Väinämöisen ehdotuksen Ilmarinen kyllä mielessään hyväksyy, mutta
huomauttaa samalla matkan vaikeuksista:
»Ei ole sampo saatavana,
Kirjokansi tuotavana
Pimeästä Pohjolasta,
Summasta Sariolasta;
Siell' on sampo saatettuna,
Kirjokansi kannettuna
Pohjolan kivimäkehen,
Vaaran vaskisen sisähän,
Yheksän lukon ta'aksi;
Siihen juuret juurruteltu
Yheksän sylen syvähän,
Yksi juuri maa-emähän,
Toinen vesiviertehesen,
Kolmas on kotimäkehen.»
Kun Väinämöinen tähän vastaa: »tehdään suuri laiva, jolla noudetaan
Sampo», näkyy, että Ilmarinen on taipuisa lähtemään, vaikka hän ehdottaa
maitsekulkua: »vakavampi maisin matka, lempo menköhön merelle» (39:
23-35). Vähän vastahakoisesti Väinämöinenkin tähän suostuu:
»...Kun et mieline merisin,
Niin on maisin matkatkamme,
Rantaisin ratustelkamme!»
»Mutta tao mulle nyt uusi miekka», hän samalla lisää Ilmariselle, »tee
miekka tuliteräinen». Ilmarinen ryhtyi heti työhön, ja raudasta,
teräksestä, kullasta ja hopeasta hän
Takoi miekan mieltä myöten,
Kalvan kaikkien parahan,
Jonka kullalla kuvasi,
Hopealla huolitteli.
Väinämöinen tarkastaa uutta miekkaa, katselee ja kääntelee, kysyy: »onko
miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan?» (39: 93-100) ja huomaa
niin olevan:
Olipa miekka miestä myöten,
Kalpa kantajan mukahan,
Jonka kuu kärestä paistoi,
Päivä paistoi lappeasta,
Tähet västistä välötti,
Hevonen terällä hirnui,
Kasi naukui naulan päässä,
Penu putkessa puhusi.
Tyytyväisenä Väinämöinen
Sylkytteli miekkoansa
Vuoren rautaisen raossa,
Itse tuon sanoiksi virkki:
»Jo minä terällä tällä
Vaikka vuoret poikki löisin,
Kalliot kaha jakaisin.»
Ja ennen matkalle lähtöä Ilmarinen sitäpaitsi pukeutuu »rautapaitoihin
ja teräsvöihin» (39: 115-126).
Mitä nämä terästamineet ja ennen kaikkea tuo tuliteräinen miekka on, ei
ole vaikea käsittää. Paavali sanoo kirjeessään efesolaisille: »Sentähden
pankaat päällenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne pahana päivänä
tehdä vastarintaa ja kaikki suoritettuanne pysyä pystyssä... Ja ottakaat
päällenne pelastuksen kypäri ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana...»
(6: 13, 17).
Väinämöisen tuliteräinen miekka on totuuden ja lujan uskon ase: selvä
mielikuva odottavasta tehtävästä ja luja usko siihen. Tämän mielikuvan
Ilmarinen luo itselleen toisten vihittyjen opetuksista ja meillekin on
nyt välihuomautus taas tarpeen. Joudumme koskettelemaan mystillisen
psykologian suurempia saavutuksia, ja niin heikot kuin omat kykymme
ovatkin, soisimme, että lukija saisi esityksestämme edes aavistuksen
Kalevalan merkillisestä tiedosta ja viisaudesta näissäkin asioissa.
Totuuteen pyrkijälle, Ilmariselle, alkaa tästä lähtien varsinainen
tiedon tie. Hän tulee nyt »samporetkeläiseksi» eli »sampolaiseksi»,
niinkuin hän ennen Pohjolan häitä oli »kosintaretkeläinen».
Kosintaretkeläisenä hän puhdisti omaa personallisuuttaan ja tuli siten
sopivaksi sulhoksi Pohjan neidolle. Hänen työnsä oli henkisesti katsoen
kielteistä ja passiivista, ehkä saisimme sanoa »naisellista» laatua. Nyt
sitä vastoin hänellä samporetkeläisenä on edessään henkisesti katsoen
täysin »miehellinen», aktiivinen ja positiivinen elämäntehtävä. Olemme
jo nähneet, kuinka alkuvalmistuksissa--»kultaisen neidon taonnassa» ja
»nuoremman Pohjan tytön kosinnassa»--on kysytty tarmokasta
aktiivisuutta, vaikka nekin vielä olivat jonkun verran
puhdistusluontoisia.
Mikä nyt sitten on vihityn totuuteen pyrkijän oleellinen tehtävä? Kuten
jo ennen olemme sanoneet: hänen tehtävänsä on omasta katoavaisesta
ruumiistaan rakentaa itselleen tiedon ja vallan hankkimisen ja
käyttämisen kuolematon väline, johon Logoksen eli jumalan tajunta voi
laskeutua, milloin ihmiskunnan pelastus sitä vaatii. Ei näet vihitty tee
työtä personallisessa tarkotuksessa, ei mitään itse voittaakseen. Hänen
vaikuttimensa on hänen syvä ja voittamaton rakkautensa totuuteen,
Jumalaan, ihmiskuntaan, ja tämän rakkauden ajelemana hän ensin harhailee
niinkuin Ilmarinen, ennenkuin hänelle selviää, mitä varsinaisesti on
tehtävä. Kun hän nyt ryhtyy kuolematonta käyttövälinettä itsestään
luomaan, on hänellä sentähden silmämääränä se, että Logoksen oma tajunta
eli maailmankaikkeuden pyhä viisaus voisi vapaasti käyttää häntä ja
hänen olemustaan jumalallisen tahtonsa tarkotuksiin--ellei heti alussa,
niin joskus, kun aika olisi tullut.
Tähän suureen työhön hän ei ennen vihkimystään olisi voinut ryhtyä.
Ennen vihkimystä hänellä ei ole itsetietoista minää, joka olisi
fyysillisen ruumiin elämästä riippumaton; hänen personallinen minänsä on
kuolevainen niinkuin ruumiskin. Kuinka siis kuolevainen voisi
kuolematonta aikaansaada? Vihkimyksessä personoituu hänen kuolematon
minänsä, ja nyt hän siis todellisessa minätajunnassaan on fyysillisen
ruumiinsa yläpuolella ja siitä riippumaton. Vaikka hän uudestaan
inkarnoidessaan onkin tietämätön päivätajunnassaan sisäisestä
saavutuksestaan, kestää tämä tietämättämyys vain niin kauan kuin hänelle
on tarpeen erehdyksistä oppia; kun oppi on saavutettu, palaa sisäinen
varmuus ja harmonia. Ja silloin hänellä alkaa rakennustyö: sisästä ja
ylhäältäpäin on hänen muodostettava ruumiistaan taikaväline, johon
kuolema ei koske.
Mitä tämä rakentaminen on? Onko se katoovaisen ja kuolevaisen
fyysillisen ruumiin muuttamista--jonkinlaisten taikakeinojen
avulla--katoomattomaksi? Ei, vaan se on katoomattoman luomista ruumiin
avulla: Sammon ottamista ruumiin kätköstä, niinkuin Kalevala sanoo.
Tässä kohtaakin meitä vihdoin Samposanan okkultis-psykofysiologinen
merkitys: Sampo on se uusi kuolematon taikaruumis, jonka vihitty
itsellensä luo fyysillisen ruumiinsa välityksellä. Ja tässä yhteydessä
tahdomme muistuttaa seuraavista Paavalin lauseista, etteivät lukijat
luulisi meidän puhuvan perättömiä: »Sillä tämän katoavaisen on
pukeutuminen katoamattomuuteen ja tämän kuolevaisen oli pukeutuminen
kuolemattomuuteen. Mutta kun tämä katoavainen pukeutuu katoamattomuuteen
ja tämä kuolevainen pukeutuu kuolemattomuuteen, silloin toteutuu se
sana, joka on kirjotettu: Kuolema on nielty voitossa. Missä on sinun
voittosi, kuolema? Missä on sinun otasi, kuolema?»[53] Paavali kutsuu
samporuumista »taivaalliseksi» ja »hengelliseksi» ruumiiksi, kuten näkyy
saman epistolan seuraavasta otteesta: »Ja on taivaallisia ruumiita ja
maallisia ruumiita; mutta toinen on taivaallisten kirkkaus, toinen taas
maallisten. Toinen on auringon kirkkaus ja toinen kuun kirkkaus ja
toinen tähden kirkkaus; sillä yhden tähden kirkkaus on erilainen kuin
toisen. Niin on myös kuolleiden ylösnousemus: katoavaisuudessa
kylvetään, katoamattomuudessa herätetään; heikkoudessa kylvetään,
voimassa herätetään; kylvetään luonnollinen ruumis, herätetään
hengellinen ruumis. Kun on luonnollinen ruumis, niin on myös
hengellinen.»[54] Ja vielä: »Mutta mikä on hengellistä, se ei ole
ensimäinen, vaan se mikä on luonnollista, on ensimäinen; sitten on se
mikä on hengellistä. Ensimäinen ihminen oli maasta, maallinen, toinen
ihminen on Herra taivaasta. Mimmoinen maallinen on, semmoisia ovat
myöskin maalliset; ja mimmoinen taivaallinen on, semmoisia ovat myös
taivaalliset. Ja niinkuin meissä on ollut maallisen kuva, niin meissä on
myös oleva taivaallisen kuva.»[55] Ja ikäänkuin osottaakseen, ettei hän
tässä ole puhunut ruumiillisesta ylösnousemuksesta
(jälleensyntymisestä), vaan henkisestä uudestasyntymisestä, Paavali
kuiskaten lisää: »katso, minä sanon teille salaisuuden: emme kaikki
kuoloon nuku, mutta kaikki me muutumme...»[56]
Taivaallista taikaruumista eli Sampoa kutsutaan myös »aurinkoruumiiksi»
eli »kirjokanneksi», koska se valmiiksi muodostuneena hohtaa kuin
aurinko ja tietäjän silmällä nähtynä on kuin ylen loistava valokehrä
(_aura_), jonka keskeltä siintää täydellisen ihmisen ihana
haahmo--»Herra taivaasta», _augoeides_, kuten mysterioihin vihityt
kreikkalaiset filosofit sanoivat.[57]
Tämän ruumiin rakentamisessa erotetaan eri jaksoja vastaavine
saavutuksineen, joita nykyaikaisessa teosofisessa kirjallisuudessa
vanhaan kreikkalaiseen tapaan kutsutaan »vihkimyksiksi»; puhutaan
ensimäisestä, toisesta, kolmannesta j.n.e. vihkimyksestä ja selitetään,
mitä kykyjä ja tietoja kussakin voitetaan. Nimitykset ja jaot
vaihtelevat järjestelmäin mukaan, mutta olennaisesti tietysti päämäärä
ja niin muodoin tiekin on sama.
Muinaissuomalaisessa järjestelmässä mainittiin kaksi pääkohtaa
ihmissielun toivioretkellä; toinen oli Pohjolan häät, joka lopetti
kosintaretkeläisen pitkän taipaleen, toinen Sammon saavuttaminen, joka
päätti sampolaisen vaivalloisen matkan. Mutta samoinkuin
kosintaretkeläisellä oli useampia ansiotöitä suoritettavana, samoin
samporetkeläisellä oli useampia seikkoja täytettävänä, ennenkuin hänen
onnistui hankkia itselleen Sampo, ja Kalevala esittää näitä verrattain
seikkaperäisesti.
Ne ovat, kuten sanoimme, eri jaksoja taivaallisen ruumiin luomisessa,
eri kohtia Pohjolan pitkällä matkalla, ja Kalevala erottaa niitä neljä,
kutsuen niitä seuraavilla nimillä: 1) veneen souto, 2) kanteleen soitto,
3) Sammon otto ja 4) viimeinen ottelu, jossa Sampo pirstaantuu.
Veneensoudossa muovaillaan aurinkoruumista siihen kohtaan saakka, jota
myös kutsutaan »vesiruumiiksi», kanteleen soitossa sitä hienonnetaan
»ilmaruumiiksi» ja Sammon otossa se muodostuu »tuliruumiiksi», joka
viimeisessä ottelussa auringon tavalla lähettää voimansa ulos
maailmaan.[58]
Joka kohdalla Kalevala viittaa esityksessään, mikä hyvän saavutuksen
vastaava paha on: veneensouto selvittää Ilmariselle lopullisesti
psyykillisyyden ja mediumisuuden läksyn, jota hän kävi oppimaan
lähtiessään kosimaan Pohjolan nuorempaa tytärtä; kanteleensoitto taas
selvittää erotuksen oikean ja väärän vaikutusvallan välillä; Sammon otto
erotuksen hyvän ja pahan noituuden välillä; viimeinen ottelu erotuksen
inhimillisen itsevanhurskauden ja jumalallisen uhrautumisen välillä.
Ehkäpä nämä päältä katsoen niin vaikeatajuiset asiat hiukan selviävät,
kun käymme niitä yksitellen selostamaan. Muuan asia on nyt mielessä
pidettävä. Vaikka Kalevalan runossa samporetkeen ottavat osaa Kalevalan
pääsankarit, Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, eivät nämä kuvaa
eri henkilöitä psykologisessa tulkinnassa. Yksi on vihitty
totuudenetsijä--Ilmarinen. Väinämöinen ja Lemminkäinen edustavat eri
puolia Ilmarisen omassa itsessä. Väinämöinen on kyllä mestaritietäjä
mutta hän on samalla Ilmarisen tahto ja sisin jumalallinen ääni eli
omatunto, jonka kautta muuten mestarikin puhuu. Lemminkäinen taas on
Ilmarisen sisäinen rakkauden ja autuuden tunne, jonka hän vihkimyksessä
voitti itselleen ja siis tavallaan Pohjan impi uudessa muodossa.
29.