
täytyy jo olla olemassa, siemen, joka aivankuin itsestään kehittyy ja
kasvaa. Ja siemen--se on elämän antama silloin kun ihminen ihmiseksi
syntyi. Mutta siitä siemenestä ihminen tuli tietoiseksi vihkimyksessä.
Nyt ei Ilmarinen enää vastustele sisintä ääntänsä, jonka kautta
Väinämöisen viisaus puhuu. Lykätään vene vesille ja järjestetään se
käyttökuntoon: silloinpa Lemminkäinenkin yhtyy matkaan.
Siitä vanha Väinämöinen
Lauloa hyrähtelevi;
Lauloi ensin laitapuolen
Sukapäitä sulhosia,
Sukapäitä, piipioja,
Saapasjalkoja jaloja;
Lauloi toisen laitapuolen
Tinapäitä tyttäriä,
Tinapäitä vaskivöitä,
Kultasormia somia.
Lauloi vielä Väinämöinen
Teljot täytehen väkeä,
Ne on vanhoa väkeä,
I'än kaiken istunutta,
Kuss' oli vähän sioa
Nuorukaisilta esinnä.
Tästä näkyy, mikä ihmeellinen vene ja mikä ihmeellinen matka on
kysymyksessä. Väinämöinen laulaa veneen täyteen väkeä; mutta ne eivät
ole tavallisia ihmisiä, jotka muualta tänne olisivat saapuneet, vaan
taikavoimalla näkyviin loihdittuja olentoja--mikä näkyy siitäkin,
etteivät saa venettä liikkeelle. Väinämöinen istui perään ja
Pani sulhot soutamahan,
Neiet ilman istumahan;
Sulhot souti, airot notkui,
Eipä matka eistykänä.
Samoin kävi neitosten, samoin vanhain, kun he soutivat: matka ei
edistynyt (39: 303-310). Vasta kun Ilmarinen istui soutamaan, niin
Jopa juoksi puinen pursi,
Pursi juoksi, matka joutui,
Loitos kuului airon loiske,
Kauas hankojen hamina.
Noin Kalevala kertoo, miten Ilmarinen tottui käyttämään uutta
tajunnanvälinettään, Sammon ensimäistä muodostumaa eli n.k.
vesiruumista. Ja runon omat sanat todistavat asiantuntijalle, mistä on
kysymys. Jo nimitys »vene» viittaa siihen, että on puhe tunteitten
unimaailmasta, jonka symbolina yleensä käytetään nimitystä »vesi» (kts.
ed. esim. 13. lukua). Vesiruumis on tunteista muovaeltu, rakkauden
voimasta luotu. Vaan minkätähden on valittu symboliksi vene? Eikö elävä
olento olisi sopiva, esim. hevonen, joka osaa uida? Kun ansiotöistä
puhuttiin, silloin Hiiden ruuna (Tuonelan karhu) vastasi tunteitten
kuohua. Ja puhuuhan Platonkin, että ihminen järkiolentona on ratsastaja,
tunteet ja himot hänessä se ratsu, jota hän ohjaa. Aivan niin, mutta
Kalevalan valitsema venesymboli osottaa hienolla tavalla, ettei enää ole
puhetta tavallisen ihmisen tunneluonnosta, jolla vielä, kuten eläimellä
ainakin, saattaa olla oma tahtonsa; tässä on nyt kysymys vihityn
puhdistuneesta tunne-elämästä, jonka itsekkyys on kuollut ja jota
sentähden paremmin sopii verrata »elottomaan esineeseen», veneeseen,
joka ehdottomasti tottelee ja palvelee omistajaansa.
Mikä kuitenkin ennen kaikkea todistaa, että Kalevala puhuu okkultisesta
tajunnanvälineestä, on se paljous ihmismäisiä olentoja, joita
Väinämöinen loihtii veneen teloille istumaan. Nämä kuvaavat vesiruumiin
kykyjä eli aisteja, joilla tunteitten unimaailmaa tutkitaan, ja minkä
nojalla? Se selviää seuraavasta kahdesta seikasta:
Ensiksikin vesiruumiin aistit eivät ole paikallisia samalla tavalla kuin
fyysillisen ruumiin, vaan »kaikkiallisia», niitä on joka puolella,
edessä ja takana, oikealla ja vasemmalla--koko ruumis on kuin aistin;
eivätkä eri aistit ole erillään toisistaan, vaan kaikki ovat yhdessä:
sama aistin välittää näön, kuulon, tunnon j.n.e. aistimuksia. Voi siis
sanoa, että ihminen vesiruumiissaan näkee, kuulee, tuntee j.n.e. joka
ruumiinsa osalla, mikä seikka on elävästi kuvattu siten, että joka
puolella venettä on ihmismäisiä taikaolentoja.
Toiseksi tunnemaailmassa, unimaailmassa, kun sitä katselemme muodon
kannalta eli niinkuin sanotaan selvänäköisellä silmällä, pukeutuvat
ihmisten tavalliset tunteet ja himot vastaaviin eläinmuotoihin: susiin,
käärmeihin, sikoihin, konniin j.n.e. tai oikeammin kaikenlaisiin
sekasikiöihin, joissa useinkin jokin ruumiinosa--silmä, suu, nokka--on
erityisen pelottava ja silmiinpistävä; tämä varsinkin näkyy kuoleman
jälkeen. Kuta enemmän ihminen tunteissaan puhdistuu, sitä enemmän hänen
tunteittensa ja ajatustensa muodot lähenevät kukkien ja kasvien
ulkonäköä, vieläpä geometristen kuvioiden ja kappalten, kristallien
j.n.e., kuten tapahtuu »kosintaretkeläisen» mietiskelyssä. Ainoastaan
harvoissa tapauksissa vihkimättömän ihmisen ajatus pukeutuu ihmisen
muotoon; tämä esim. tapahtuu, jos hän suurella rakkaudella ajattelee
jotain omaistaan, tahtoen tälle jotain ilmottaa: silloin hänen
ajatuksensa lähtee hänen itsensä näköisenä tuon omaisen luo.
Toisin taas on korkealle kehittyneen tietäjän laita: hänen personalliset
ajatuksensa pukeutuvat aina--milloin hän ei itse toista tahdo--ihmisen
muotoon. Minkätähden? Sentähden että ihmisen muoto myös on symboli. Ja
mitä se kuvaa? Itsetietoisuutta, itsetietoista ajatusta ja järkeä. Jos
tietäjä esim. tahtoo oppilaalleen jotain ilmottaa, lähettää hän
ajatuksen herkän oppilaansa luo. Ajatus toimii tietäjän näköisenä
elävänä olentona ja suorittaa tehtävänsä kuin lähetti ainakin
palatakseen sitten takaisin lähettäjänsä luo. Jos tietäjä tahtoo jostain
asiasta selvyyttä, hän samoin lähettää ajatuksen sitä selvyyttä
hakemaan, ja ajatus palaa hänen luoksensa tarpeellinen tieto mukanaan.
Tunteitten herkässä unikuvamaailmassa muoto on sisällönmukainen; siellä
voivat pettää ainoastaan ne, jotka sen maailman lakeja ja voimia
hallitsevat. Ihmiset, jotka siinä ovat avuttomain lasten kaltaisia,
paljastavat itsensä paljaalla olemisellaan.
Kun vesiruumiin kykyjä ja aisteja kuvataan ihmisennäköisiksi, merkitsee
tämä siis, että niitä kehitetään itsetoimiviksi ja itsetietoisiksi. On
aivankuin jokaiseen vesiruumiin kykyyn olisi siirretty ihmisen
päivätajuinen minä! Tästä ymmärrämme, kuinka laaja ja monipuolinen
fyysilliseen aivotajuntaan verrattuna on hänen unimaailmassa toimivan
veneensä tajunta. Noilla organisoiduilla kyvyillä ja aisteilla hän
tutkii sitä puolta sisätajuntaansa ja vastaavaa näkymätöntä kosmosta,
jota »vedeksi» kutsutaan; niinpä hän esim. näyissä tutkii ihmissielun
eri tunnetiloja, vainajien kohtaloa kuoleman jälkeen tuonelassa ja
taivaissa. Mutta aivan niinkuin Kalevalan runossa kuvataan, nuo
itsetoimivat kyvyt sinään eivät liikuta venettä: Ilmarinen yksin,
ihminen itse, on venosensa hallitsija ja käyttäjä, ja Väinämöinen,
viisauden jumalallinen omatunto, pitää perää.
Miksi Lemminkäinen liittyy seurueeseen, olemme jo edellä selittäneet.
Ilmarisen muistot heräävät ja sen kautta hän ikäänkuin uudestaan yhtyy
korkeampaan tunne-minäänsä, jota Lemminkäinen nyt edustaa.
30.