Mutta vielä Ilmarinen lankesi toiseen erehdykseen, josta hänellä
niinikään oli oppia ja hyötyä.
Tavotellessaan personallista ja siveellistä täydellisyyttä,
uudistaessaan täten tietämättään puhdistuksen tien ansiotöitä, Ilmarinen
alkoi tehdä merkillisiä havaintoja unielämänsä suhteen. Samalla tavalla
kuin hänelle kosintaretkeläisenä oli tapahtunut--vaikkei hän tietysti
sitä muistanut,--alkoi hänen unitajuntansa nytkin kirkastua ja hänen
unennäkönsä kävivät ihmeteltävän eläviksi ja sisältörikkaiksi. Ja vielä
niihin säännönmukaisesti liittyi piirre, joka enimmin hämmästytti
Ilmarista. Tämä piirre oli seuraava: ensin Ilmarinen tunsi unissaan,
nukkuessaan olevansa aivan samalla tavalla oma itsensä kuin päivälläkin;
hän saattoi tehdä havaintoja, ajatella, hillitä itseään, suorittaa
tekoja ja tehdä päätöksiä aivan kuin valveilla; ja sitten hän vähitellen
huomasi omaavansa ruumiin samoinkuin päivälläkin, vaikkei se ollut hänen
fyysillinen ruumiinsa; tämän nukkuvan fyysillisen ruumiinsa hän
nimittäin joskus saattoi nähdäkin; mutta uusi ruumis mikä hänellä oli
käytettävänään, oli kevyt ja niin hienon hieno, että hän sillä huomasi
osaavansa kulkea vaikka seinän läpi; tämä hänen yöllinen
käyttövälineensä oli samannäköinen kuin päiväruumis, vieläpä sillä oli
samanlaiset vaatteet.
Ilmarinen ei näihin seikkoihin tuhlannut paljon ajatusta, niin kauan
kuin hänellä oli muuta mielessä; sen johtopäätöksen hän vain veti
kokemuksistaan, että tämmöisessä hienossa yöruumiissa noidat ja tietäjät
kai »Lapissa kävivät», tämmöistä välinettä kai käyttivät »loveen
langetessaan.»[51]
Mutta kun Ilmarinen oli väsynyt siveellisen mallikelpoisuuden
tavotteluun ja huomannut, että se oli tyhjää, silloin hänen mielensä
kääntyi näihin yöllisiin havaintoihinsa ja hän rupesi niiden johdosta
miettimään. »Koska olemuksessani piilee tuommoisia salaperäisiä
mahdollisuuksia, tahdon ruveta niitä tutkimaan ja kehittämään. Sillä
tiellä pääsen sen totuudenelämän, sen jumalanrauhan perille, jota
halajan.»
Kalevala ei kerro mitään tästä välikohtauksesta, näistä Ilmarisen
havainnoista, sillä se olisi realistista esitystapaa ja Kalevala verhoo
totuuden vertauskuvien huntuun. Pyhiä kirjoja saa yleensä lukea niin,
että tietää, mitä rivien välistä on poisjätetty.
Kalevala heittäytyy heti keskelle uutta seikkailua ja ryhtyy kertomaan,
miten Ilmarinen yritti sisätajunnastaan etsiä sisältöä elämälleen
sisätajunnan »nuoremman sisaren» eli unitajunnan välityksellä, toisin
sanoen: miten Ilmarinen lähti Pohjolaan kosimaan Pohjolan emännän
nuorempaa tytärtä:
Tuop' on seppo Ilmarinen,
Takoja iän-ikuinen
Heitti kultaisen kuvansa,
Hopeisen neitosensa;
Pisti varsan valjahisin,
Ruskean re'en etehen,
Itse istuvi rekehen,
Kohennaikse korjahansa.
Lähteäksensä lupasi
Sekä mietti mennäksensä
Pyytämähän Pohjolasta
Toista Pohjolan tytärtä.
Kalevalan kertomuksesta päättäen 38:nnessa runossa Ilmarinen nyt
hyvinkin muistaa entisen liittonsa Pohjan tytön kanssa. Louhen
ensimäinen kysymys, kun hän Ilmarisen näkee, koskee tyttärensä,
Ilmarisen puolison, eloa ja oloa »miniänä miehelässä, naisena
anoppilassa». Mutta muistakaamme, että Kalevala näennäisesti esittää
asioiden tapahtuneen yhdessä ja samassa Ilmarisen elämässä, ja silloin
esteettinen kokonaisvaikutus vaatii yhtä ja toista semmoista, joka
realistisesta kuvauksesta putoisi pois tai olisi toisenmuotoista. Saamme
siis sivuuttaa runossa ne kohdat, jotka puhuvat Ilmarisen entisestä
puolisosta, ja pystytellä itse pääjuonessa.
Kun Ilmarinen pyytää Pohjolan emännältä nuorempaa tytärtä puolisokseen,
saa hän kieltävän vastauksen; ja kun hän kääntyy tytön itsensa puoleen
tuvassa, laulaa lapsi lattialta:
»Neitonen, sinä sisari,
Elä sulho'on ihastu,
Elä sulhon suun pitohon,
Eläkä jalkoihin jaloihin!
Sulholl' on suen ikenet,
Revon koukut kormanossa,
Karhun kynnet kainalossa,
Veren juojan veitsi vyöllä,
Jolla päätä piirtelevi,
Selkeä sirettelevi.»
Neitonen itse vastaa Ilmariselle:
»En lähe minä sinulle,
Enkä huoli huitukoille...
Onpa tässä neitosessa
Paremmanki miehen verta,
Kaunihimman varren kauppa,
Korkeamman korjan täysi,
Paikoille paremmillenki,
Isommille istuimille,
Ei sepon sysi-sioille,
Miehen tuhmaisen tulille.»
Mutta Ilmarinen ei hellitä. Hän turvautuu väkivaltaan, kun muu ei auta:
Saa'utti tytön samassa,
Käärälti käpälihinsä,
Läksi tuiskuna tuvasta,
Riepsahti rekensä luoksi,
Työnnälti tytön rekehen,
Koksahutti korjahansa,
Läksi kohta kulkemahan,
Valmistui vaeltamahan,
Käsi ohjassa orosen,
Toinen neien nännisillä.
Ilmariselle ei kuitenkaan koitu mitään iloa tästä väkivaltaisesta
teostaan. Pitkin matkaa tyttö itkee ja valittaa, sättii ja sadattaa, ja
Ilmarisella on täysi työ keksiä rauhallisia vastauksia tytön
herjasanoihin. Kun he yöksi saapuvat kylään, onkin mies väsynyt ja
nukahtaa sikeään uneen. Ja sillä aikaa
Toinen naista naurattavi
Mieheltä unekkahalta.
Aamulla havattuansa Ilmarinen oivaltaa morsiamensa uskottomuuden, ja
koska ei hän itsekään vielä ollut tyttöä omistanut, suuttuu hän »moiseen
morsiameen» ja laulaa hänet »lokiksi luo'olle lokottamahan». Itse hän
sitten alla päin, pahoilla mielin matkaa takaisin omille maille.
Kaikessa näennäisessä ja vaikuttavassa realismissaan tämä on sattuva
allegorinen kuvaus Ilmarisen psyykillisistä ponnistuksista.
Kun hän unitajunnan viittoomaa psyykillistä tietä pitkin ryhtyy
herättämään ruumiissaan uinuvia salaperäisiä kykyjä ja voimia, antautuu
hän leikkiin, josta viisaat aina ovat ihmislapsia varottaneet. Kuten
lapsi lattialta laulaa, Ilmarinen on vielä tässä suhteessa kuin karhu;
hänellä ei ole sitä järkeä ja sitä tietoa, millä hän voisi noita uusia
kykyjä hallita. Ja ilman inhimillisen viisasta ohjausta psyykilliset
kyvyt ovat todella kuin Pohjolan nuorempi tyttö, ilkeitä, omavaltaisia,
petollisia. Ne lupaavat paljon: »meidän nimemme on selvä- ja
kaukonäköisyys, valta luonnonvoimien ja ihmisten yli, me viemme sinut
jumalien salaisiin neuvotteluihin ja tuomme sinulle maan päältä kaikki
mitä halajat.» Mutta ne vievät ihmisen perikatoon, ellei hän ole niiden
herra.
Ilmarinen herättää fyysillisessä ruumiissaan esim. selvänäköisen ja
-kuuloisen aistin, joka on seuraavaa laatua: hänen eteensä avautuu
tuonela ja kalman valtakunta, jossa kuolleet ikävissään tai tuskissaan
asuvat; nämä ryntäävät nyt kaikki hänen luoksensa, mikä mitäkin apua
pyytäen; toisella on jokin asia järjestettävä maan päällä ja pyytää
Ilmarisen myötävaikutusta; toisella on halu vielä tuntea ruumiillisia
nautinnontunteita ja hän rukoilee Ilmarista polvillaan, että tämä edes
hetkeksi lainaisi hänelle ruumistaan; toisella on tukala olla tuonelassa
ja pyytää, että Ilmarinen auttaisi häntä sieltä pois pääsemään. Pitkin
päivää näitä onnettomia kerääntyy Ilmarisen ympärille eivätkä anna
hänelle hetken rauhaa. Hänen sydämensä uhkuu sääliä ja hän koettaa
poloisia auttaa, mutta huomaa pian, että tämä on mahdotonta: ensiksi
avunpyytäjien paljouden takia, toiseksi sentähden, että hänen oma
oikeudentuntonsa usein joutuu ristiriitaan heidän vaatimustensa kanssa.
Ja kun hän ei heitä auta, he useinkin kiroovat häntä ja koettavat häntä
monella tavalla kiusata!
»Mihin olenkaan joutunut», hän itsekseen huudahtaa, »paholaisten
seuraan! Mitä minun on tehtävä?» Ja silloin hän ymmärtää, että vika
onkin hänen omassa selvänäköisyydessään, ja sielunsa koko voimalla hän
koettaa siitä vapautua, loihtia sitä itsestään pois, ja siinä
onnistuukin.
Ilmarinen ei osaa herättämiään kykyjä hallita, mutta hän pelastuu niiden
käsistä. Minkätähden? Sisäisen totuuden- ja oikeudentuntonsa nojalla.
Tämä sisäinen tunto on hänellä synnynnäisenä perintönä vihkimyksestään.
Sen nojalla siis, että Ilmarinen ennen on läpikäynyt suuren henkisen
kokemuksen, joka on istuttanut rakkauden hengen hänen sydämeensä, sen
nojalla hän nyt pelastuu ja välttää »psyykillisyyden vaaran». Kuinka
toisin taas käy niille monille, jotka ilman tämän henkisen kokemuksen
taustaa pyrkivät itsessään herättämään yliaistillisia voimia![52]
Ilmarinen, jonka sielu on rakkaudelle vihitty, ei voi joutua pahan
valtaan. Erehtyä hän saattaa, ja tämäkin kokemus on kova, mutta hädän
hetkellä hänen intuitsioninsa hänet pelastaa. »Tapanko teidät?», hän
ensin ajattelee saatuaan silmänsä auki. »Ei», hän vastaa itselleen, »ei
väkivaltaa totuuden miekalla. Laulanpa teidät vain pois tajunnastani ja
muistostani» (38: 262-286). Hän hylkää unitajunnan houkutukset ja palaa
vanhaan tuttuun päivätajuntaansa.
Kotimatkalla Väinämöinen tulee tiellä vastaan ja kysyy hienolla ivalla:
»Veli seppo Ilmarinen!
Minne heitit naisen nuoren,
Kunne kuulun morsiamen,
Kun sa tyhjänä tuletki,
Aina naisetta ajelet?»
Mutta Ilmarinen vastaa harmistuneena laulaneensa »mokoman naisen meren
luo'olle lokiksi.»
Ja nyt on aivan kuin lukisimme rivien välistä vähän muutakin.
Väinämöinen, viisas tietäjä, mestari tulee vihdoinkin kamppailevan
sielun luokse ja puhuu sille, ei ivalla, vaan säälillä: »oi sielu, yhäkö
luulet yksin käyväsi? Etkö jo saa silmiäsi auki sille tosiseikalle, että
oikea Pohjan tyttö jo on sinun omasi? Etkö muista viettäneesi häitä
Pohjolassa? Etkö tiedä, että jo olet yhtä korkeamman itsesi kanssa?
Katso: johan olet Pohjolassa käynyt, johan olet Sammon takonut!»
Ja Väinämöinen kysyy Ilmariselta:
»Veli seppo Ilmarinen,
Mit' olet pahoilla mielin,
Kahta kallella kypärin
Pohjolasta tullessasi?
Miten Pohjola elävi?»
Ilmarisessa heräävät muistot ja hän vastaa: »todella, sisätajuntani
salamaailmassa kaikki on hyvin, sillä siinä totuuden tieto piilee eikä
unitajunnan psyykillisyydessä»--Kalevalan sanoilla:
»Mi on Pohjolan eleä!
Siell' on Sampo jauhamassa,
Kirjokansi kallumassa:
Päivän jauhoi syötäviä,
Päivän toisen myötäviä,
Kolmannen kotipitoja.
Jotta sanon, kun sanonki,
Vielä kerta kertaelen:
Mi on Pohjolan eleä,
Kun on Sampo Pohjolassa!
Siin' on kyntö, siinä kylvö,
Siinä kasvo kaikenlainen,
Siinäpä ikuinen onni.»
»No niin», huomauttaa tähän Väinämöinen, »etkö sinä nyt ymmärrä, veli
Ilmarinen, että Sampo se on Pohjolasta haettava! Oikeat sinulla aikeet
oli, kun psyykillisiä kykyjäsi rupesit herättämään, mutta menetelmäsi
oli väärä. Ei uni- vaan sisätajunnasta on Sampo haettava, eikä päiväisen
unitajunnan, vaan salaisen avulla!»
Ja hän virkkaa Ilmariselle runon sanoilla:
»Ohoh seppo Ilmarinen,
Lähtekämme Pohjolahan
Hyvän sammon saa'antahan,
Kirjokannen katsantahan!»
Se on: nyt on tutkittava sisätajunta ja salainen, näkymätön maailma.
Näkyväisen maailman syvän elämänlain on Ilmarinen jo löytänyt, mutta
näkymätön maailma on vielä tutkimattomana hänen edessään. Ja
näkymättömässä maailmassa yksin piilee tiedon ja vallan salaisuus:
Sampo.
28.